# Lyhyitä kertomuksia

## Part 18

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lyhyita-kertomuksia-12612/index.md

--Menkää vaan pois tänne Wannyn viereen istumaan; se käy hyvin laatuun.

Fanny sen kuuli. Hän ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja aikoi lähteä kammariinsa.

--Wanny, Wanny, mihinkä sinä menet, huusi Penttinen. Tulepas tänne ensin.

Fannyn täytyi pysähtyä.

--Tänne, tänne--

Isä otti häntä kädestä ja veti likemmäksi.

--Puhelemaan tänne tohtori Rooperin kanssa.

Fanny ei kyennyt vastustamaan. Hän olisi mieluummin paennut pois, kadulle ja sitten maantielle ulos kaupungista, niin kauvaksi kotoa, kuin mahdollista, ettei enää koko iltana olisi tarvinnut näyttää silmiään yhdellekään ihmiselle. Mutta hän ei kyennyt. Hän oli hervoton, oli kuin kuolemaan tuomittu, joka ei enää mitään pelastusta toivo. Kuolemakin olisi ollut helppoa verraten tähän häpeään.

--Kas nyt, kuinka ujostelee; jatkoi Penttinen. Niinkuin se ei muka olisi mieleistä. Mutta semmoisia ne ovet, ne tytöt.

Hän nauroi viekkaasti, jätti heidät kahden ja kääntyi muihin.

Tiedottomana ja tahdottomana oli Fanny vaipunut tuolille istumaan. Broberg seisoi hänen edessään, hymyili hiukan hämillään ja hypisteli huulipartaansa. Fanny ei uskaltanut nostaa silmiään maasta. Brobergin saappaan kärkeen hänen katseensa osui ja siihen se piintyi kiinni, vaikkei siinä mitään tarkattavaa oikeastaan ollut. Tavallinen, kiilloitettu saappaan kärki se oli, hiukan suippeampi vaan kuin isän, kiiltävämpi kenties myöskin.

--Neiti Penttinen käy täällä jatko-opistoa, vai kuinka? virkkoi Broberg puheen aluksi.

--Käyn, kuiskasi Fanny niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli, ja painoi päänsä vieläkin alemmaksi.

--Siellä mahtaa olla paljon oppilaita?

--On.

--Te ehkä jo lopetatte tänä kevännä?

--Jo minä lopetan.

--Juuri siihen kuin minä tulen sinne opettajaksi.

Fanny unhotti itsensä ja katsoi äkkiä ylös. Tulisiko tohtori Broberg jatkolle ensi vuodesta? Tuota hän ei ollut kuullutkaan.

--Nimittäin historiassa ja maantieteessä.

Juuri hänen aineissaan! Fannyn pää painui taaskin alas ja silmä etsi jälleen saappaankärkeä.

Miksi ei hän jo tänä vuonna ollut heillä? Silloin varmaankin olisi saanut hänestä toisen ajatuksen kuin nyt. Fanny tiesi, että opettajat hänestä pitivät. Ahkeruudellaan ja kyvyllään hän jatko-opistossa oli voittanut kaikkien suosion. Ja siellä hän aina oli vapaa ja virkeä, kun ei tarvinnut mitään hävetä eikä alituisesti vavista semmoisten asiain tähden, joihin hän oli syytön. Ja joita hän ei voinut auttaa, ei, parhaimmalla tahdollaankaan!

--Te varmaankin soitatte, neiti, koska täällä on piaano?

--Kyllä.

--Ettekö tahtoisi antaa meidän kuulla jotain?

Fanny nousi ja meni salin toiselle puolelle pianon luokse.

Kahta suunnattoman suurta tarjotinta kuljetettiin ympäri, toisessa oli kahvia, toisessa leivoksia, viimemainittuja vähintäin viittä, kuutta eri lajia.

