Part 13

Yrjö odotti ja kuunteli. Aika tuntui kovin pitkältä.

Lotta sieltä noin puolen tunnin kuluttua ensin ilmestyi.

--Noh? kysyi Yrjö ja teroitti silmänsä hänen harmaankarvaisiin kasvoihinsa.

--Terveisiä. Hän on lopettanut.

--Kuollut?

--Kuollut on niin.--Ei ollut hänellä pitkää elon aikaa.

Kuollut! Sanna kuollut!--Hän näki tytön edessään, niinkuin hän keväällä istui kivellä, hymyillen, punastuen ja varpaallaan kaivaen maata.

Nytkö kuollut? Kuollut! Ijäksi sammuneet nuo ujostelevat, hempeät silmät!--Kylmänä, jäykkänä kasvot, kädet, varpaat, koko tuo hoikka, notkea ruumis?--

Yrjö astui kuin unessa kotiinpäin. Ei hänellä ollut selvää ajatusta tällä hetkellä; outoa, pysähtynyttä oli kaikki ja tuntuipa melkein kuin raukeisi hänenkin elämänsä ikipäiviksi siihen.

MUTTA MITÄS TAPAHTUI

["Purjeita kuivaamassa" nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon "Lastuissa".]

Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa?

Heille olimme juuri menneet marjoja poimimaan ja oli meillä molemmilla sitä varten pieni tuohinen kädessä. Pysyttelimme lähellä toisiamme, että saatoimme sen ohessa puhella myöskin.

--Kuulehan, Aina, sanoi ystäväni, mikä siihen on syynä, että miehet usein näyttävät niinkuin kyllästyvän kotiinsa ja ... ja, ja ... rouviinsa. En minä tietysti tarkoita Eeroa, hän ei sitä milloinkaan ole osoittanut, eikä minun hänen suhteensa tarvitse semmoista peljätä, mutta monesta muusta olen luullut huomaavani.

--Minä myös. Olen siitä usein puhunut Volmarillekin, mutta hän väittää, ettei se muka ole totta. Hän ei itsessään ole tuntenut semmoisia oireita, ja sen vuoksi hän päättää niitä mahdottomiksi muissakin.

--Tiedätkös, mitä minulle pälkähti päähän nyt juuri tässä marjoja poimiessani?

--No, mitä?

Me seisahduimme. Hän pisti kätensä minun kainalooni.

--Että se on tuo alinomainen varmuus, joka saattaa heidät kyllästymään. Rouvat käyvät heille jokapäiväisiksi, tavallisiksi, he eivät osaa panna heille enää mitään arvoa. Mitä nautintoa olisi ihmisellä ruuasta, jos hän yhtämittaa istuisi katetun pöydän ääressä? Mutta kun hän siitä on jonkun aikaa poissa, tulee nälkä, ja kas silloin--

--Tosiaankin! Sinä olet oikeassa.

Asia oli päivän selvä. Ihme ja kumma, etten ollut sitä ennemmin huomannut.

--Nyt siis viivymme täällä metsässä. Annamme heidän odottaa, että näemme, minkä vaikutuksen se tekee, eikö niin? Kas, minä arvelen, että on viisainta ajoissa jo välttää vaaraa. Vaikka en minä Volmarin suhteen ollenkaan pelkää--

--Niin, en minäkään Eeron suhteen. Mutta voisimmehan kumminkin, noin vaan ilman aikojamme, vaihtelevaisuuden vuoksi.

Me kävelimme käsi kädessä eteen päin, tuohiset kun jo olivat melkein täynnä mansikoita, ja nauraen koettelimme molemmat arvata, mitä tuumaisivat mieskullat siellä verannalla istuessaan, kun ei meitä ala näkyä.

--Ehkä luulevat, että olemme eksyneet ja tulevat levottomiksi?

En oikein ymmärtänyt, kuinka kauvan siinä tapauksessa voisimme viivytellä. Mutta Emmi ei pitänyt sitä vähääkään vaarallisena.

