Part 18

Ei, Henriette ei häntä uskonut. Turhaan Francis pitkin iltaa puhui kaipauksestaan ja surustaan lempeydellä, jossa ei ainakaan valhetta ollut, hän ei voinut haihduttaa sitä surunvoittoista ilmettä, joka oli Henrietten kasvoille painunut tämän odottamattoman lähtöuutisen johdosta. Yhtä vähän hänen onnistui sammuttaa sitä vähäistä liekin alkua, joka oli nuoren tytön sydämessä syttynyt ja josta ennen pitkää oli paisuva intohimon ja mustasukkaisuuden tulipalo. Ja sokeana hän pitkin tätä iltaa hautoi omia tuskiansa, huomaamatta että hänen edessään nuori tyttö häneltä salasi ensimäisen epäluulonsa. Rakkauden vaisto on siksi mahtava, sen järjestä riippumattomat havainnot siksi valtavat, että Henriette oli lukenut valheen Francis'n kasvoilta ja huulilta yhtä selvään, kuin jos hän olisi ollut hänen äskeisten sisällisten taistelujensa todistajana. Hän tiesi, että Francis'n lähtöön oli muita syitä kuin hänen äsken esittämänsä. Mutta mitä? Kun hän iltasella huomasi olevansa yksin huoneessaan, koko yö edessään tämän äkkiä kohonneen probleemin harkitsemista varten, kuinka hän silloin itkikään! Kuinka hän taisteli vapautuakseen tuosta epäluulosta, joka jo oli kieltämättömäksi todennäköisyydeksi kasvanut! Kuinka hän koetteli itselleen vakuuttaa, että hän panetteli rakastettuansa, kun saattoi uskoa häntä sellaiseen petokseen kykeneväksi! Oi, nuo epäluuloiset taistelut epätoivoa vastaan, kukapa rakastava ei olisi niitä tuntenut! Ne eivät estä meitä yhä epäilemästä, kun olemme kerran vierineet toisesta pettymyksestä toiseen ja epäluulon tietä joutuneet siihen tienristeykseen, missä _tiedämme_, että meitä on petetty. Ja kun me omistamme tämän tiedon, joka on meissä selvinnyt ikäänkuin ilmestyksen, eläimellisen vaiston kautta, niin itsetiedoton ja vastustamaton se on, täytyy meidän myöskin mihin hintaan tahansa, vaikkapa henkemme uhalla, päästä selville siitä, _kuinka_ meitä on petetty. Tietysti viaton ja puhdas nuori tyttö oli kokonaan niiden aseiden puutteessa, joita sellaisella epäluulolla tavallisesti on käytettävänään. Hänestä ei ollut viekkaaksi kysyjäksi eikä taitavaksi tiedustelijaksi. Vielä vähemmän hän pystyi niihin törkeihin menettelytapoihin, jotka kyllä tyydyttävät totuudenkiihkoamme, mutta häpäisevät rakkauttamme: liikkeiden väijymiseen, kirjesalaisuuden rikkomiseen, palvelusväeltä urkkimiseen. Hänellä ei ollut mustasukkaisuutensa käytettäväksi muuta kuin tuo ennestäänkin herkkä tunteellisuus, jota päiväkausia kestänyt mielenahdistus yhä oli terottanut, ja tuo kiduttava taito arvata sydämellänsä, mitä järki ei kyennyt tajuamaan, ei selittämään eikä edes otaksumaankaan. Hän vietti siis tämän rauhattoman yönsä koettamalla itselleen vakuuttaa, ettei iltapäivän kuluessa mikään muu ollut voinut taivuttaa Francis'ta tähän lähtöön kuin sähköteitse saapunut kutsumus, josta ei oltu hänelle mitään virkattu. Kirjeitä oli kyllä aamusella tullut. Ne oli tavan mukaan tuotu sekaisin saliin, Francis oli niinkuin ainakin avannut omansa mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä. Nähtävästi hän aamusella oli ollut, ellei iloinen, ainakin aivan tyyni. Henriette tiesi melkein täsmälleen, milloin muutos oli tapahtunut. Se oli niinä hetkinä, jotka kuluivat heidän aamiaispöydästä noustuansa, siihen asti, kun he kokoontuivat uudelleen yhteiseen saliin. Näytti siltä, että tällä ajalla joku odottamaton uutinen oli häirinnyt Francis'n rauhaa. Tuo sähkösanoma-arvelu tuntui niin johdonmukaiselta, sopi niin hyvin kaikkeen, mitä nuori tyttö tiesi otaksua, että hän vastoin tahtoansa siihen pysähtyi. Francis oli sitten mennyt ulos vastatakseen. Hän oli itse tahtonut viedä vastauksen Macqueda-kadun sähkösanomatoimistoon. Juuri siinä kaupunginosassa asui professori Teresi, sama lääkäri, joka muutama päivä sitten oli niin leikkisästi ja luotettavasti häntä rauhoittanut, kun hän lemmittynsä terveyttä tiedusteli. Ja kahden vuorokauden kuluttua, vaikkei mitään uutta taudin oiretta ollut huomattavissa, sama lääkäri määräsi, että Francis'n oli heti lähdettävä Palermosta pois. Mutta oliko mahdollista, että nuo kaksi miestä, joita hän oli tottunut niin suuresti kunnioittamaan, olisivat voineet tehdä tällaista salaista sopimusta keskenään? Turhaan Henriette koetti vastata, ettei niin ollut. Hän koetti panna tähän vastaukseensa nuoren ja vilpittömän sielunsa koko tarmon, sillä ihmissielun epäileminen, olipa kysymys kenestä tahansa, tuotti hänelle tuskaa, ja lemmittynsä epäileminen heitti hänet epätoivon valtaan. Mutta hän ei voinut päästä voitolle tästä sydämen horjumattomasta vakaumuksesta, joka oli hänelle, heti Francis'n astuessa saliin, ilmoittanut: "Nyt hän aikoo valehdella", ja heti Francis'n lausuttua ensimäiset sanansa: "Nyt hän valehtelee..." Kun hän seuraavana päivänä tämän unettoman yön kidutuksen jälkeen tapasi lemmittynsä, niin tuo sama kumoomaton vakaumus kohosi hänessä vielä armottomampana jo heidän vaihtaessaan ensimäistä katsettaan. Francis valehteli hänelle. Millä tavalla? Missä suhteessa? Miksi? Tämä toinen sisällinen havainto tuntui hänestä niin hirveältä, että hän varmaankin olisi puhunut tuskastansa Francis'lle, ellei tämä olisi pitkin päivää koettanut välttää kahdenkesken-oloa hänen kanssaan. Onnettoman lapsen täytyi siis tämän loppumattoman päivän pitkinä tunteina tyytyä lemmittynsä kasvojen tutkimiseen. Hän pani tähän tutkisteluun kaiken, petosta epäilevän naisen kiihkeän tarkkaavaisuuden. Hän oli äärimäisiin asti kiihottunut, niinkuin ainakin se, joka niin sanoaksemme hipaisee totuuden rajaa, joka vainuaa, aavistaa sitä ja joka ei saa rauhaa, ennenkuin on sen nähnyt, sitä kosketellut. Sellaisina hetkinä aistinten herkkyys käy melkein ylenluonnolliseksi, siihen määrään ne terottuvat. Nuori tyttö, kokemattominkin, erottaa silloin ammatti-havainnontekijän, kasvonilmeiden tutkijan, rippi-isän tarkkanäköisyydellä vähimmänkin ajatuksen tai liikutuksen ilmeen niissä kasvoissa, joita hän näin tarkastaa. Aina siihen hetkeen saakka, jolloin he kaikki kolme istuutuivat päivällispöytään, Henriette ei kumminkaan mitään erityistä huomannut sulhasensa asennossa ja hänen kasvojensa ilmeessä. Siinä vain kuvastui alituinen huoli lieventää lemmityltä äkkiarvaamattoman lähdön katkeruutta. Mutta kesken tätä päivällistä, joka oli Henriettelle alkanut saman piintyneen, yhä vain väistyvän arvoituksen tuskissa, tapahtui jotakin, sangen yksinkertaista, sangen luonnollista tosin, mutta seurauksiltaan arvaamattoman tärkeätä. Oli sattunut eräs noita muutaman minuutin kestäviä vaitiolon hetkiä, jotka näinä viime päivinä olivat käyneet yhä tavallisemmiksi heidän piirissään. Kreivitär keskeytti sen vihdoin sanoen:

-- "Tuon sievän pikku Adèlen äiti kuuluu olevan hyvin huonona... Hän kuuluu vuokranneen erään Englantilaisessa puutarhassa sijaitsevan huvilan ja hänen piti muuttaa sinne tänään... Mutta hän ei ole jaksanut..." Millä muulla hetkellä tahansa Francis'n vavahdus tämän uutisen johdosta olisi luultavasti jäänyt nuorelta tytöltä huomaamatta. Mutta hänen nykyisessä hermostuneessa mielentilassaan tuo nähtävän liikutuksen ilme heti herätti hänen huomiotansa. Nuoren miehen kädet olivat vavahtaneet. Hänen kasvojensa piirteet olivat pinnistyneet. Hänen katseensa oli oudon tutkivana kiintynyt kreivittären kasvoihin. Ja jokainen, joka niinkuin Henriette tunsi hänen äänensä vähimmänkin vivahduksen, olisi siinä huomannut vaikeasti hillityn liikutuksen käheyden, hänen vastatessaan. Sillä Francis tahtoi vastata, maksoi mitä maksoi, estääkseen vähimmänkin epäluulon heräämisen, olipa sitten tämä herääminen kuinka vähän luultava tahansa. Hän tunsi Paulinen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä kyllä osasi estää palvelijatartansa puhumasta eilisestä tapauksesta. Mutta onhan yleisesti tunnettu asia, että siitä lähtien kuin rikoksentekijät ovat tahtoneet rikoksensa salata, paha omatunto on heidät pakottanut liialliseen teeskentelyyn, joka sekin tavallansa on varomattomuutta, Francis'n olisi ollut paljon parempi olla ääneti kuin puhua sillä äänellä, millä hän lausui nuo mitättömät sanat: -- "Raukkaa! Onko teille kerrottu, milloinka käänne on tapahtunut?... Eikö pikku tyttö toissa päivänä väittänyt, että hänen äitinsä voi paremmin?..."