--Kahvia vielä tähän aikaan illasta, suihkasi rouva Lindeman vieruskumppanilleen. Ei se Penttiskä tunne ihmisten tapoja enemmän kuin miehensäkään. Kaikista niitä nykyaikana kauppiaita tehdäänkin. Renkinä oli Penttinen alkuaan, kun tähän kaupunkiin tuli, sen minä vallan hyvin muistan, ja rouva oli piikana, vaikka nyt ovat paisuneet niin, että tuskin nahkoihinsa sopivat. Mutta se on vanha totuus: kun kissasta tulee karhu, niin se vasta pöppö onkin.

Hänen täytyi keskeyttää, sillä tarjotinta juuri tuotiin hänen luoksensa. Siinä oli täysi työ, ennenkuin hän oli saanut selvän kaikista leivoksista, ettei vaan erehdyksestä olisi joku laji jäänyt ottamatta. Syliinsä hän niitä keräsi toisella kädellään, toisessa kuin oli täysinäinen kahvikuppi, ja suuri kasa niitä siihen karttuikin. Mutta yhtäkaikki hän loi himokkaan silmäyksen tarjottimen jälkeen, kun se vietiin pois, epävarmana siitä, oliko tosiaan saanut joka lajia otetuksi, vai jäikö kenties sittenkin jokin ottamatta.

--Kyllä ne taas kerran pöyhistelisivät, jos saisivat Fannyn naitetuksi tohtori Brobergille. Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon. Uskallanpa lyödä vaikka vetoa. Mitä hän rupeisi sukulaisiksi tuommoisten sivistymättömäin kanssa. Kauppiasarvostaan he mahtailevat, ja luulevat, ettei täällä nyt kukaan ole heidän veroisensa. Pyh, yks kauppias, onpa tämä koko herra! Konkurssin tekee ennen tai myöhemmin joka ikinen heistä. Siinä se arvo sitten on.

Hän keskeytti, kun pisti suurenlaista kupissa lionnutta vehnäspalasta suuhunsa. Sitä ei vielä ehtinyt kunnolleen niellä, ennenkuin jo jatkoi.

--Eikä minusta tuo Fanny mitään erinomaista ole, eihän se milloinkaan saa edes sanaa suustansa. Ja kotona ei kuulu toimittavan tuon taivaallista. Kirja kädessä vaan istuu--hyh, mitä semmoisella tekee? Ei suinkaan häntä kukaan vaimokseen huoli, joka vaan oikein ymmärtää.

Siihen tapaan sitä riitti. Ei tarvinnut toisen muuta kuin kuunnella ja myötellä.

--Soittamaanko se Fanny aikoo ruveta? myhäili rouva Ahlholm, minä ihmettelin että mihinkä se niin kiireellä läksi tohtori Brobergin luota.

--Niin, miksei hän siellä nyt puhellut Spooperkin kanssa, sanoi rouva Penttinen, myöhemmälläkin kyllä vielä olisi ehtinyt soittaa.

--Fanny tulepas tänne vähän, huusi rouva Ahlholm, meillä on mammasi kanssa sinulle jotain sanomista.

Fanny tuli. Rouva Ahlholm kumartui pöydän yli, ja supatti niin, että kaikki sen kuulivat:

--Jätä soitto sikseen ja mene takaisin puhelemaan tohtori Brobergin kanssa. Et tiedä, koska häntä taas toisen kerran tapaat.

Hän vetääntyi takaisin, nauroi ja iski viekkaasti silmää. Muut rouvat myhäilivät ja heidän kasvoistaan näkyi, että he kyllä ymmärsivät, mitä rouva Ahlholm tarkoitti ja että täydestä sydämestään siihen yhtyivät.

Mutta Fanny punastui ja kävi hämilleen, eikä tiennyt, mitä tehdä.

--Niin, samaa minä sanon, puuttui äitikin puheesen. Pidä sinä vaan seuraa tohtori Sprooperkille tänä iltana, sinun tähtesi hän tänne kumminkin on tullut.