--Antaa heidän vaan olla siinä pelvossa jonkun hetken, ei se haittaa. Sitä suurempi heidän on ilonsa sitten, kun saavat meidät jälleen.

Saavuimme äkkiarvaamatta maantielle, joka tällä kohdalla oli suora ja tasainen. Paksu pölypilvi näkyi etäällä. Siitä alkoi vähitellen vaunut tulla esille. Ne lähenivät, saatoimme jo eroittaa hevosetkin.

--Veijolan vaunut. Sanni palaa Rautalammilta lankonsa kanssa, sanoi Emmi.

--Ovatko he olleet Rautalammilla? Ottokin?

--Etkö sitä ole tiennyt? Johan he menivät viikko sitten.

--Vai niin!

--Te taidatte harvoin olla yksissä nykyaikana. Ennen olitte niin hyviä ystäviä.

--Kyllähän me vieläkin ... vaan Volmar ja Otto kun eivät oikein viihdy toistensa seurassa--

--Sepä merkillistä. Eero taas pitää hyvin paljon herra Veijolasta.

Vaunut sillä välin meitä lähenivät. He älysivät meidät, ja seisahuttivat. Otto hyppäsi alas.

--Aina! Kerran saa vielä sinuakin nähdä.

Hän pudisteli kättäni vapaasti ja iloisesti niinkuin ennenkin. Olimmehan vanhat lapsuuden ja nuoruuden toverit, vaikka naimiseen jouduttuni vähän niinkuin vieraannuimme, en oikein tiedä mistä syystä.

Taikka, totta puhuen, kyllä sen tiedän, jos sanoa tahdon: Volmar on mustasukkainen eikä sietänyt nähdä meitä yhdessä, Ottoa ja minua, siinä koko juttu. Minä en Volmarin läsnä ollessa milloinkaan saattanut olla vapaa enkä luonnollinen Ottoa kohtaan, hänen tarkastelevat silmänsä vaivasivat minua. Mutta nyt siihen sijaan tervehdin häntä tuttavallisesti kuin vanhaa, hyvää ystävää ainakin. Tahdoin näyttää, etten suinkaan ollut unohtanut entistä toveriani.

--Mihinkä te olette menossa? kysyi Sanni vaunuistaan.

--Emme mihinkään. Marjoja vaan poimimme tuolla metsässä. Saako tarjota?

--Nouskaa ylös tänne ja lähtekää mukaan, niin kerromme teille uutisia Rautalammilta.

--Lähtekää! kehoitti Ottokin ja hänen silmissään näin tuon saman herttaisen katseen, jonka niin hyvin tunsin entisiltä ajoilta.

--Mutta mitä sanovat Eero ja Volmar?

Minä katsoin Emmiin. Hän hiukan epäili hänkin.

--Tulkoot he jäljessä, sanoi Sanni, Heikki saa viedä heille sanan, Otto pannaan ohjaksiin.

--No niin, no.--Vai, mitä arvelet, Emmi?

--Mennään!

Otto auttoi meidät ylös vaunuihin ja nousi itse kuskipenkille. Heikki jätettiin tielle.

--Sanokaa, Heikki, että tuovat meille sadenutut mukaan, illalla tulee ehkä kylmä, huusin hänelle vielä jälkeen.

Ja sitten mennä huristettiin eteenpäin. Puut vilahtivat ohitsemme, pellot ja niityt pyörähtivät taakse, uusia näkö-aloja aukeni eteen. Otto oli taitava ajaja, hyvässä turvassa istui, kun hän oli ohjaksissa. Siinä oli tarmoa ja väkevyyttä tuossa suorassa, hoikassa vartalossa. Hänellä tosiaankin oli parempi vartalo kuin Volmarilla, joka alkoi olla liian lihava. Päätin kieltää Volmaria juomasta syödessään, sillä sehän se kuului paisuttavan ihmisiä.