-- "Siinä tilassa, missä hän on", sanoi kreivitär, "kaikki voi muuttua muutamissa päivissäkin..."

-- "Onko hänellä edes hyvä lääkäri?" kysyi Francis vielä.

-- "En tiedä", vastasi rouva Scilly. "Hänellä oli Teresi ensin kun hän tänne tuli. Sitten yhtäkkiä hän kääntyi toiseen, tuohon englantilaiseen, jota teidän vihamiehenne don Ciccio suosittelee..."

Englanninkiihkoisen hotellinomistajan mainitseminen antoi Francis'lle tilaisuuden kääntää toisaalle tuon keskustelun, jonka jokainen sana, jokainen tavukin vihloi hänen sydäntänsä. Hän osasi nyt taas täydellisesti hillitä itseään. Mutta varjo, joka äkkiä kreivittären sanojen johdosta oli synkistänyt koko hänen olemustansa, oli ollut Henriettelle yhtä näkyvä kuin pöydässä palvelevan Vincentin käden varjo kristalliastioista hohtavalla pöytäliinalla. Kieltämätöntä oli, että Francis oli hämmästynyt, kun oli kuullut rouva Raffrayeta ja hänen sairauttansa mainittavan. Mutta tämä seikka oli niin uusi, nuoren tytön oli niin vaikea sitä sovittaa kaikkeen siihen, mitä hänen hurjimmatkin ajatuksensa viime aikoina olivat mahdollisena pitäneet, että hän sen huomasi, tekemättä siitä mitään johtopäätöstä. Jos hän olisi ollut kokeneempi, niin tähän havaintoon olisi hänen mielessään heti liittynyt muisto tuosta omituisesta yhdennäköisyydestä, jonka hän jo ensi päivänä oli huomannut Adèlen ja Julie Nayrac'in muotokuvan välillä. Tästä mielleyhtymyksestä olisi kenties syttynyt kipinä, joka olisi hänelle valaissut sen murhenäytelmän salaperäistä juonta, missä hän itse tietämättään näytteli viattoman uhrin osaa, onnettoman Ifigeneian, joka on tuomittu muitten rikoksia sovittamaan. Mutta hän oli vielä kokematon nuori tyttö kaikissa muissa suhteissa paitsi tunteensa herkkyydessä, ja joskin Francis'n liikutus heidän naapurinsa nimeä mainittaessa hänestä tuntui uudelta salaisuudelta, joka liittyi muihin häntä ahdistaviin ja masentaviin salaisuuksiin, ei se hänelle sen enempää sinä iltana ilmaissut.