--Hänpä juuri pyysi minua soittamaan, sai Fanny sanotuksi.

--Hänkö pyysi? No, se on eri asia. Mene sitten joutuun--ja soita oikein kauniisti, huusi äiti vielä jälkeen.

Hän soitti ulkomuistilta muutamia pienempiä kappaleita, joita ei kukaan kuunnellut. Tohtori Broberg sitä alussa koetti tehdä, mutta hänkin herkesi, kun näki sen mahdottomaksi, sillä puhe kävi koko ajan yhtenä porinana, joka soiton kestäessä yltyi niin kovaääniseksi, että vei siltä täydelleen ylivoiton.

Sitten vasta, kun soitto taukosi, hiljeni porinakin hetkeksi ja kaikki kääntyivät Fannya kiittämään.

Rouva Ahlholm viittasi häntä luokseen.

--Katsos nyt--herrat ovat jo totipöydän ympärillä, eikä ne sieltä kesken malta lähteä. Mitä minä sanoin äsken? Olisit Fanny rukka uskonut hyvällä.

Fanny hymyili väkinäisesti. Tämä tietysti oli olevinaan leikkiä, täytyihän sille hymyillä. Ja sillä keinoin pääsi vastaamasta.

Hän aikoi vetääntyä syrjään, mutta rouva Ahlholm häntä pidätti.

--Istu tänne, elä mene pois. Voivathan nuoret vanhainkin parissa joskus olla--varsinkin kun ei muita nuoria ole saapuvilla.

Ja siihen täytyi Fannyn istua kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän tunsi, että hänenkin velvollisuutensa olisi vaatinut ottamaan osaa keskusteluun, mutta ei hän keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kyllä koetti päätänsä vaivata.

Eikä hän kauvan jaksanut seuratakaan pakinaa ympärillään, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa.

Hän oli kerran nähnyt tohtori Brobergin luistinjäällä. Heidät oli esitetty toisilleen ja he olivat vähän aikaa luistelleet yhdessä. Silloin oli Fanny tuntenut itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Ja jälestäkinpäin hän aina näihin saakka oli mielellään muistellut sitä hetkeä. Mutta nyt, tästä lähtein--?

Ooh, jospa hän vaan voisi unhottaa kaikki, hautaantua lukuihinsa, eikä välittää mistään mitään!

Sen enempää he eivät tohtori Brobergin kanssa sinä iltana seurustelleet. Mutta kun vieraat läksivät, vakuutti isä häntä käymään talossa, ja kehotusta vahvisti salaperäinen silmänisku. Fanny seisoi siinä lähellä, kuuli ja huomasi sen kaikki, vaikka ei silmiään maasta nostanut.

Itsekseen hän päätti pitää huolta siitä, ettei tohtori Broberg enää kuuna päivänä häntä tapaisi, ei edes kadullakaan, hän osaisi kyllä vältellä satunnaiset kohtaamiset.

Viikko tuskin oli kulunut, kun Penttinen jo kertoi uudelleen kutsuneensa tohtori Brobergia heille. Mutta hän ei tullut, teki esteitä.

Fanny ymmärsi, mikä siihen oikeastaan oli syynä, ja rukoili isää, ettei hän enää milloinkaan pyytäisi tohtori Brobergia heille.

--Minä en tule sisään, pappa, silloin kuin meillä on nuoria herroja, en varmaankaan tule. Minua niin hirveästi hävettää, kun pappa aina semmoisia puhuu.

--Niin, kas tätä nyt! Minäkö en saisi hankkia tyttärelleni miestä.

--En huoli miehestä. En mene naimiseen milloinkaan.

--Minäpä naitan sinut väkisen, siinä tapauksessa.--Vai et muka mene naimiseen! Kaikkia minun pitää kuullakin. Mutta niinhän ne tytöt aina sanovat. Ja mieli sentään tekee.

