Part 27

Laiva yhä vain loittoni... Yhä synkemmäksi kävi valittava meri. Francis eli mielikuvituksessaan kaksi viimeistä viikkoansa. Hän muisti tavanneensa Villa Cyane'n portilla Paulinen lääkärin virkaveljen, tohtori Teresi'n, joka oli kutsuttu neuvotteluun. Kuinka olikaan hänen ollut vastenmielistä lähestyä tätä miestä, jonka muisto niin läheisesti liittyi hänen kihlauksen purkamis-draamansa viimeisiin kohtauksiin. Mutta hän oli voittanut vastenmielisyytensä ja saanut tohtorilta kuulla, että loppu lähestyi ja ettei rouva Raffrayella ollut kuin muutamia päiviä, kenties muutamia tunteja elettävänä. Näinkö Pauline lähestyi kuolemaansa, antamatta hänelle anteeksi? Kuinka hänen nyt kävi mahdolliseksi lähestyä lasta, tuota lasta, jonka Pauline kumminkin tiesi hänenkin omakseen? Jospa hänen vielä olisi sallittu kerran päästä entisen lemmittynsä puheille, häntä rukoillakseen, hänelle vannoakseen, että hän tahtoi kaiken elämänsä pyhittää orvolle!... Mutta kuinka hänet päästettäisiin kuolevan luo, kun hänen ei edes ollut sallittu osoittaa jokapäiväistä kohteliaisuutta käymällä tässä huvilassa, jota hän nyt kiersi, kiersi, tuntikausia, yhä peläten, että hänet huomattaisiin? Vihdoin hän oli uskaltanut ryhtyä viimeiseen yritykseen. Nähdessään kerran Annetten, sen palvelijan, joka oli Adèlen kanssa sattunut näkemään hänet sairaan vuoteen vieressä, astuvan portista ulos, hän oli häntä lähestynyt tiedustellakseen rouva Raffrayen terveyttä. Tämä oli hänelle vastannut niin katkerasti itkien rouvansa läheistä kuolemaa, ettei edes jaksanut kysyä Francis'lta mitään rouva ja neiti Scilly'stä... Kuinka olikaan hän sitten vavissut ajatellessaan, että Pauline, saatuansa tämän tietää, kieltäisi palvelijattarensa vastedes hänelle puhumasta!... Mutta kieltoa ei kuulunut. Hän oli tavannut Annetten toisenkin kerran pikku Adèlen seurassa. Sillä kertaa hän oli puhunut kummallekin, ja lapsi oli katsonut häneen tutusti, ja vanha palvelijatar oli vastannut hänen kysymyksiinsä. Mitä olikaan hän tuntenut sivellessään silloin arasti lapsen hienoja ja vaaleita kiharoita, jokapäiväinen ystävyydenosoitus, joka tässä perustui mitä syvimpään rakkauteen. Tuo seikka, ettei häntä kielletty lähestymästä, tuntui hänestä sisältävän anteeksiannon toivoa. Ja totta olikin, että muutos oli tässä suhteessa tapahtunut sairaan sydämessä, ennenkuin hän itse meni taivaalliselta tuomariltansa anteeksiantoa anomaan. Francis sai melkein heti siitä todisteen, joka vakaannutti hänen elämänsä suunnan ja antoi hänelle uutta toivoa. Tuo toivo se esti hänen sydämensä kokonaan särkymästä, kun hän hyökysillan kaiteeseen nojaten katseli laivan katoamista. Laivasta ei ollut enää jäljellä kuin piste vain avaruudessa. Mutta Francis seurasi sitä yhä ajatuksissaan. Hän näki tyttärensä nukkuvan sohvalla suuressa hytissä, jonka hän itse oli saanut lapselle valita. Ensi kerran hän oli saanut pitää hänestä huolta tavalla, jota hän ei ollut uskaltanut ajatellakaan silloin, kun