Tultiin ylämäkeen. Otto antoi hevosten astua käyden.

--Muistatko, Aina--hän kääntyi ja katsoi minuun, muistatko kun olimme kerran heinäladossa tuolla sadetta pitämässä?

--Niin, miksi en sitä muistaisi. Silloin olimme vallattomia kuin pienet lapset.

--Ja iloisia! Sinäkin uskalsit--

--No, ole vaiti.

--Kertokaa, kertokaa--mitä hän uskalsi? huusi Emmi.

--Otto, et saa kertoa. Minä kiellän.

--Mutta eihän se ole mitään vaarallista.

--Vaikka--

--Aina, oletko lapsellinen?

--Minäpä tiedän, nauroi Sanni, sinulla oli vaatekengät ja Otto sai kantaa sinut sateen jäljestä märän niityn poikki.

--Hyi, Otto, sinä lupasit pitää salassa sen jutun.

--Minä olen syytön. Sannin palvelija oli sattunut näkemään ja kun siinä ei mitään sen pahempaa ollut, niin--

--Vaan kuitenkin. En minä olisi tahtonut, että--

--Hyvä Aina, oletko lapsellinen!

He nauroivat sekä Sanni että Emmi ja minäkin pian yhdyin heihin. Se vähän omaatuntoani vaivasi, etten ollut tuota tapausta vielä Volmarille kertonut. Tänä iltana sen tekisin, ennenkuin hän ehtisi muilta kuulla.

Oli meillä paljon muitakin yhteisiä muistoja, ja kun kerran olimme päässeet alkuun, kerroimme niitä kilvan Emmille ja Sannille, jotka molemmat olivat niistä ihmeesti huvitetut. Otto oli niin hurjan iloinen ennen, täynnä hullunkurisia vehkeitä, ja tavallisesti hän sai houkutelluksi minut mukaan. Monta kepposta olimme tehneet Sannillekin, jotka nyt vasta ilmaisimme. Hän oli kyllä meitä epäillyt monasti, esim. eräästä runosta, jonka hän nimipäivänään sai onnentoivotuskortissa ja joka sukkeluutensa vuoksi herätti yleistä naurua, vaan kun me kumpikin näytimme erinomaisen viattomilta eikä hän millään tavalla saanut meitä tunnustamaan, oli hän lopulta uskonut vallesmannia tekijäksi. Ja Otto, veijari, tarjoutui vielä sepittämään vastarunoa vallesmannille, kostoksi muka, jonka runon Sanni sitten jouluaattona kaikessa salaisuudessa lähetti perille.

Kyllä me vaan olimme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä. Sanoinko monta? Ei, lukemattomia ne olivat. Eikä milloinkaan tullut meille toistemme seurassa ikävä, ei milloinkaan loppunut puhe, niinkuin Volmarilta ja minulta usein tahtoi tehdä. Mikä siihen syynä lieneekin-- olenko minä vanhentunut ja käynyt ikäväksi, vai olisiko Volmar luonnoltaan Ottoa jurompi? Ei--sitä en toki voi uskoa, minussa tuo ennemmin mahtoi vika olla.

Perille kun tulimme, haki Otto viulunsa esille, heitti pienen syrjäsilmäyksen minuun ja alkoi virittää. Minä heti pianon ääreen a:ta pomputtelemaan. Ja sittenkös me soitettiin. Kävimme läpi kaikki nuo minun vanhat lempilauluni »Mustalaisista», »Kaiju soitto, kaiju katkeraan», »Itke sydän», »Ehkä mekin kerran» ja paljon muitakin kappaleita, joita olimme yhdessä soitelleet ennen. Olin vallan sulaa, en muista milloinkaan nauttineeni soitosta niin kuin sinä päivänä. Mutta eihän se kumma ollutkaan. Moneen aikaan en ollut pianoa auaissutkaan kotona. Volmar ei rakastanut soittoa, se hermostutti häntä, sen vuoksi täytyi minun olla soittamatta, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt.