--Ei sinua vaan vanhaksi piiaksikaan jätetä, sen minä sanon, intti äiti.

--Kun pappa edes lupaisi, ettei enää milloinkaan kutsu tohtori Brobergia tänne. Lupaako pappa?

--Enkä lupaa.

--Hyvä pappa--! Eihän siitä kumminkaan lähde mitään hyötyä. Hän ei välitä minusta enkä minä hänestä.

--Hän välittää, saatpas nähdä. Ja sinäkö et välittäisi hänestä? Tohtorismiehestä? Kreiviäkö sinä sitten odotat?

--Niin, samaa minä sanon, puuttui äiti puheesen, kreiviäkö sinä sitten odotat?

--En odota kreiviä, enkä ketään. Jaksan minä itsekin elättää itseäni, kunhan jatko-opistosta pääsen. Rupean opettajattareksi.

--Ja jäät vanhaksi piiaksi!--Ei, Wanny rukka, siitä ei tule mitään, niin kauvan kuin minulla on tässä jotain sanomista, väitti äiti. Sitä varten sinua ei ole kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin. Johan sille harakatkin nauraisivat.

Ei siinä Fannyn rukoukset eikä itkutkaan auttaneet mihinkään. Jos Penttinen milloin tapasi tohtori Brobergia, hän aina pyysi tätä käymään heillä. »Wanny niin kaipaa ja ikävöitsee», hän muutamasti vielä lisäsi pyyntöönsä.

Mutta sen kun hän kertoi kotona, oli kummat tulla. Fanny itki joka päivä kokonaisen viikon ja herkesi sekä syömättömäksi että puhumattomaksi.

--Jopa sinä olet aika hupsu, sanoi äiti.

Fanny ei vastannut sanaakaan, yltyi vaan kahta pahemmin itkemään. Rouva Penttinen alkoi jo tuskastua, pelkäsi kuinka tytön viimein kävisi, kun ei osannut siitä rauhoittua.

--Et tuota olisi tuolle kertonutkaan, hän torui miestään. Mitä hän sillä tiedolla teki. Suree vaan niin, että pian menee päästään vialle. Vastakertana elä toki virka mitään koko tytölle, jos olet mitä semmoista puhunutkin.

Loppuivathan Fannylta viimein kyyneleet, ja kun hän muutenkin näytti tyyneeltä ja hiljaiselta, luulivat vanhemmat hänen jo unohtaneen koko asian. He eivät huomanneet sitä lujaa päättäväisyyttä, joka oli ilmestynyt katseeseen entisen arkuuden sijaan.

Mutta he tulivat sen ennen pitkää kokemaan.

Kevätlukukausi oli päättymäisillään, kun Fanny eräänä päivänä kertoi ottaneensa kansakoulun-opettajattaren paikan Pöllismäellä, kaukana pohjoisessa. Jatko-opistolla oli opettaja kysynyt, jos kokelaista kuka haluaisi sinne. Palkka oli pieni, kuusisataa markkaa ainoastaan, ja sitä paitse tämä koulu oli useita peninkulmia kirkonkylästä, pitäjän koillisessa nurkassa, jonka vuoksi siellä arvattavasti tulisi olemaan jotenkin yksinäistä ja ikävää.

Fanny ei sitä pelännyt. Yksinäisyys oli vapautta; ja erämaasta kangasti hänelle eteen metsää ja järveä, kukkivia ahoja, päivänpaistetta ja lintujen laulua, sinne hän juuri halusikin. Ja hän ilmoitti itsensä virkaan.

Toverit hämmästyivät.

--Mitä sinä ajattelet? Fanny? Ilmestyy niitä vielä parempiakin paikkoja. Kuka nyt nuorella ijällään korpeen hautaantuu? Hupsuhan sinä olet.

Mutta Fanny piti päänsä, ja virka annettiin hänelle.

