Part 11

Uudestaan sattui Francis'n katse Palermoon, tuon raivokkaan vihanpurkauksen ohjaamana, ikäänkuin siitä etsiäkseen elämänsä pahan hengettären, jolle hän oli leppymättömän vihansa kirouksen syytänyt. Tuolla, rantakadun päässä, missä synkempi kohta osoitti Villa Giulian suljettua puutarhaa, siinä hän tiesi Continental-hotellin tornin kohoavan. Hän lähti jälleen liikkeelle, astuen tällä kertaa hiljaa kaupunkiin päin, mistä oli niin rajusti paennut äsken, kuumeensa houreiden ajamana. Hänen mieleensä oli johtunut toinen tuon tornin asukkaista, puhdas, vilpitön Henriette, joka hänkin nukkui yön hiljaisuuden ympäröimänä, joka kenties hänelle unissaan hymyili voimatta häntä kuitenkaan nähdä pimeän peittämiä polkuja vaeltamassa, povi riehuvaa tuskaa täynnä, tuskaa, joka oli tuolta lapsukaiselta ainiaaksi salattava, niinkuin Francis oli sen pitkin päivää salannut. Liekö Francis'n sairaloinen innostus hukkunut temmeltävien tunteiden mellakkaan, vai onko perää siinä, että tunteemme keskenään suorittavat taistelun olemassaolosta, niin että toisen tunteen liian raju kiihottuminen aina saa valtavan vastavaikutuksensa toisen yltymisessä? Ainakaan ei Francis ollut koskaan niin selvästi huomannut, kuinka paljon hän kihlattuaan rakasti, kuin nyt entisyyden muistojen äkkiä hälvetessä. Hänen tajuntansa ikäänkuin erosi hänestä yhtäkkiä, rientääkseen tuohon nuoren tytön huoneeseen, jonka hän oli kerran Palermossa olonsa aikana vilahdukselta nähnyt ja jonka pyhäkön kynnykselle hänen palavimmatkin rakkaudenunelmansa aina pysähtyivät, jotteivät saastuttaisi sen neitsyellistä kainoutta. Hän oli astuvinaan sen ovesta sisälle, niinkuin hänen kerran todellakin olisi lupa siihen astua, muutamien viikkojen kuluttua. Hän näki hiipivänsä hänen viereensä ensimäisen kerran. Hieno ja suloinen, tuskin tuntuva lemu, Henrietten käyttämä, häilyi heidän ympärillänsä. Kuinka jalon viattomana tuo nuori sydän häntä odotti!... Hän heltyi tuosta näystä, heltyi tunteissaan, mutta myös omantuntonsa syvyydessä. Tuo omatunto oli, elämän kokemuksista huolimatta, pysynyt kunniallisen miehen omanatuntona. Siinä oli vielä elossa tuo arka hienotunteisuus, joka meitä pakottaa, ottaessamme vastaan puhtaan, nuoren tytön rakkauden, kunniamme kautta sitoutumaan hellävaroin kohtelemaan hänen suojatonta, luottavaista ja tahratonta sieluansa, sen ihanteellisuutta säästääksemme. Viattomuus oli yhä hänen jalon kunnioituksensa esineenä, ja samoin kuin viattomuuden vietteleminen olisi hänestä tuntunut mitä halpamaisimmalta, selittämättömimmältä rikokselta, niin hänestä olisi tuntunut anteeksiantamattomalta, jopa konnamaiseltakin rakentaa avioliittoa olematta varma tunteistaan kihlattuansa kohtaan. Kun hän, ei täyttä vuottakaan sitten, samalla kertaa ihastuksekseen ja kauhistuksekseen oli huomannut rakastavansa Henrietteä, kuinka olikaan hän silloin taistellut itseänsä vastaan! Kuinka olikaan hän sielunsa syvyyksiä mittaillut, tutkiakseen vieläkö hänen, kolmenneljättä vuotiaan, elämän kuluttamassa sydämessä siveyden tunto oli tarpeeksi herkkä, hienotunteisuus tarpeeksi virkeä! Hän oli hakenut vakuutusta siitä, että, muistoistaan ja pettymyksistään huolimatta, hän ei ollut aivan arvoton vaimokseen ottamaan tuon puhtaan, suoraluontoisen ja nuhteettoman nuoren