Part 8
Mutta jos Francis'n onnistuikin hallita kasvojensa ilmettä, hillitä silmänsä katsetta, pakottaa huulensa hymyilemään ja peittää tuskansa hilpeyden tai välinpitämättömyyden naamarilla, niin ei ollut sillä tuo ajatus voitettu, tuo yhtämittainen, aina samalla tavalla kouristava ajatus: "Jos kohtaan _heidät_..." Hän ymmärsi vihdoinkin, ettei rouva Raffrayen tarvinnut häntä vainota, ei virittää hänelle ansojansa eikä tungetella rouva Scilly'n ja Henrietten ystävyyteen viedäkseen kumminkin kokonaan hänen rauhansa, synkistääkseen hänen ja Henrietten "yhtämittaisen poudan", joksi Henriette leikillään heidän onneansa sanoi. Siinä oli tarpeeksi, että hän tiesi Paulinen olevan saman katon alla kuin hän, tiesi että hän voisi, niin, että hänen välttämättömästi täytyisi joskus hänet kohdata. Ja kun hän taas oli palannut huoneeseensa vietettyänsä iltansa Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, tällä kertaa kumminkin onnistuen tekeytymään rauhalliseksi -- kuinka nousikaan hänen sydämensä rakkaus noita valheita vastaan; hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän enää voinut eikä enää koskaan voisikaan itsestään löytää sitä ehdottoman onnen tunnetta, joka oli ollut hänen omanansa vielä muutamia päiviä sitten, hänen astellessaan kirkkaana aamuna Henrietten kanssa Villa Tascan lumottuja käytäviä. Hän käveli edestakaisin huoneessaan yhä levottomampana tämän vakaumuksen johdosta. Ja rakastihan hän kuitenkin Henrietteä samalla palavalla rakkaudella. Eihän hänen enää tarvinnut pelätä, että Pauline hänen onneansa väijyi. Eihän tämä viimeksimainittu tuntunut hänessä herättävän noita salaisia sydämen polttoja, jotka joskus uuden rakkautemme onnea häiritsevät entisiä hellyyden tunteita muistellessamme, todistaen, ettemme voi koskaan täydellisesti lakata rakastamasta sitä, jota kerran olemme todellakin rakastaneet. Ei, nuo levottomuuden vaikuttimet eivät häntä nyt hätyyttäneet, ja sittenkin selittämätön tuska ahdisti hänen sydäntänsä. Tutkiessaan sen syitä hän huomasi sen johtuvan siitä tympäisevästä vaikutuksesta, jonka rouva Scilly'n tarkoituksetta kertomat huhut Paulinen elämästä maalla olivat häneen tehneet. Turhaan hän ne itselleen valheeksi väitti. Jos hänelle olisi todistettu, että niissä oli perää, niin ne olisivat hänessä aiheuttaneet sellaisen tunnonvaivojen purkauksen, ettei hän uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja sen lisäksi ne olisivat vaikeuttaneet toisen levottomuudenaiheen kumoamista, tuon kammottavan mahdollisuuden, joka tietysti oli vain yksi kahtakymmentä, sataa, tuhatta vastaan, mutta sittenkin mahdollisuus, että rouva Raffrayen tytär oli hänenkin lapsensa. Tuo hirvittävä mahdollisuus oli aina palannut hänelle mieleen. Se oli häntä vaivannut, kiusannut. Hän oli koettanut riistäytyä siitä irti... Eilenkin vielä ja toissa päivänä, hetkinä, jotka olivat lähinnä seuranneet tietoa Paulinen täälläolosta, hän oli epäröinyt; hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että kaikkien noiden mielettömien pelkojen alla piilevä kauhu, draaman todellinen ponsi, oli juuri siinä tiedossa, että hänen täytyi kohdata tuo lapsi, jota hän aina oli paennut. Ja tästä tiedosta johtuvan odotuksen tulisissa tuskissa kävi hänen uuden rakkautensa siunattu tenhovoima tehottomaksi.