Vasta sitten kun asia oli valmiiksi päätetty, hän sen kertoi kotonaan. Äiti löi käsiään yhteen ja putosi istualleen. Isä ällistyi eikä osannut aluksi mitään sanoa, katsoa tuijotti vaan äitiin.

--Kansakoulun opettajattareksi Pöllismäelle! Aivanko sinä sitä puhut tosissasi? huusi äiti viimein.

--Aivan niin.

--Luuletko sinä meitä niin köyhiksi ettemme jaksa sinua kotona pitää? kysyi isä, kun vähän toipui ensi hämmästyksestään.

--Enpä minä sentähden.

--Mutta minkätähden?

Fanny ei aivan heti vastannut.

--Sano, minkätähden?

--Kun minä tahtoisin opettajattareksi.

--Saat kai niitä paikkoja täällä omassa kaupungissakin, kun maltat odottaa. Onhan täällä niin paljon kouluja.

--En minä tänne. Maalle ennemmin, tahi johonkin muuanne.

--Hän tahtoo pois kotoa, sanoi äiti ja katsoi isään.

--Eikö sinulla ole hyvä olla täällä vanhempiesi luona? kysyi isä. Liiankin hyvä. Saat kaikkea, mitä ikinä mielesi tekee. Vai onko valittamisen syytä? Puuttuuko sinulta jotain?

Fanny loi silmänsä alas, hiveli kirjaa, joka oli hänellä kädessä eikä virkkanut mitään.

--Sano pois, sano! Puuttuuko sinulta jotain?

--Ei, kuiskasi Fanny ja painoi päänsä vielä alemmaksi.

--No niin? No, mitä varten sitten pyrit muuanne? Ja hyväänkin paikkaan, kun sydänmaalle, korpeen!

Eihän Fanny osannut sanoa mitä varten. Pois hän vaan halusi, eikä siinä auttanut riidat eikä torat, eipä uhkauksetkaan.

--Luuletko tulevasi toimeen kuudella sadalla markalla? kysyi isä kerran. Riittääkö se sinulla ruokaankaan, saati sitten vaatteisiin? Minulta et saa, et penniäkään, ole siitä varma. Kotiin jos jäät, niin ostan sinulle vaaleanharmaata silkkiä leningiksi tästä vastapäätä, kauppaneuvoksesta. Hiljan tullutta, oikein kaunista. Oletko sitä nähnyt?

--En ole, mutta en minä siitä välitäkään.

--Ellet siitä välitä, niin ota muuta, joka on mieleistäsi. Minä annan rahat paikalla käteesi, jos vaan lupaat heittää nuo hullut tuumasi ja jäät kotiin. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen työtä tehdä, jaksan minä sinut aina elättää. Lystäillä saat niin paljon kuin ikinä tahdot. Käydä paalista paaliin, tanssia ja leijailla, eikä huolehtia mistään. Menet sitten naimisiin muutamien vuosien perästä, takaan että sinulla on täällä vara valita sulhasiakin. Mutta siellä--?

--Siellä et saa miestä ikinä, puuttui äiti puheesen. Tuskin lienee ainoatakaan herrasmiestä koko seudulla. Mitä vielä!

--En heitä kaipaakaan.

Eikä se siitä parantunut. Hiljaisella, säyseällä tavallaan oli Fanny luja päätöksessään. Ei voinut isä eikä äiti hänelle mitään.

He kävivät surullisiksi. Äiti oikein itki monet kerrat, ja aina kun Fanny sen huomasi, kävi hänen mielensä tuskalliseksi. Melkeinpä ettei omatunto häntä pahasti soimannut. Mutta ei hän sittenkään voinut ajatella kotiin jäämistä. Koko hänen olemuksensa nousi jyrkästi sitä vastaan.

--Menisit ennemmin Helsinkiin, Fanny, sanoi rouva Ahlholm, jolle äiti kerran oli huoltaan valittanut.--Sehän olisi vallan toista. Saisit käydä teaatterissa ja sirkuksessa ja muotimakasiinissa, voi, voi, sentään, ihan sinä olet hupsu, kun et pyri Helsinkiin. Sinne varmaan pappasikin sinut laskisi mielellään.