Seuraavana aamuna, toisen rauhattoman yön jälkeen, hän nousi, mieli niin raskaana, että hän lapsellisessa hurskaudessaan päätti turvautua ainoaan lääkkeeseen, jossa hänen mielestään oli lievennystä hänen suurelle surulleen. Hän päätti käydä ripillä ja Herran ehtoollisella. Hänellä oli Palermossa rippi-isänä eräs ranskalainen lähetyssaarnaaja, joka aina aamusella oli tuomiokirkossa tavattavissa. Hän meni siis kirkkoon, palvelijattarensa seuraamana, jo puoli seitsemän aikaan, joutuakseen kotiin, ennenkuin hänen äitinsä heräisi. Mutta huolestuneessa mielentilassaan hän ei muistanutkaan, että oli sunnuntai, siis ainoa päivä, jolloin ei isä Mongeron ollut siellä. Hänen mielipahansa tämän vastoinkäymisen johdosta oli niin suuri, ettei jumalanpalvelus hänelle tällä kertaa tuottanutkaan sitä sisällistä rauhaa, jota hän tavallisesti tunsi täytettyään uskonnolliset velvollisuutensa. Hän palasi siis kirkosta tyytymättömänä itseensä, ja haihduttaakseen raittiissa ilmassa yhä lisääntyvää hermostumistaan hän päätti hiukan kävellä, varsinkin kun sää oli mitä loistavin. Viime päivien tuulet olivat lakaisseet pois pilvet taivaalta, jonka kirkkaus nyt oli häikäisevä. Nuori tyttö seurasi Marinan rantaa katsellen lahden lakeita laineita, jotka vieläkin vaahtopäisinä kohosivat eilispäivän myrskyjen muistoksi. Mutta maiseman kauneus ei voinut hänen huomiotansa kiinnittää, yhtä vähän kuin rukouskaan äsken oli sitä voinut. Hänen lapsellisesti taipuvainen luonteensa oli tavallisesti ympäristön kanssa täydellisessä sopusoinnussa, suli, niin sanoaksemme, yhteen sen kanssa, mutta tätä mukautumiskykyä lamautti tällä kertaa hänen yhä jatkuva huolensa siitä selittämättömästä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen sulhasensa luonteessa, ja noista odottamattomista lähtöpuuhista. Ja hän säpsähti niinkuin unesta heräävä, kun äkkiä kuuli vanhan Margueriten sanovan:

-- "Nyt saamme tietoja rouva Raffraye parasta. Tuossa neiti Adèle tulee meitä vastaan vanhan Annetten kanssa samalla puolella katua kuin mekin..."

Henriette huomasikin lapsen noin kolmenkymmenen askelen päässä. Samassa hän hämmästyksekseen näki, että hoitajatar tarttui pienokaisen käteen ja vei hänet kadun poikki toiselle, Butera-palatsin ihanan penkereen puoleiselle käytävälle. Tuon odottamattoman käännöksen tarkoitus oli niin ilmeisesti selvä, että Marguerite hetkeksi hämmästyneenä pysähtyi ja sanoi neidillensä:

-- "Luulisipa melkein heidän pelkäävän..."

-- "Näkivätköhän he meitä?" sanoi Henriette. "Oletko siitä varma?..."

-- "Yhtä varma kuin että te olette tuossa", vastasi palvelijatar. Sitten hän jatkoi: "Rouva Raffraye on kenties huonompana, ja heistä on tukalata siitä puhua, tai kenties heillä on kiire kirkkoon..."