Otto siihen sijaan oli kovasti musikaalinen. Hänellä oli erinomaisen tarkka korva ja samalla hän soitti, niin tunteellisesti, että minulle usein tuli kyynelet silmiin.

Siinä soitellessa luiskahtivat tunnit niin nopeasti, etten muistanut kysyäkään, oliko Heikki jo tullut takaisin ja mitä olivat herrat sanoneet. Sanni viimein alkoi päivitellä, että mies oli jäänyt sille tielle. Eikä kuulunut Eeroa ja Volmariakaan. Olisi heidän pitänyt jo ennättää--

Mutta samassa näimme Heikin tulevaksi ja juoksimme vastaan.

Herrat eivät olleet kotona, hän kertoi, olivat menneet purjehtimaan. Hän oli jättänyt sanan palvelijalle, että lähtisivät tänne heti ja toisivat rouville sadenutut muassaan.

Olivat menneet purjehtimaan?

Eivätkä ottaneet meitä mukaan? Eivät malttaneet odottaa meitä takaisin metsästä, vaan läksivät kahden ja jättivät meidät yksiksemme. Olipa se yhtä kaikki vähän--

Me toki laitoimme heille sanan, ja vaadimme heitä tulemaan heti jäljessä. Muuten emme olisi lähteneetkään. Mutta he--! Kiirehtivät päinvastoin menemään juuri sillä hetkellä, kuin satuimme olemaan poissa, aivan kuin mielissään siitä, että meistä pääsivät.

Katsoimme pikimältään toisiimme, Emmi ja minä. Luulen, että meissä molemmissa liikkui samat ajatukset. Ja minulle juohtui mieleen, mitä äsken olimme puhelleet metsässä. Niin olimme kumpikin noloja, ettemme ensi hetkessä osanneet virkkaa niin mitään. Läksimme takaisin saliin ja istuimme äänettöminä sohvaan. Sanni ja Otto koettivat saada meitä hyvälle tuulelle jälleen.

--He eivät viivy kauvan, koska läksivät teidän tietämättänne. Ehkä ovat tuossa paikassa jo täällä, sanoi Otto.

--Kaikessa tapauksessa me heitä odotamme. Juomme teetä sillä aikaa ja syömme illallisen vasta myöhempään, arveli Sanni.

Siihen kaikki suostuimme. Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko lukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän tiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti sanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron kanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään ollut, hän sitten minulle sanoi jok'ainoan kerran. Itse hän taas ei välittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se kaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli työtä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän sanoi.

--Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa kirjallisuutta, minä kerran muistutin.

--Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. 0tto on akkamainen--

Hedda Gabler oli pöydällä. Otto luki meille siitä muutamia kohtia ja kertoi koko sisällön pääpiirteissään. Siitä jouduimme tuumiskelemaan, mitä kaikkea Ibsen oli mahtanut tarkoittaa tällä uudella teoksellaan ja Otto toi esiin niin paljon syviä, kauvas tähtääviä totuuksia semmoisista kohdista, joista pintapuolinen, kehittymätön lukija olisi luiskahtanut ohitse mitään tajuamatta. Kuinka oli hauskaa kuunnella hänen selityksiään. Me innostuimme molemmat, sekä Emmi että minä, siihen määrään, että unohdimme tykkänään tuonnoisen pienen harmimme. Otto tarjosi minulle sitä paitse lainaan Hedda Gablerin, hän oli utelias kuulemaan, käsittäisinkö minä sen samalla tavalla kuin hän. Hän ei tiennyt, Otto, kuinka paljon olin tuossa kaikessa taantunut, aika oli mennyt minusta edelle, epäilin, pystyisinkö ymmärtämään suurta mestaria enää ollenkaan.