IV.
PIKKU ADÈLE.
Mihin helvettiin rakkauden virvatulien tavoitteleminen meidät johtaa! Mihin kirottuun sokkeloon valheellisen onnen viehätys! Nuorukaista se houkuttelee sillä iällä, jolloin hän tekee pahimmatkin virheensä lapsellisessa tietämättömyydessä ja jolloin hän, elämän ylpeydestä uhkuvana, uneksii erikoisia nautintoja, etuoikeutetun iloja ja suruja. Kolmeenkymmeneen päästyänsä hän jo noita valheita kiihkeästi vihaa, koska totuus silloin on hänen ihanteekseen kohonnut. Silloin hänen unelmansa tavoittelevat yksinkertaisen onnen paratiisia. Hän tietää, että onnen ainoana ehtona on toisen vilpitön, ehdoton antautuminen toiselle, koko olemuksen täydellinen luovuttaminen, salaperäisimpienkin ajatuksien, vähimpienkin oikkujen ja tunnevivahduksien paljastaminen tuolle ainoalle, sulkeutuminen häneen, niinkuin joki kaikkine vesineen meren helmaan sulkeutuu. Hän tietää sen, mutta liian myöhään. Hän käsittää sen järjellänsä, tuon yksinkertaisen ja täydellisen tunteen. Mutta voi! sitä nauttiakseen hänen pitäisi uudestaan muuttua lapseksi, kahdenkolmatta ikäiseksi nuorukaiseksi, joka kahdeksantoistavuotiasta tyttöstä rakastaa ja hänen kanssansa avioliittoon astuu, niin että he kumpikin voisivat toisilleen täysin käsin tuhlata yhtäläistä sielun virkeyttä, tarjota toisilleen sydämen, joka ei ole koskaan toisen lemmen hurmauksesta sykkinyt, suun, joka ei ole valheisiin tottunut, tunteita, jotka eivät ole intohimojen tulessa palaneet. Kuinka moni meistä on tunteiden heräämisaikana halveksinut noita muka liian halpoja nautintoja, joita tuo suuri rakkaus tarjoaa! Kuinka moni on tahtonut poimia kirotun puun hedelmiä, nauttia hyvän ja pahan tiedon aarteita! Ja kumminkin he juuri noita halpoja nautintoja jälleen tavoittelevat, kun he, himoten siveyttä, vilpittömyyttä ja keväistä viattomuutta, avioliitolta pyytävät mitä intohimot ovat heiltä kieltäneet. Toiset suorittavat verraten helposti tuon käännöksensä oikealle tielle. Niin eivät toiset. Nämä viimeksimainitut ovat ikäänkuin joutuneet entisten rikoksiensa vangeiksi, Ja heiltä ankaran koston henki tuntuu kieltävän sen onnen, minkä se suopi halvimmalle, jokapäiväisimmällekin eläjälle. Kuinka Francis oli tuntenut tuon kunniallisen rakkauden arvon ihanan idyllinsä nopeasti kuluneiden kuukausien kestäessä! Ja vielä kirkkaampana se hänelle kuulsi nyt, kun hän varovaisuudesta, heikkoudesta, häpeän tunteesta, peläten suoran tunnustuksen seurauksia, jälleen oli poikennut valheiden teille. Lemmitylleen hän valehteli, rauhallisuutta ja hilpeyttä teeskennellessään, ja tämähän oli suorastaan rakkauden pyhyyden herjaamista. Kun hän saattoi kantaa povessaan sellaisen tuskan, siitä puhumatta, niin hän samalla rikkoi sen tunteellisuuteen perustuvan sopimuksen, jonka