Vaikkei Henriettestä kumpikaan syy tuntunut hyväksyttävältä, ei hän huolinut sanoa siihen mitään. Lapsenhoitajan omituinen käytös oli hänen jo ennestäänkin kiusaantuneessa mielessään vaikuttanut oudon ahdistuksen, josta heti oli kohonnut seuraava ajatus: "Tuo palvelija ei itsestään noin tekisi. Hän tottelee käskyjä. Olisiko rouva Raffraye siis pahoillaan siitä, että lapsi toissa iltana puhui meille?..." Hän vajosi tämän johdosta syviin mietteihin. Niinkuin on tavallista tällaisina hetkinä, hänen tajuntansa teki hänen tahdostaan riippumatonta työtä muovaillen hajanaisia aineksia, vetäen itsetiedottomista perusteista yhtä itsetiedottomia johtopäätöksiä, jotka yhtyen vastustamattomasti toisiinsa vähitellen kohosivat tietoisuuteen. Francis'n kasvoissa kuvastunut hämmästys, jonka hän oli huomannut tuon naisen nimeä mainittaessa, palasi hänen mieleensä. Vaikkei hän mitenkään voinut arvata, mitä yhteyttä oli näiden kahden asian välillä, riitti jo yksin niiden yht'aikainen olemassaolo omituisella tavalla lisäämään hänen mielenahdistustaan. Sillä palattuansa kotiin äitinsä ja sulhasensa luo hän ei uskaltanut tätä pientä tapausta mainita, niinkuin hän olisi muuten tehnyt. Jos häneltä olisi kysytty syytä tähän, niin hän ei kenties olisi voinut selittää, miksikä tuon asian kertominen oli hänestä vastenmielistä. Se johtui epäilemättä siitä, että tämän nimen tuottama uusi hämmästyksen vavahdus Francis'n kasvoissa olisi sattunut häneen niin kipeästi, ettei hän olisi voinut sitä kestää, ja hän tiesi varmaan, käsittämättä miksi, että äskeisen kohtauksen kertominen olisi tuottanut sellaisen tuloksen. Tämä aamu kului häneltä aina puoli kahteentoista asti taistelussa noita hänen sielussaan heränneitä mielettömiä, epämääräisiä ja sekavia epäluuloja vastaan. Hän oli yksin kotona, sillä rouva Scilly oli nyt vuorostansa mennyt kirkkoon Francis'n seuraamana. Unelmiinsa vajonneena Henriette sattui nojaamaan päänsä puutarhalle päin olevaa salin ikkunaa vasten. Hän huomasi silloin eräällä puutarhan käytävällä pikku Adèlen leikkimässä, niinkuin lapsen oli tapana kauniina aamuina. Kirkas aurinko kultasi pienokaisen hiuksia ja valoi sädevirtansa suljetun tarhan aina yhtä vihreille palmupuille ja yhtä raittiille ruusuille. Kuinka olikaan Henriette rakastanut tätä puhdasta sädeloistoa, kun se hänen onnensa päiviä kultasi, ja kuinka näyttikään se nyt välinpitämättömästi hänen huoliansa kohtelevan! Mutta hänen ajatuksensa ei tällä kertaa pysähtynyt tuohon kaihomieliseen vertaukseen. Hänen hajamielisesti katsellessaan pikku tytön liikkeitä hänen johtui äkkiä mieleensä, että hänellä nyt ainakin oli tilaisuus hankkia varmuutta siitä, oliko hänellä todellakin syytä niin suuresti kiusaantua tämänaamuisesta omituisesta kohtauksesta, joka oli häneen niin kipeästi sattunut. Kenties hän siten onnistuisi poistamaan edes yhden noista levottomuuden aiheista. Hänen vain tarvitsi mennä puutarhaan hankkiakseen selkoa siitä, oliko hän pettynyt vai oliko rouva Raffraye todellakin kieltänyt tytärtään hänelle puhumasta. Että sellainen tuuma itsestään syntyi hänen mielessään, vaikka hän luonteeltaan oli sangen hillitty ja tasainen, osoitti jo selvään, kuinka pitkälle hänen tuntemattomalla alueella liikkuva mielikuvituksensa oli joutunut petosta epäilevän rakkauden kivisellä tiellä. Kenties oli hän myöskin sellaisen toimimistarpeen vallassa, joka muutamina kiihotuksen hetkinä pakottaa meitä ryhtymään vaikka mihin hurjaan seikkailuun, ikäänkuin tahtomme kärjistyminen johonkin määrättyyn ja tuntuvaan asiaan, olipa se sitten mikä tahansa, tuottaisi meille lievennystä. Ainakin on varmaa, että jos hän ei olisi ollut sangen ankaran liikutuksen vallassa, hän olisi kauan epäillyt, ennenkuin näin heittäysi suin päin tuntemattoman varaan mennessään yksin puutarhaan. Ikäänkuin varataksensa itselleen tekosyyn hän otti kirjahyllyltä erään englantilaisen romaanin, jonka hän oli hotellin kirjastosta lainannut. Kahdessa minuutissa hän oli jo suuressa, tyhjässä kirjastosalissa, missä joulukuusi vielä ojenteli sammuneita oksiansa. Sinne hän pysähtyi vain siksi että pani kirjansa pois hyllylle; sitten hän meni ikkunaovesta ulos puutarhaan. Adèle sattui juuri silloin olemaan suurella käytävällä, joka aukeni Henrietten eteen, niin kiintyneenä peliinsä, ettei hän kuullut nuoren tytön lähestymistä. Henriette muisti itsekin olleensa yhtä mieltynyt samaan "neulapeliin", johon kaikki pikku tytöt ovat ihastuneet. Hartaasti pienokainen koetti, heittämällä kummipalloansa, siirtää niin sanotut neulansa maahan piirretyn kehän ulkopuolelle. Pallo kimmahti ketterästi pikku tytön kämmentä vasten, ja koko hänen sievä ruumiinsa osoitti mitä suurinta jännitystä, kun hän loistavin silmin tähysteli pallon lentoa. Hänen sieraimensa laajenivat, ja hänen kasvonsa ilmaisivat innokasta elämäniloa, joka äkkiä muuttui pelon vavahdukseksi, kun hän huomasi neiti Scilly'n edessään. Lentäen punaiseksi lapsi rupesi mitään sanomatta kokoamaan maasta pelitarpeitansa, heittäen tuskaisen katseen hoitajaansa ikäänkuin häneltä suojelusta pyytääkseen. Mutta pahaksi onneksi ei tällä kertaa lasta valvonutkaan uskollinen Annette, joka kyllä olisi osannut estää vaarallisen lähestymisen, kun sitävastoin Catherine, joka tällä hetkellä oli Annetten sijaisena, ei tietänyt rouva Raffrayen kiellosta mitään. Ollen sitäpaitsi hiukan kuuro ja kokonaan käsityöhönsä kiintyneenä Catharine ei edes huomannutkaan, että hänen pikku neitinsä puheli vieraan kanssa. Ja Henriette sanoi:

-- "Hyvää päivää, neiti Adèle. Kuulin äitinne olevan hyvin sairaana. Toivon, että hän nyt voi paremmin..."

-- "Kiitos, neiti", vastasi pienokainen, "paljon paremmin." Hänen äitinsä mielipaha, hänen palatessaan jouluaaton vietosta, ja Annetten varoitukset olisivat estäneet häntä vastaamasta, ellei hän olisi nuorta tyttöä kohtaan tuntenut niin suurta ihailunsekaista myötätuntoisuutta, että hänen kävi liian vaikeaksi kylmyydellä kohdella uutta ystäväänsä. Hän oli niin hämillään, että leikkikalut putosivat hänen käsistään sitä myöten kuin hän niitä kokoili.

-- "Saanko minä auttaa?" kysyi Henriette. "Ellette minua pelkää. Luulin jo, että meistä oli jouluaattona tullut ystävät..."

Nuoren tytön ääni oli käynyt niin lempeäksi, ettei lapsi voinut olla häneen katsomatta. Hänen hellä pikku sydämensä oli nähtävästi ristiriitaisten tunteiden täyttämä, ja kun hän ei osannut valehdella, hän vastasi liikuttavalla suoruudella:

-- "Minua toruttaisiin, jos kertoisin, että olemme puhelleet... Äiti ei tahdo, että minä puhelen niinkuin toissa iltana..."

-- "Vai niin", sanoi Henriette. "Äitiä täytyy totella... Hyvästi." Hän tiesi nyt, mitä hän oli tahtonut tietää, eikä hän ollut siitä sen enempää edistynyt. Jos Adèlen äiti kielsi lasta puhumasta vieraille, niin mitä se koski Francis'n lähtöä. Hän ei arvannut, kuinka oikealle jäljelle hänen vaistonsa oli hänet johtanut, kun hän mihin hintaan hyvänsä oli tahtonut lähestyä Adèlea. Mutta se oli kohta hänelle selvenevä. Kun hän kääntyi lähteäksensä toistettuansa vieläkin: "Hyvästi", niin herttainen pienokainen tarttui hänen käteensä ikäänkuin estääkseen häntä vielä lähtemästä ja sanoi hänelle lempeästi rukoillen:

-- "Oletteko nyt suuttunut?..."