Mutta en minä ilennyt sitä hänelle sanoa, vaan otin hänen tarjouksensa ilolla vastaan, sillä minä paloin halusta saada sitä lukea kotona kaikessa hiljaisuudessa.

Aika kului hauskasti. Milloin puhelimme vakavista asioista, milloin laskimme leikkiä, nauroimme ja kujeilimme. Ja sitten soitimme taas ja lauloimmekin kaikki yhteen ääneen.

Ilo oli korkeimmillaan, kun palvelija viittasi Sannia ovelle ja kuiskasi hänelle jotain korvaan.

--Kuulkaa, hyvät ystävät, hän kääntyi meihin. Nyt emme voi enää odottaa kauvemmin. Sillä ruoka muuten jäähtyy.

Otto katsoi kelloaan.

--Se on jo kaksitoista.

--He eivät siis tulleetkaan, sanoi Emmi. Mitä teemme, Aina? Meillä ei ole sadenuttuja eikä hevosia.

--Te jäätte tänne yöksi ja aamulla vie Otto teidät kotiin.

Suostuimme. Sillä ehdolla kuitenkin, että varhain jo pääsisimme lähtemään.

--Kello kahdeksan on hevonen valjaissa, vakuutti Otto.

Ja sanansa hän piti. Kahvia olimme juuri juomassa, kun kärrit ajoivat portaiden eteen. Me kiirehdimme sanomaan jäähyväisiä, sillä, totta puhuen minulla alkoi olla jo Volmaria ikävä, ja luulen, että Emmikin kaipasi Eeroansa.

Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, metsä oli raitis ja vihanta, me virkeitä ja iloisia. Nauroimme ja pakisimme kilvan, Emmi ja minä varsinkin. Oton huomio oli tällä kertaa enimmiten kääntynyt hevoseen, joka juosta vilisti semmoista vauhtia, että sai vaan hillitä sitä, minkä kerkesi.

Puolessa tunnissa oli matka tehty ja me ajaa karahutimme pihaan.

Katsoin ylös ikkunoihin. Ei näkynyt ketään. Vieläköhän Volmar nukkuu, ajattelin.

Ei--mutta sitä Volmaria, kun nukkui siellä rauhassa näin pitkään, vaikka minä olin poikessa! Yritti jo vähäisen pistämään vihakseni, kun Maria samassa ilmestyi kyökin ovelle.

--No, tuollahan rouvat arvon tulevat. Herrat ne yhä on purjeita kuivaamassa.

--Hyvä ju--!

En ehtinyt säikähtää, sillä älysin veneen olevan järvellä tulossa. Me juoksimme rantaan kaikki kolme.

Oikein! Siellä he olivat, hengissä molemmat ja soutaa pännäsivät, raukat, raskasta purjeromuaan. Kovin mahtoi heille tuntua työläältä; airot nousivat ja laskivat kuin arvelun alta, eikä näyttänyt miehiä naurattavan vähääkään, vaikka heille jo kauvas olimme vilkutelleet nenäliinoja ja huudelleet iloisia tervehdyksiä.

--Mistä asti te purjehditte? Ette usko kuinka meillä on ollut hauska Veijolassa. Vast'ikään sieltä tulimme ja odotimme teitäkin sinne illallisen iltaa--

--Ja herra Veijola on pitänyt meistä niin hyvää huolta, kyydinnyt meidät kotiin ja noussut varhain meidän tähtemme--

--Mitä nyt puhutte joutavia, Emmi rouva, vastusteli Otto.

Oli meillä aikaa kertoa sillä välin kuin Eero ja Volmar laittelivat venettään.

Raukat--he olivat hirveän väsyneitä, me huomasimme sen vasta sitten, kun he nousivat ylös sillalle ja kääntyivät meihin päin. Kasvot harmaat ja surkastuneet, hiukset pörrössä, parta ajamattomana--enpä ollut Volmaria vielä tuommoisena nähnyt ennen.