englantilaiset, totuuden intoilijat, ovat vihkimäkaavaansa panneet, tahtoen siten laskea sen avio-onnen perustaksi: _for better, for worse_, -- myötä- ja vastoinkäymisessä. Itselleen hän valehteli! Sillä kun hän ei voinut yksinkertaista ja ratkaisevaa päätöstä tehdä, hän ei myöskään enää voinut varmuudella vastata tunteittensa kestävyydestä. Kun hän näin edeltäpäin ajatuksissaan suostui Pauline Raffrayen tytärtä tapaamaan, hän antautui alttiiksi tuntemattomille mielenliikutuksille, joita hänen velvollisuutensa käski välttämään. Eikö hän ollut sinä päivänä, jolloin hän sitoutui Henriette Scilly'hin, samalla sitoutunut luopumaan tinkimättä, lopullisesti entisyydestään. Uudestaan elvyttää tuo entisyys, vaikkapa tässäkin tuskallisessa muodossa, ilmoittamatta sitä kihlatulleen, tai jos ei hänelle, niin hänen äidilleen, se oli petos, joka ei mistään viisastelusta parantunut. Sitäpaitsi nuo uudet tapahtumat, joita kohti hän tunsi vierivänsä sellaisen omituisen pelon- ja katumuksensekaisen tunteen vallassa, eivät antaneet hänelle aikaa syventyä loppumattomiin, seikkaperäisiin arveluihinsa. Niiden kulku oli liian nopea. Ennenkuin hän taisi arvatakaan, ne vetivät hänet tärisyttävien mielenliikutuksien kiehuvaan pyörteeseen. Niiden alku oli mitä luonnollisin sattuma. Ja kuitenkaan ei Francis tullut sitä mahdollisuutta ajatelleeksi noina loppumattomina tunteina, jolloin hän oli yhtämittaa itseltään kysynyt, kuinka hän, olipa sitten yksin tai Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, kestäisi yhtymistä Paulinen ja hänen tyttärensä kanssa. Hän ei arvannut ottaa tuota kolmatta hypoteesia lukuun, sitä nimittäin, että Henriette ja kreivitär voisivat lähestyä lasta ilman häntä, ennen häntä, että he mieltyisivät siihen, sekä että ensimäinen pätevä tieto tuon lapsen hämärästä syntyperästä saapuisi hänelle sen äänen kantamana, joka oli hänen sydämellensä onnen häiritsemätöntä rauhaa julistanut. Kuinka tuo nuoren tytön hillitty, ujo ja vienosti sointuva ääni oli hänelle rakas, ja minkä tuskan sanoman se hänelle toi!
* * * * *
Kaksi vuorokautta oli tuskin ennättänyt kulua siitä hetkestä, jolloin kiusaantunut nuori mies oli päässyt levottomuutensa todellisesta syystä selville, kun hän katuen huomasi, että hänen pelkoonsa Paulinen tyttären tapaamisesta alkoi sekoittua sairaloinen uteliaisuus, salainen kaiho, melkeinpä vaativa tarve... Nuo kaksi päivää ja nuo kaksi iltaa olivat kuluneet tavan mukaan kodin leppeässä rauhassa, ainakin ulkoapäin katsottuna, sillä Francis ei ollut kertaakaan olennossaan ilmaissut huolestunutta mielialaansa. Mutta mihin oli joutunut tuo sydämen suoruus, tuo keskinäisen luottamuksen sopimus, tuo kihlausliiton onni ja vilpittömyys, josta hän oli niin ylpeä ollut!