--No, varmaan, sanoi äiti.

--Katsopas nyt! Ja sieltä sinä palaisit niin fiininä daamina tänne, että pois tieltä. Lähde minun kanssani yhdessä, minä kun aijon syyspuoleen siellä käydä.

--Hyvänen aika, Wanny, minä ihan paikalla menen puhumaan papalle asiasta.

--Ei, elkää menkö äit--tuota mamma, elkää menkö, ei minua haluta Helsinkiin.

--Omaa haluasiko sinä vain seuraatkin? huudahti rouva Ahlholm ja suuttui niin, että puna kohosi aina korviin saakka. Minä luulin, että Fanny olisi saanut sen verran sivistystä, että ymmärtäisi totella vanhempiaan ja seuraisi etupäässä heidän tahtoaan. Mutta nyt näen, että olen sinusta suuresti erehtynyt. Tuommoista uppiniskaisuutta en ole vielä koskaan nähnyt.

--En minä liioin, sanoi rouva Saksman, joka myöskin oli läsnä.

Rouva Ahlholm suoristi selkäänsä ja loi vihaisen katseen Fannyyn. Rouva Saksman taas heilutteli päätään oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan, eikä voinut kylläksi päivitellä sitä kummaa, että nuori tyttö saattoi noin kohdella vanhempiaan.

Rouva Penttinen puhkesi itkuun.

--Me olemme häntä pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, puhui hän sillä välin kuin vuoron silmiään pyyhki, vuoron nenäänsä tyrski, Ei häneltä ole kielletty mitään milloinkaan, ja parhaimman mukaan häntä on koetettu hoitaa. Mutta ei hän sittenkään ole ollut tyytyväinen, monasti se kyllä huomattiin--

--Mamma, elkää puhuko sillä tavalla.

--Niin se on, sinä et ole ollut tyytyväinen sittenkään. En tiedä mitä olisitkaan vaatinut.

--Fanny on kiittämätön lapsi, lausui rouva Ahlholm jalosti harmistuneena, kiittämätön lapsi, joka ei välitä vanhemmistaan ollenkaan.

--Hoi, oi, oi, ei välitä vanhemmistaan ollenkaan, säesti rouva Saksman, ja nyt heilui koko hänen ruumiinsa oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan.

--Siinä kuulet, mitä muutkin ihmiset sanovat.

Ja koska muutkin ihmiset niin sanoivat, oli äiti sitä syvemmin vakuutettu Fannyn suuresta syyllisyydestä vanhempiaan kohtaan. Hän itki sen vuoksi kahta kauheammin ja katsoi kärsivänsä semmoista vääryyttä, jonka vertaa maailmassa tuskin milloinkaan ennen oli nähty tai kuultu.

Fanny istui siinä kuin vaivainen syntinen, kädet ristissä. Tuskin hän uskalsi luoda silmiään ylös, niin pahana ja kelvottomana hän itseään piti.

Vähältä ettei hän jo ruvennut horjumaan. Saattoiko hän tosiaan jättää vanhempansa näin suremaan ja ikävöimään? Rintaa ahdisti ja poltti tuo ajatus.

Mutta hänelle kuvastui mieleen, minkälaiseksi elämä muodostuisi kotona. Häntä pyntättäsiin ja laiteltaisiin enemmän kuin ennen. Hänestä kerskailtaisiin kaikille ihmisille, häntä näyteltäisiin ja tarjoiltaisiin nuorille miehille--

Ei koskaan! Hän ei voisi sitä kestää. Ennen vaikka mitä!

Ja hän nosti päänsä. Ei virkkanut sanaakaan, katsoi vaan vakavasti eteensä. Syvä pystysuora ryppy oli ilmestynyt otsaan ja huulet puristuivat kiinteästi yhteen. Lujaa, järkähtämätöntä päätöstä ne osottivat.