--Muoto harmaa ja mieli hapan, luulemma? sanoi Emmi.

--Kun on täytynyt soutaa voimainsa takaa, mutisi hänen miehensä.

Volmar tervehti kuivasti Ottoa ja aikoi mennä sivu. Mutta minä juoksin jäljestä ja tartuin hänen käsivarteensa.

--Sinuapa vasta mörökölli!

[Kuopiossa v. 1890. "Uusi Kuvalehti" 1891. Novelleja II.]

EPÄLUULO.

Ellin mies oli kauppias. Viisi vuotta he olivat olleet naimisissa ja heidän onnensa oli vaan kasvanut päivä päivältä. Kaksi tervettä, iloista poikaa heillä oli, vanhempi, Herman, isän kaima, nuorempaa, joka vasta oli täyttänyt kaksi vuotta, sanottiin Pojuksi, vaikka Vilhelmiksi hän oikeastaan oli ristitty.

Isä Herman oli kaunis, komea mies. Kasvot vilkkaat, vartalo ja ryhti senlainen, ettei monella moista. Hänessä oli sekä voimaa että tarmoa, ja häntä pidettiinkin yleensä toimeliaana ja yrittelevänä miehenä, jolla sitä paitse oli tavallista enemmän kykyä. Sillä hän oli sukkelatuumainen ja uskalias, ja suoriutui ihmeteltävän helposti pahimmistakin vaikeuksista, joihin hänen liiallinen toimintahalunsa usein kyllä hänet saattoi.

Ei voinut ajatella hellempää isää ja aviomiestä kuin mitä Herman oli. Kesken kiireimpiä töitään hän saattoi tulla peuhaamaan poikainsa kanssa, kantoi pikku Hermania olallaan ja keikutteli Pojua ylös ja alas semmoista vauhtia, että tämä kirkui ja nauroi, vaikka päätä huimasi ja välistä vähän pelottikin.

Leikki loppui tavallisesti siihen, että hän äkkiä heitti pojat ja sulki Ellin syliinsä. Suuteli ja hyväili aina rajusti, eikä pitänyt lukua, jos toinen vaikeroitsikin hänen käsissään.

--Se on vaan lemmen myrskyä, hän sanoi.

Kun hän vihdoinkin heitti hänet irti, täytyi Ellin aina kammata hiuksiaan ja korjata pukuaan, sillä Hermanin lemmen myrsky sai ne joka kerran epäkuntoon.

--Kas nyt taas, minkälaiseksi minut laitoit, hän oli riitelevinään siellä peilin edessä. Ihme ja kumma, milloinkahan sinä tasaannut!

Mutta Herman kyllä tiesi, ettei Elli sitä tasaantumista ollenkaan toivonut. Tämä se juuri oli hänen onneaan, sen näki jo silmienkin säihkeestä ja kasvojen hohteesta. Ja suu oli hymyssä, vaikka hän koetti nuhdella ja oli olevinaan niin verrattoman rauhallinen.

Sitten Herman meni takaisin konttuoriinsa.

Kun Elli istui käsityön ääreen, tunsi hän itsensä todella niin täydellisesti onnelliseksi, ettei tiennyt enää mitään enempää toivovansa. Mutta tämä hänessä usein herätti kummallista, aavistavaa pelkoa. Kuinka kauvan tätä kestäisi? Eikö joku salaperäinen, kamala onnettomuus väijynyt jossakin läheisyydessä? Saattaisihan tapahtua, että kuolema äkkiä tempaisi Hermanin hänen luotaan?

Tuo viimeinen ajatus oli niin tuskallinen, että hän torjui sen pois kuin pahan vihollisen ikään. Mutta uhalla se yhä koetti tunkeutua hänen mieleensä ja vaikkei hän sitä koskaan loppuun asti ajatellut, sai se kumminkin kyyneleet hänen silmiinsä.

--Hupsu, mikä olen, hän kiivasteli itselleen, pyyhki kyyneleet ja päätti olla semmoisia kuvittelematta.