Taas oli uusi päivä noussut ja yhtä sinisenä, yhtä läpikuultavana kaareutui Sisilian taivas. Elämä kulkee kulkuaan, meidän sisällisistä taisteluistamme huolimatta, ja taivuttaa meitä jokapäiväisen elämän vaatimuksia täyttämään. Niin oli Francis'nkin täytynyt käydä pankkiirinsa luona kuittaamassa eräs maksuosoitus. Hän oli mennyt sinne yksin, ja tuo tuskin tuntiakaan kestänyt yksinäisyys oli tuntunut hänestä helpotukselta. Sellaisen tuhotyön oli teeskentelemispakko, jonka alaiseksi Francis oli vapaaehtoisesti antautunut, saanut hänen rakkaudessansa aikaan. Kuinka tuo valehteleminen jo hänen mieltänsä painoi ja kuinka hän katui, ettei ollut pysynyt ensimäisessä aikeessaan! Jos hän olisi puhunut, niin rouva Scilly, jonka hän tiesi päättäväiseksi luonteeksi, olisi kenties suostunut lähtemään johonkin toiseen talvenviettokaupunkiin tai pitemmälle, viikkojakin kestävälle matkalle, ja olisi siten pakottanut hänet riistäytymään irti tuosta luulotaudista, joka yhä kiihtyi yhtämittaisen teeskentelemispakon johdosta ja joka tälläkin hetkellä häntä niin suuresti vaivasi. Mennäksensä tuohon pankkiin ja sieltä palataksensa hänen oli pitänyt osaksi kulkea samaa tietä kuin sinäkin aamuna, jolloin hän oli yksin palannut ihanalta kävelyretkeltään Villa Tascan puutarhasta. Kuinka suuresti tämä aamu erosi silloisesta aamuhetkestä! Mikä huumaava autuus silloin, kun hän ei tietänyt odottaa tuota naista, joka, oltuansa hänen ensimäisen nuoruutensa pahana hengettärenä, nyt oli äkkiä ottanut myrkyttääkseen hänen toisenkin keväänsä onnen. Hänen ympärillänsä leveni maisema yhtä lumoavan kauniina. Samat siniset, heikosti vaahtoilevat aallot vyöryivät särkyäkseen rantakadun kivimuuria vasten, keinuttaen harjallansa valkoisia purjeita ja valkoisia kalalokkeja. Yhtä ylpeinä kohosivat palatsiryhmät kuninkaallisine terasseineen. Sama mastometsä satamissa ja tuolla etäällä sama jalopiirteinen vuori, jonka punertava kannustin suojasi lahtea, ja samat vihannat palmupuut samoilla päivänpaisteisilla rinteillä. Samojen ahtaiden katujen auringon lämmittämällä ja kirkastamalla kivityksellä samat pienet hevoset ja pienet aasit kaiuttelivat kavionkapsettaan, samojen, punaisiksi maalattujen vankkurien eteen valjastettuina ja samojen arabialaiskasvoisten, samettisilmäisten ja ruskeaihoisten talonpoikien ajamina. Ja hän itse, kuinka suuresti hän oli muuttunut niin vähässä ajassa. Tarkastaessaan sitä hävityksen työtä, minkä valheen ja hellittämättömän mielikuvan painajainen oli hänen nykyisessä onnessaan aikaansaanut, hän oli tuntenut todellista inhoa itseänsä kohtaan. Mutta mitäpä sille enää taisi? Nyt oli myöhäistä tunnustaa rouva Scilly'lle. Francis olisi kuollut häpeästä, jos hänen olisi pitänyt ilmaista entisten rikoksiensa lisäksi viime aikojen valheellinen vaitiolonsa. Ja sitten, eihän hän voinut tietää mitään tunteistansa pientä tyttöä kohtaan, kun hän ei ollut vielä lasta nähnyt ja tuo tulikoe siis vielä oli kestämättä. Olihan vielä se toivo jäljellä, että lapsi kasvoiltaan muistuttaisi esimerkiksi tuota ennen niin suuresti vihattua François Vernantes'ia. Vanhurskas Jumala, kuinka rauhallisesti hän nukkuisi seuraavana yönä, jos