tytön, jossa hän arvasi kunniallisen naisen ankaran siveyden piilevän ja joka, ollen itse kunniallisen äidin kasvattama, jos hän äidiksi joutuisi, istuttaisi tyttäriinsä saman ankaran siveyden periaatteet, tuon siveyden, joka kieltää kahdesti rakastamasta. Ja sitten, kun hän ymmärsi, että hän todellakin rakasti ja että hänen rakkautensa oli pysyvä, kuinka olikaan hän autuutensa hurmauksessakin kärsinyt siitä arvesta, jonka tuo entinen rakkausliitto oli hänen elämäänsä jättänyt! Kuinka hän, ottaessaan vastaan tuon arvokkaan ja peruuttamattoman lahjan, joka teki hänet elämää tuntemattoman sielun omistajaksi, oli vannonut ansaitsevansa tämän onnen vilpittömällä, pettämättömällä hellyydellään! Ja nyt, oltuansa vain viisi kuukautta kihloissa, nyt hän jo Henrietteä petti. Hän valehteli hänelle sanoissaan, valehteli teoissaan. Tälläkin hetkellä hän valehteli, koska hän tiesi, ettei hän koskaan, puhuessaan tuttavallisesti Henrietten kanssa, hänelle tunnustaisi, kuinka hän oli yönsä viettänyt. Valehdella, aina vain valehdella! Kamala, sielua turmeleva tapa, johon hän oli ennen suostunut, yhtyessään avionrikkoja-naiseen, ja josta hän oli luullut täydellisesti luopuneensa, luopuessaan siitä omantunnon tinkimisestä, jota rikoksellisten intohimojen tyydyttäminen edellytti. Mitenkä hän olisi voinut arvata, koettaessaan uudelleen luoda elämäänsä, että miltei mieletön sallimus äkkiä pystyttäisi hänen eteensä tuon entisyyden, jonka hän täydellä oikeudella oli kuolleeksi julistanut? Ja varsinkin, kuinka hän olisi voinut arvata, että muuan perinnöllisyyden ihme yhdellä iskulla hävittäisi hänen selviin syihin perustuvat epäilyksensä ja pakottaisi hänet tunnustamaan tyttäreksensä lapsen, jonka äiti hänen tietensä oli toisellekin rakastajalle antautunut samaan aikaan kuin hänelle? Oliko hänelle rikokseksi laskettava, että kieltämättömän, silminnähtävän totuuden hänessä äkkiä herättämät isyyden tunteet saivat sellaisen hämmennyksen aikaan hänen sydämessään? Jos hänen olisi lupa ottaa lapsi luokseen ja astua Henrietten eteen sanoen: "Minä olen hänen ainoa turvansa. Jos ette salli minun ruveta hänen suojelijakseen, täytyy minunkin hänet hyljätä", voisiko Henriettekään häntä tuomita?... Mieletöntä! Sentähdenhän hänen juuri oli täytynyt poiketa tekopyhyyden ja petoksen turmiolliselle tielle, ettei hänen ollut eikä koskaan olisikaan lupa siihen keinoon turvautua. Olipa Adèle hänen lapsensa taikka ei, hänellä ei silti ollut suurempia oikeuksia häneen. Hän ei voinut tehdä tämän lapsen hyväksi, joka lain mukaan kantoi hänen pettämänsä miehen nimeä, mitä olisi voinut vapaan naisen lapsen hyväksi tehdä. Puhua siitä Henriettelle nyt, olettaen että nuoren tytön kainous sallisi sellaisen salaisuuden uskomista, olisi tuon neitsyellisen sydämen lävistämistä, ja mitä varten? Suotta vain. Kuinka sitäpaitsi selittää suoraluonteiselle nuorelle tytölle kaikkia niitä salaperäisiä rikoksia, joita tuon lapsen syntyminen edellytti, sekä niitä kauheita seikkoja, jotka koskivat hänen suhteitaan Paulineen? Oliko hänellä oikeus raiskata Henrietten lapsellisen mielikuvituksen neitsyellisyys, tahrata hänen ajatuksensa, saastuttaa hänen sydämensä? Jumala, kuinka vaikeata joskus on tietää velvollisuutensa, melkeinpä vielä vaikeampaa kuin täyttää se!