Ei aikaakaan, hän löysi itsensä taas niissä kiinni.

Semmoisista lapsellisuuksista hän ei milloinkaan Hermanille puhunut. Jos tämä sattui tulemaan sisään, katseli hän alas työhönsä ja tekeytyi iloiseksi, ettei kosteat silmät herättäisi mitään epäluuloa. Kaiketi Herman olisi hänelle aika lailla nauranut, jos olisi tietänyt, kuinka hän suri onnettomuutta, joka ei vielä ollut tapahtunut. Ja tavallisesti ne aina haihtuivatkin heti, kun Herman terveyttä ja voimaa uhkuvana tuli sisään. Ei totta tosiaan ollut mitään järjellistä syytä pelätä hänen kuolemataan.

Välistä kuitenkin sattui, että Herman oli hieman hajamielinen. Silloin häneltä sai kysyä monet kerrat samaa asiaa, ennenkuin hän tajusi, eikä häntä lapsetkaan semmoisina hetkinä voineet houkutella telmimään kanssaan, vaikka millä tavalla olisivat koettaneet. Hän vaan katseli epämääräisesti eteensä ja torjui heitä sivumennen luotaan. Jos hän seisahtui tai istui, jäi hän merkillisen liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi vaipunut johonkin syvään miettimiseen. Pari syvää ryppyä ilmestyi semmoisina hetkinä usein hänen silmäkulmiinsa.

Elli arvasi, että häntä silloin vaivasi joku huoli kauppa-asiain tähden. Ja hän tuli levottomaksi, varsinkin kun ei tiennyt, mitä se oikeastaan oli. Ensimmältä hän koetti kysyä, mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vaan joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Elli herkesi kyselemästä, tarkkasi vaan hänen olentoaan ja koetti sen mukaan arvata millä kannalla asiat olivat. Ei hän oikeastaan köyhyyttä peljännyt eikä konkurssia, sillä hän luotti täydellisesti Hermanin hyvään älyyn. Mutta tuo epätieto vaivasi häntä. Sitä tavallisesti kuitenkin kesti vain muutamia päiviä, korkeintaan viikon tai pari. Sitten oli Herman vapaa ja avosydäminen taas niinkuin ennenkin. Eikä Ellikään sen pitemmältä muistellut koko asiaa.

Mutta tänä syksynä oli Herman tavallista levottomampi. Hän käveli edestakaisin, meni alas konttoriin, joka oli puotirakennuksessa, pihan toisella puolen, tuli samaa päätä takaisin, pyyhki otsaansa, seisahtui ikkunan eteen ja vaipui ajatuksiin. Eikä hän enää ollenkaan ruvennut leikkimään lasten kanssa. Jos joskus tarttuikin heihin kiinni ja aikoi ikäänkuin nostaa heitä syliinsä, näytti jotain taas juohtuvan hänen mieleensä ja silloin hän samaa päätä työnsi heidät takaisin.

Toisen vuoron hän hajamielisenä saattoi heittääntyä sohvaan Ellin viereen, ei kuullut eikä tajunnut, kun Elli hänelle jotain puhui, ja vastasi useimmiten päin mäntyyn, jos ylipään ollenkaan vastasi.

Eihän tämä ollut mitään niin tavatonta, eikä Elli ensi alussa siitä ollut millänsäkään. Ajatteli vaan, että kaiketi se menee ohitse niinkuin ennenkin, ja sitten hän on taas kahta iloisempi.

Mutta sepä ei nyt mennytkään yhtä pian ohitse. Hänen rauhattomuutensa vaan lisääntyi päivä päivältä. Öisin hän heitteli itseään vuoteella, valitti kuumuutta eikä nukkunut ennenkuin aamupuoleen.

--Mikä sinua huolettaa? kysyi Elli taaskin kerran. Hän ei malttanut enää vaieta.