hänellä olisi se todistus, ettei hän ollut erehtynyt Paulinea tuomitessaan ja ettei lapsella ollut pisaraakaan hänen vertansa suonissaan! Ovathan usein lapsen piirteet isältä perittyjä. Hänen kulkiessaan pitkin katukäytäviä ja jotenkin kauan odottaessaan pankkitoimistossa tuo mahdollisuus, jolla oli valta heti hänet pelastaa kiduttavasta tuskasta, viihdytteli hänen mieltään. Hän muisti tunteneensa muutaman pienen tytön, avioliitossaan uskottoman äidin synnyttämän, joka kasvoiltaan, ruumiinsa rakenteelta, hiuksiensa ja silmiensä väriltä täydellisesti muistutti todellista isäänsä. Kumminkin hänellä oli uskallusta tunnustaa itselleen, että sellaiset täydelliset yhtäläisyydet ovat harvinaisia. Tuon saman perinnöllisyyden oikut asettavat meille usein salaperäisiä ja selittämättömiä probleemeja, jotka vain yhä enemmän terottavat epäilystämme. Äiti yksin voi ehdottomalla, voittamattomalla varmuudella tietää tyttärensä tai poikansa omakseen. Lapsi on hänestä syntynyt. Se on luuta hänen luustaan, verta hänen verestään. Hän hyväilee sitä, hän painaa sen rintaansa vastaan, onnellisena tuossa tiedossaan, joka on sydämellemme niin tuiki tärkeä, että se uskonnonkin mukaan on taivaallisen autuuden ensimäisenä ja iankaikkisena ehtona. Eivätkö viimeisen tuomion hetkenä kaikkien sydämen salaisuudet joudu ilmi? Francis muisti Henrietten heidän kerran keskustellessaan ilmaisseen, kuinka innokkaasti hän tuota uskonto-opin kohtaa ihaili. Onni oli häntä muka niin suuresti suosinut, että hän uskalsi kuolemaa ajatella vähääkään pelkäämättä, kun se sitävastoin -- sen hän oli lisännyt sääliväisyyden ilme kasvoillaan -- mahtoi tuntua hirvittävältä niille, jotka eivät voineet, niinkuin hän, täydellisesti luottaa rakastamiensa sydämiin... Tavallisesti nuori mies ihastuksella mielessään toisti tuollaisia lemmittynsä lauselmia, jotka antoivat hänelle yhä enemmän ihailun aihetta. Mutta näiden sanojen muisto tänä tuskan aamuna, keskellä tätä luonnon ihanuutta, oli hänen sydäntänsä verille raadellut, ja tuohon veriseen sydämeen sattuivat, hänen palattuaan hotellin saliin, hänen kihlattunsa sanat, päättäen hänen katkerat mietteensä sanomattoman kauhun kuohuntaan.
-- "Te tapaatte meidät hiukan liikutettuina", sanoi rouva Scilly tervehdittyänsä, "Henrietten varsinkin... Olemme sattuneet näkemään erään pienen kohtauksen, niin mieltä liikuttavan..."
-- "Olette siis käynyt ulkona?" vastasi Francis, kääntyen Henrietteen ja koettaen panna ääneensä hellästi ja iloisesti nuhtelevan soinnun. -- "Oliko sekin nyt järkevää, kun pelkäsitte päänkivistystä?... Heti kun minä vain en ole läsnä..."
-- "Elkäähän nyt minua toruko", keskeytti nuori tyttö veitikkamaisesti. "Äiti oli kirjoittanut niin kauan, ja te ette palannut. Minä tunsin voivani paremmin. Menimme hiukan ilmaa nauttimaan hotellin puutarhaan... Tiedättekös, luulenpa että olemme suotta panetelleet tätä puutarhaa..."
-- "Tennispeli pilaa sen minulta", vastasi nuori mies, "ja englantilainen kappeli ja nuo neidet, jotka yhä siinä maalaavat eucalyptusryhmiään ja bambutöyhtöjään ja palmukäytäviään ja _tempietto'aan_ [pieni temppeli], joka on mukailtu kreikkalaisten mukaan niinkuin hanhipelikin."