Lähtöpäivä tuli. Kotoa ei häntä kukaan saattanut laivalle. Riikka olisi tullut, mutta isä ja äiti kielsivät. Töin tuskin sanoivat hänelle vanhemmat jäähyväisiäkään. Raskaalla mielellä astui Fanny yksin katua alas.

Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.

["Valvoja" 1893.]

OMPELIJA.

Kauppaneuvos Römerin perhe oli muuttanut kauniille kesähuvilalleen, Alavalle, lähellä tuon surullisesti kuuluisan Valkeisen järveä, jossa kansantarun mukaan julma Vedenemo asuskeli ja vuosittain saaliikseen houkutteli jonkun nuoren, kauniin ja terveen ihmislapsen. Ei tosiaan mennytkään sitä kesäkautta, ettei joku Valkeisen syvään mutahautaan uponnut, ja ken sinne kerran luiskahti, ei hän sieltä elävänä enää takaisin tullut.

Niin lempeän ja viattoman näköinen tuo järvi kuitenkin oli korkeiden rantojensa ympäröimänä. Sen kirkasta pintaa harvoin myrskyt ja tuuliaispää pääsivät vellomaan, ne ryntäsivät ylitse kukkulalta kukkulalle, mutta alhaalla metsäisten rinteiden suojassa lepäsi Valkeinen liikkumattomana, rauhallisena, vaikkakin hiukan synkempänä tavallistaan.

Valoisat, tyyneet kesäillat--ne ne olivat Valkeisen juhlahetkiä. Silloin kokoontui sen ympäristöön ryhmittäin nuorta, iloista kansaa, laulu ja riemu kajahteli rannalta toiseen ja leikkipuheet sinkoilivat keveästi ristiin ja rastiin. Sillä akustiikka oli täällä parempi kuin missään konserttisalissa; vaikka järvi oli jotenkin laaja, ei tarvinnut ääntänsä kovinkaan paljon korottaa, ennenkuin mäkirinteeltä sai puheensa kuuluksi sen vastaiselle puolen, toiselle rinteelle. Semmoisina iltoina järvi loisti smaragdivihreänä ja kullankarvaisena, eikä muistanut moni, sitä ihastuksella katsellessaan, että elämää himoitseva Vedenemo sen helmassa väijyi.

Pari kivenheittoa Valkeisen länteisestä pohjukasta oli Alavan puutarha, ja takaa, korkeakasvuisten kuusien ja koivujen ylitse kohosi huvilan valkoiseksi maalattu, kahdenkertainen puurakennus. Autiona se oli seisonut kaiken talvea, mutta nyt liehui lippu sinisessä ja valkoisessa värissä katolla, merkkinä siitä, että omistajan perhe oli saapunut paikalle.

Edellisenä iltana he olivat tulleet ja seuraavana aamuna heti noustuaan kiirehti Aili, talon nuori tytär, katselemaan lempipaikkojaan alhaalla puutarhassa. Hän pysähtyi vähän väliä, milloin tuon, milloin tämän penkereen luona, katseli kukkaispensaita ja hentoja, vastanousneita kasvitaimia, mittaili silmillään puiden korkeutta ja ihmetteli, eivätkö olleet kasvaneet taas koko joukon viime syksystä.

Tuttua, rakasta kaikki, joka nurkka, joka kolkka, joka käytävä. Ja tuntui kuin olisivat nekin iloisesti hymyillen häntä tervehtineet kaivattuna, takaisin tulleena ystävänä.

Lienevätkö tietäneet, mitä tärkeitä hänelle oli tapahtunut tällä välin? Että hän oli kihloissa, ja oli niin onnellinen, niin onnellinen, ettei varmaan yksikään ihminen maan päällä ollut niin onnellinen kuin hän. Nimittäin Ossi ja hän. He olivat, näet, yhdessä sen suuren, suuren onnen saavuttaneet.