hän viisi viikkoa sitten niin syvästi oli tuntenut yksinäisyytensä. Ja tämä oli tapahtunut mitä yksinkertaisimmalla, jos kohta surkealla tavalla. Muutamia päiviä sen jälkeen kuin hän oli puhutellut Annettea ja pikku tyttöä, hän oli kuullut, että Adèlen täti Besançonista oli saapunut Palermoon. Kovasti oli hänen sydäntänsä kouristanut, kun hän itseltään kysyi: "Minkähänlainen hän on?" Francis oli nähnyt hänen kävelevän lapsen kanssa Englantilaisessa puutarhassa, mutta hänen liikutuksensa oli niin suuri, ettei hän vieraan kasvoista voinut mitään päättää. Rouva de Raynal -- se oli rouva Raffrayen vanhemman sisaren nimi -- ei ollut missään suhteessa Francis'n onnettoman rakastajattaren näköinen. Hänellä ei ollut tämän solakkaa vartaloa eikä hänen hienoja piirteitänsä; hänen kasvonsa olivat noita sileitä, rauhallisia, melkeinpä ilmeettömiä kasvoja, jotka kertovat tasaisen elämän hitaasta ja yksinkertaisesta kulusta. Noiden arvokkaasti piirrettyjen ryppyjen takana saattoi piillä mitä ahtainta pikkumaisuutta yhtä hyvin kuin harvinaista sydämen jaloutta tai lapsellista ja viatonta hyväntahtoisuutta. Onneksi Adèlelle ja onneksi myöskin nuorelle miehelle vastatulleen luonne oli viimeksimainittua lajia. Kuultuansa kuoleman vihdoinkin lopettaneen kaksi viikkoa kestäneen hengenlähdön tuskat Francis uskalsi ryhtyä viimeiseen koetukseen, lähestyä tätä naista. Kun hän ei ollut näinä viimeisinä aikoina nähnyt Adèlen tulevan huvilasta ulos oli hän monta kertaa käynyt Villa Cyane'n portilla saamassa tietoja palvelijoilta. Näiden tiedustelujen jälkeen, jotka palvelijain silmissä teki oikeutetuiksi hänen kerran Paulinelle muka tarjooma apunsa tämän pyörtyessä, ei ollut missään suhteessa sopimatonta, että hän Paulinen kuoltua kirjoitti rouva Raynalille. Olisihan hän tahtonut tämän kuolemansanoman johdosta rientää Paulinen huoneeseen, langeta polvilleen hänen vuoteensa viereen ja pyytää häneltä anteeksi niiden kärsimyksien nimessä, joihin hän oli niin nöyrästi alistunut. Hän olisi tahtonut sitten ottaa lapsen mukaansa, viedä hänet pois, ryöstää omansa takaisin. Mutta hänen täytyi tyytyä kirjoittamaan kuolleen sisarelle jokapäiväisen kohteliaisuuskirjeen, jossa hän kansalaisena tarjousi olemaan tuntemattomalle apuna niissä monissa sekavissa toimissa, joihin tämän oli ryhtyminen kuolemantapauksen johdosta vieraan maan kaukaisessa sopukassa. Mikä olikaan hänen liikutuksensa, kun hän vastaukseksi kirjeeseensä sai seuraavat sanat: "_Rakkaan vainajan suusta olen saanut tiedon, että Te, herra Nayrac, olitte Julie Archambaultin veli, sisareni ystävättären, jota olen liian vähän tuntenut_..." Mitä kyyneliä vuodattikaan Francis lukiessaan tätä lausetta, joka oli niin yksinkertainen, mutta joka julisti hänelle elämästä eronneen anteeksiantoa. Sillä kirje tietysti loppui kehotukseen käymään Villa Cyane'ssa. Hänellä oli siis mahdollisuus lähestyä lasta, ensin täällä ja sitten vastaisuudessakin -- ja Pauline oli kuollessaan sen sallinut.