-- "Mutta tänäpä päivänä juuri", jatkoi Henriette, "siinä ei sattunutkaan olemaan ketään, paitsi yhdellä penkillä, tiedättehän, sillä, joka on perimäisessä nurkassa, kasvihuoneen vieressä, pieni tyttö hoitajansa kanssa... Muistan ettette pidä tuosta enkelin nimityksestä, jota kaikki äidit lapsilleen tuhlaavat... Mutta minulla ei ole muuta niin herttaiselle ja hennolle lapselle... Yhdeksän vuotias kenties, tai kymmenen, ja pitkät vaaleat kiharat, tuota paikoin punertavalle hohtavaa vaaleutta, jota vihamiehenne englantilaiset sanovat _auburn'iksi_. Hiuksista hänet tunsin siksi pieneksi tytöksi, jonka toissa päivänä näin tässä samassa puutarhassa... Muistattehan, että luulin häntä sen sairaan rouvan tyttäreksi, joka häntä silloin talutti, ja tuota rouvaa taas uudeksi, yläpuolella meitä asuvaksi naapuriksemme. En tainnutkaan silloin erehtyä. Mutta tällä kertaa pääsin näkemään hänen kasvojansa. Ette voi arvata miten sievä hän oli, ja hento ja hieno ja soma, ja hänen silmänsä, suuret, avonaiset, sulavan ruskeat, ja hänen ihonsa, teidän ruusujenne värinen..." Ja hän osoitti sormellaan Francis'n kädessä olevaa ruusuvihkoa, jonka vaalean punertavat ruusut terälehtiensä juurelta hiukan vivahtivat kellervälle. Francis oli, osaksi vanhan tapansa mukaan, mutta epäilemättä suurimmaksi osaksi varataksensa itselleen sopivan tervehdyslauseen, ostanut ne kukkasmyyjältä, joka torin nurkalla kauppaansa harjoitti. -- "Mutta", jatkoi Henriette yhä vilkkaammin, "ymmärrättehän heti, mitä erityistä mielenkiintoa hän minussa herätti, kun kuulette, että hän ilmeisesti muistuttaa tuota sisarenne kuvaa kymmenvuotiaana, josta me kaikki niin paljon pidämme... Eikö totta, äiti?..."
-- "Onhan siinä jotakin", sanoi rouva Scilly, "on todellakin... Mutta minä en ole niin innostunut yhtäläisyyksien etsimiseen kuin sinä, ja sitten tuollainen hento sulous on yhteinen kaikille liian heikkohermoisille ja liian herkkätunteisille lapsille"...
-- "Ei, ei", sanoi Henriette, "ei se vain sitä ole... Tiedän varmaan, että Francis'kin heti huomaa tuon yhtäläisyyden, kun hän näkee lapsen... Onhan minulla siis täysi syy katsella häntä toisin silmin kuin muita pieniä tyttöjä, eikös ole? Mutta arvatkaapas, mitä hän puuhaili! Hän kantoi sylissään nukkea, joka oli melkein hänen kokoisensa, ja hän kääri sen peittoihin ja liinoihin viedäkseen sen kävelemään. Ja puheli sille kääriessään ja sopersi sille niin herttaisesti loppumattomia neuvoja. Hänen kävi niin sääliksi nukke parkaa, joka oli niin kipeä. Hän muistutti sille, että lääkärit olivat lähettäneet heidät Sisiliaan, jotta se paranisi, ja että Sisilia on hyvin kaukainen paikka, ja että siis piti hyväkseen käyttää tätä matkaa eikä asettua tuuleen eikä varsinkaan nukkua päivänpaisteessa. Hän torui sitä, kun se oli ollut liian myöhään ulkona ja sitten yskinyt koko yön, niin että Annetten oli täytynyt nousta. -- Annette on hänen hoitajansa... -- Sanalla sanoen, hän luki sille kaikki määräykset, melkeinpä oppisanoja