--Ei mikään. Kuinka niin?

--Jokin sinua vaivaa, kuin olet niin levoton.

Ei vastausta. Herman kohautti vaan olkapäitään ja läksi tiehensä.

Elli koetti toista keinoa.

--Ei se minusta olisi niin kauheata, jos kohta sinun täytyisi tehdä konkurssikin, hän sanoi eräänä päivänä.

Herman kavahti ylös.

--Mitä sinä puhut?

--Niin, minä vaan ajattelin, että sitä sinä ehkä pelkäät, kun olet niin mietteissäsi alinomaa.

--Elä ennustele semmoisia.

--Enhän minä ennustele. Sanon vaan, ettei se niin kauheata olisi, jos siksi kävisikin. Onhan se tapahtunut muillekin--

--Ole jo vaiti, minä en kärsi kuulla enempää.

Hän oli kiivas, Elli tuskin uskalsi puhua enää mitään.

--Pidätkö sitä niin suurena häpeänä, hän kuitenkin sopersi epäillen.

--Kuule, mitä sanon: minä en tee konkurssia. Ennemmin vaikka--

--Vaikka mitä?

Elli pelkäsi vastausta.

Mutta sitä ei tullut. Hän otti lakkinsa ja läksi ulos huoneesta. Ellin rintaa pikkuisen ahdisti, vaikkei hän tätä vielä voinut niin vaarallisena pitää.

Seuraavana yönä Herman taaskin väänteli ja käänteli itseään sängyssä.

--Etkö saa unta?

--Täällä on kuuma.

--Ei ole kuin kahdeksantoista pykälää.

--Nukuhan sinä. Minä menen ulos kävelemään ja sitten heittäyn omaan kammariini sohvalle.

--Et sinä minua häiritse, vaikka tulet tännekin.

Pari tuntia hän viipyi ulkona. Elli valvoi koko ajan ja katsoi kelloa vähän väliä. Pojat nukkuivat makeasti samassa huoneessa, eivät tietäneet murheesta mitään.

Sitten sattui monasti, että Herman keskellä yötä nousi vuoteeltaan ja läksi ulos kävelemään. Elli ei silloin silmiään ummistanut. Yöt olivat niin pimeät, koko talo nukkui, ympärillä oli kaikki hiljaista. Hän vaan valvoi ja kuunteli, milloin Herman astuisi portaita ylös. Kuvitteli kaikenmoisia mahdollisia ja mahdottomia asioita, nousi joskus ylöskin, kävi ikkunasta ikkunaan ja katseli pimeään yöhön. Ruumista värisytti pelosta, tuskasta ja vilusta. Välistä taas hänen aivojaan merkillisesti painoi ja silloin hän kesken odotustaan vaipui niin raskaaseen uneen, ettei tiennyt, milloin Herman oli palannut. Vasta aamulla heräsi ja näki hänet ilokseen vuoteella nukkuneena.

Oli myöhäinen lokakuun ilta. Lapset olivat jo levolla, Elli lopetteli pöytäliinan ompelusta. Herman astui edes takaisin lattialla.

--Emmekö lähde makuulle mekin? hän ehdotteli.

Elli ei oikein olisi malttanut, hän oli ajatellut saada työnsä sinä iltana valmiiksi. Mutta hän laski sen nyt kuitenkin pois kädestään.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan Hermanin vuoteelta ja Elli siitä mielissään nukkui tuota pikaa. Puolen yön aikaan hän havahti äkkiä.

Joku seisoi huoneessa.

--Rouva, rouva, nouskaa ylös! kuului säikähtynyt ääni hänen korvissaan. Ja samassa pamahtivat kellot soimaan.

--Missä se on?

--Puoti palaa!

--Hyvä Jumala! Herman!

Ei vastausta.

--Herman, Herman!

Oliko hän jo noussut ja lähtenyt hätään? Heitä herättämättä, vaikka tuli oli juuri heillä irti?