-- "En ollenkaan", vastasi Henriette pakottautuen hymyilemään.

-- "Olettehan", väitti lapsi. Sitten hetken epäröityään, hän jatkoi: "Teidän ei pidä suuttua äitiin... Hänhän ei tunne teitä... Mutta nyt kaikki kenties muuttuu." Ja hän lisäsi lämpimästi: "Silloin olisin mielelläni teidän ystävänne..."

Tämän lauseen salaperäinen viittaus oli niin tuntuva, että se heti herätti nuoren tytön huomiota. Hän vastasi: "Kaikkiko muuttuisi, ja miksi? Eihän äitinne nyt sen enempää minua tunne, ja kun aiotte lähteä pois..."

-- "Niin", sanoi lapsi älykkäästi, "mutta äiti tietää kyllä, että te olette hänen kihlattunsa..." Nuori mies, jonka Adèle oli nähnyt kumartuvan tajuttoman äidin vuoteen ylitse ja jota tämä sitten oli pelastajanaan kiittänyt, oli alati näinä viime päivinä ollut lapsen mielessä. Ja luottavaisen viattomana hän lisäsi: "Odotatteko häntä nyt? Tuleeko hän tänne?"

Hienotunteisen luonteen on äärettömän vastenmielistä kuulla lapsen suusta salaisuuksia, joiden tärkeyttä pienokainen ei vielä viattomuudessaan käsitä. Mutta vaikka Henriette Scilly olikin luonteeltaan liian hieno voidakseen tunnonvaivatta sellaiseen tekoon alentua, hän oli myöskin pitkien päivien levottomuudesta niin kiusaantunut, ettei hän voinut olla pyrkimättä sen asian perille, johon pienokainen viittasi.

-- "En oikein tiedä, ketä tarkoitatte", sanoi hän. "Te kysytte, odotanko sulhastani, herra Francis Nayrac'ia?..."

-- "Niin", vastasi pienokainen toistaen hiljaa pari kolme kertaa tätä nimeä ikäänkuin painaakseen mieleensä sen jokaisen tavun. "Francis Nayrac, Francis Nayrac..."

-- "En nyt häntä odota", vastasi Henriette, Ja hän jatkoi, sydän kirvelevänä oman kysymyksensä tärkeydestä: "Olette siis tutustunut häneen? Olette kenties puhutellut häntä?"

-- "En toki", sanoi Adèle, "pelästyin liiaksi, kun näin äidin vuoteella makaavan, niin kalpeana, niin kalpeana, näin..." Ja hän ummisti herttaiset silmänsä, jotka olivat nähneet tuon surkean kohtauksen. Sitten, tietämättä minkä kouristavan tuskan hänen sanansa tuottivat hänen kuulijalleen, hän jatkoi, tietämättömyytensä ja ikänsä julmuudella: "Ja herra Nayrac oli yhtä pelästynyt kuin minäkin, hän vapisi näin... Hän mahtaa olla hyvin hyvä..."

-- "Sehän tapahtui toissa päivänä, eikö niin?" kysyi Henriette.

-- "Niin, toissa päivänä", sanoi pikku tyttö, ja hämmästyneenä Henrietten kysymyksen kiihkeydestä hän jatkoi vuorostaan: "Varmaankin olette vieläkin minuun suuttunut?..."

-- "Kahta käydessäkö?" jatkoi neiti Scilly.

-- "Miksikä minulta kysytte, koska tiedätte sen?... Nyt oikein pelotatte minua...", sanoi Adèle yhä enemmän ihmetellen Francis'n morsiamen selittämätöntä hämmästystä tämän kertomuksen johdosta. Vaikka tämän viimeksimainitun liikutus todellakin oli ääretön, tajusi hän, että hänen täytyi katkaista tämä keskustelu. Hän olisi muuten voinut purskahtaa itkuun pienokaisen nähden taikka tehdä hänelle häpeällisiä kysymyksiä. Hänen onnistui hillitä itseään ja hän sanoi hiljaisesti:

-- "En ole suuttunut... Jos teitä torutaan, niin teidän tulee sanoa, että minun syyni se oli, koska minä teitä puhuttelin... Ja nyt nauttikaa kauniista ilmasta..."