käyttäen, joita hän epäilemättä oli kuullut lääkärien tekevän hänen äidilleen... Meidän, äidin ja minun, tuli enemmän kuin voin sanoakaan sääli tuota pienokaista, jonka leikissäkin sellaiset asiat kummittelivat ja joka suurta tyttöään -- siksi hän nukkensa sanoi -- hoiti niin intohimoisella rakkaudella... Olin niin liikutettuna, että olisin tahtonut puhua hänelle. Me lähestyimme hänen huomaamattansa, ja minä yritin sivellä hänen kullankarvaisia kiharoitansa. Silloin hän kääntyi kummastuen ja hänen silmissään välähti aran otuksen säikähtynyt katse. Kiivaasti hän puristi nukkeaan ja kätkeytyi vanhan hoitajansa hameihin. Tämä katsoi aivan hämmästyneenä lasta, joka meille osoitti sellaista vastenmielisyyttä. 'Hän on niin ujo', sanoi hän, ja sitten, kun yhä koetin lähestyä kysyen pienokaiselta hänen nimeänsä, hän jatkoi: 'No, vastaa nyt kiltisti: Adèle Raffraye'. Mutta kun lapsi yhä kätki silmänsä, niin hoitaja sanoi, osoittaen tyytymättömyyttänsä käyttämällä tuota persoonatonta muotoa, joka kansan kesken on tavallinen lapsista puhuttaessa ja jota meidänkin vanha Marguerite käyttää: 'Kas, kun ollaan niin vähän tottuneet ihmisiä näkemään, kun aina vaan on oltu maalla! Ollaanhan sitä kumminkin kilttiäkin, kun tahdotaan...' Ja minä, joka olen aina luullut voivani heti kesyttää kaikkia lapsia ja kaikkia koiria!" jatkoi Henriette nauraen. "Voitte arvata, että nolostuin tuollaisesta nöyryytyksestä. Ja pois meidän piti lähteä, saamatta uudelleen nähdä pikku Adèle'n kauniita suuttuneita silmiä..." Ja uudestaan heltyneellä äänellä nuori tyttö jatkoi: -- "Eikö ole teidänkin mielestänne surkeata? Pieni tyttö, jonka nukke on sairastavinaan sitä tautia, joka on hänet itsensä tekevä äidittömäksi, huomenna kenties, tai viikon, tai muutamien kuukausien kuluttua..."
Henriette oli kertonut tuon lapsellisen kertomuksensa, osoittaen nähtävästi vilpitöntä mielenliikutusta. Hänen haaveilevaisuuteen taipuvainen luonteensa oli tuntenut, kenties itse luonut sen runouden, hän kun oli aina valmis jokapäiväisimmässäkin kohtauksessa huomaamaan jonkun mieltäkiinnittävän tai liikuttavan näkökohdan. Se osoittaa taiteilijakykyä, tuo esitystaito, joka naisessa johtuu hänen sydämestään, niinkuin se kirjailijoissa tai taidemaalareissa johtuu aivoista. Ne, joilla on vaatimaton luonne, niinkuin Henrietten oli laita, salaavat tavallisesti ujoudesta nämä havaintonsa mitä huolellisimmin. Tämän arkuutensa takia Henriette oli ollut niin suuresti kiitollinen Francis'lle sentähden, ettei hän koskaan, niinkuin kreivitär joskus teki, nauranut noille pienille salaisuuksille, kun hän niitä hänelle uskoi. Ja hän oli liiaksi tottunut Francis'n ystävälliseen myötätuntoisuuteen, kummastuakseen tälläkään kertaa hänen nähtävästä liikutuksestaan tuota kertomusta kuullessaan. Ja Francis'n liikutus olikin todella niin suuri, ettei hän löytänyt muuta sanoakseen kuin: "Pieni raukka!... Pieni raukka!..."
-- "Niin, eikö totta", jatkoi Henriette, "että se on sydäntäsärkevää?..."