* * * * *

Tämä toivo, että hänen oli sallittu yhä pitää orpoa silmällä, se se piti nuoren miehen pystyssä tänä uutena eron hetkenä. Tuon surun ja kiireisen lähdön kirjavissa puuhissa hän oli koettanut kaikin tavoin olla Paulinen sisarelle avuksi siten ansaitakseen häneltä kiitollisuutta. Itsestään rouva Raynal oli lausunut toivomuksen, että Francis kotimatkallaan muutamaksi päiväksi pysähtyisi Besançoniin, jottei tuttavuus tähän päättyisi. Itsestään rouva Raynal oli pyytänyt Francis'ta toimittamaan hänelle hänen matkatavaransa, jotka hänen oli täytynyt jättää jälkeensä kiireisen lähdön takia. Eron hetkellä isän oli sallittu painaa tyttärensä kalpealle poskelle suudelma, eikä hänen liikutuksensa silloin mitään kenellekään ilmaissut. Ja se probleemi, joka hänelle hänen rikoksiensa tähden oli annettu ratkaistavaksi, kävi hänelle vihdoinkin selväksi: hänen elämäntyönsä oli tästä lähtien kohdistuva lapseen. Hänen tuli yhä enemmän lähestyä sitä perhettä, jolle Adèle oli uskottu. Hitaasti, varovasti hänen tuli pyrkiä sen suosioon, jottei koskaan epäluulon tahra saastuttaisi vainajan nimeä. Olihan hän nyt vapaa viettämään elämänsä missä hyvänsä, koska hän ei ollut mihinkään sidottu. Olihan hänellä tilaisuus asettua asumaan lähelle tytärtänsä ostamalla itselleen maatilan Besançonin läheisyydestä. Lapsi kasvaisi, ja isän oli lupa olla syrjästä katsomassa, salaa häntä suojelemassa, jos suojelusta tarvittiin, valmistamassa hänelle iloa muuta iloa itselleen pyytämättä... Eihän siinä ollut tunnustetun perheen onnea -- sitä onnea, jota hän oli uneksinut saavansa nauttia Henrietten rinnalla. Eihän siinä ollut isyyden jaloa ylpeyttä ja isänrakkauden nautintoja. Mutta siinä oli sittenkin enemmän kuin hän oli ansainnut... Ja laivan yhä etäämmälle häipyessä hän oli näkevinään taivaan äärimäisellä reunalla, jonka auringon viimeiset säteet sytyttivät tuleen, valoisan rannan, purppurasta kohoavan kultaisen kukkulan, jota kohti tuo laiva kulki, ja tuossa näyssä kuvastui hänelle uudessa muodossa Luvattu maa, autuuden ranta, johon hänen oli vastedes kulkunsa suunnattava. Puhtaan Henrietten sankarimainen uhraus ei siis ollut hukkaan mennyt. Itsekästen himojen tyydytystä tavoitteleva mies, se joka halusi tunnenautintoja, olivatpa ne vaikka muiden tuskilla maksettavat, oli hänessä kuollut, ja suudellen Catanessa saatua kirjettänsä, joka oli ollut hänelle lunastuksen välikappaleena, hän kuiskasi sydämensä pohjasta kiitoksen tuolle jalolle ystävälle, joka oli hänelle tien neuvonut. Tuossa suudelmassa oli toivoa, että tämä kenties sittenkin kerran suostuisi astumaan hänen rinnallaan, hänen matkansa vaivoja huojentamaan. Siinä oli se vakuutus, että jos heidät lupausuhri erottikin ainiaaksi toisistaan, niin loitolla pysyvä ei häneltä kieltäisi kunnioitustansa nyt, kun hän tiesi tuon kunnioituksen ansaitsevansa, kun hänessä oli vastuunalaisuuden ja omantunnon käsite kohonnut tietoisuuteen, kun hänellä ei muuta elämän pyrintöä ollut kuin rikoksiensa tuottamien surujen lievittäminen.