Syksyllä, täältä lähteissään hän ei vielä Ossia tuntenutkaan. Joulun aikaan heidät vasta tilaisuudessa esitettiin toisilleen.

Kuinka hyvin hän muisti sen illan! Näki edessään Ossin semmoisena, kuin hän siinä seisoi ja loi häneen katseen, jossa selvästi huomasi suurta ihailua. Sitten kumarsi keveästi ja pyysi tanssiin. Tarttui tukevasti kiinni ja kiidätti lennossa yli lattian. Ja musiikki soi, ja sydän sykki iloa ja elämänhalua. Siinä oli nautintoa siinä tanssissa!

Tuo nuori, solakka varatuomari miellytti Ailia jo ensi hetkestä. Mutta ei hän toki silloin vielä aavistanut mitään niistä suhteista, joihin he ennen pitkää joutuisivat. Ei silloin eikä vielä sen jälkeenkään, vaikka he kyllä usein tapasivat toisiaan, milloin Ailin kotona, milloin muualla, kävelyllä, luistinradalla, iltamissa, ja milloin missäkin. Sattuma, vai mikä heitä lieneekin aina yksiin johdattanut.

--Sattuma--hm, myhäili Aili itsekseen ja istahti lehtimajan penkille, siinä oikein rauhassa vaipuakseen näihin iloisiin muistelmiinsa.--Ossi kaiketi sen aina osasi niin asettaa. Ja entäs minä itse sitten? Tuskinpa olisin niin ahkerasti käynyt luistinradalla, ellen tiennyt tapaavani häntä siellä. Olin vaan niin hupsu, etten ymmärtänyt omia tunteitani.

Ne selvisivät hänelle vasta kolme viikkoa sitten, silloin kun hän ilmoitti rakkautensa. Voi, sitä hetkeä! Se ei milloinkaan maailmassa menisi hänen mielestään!

He tapasivat toisiaan Lehtiniemen puistossa, jossa musiikki sinä iltana soitti. Heitä oli suuri seura, mutta huomaamattaan he Ossin kanssa erosivat toisista ja eksyivät kahden eräälle yksinäiselle penkille, joka oli puiden varjossa rannalla.

Ja siellä se tapahtui!

Mitä hän oikeastaan sanoi? Aili tuskin erotti mitään, Ossin puhe ja kaukainen soitto vaan humisivat hänen korvissaan. Ja kuitenkin hän niiden merkityksen tajusi,--tajusi koko olennollaan. Sydän sykki niin rajusti, ja kaikki suonet sykkivät, ja posket paloivat kuin tulessa, eikä hän nähnyt mitään, eikä kuullut mitään, eikä tiennyt, mitä vastasi, tai vastasiko ollenkaan mitään. Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielun pohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten--sitten! Niin--sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan--taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta silloin se puhkesikin täyteen kukoistukseensa tuo hänen suuri rakkautensa Ossiin. Ja hänet valtasi senlainen riemastus, jota hän ei vielä elämässään ollut tuntenut. Eikä ainoastaan hänet, vaan koko maailman--niin, se kuului kummalta, mutta oli aivan totta. Luonto muuttui samassa hetkessä monta vertaa ihanammaksi ja musiikki soi kauniimmin kuin koskaan ennen.

Aika meni kuin siivillä! Kuinka kauvan he lienevät siinä istuneet käsi kädessä--Ailin mielestä se oli vaan lyhyt hetkinen, mutta Ossi sanoi, etteivät uskaltaisi enää viipyä, sillä se herättäisi huomiota, ja niin he sitten lähtivät yhtymään muihin.

--Kas, tuollahan ne viimeinkin ovat, huusivat toiset jo kaukaa heidät nähdessään.

--Jospa tietäisitte, jospa tietäisitte, ajatteli Aili itsekseen ja vilkaisi salavihkaa Ossiin.