* * * * *

Mutta velvollisuuden käsite, ainoa, joka voi lieventää eräitä liian tuskallisia tunteidenpurkauksia, oli sittenkin hänen ajatuksissaan välähtänyt, outomuotoisena tosin ja myöhäisenä, mutta kumminkin selväpiirteisenä. Kun armoton sallimus tuntuu sielultamme kieltävän kaiken elämän sulouden, on tieto siitä, ettemme ole omaa arvoamme alentaneet, meille vähäisenä lohdutuksena -- lohdutuksena, joka kaikkien aikojen filosofien vakuutuksista huolimatta on sangen surkea, sangen vähäarvoinen, sillä onnemme aikana emme paljoakaan siitä välitä, -- mutta lohdutuksena sittenkin. Jos ei tuo outo yöllinen kävelymatka, jolloin Francis Nayrac ajelehti mielenliikutuksien riehuvan myrskyn heittelemänä, jättänyt häneen liian katkeria muistoja, oli siihen syynä se seikka, että vastuunalaisuuden tunne Henrietteä kohtaan lopuksi oli uudestaan päässyt hänessä valloille ja että hän oli uskaltanut katsoa totuutta silmiin, sofismeihin turvautumatta. Häpeän tunne, joka oli äkkiä hänessä herännyt hänen muistellessaan viime päivien valheita, sekä hänen syvä kunnioituksensa Henrietten puhtautta kohtaan palauttivat hänet todellisuuteen. Hänellähän oli velvollisuuksia neiti Scilly'tä kohtaan, ja sitäpaitsi, hänellä oli suoritettavana kunniavelka, joka oli täydelleen maksettava. Mennessään kihloihin hän oli sitoutunut ehdottomaan rehellisyyteen. Hänen joko piti luopua kihlatustaan taikka käyttäytyä häntä kohtaan rehellisenä miehenä, toisin sanoen, miehenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Tältä kannalta katsottuna hänen Paulinelle kirjoittamansa kirje samoin kuin valhe, jonka hän oli sepittänyt valmistaakseen itselleen tilaisuuden tavata pikku Adèlea Continentalin puutarhassa, oli, puhumattakaan muusta, mitä halpamaisinta uskollisuuden rikkomista. Jos se, jonka tuli kantaa hänen nimeänsä, olisi kerrankaan hänelle näin valehdellut, olisiko hän voinut antaa hänelle anteeksi? Ja toiselta puolen, hän oli yhtä oudolla kuin odottamattomalla tavalla, mutta niin ettei hänen käynyt sitä epäileminen, huomannut, että Adèle oli hänen tyttärensä. Asettiko tämä vakaumus hänelle velvollisuuksia lasta kohtaan? Asetti kyllä, epäilemättä, periaatteen kannalta katsottuna. Taas täytyi hänen pysähtyä, uuden mielenahdistuksen kouristamana. Hän oli takertunut uuteen kysymykseen: "Voiko näitä velvollisuuksia kihlattuani kohtaan ja lastani kohtaan sovittaa yhteen?" Mahdotonta. Jos mieli Adèlesta välittää, hänen täytyi suostua siihen ensimäiseen tosiasiaan, että lapsi lain ja luonnon mukaan, kasvatuksensa ja isänsä vuosia kestäneen välinpitämättömyyden takia oli äidin omaksi katsottava. Hänen ei siis käynyt lasta lähestyminen pyytämättä samalla äidiltä anteeksi. Hänenkö siis oli nöyrtyminen tuon naisen edessä, joka oli niin suuresti häntä vastaan rikkonut?... Ja mitä tuo kurja vaatisi? Että hän hylkäisi tuon jalon nuoren tytön, joka häntä niin suuresti rakasti, joka oli kaikki toiveensa, kaikki unelmansa, koko nuoren sydämensä vastaiseen avio-onneensa liittänyt. Mutta eihän nyt ollut kysymystä siitä, oliko uhrattava paljon vai vähän. Asia oli vallan toinen: mitä hän lapsen hyväksi taisi siinäkään tapauksessa, ettei Pauline hänen aikeitaan vastustaisi? Eihän tyttö häntä tarvinnut, tuskinpa tulisikaan tarvitsemaan, koska hän ei tiennyt, tuskinpa saisi koskaan tietääkään, mikä rikoksellinen side heidät toisiinsa liitti, he kun eivät olisi toisiaan milloinkaan tavanneet, jos eivät sattumalta lääkärit olisi äitiä lähettäneet Palermoon. Luopuessaan Adèlesta hän ei siis lapselle vääryyttä tehnyt, ei ainakaan tällä hetkellä; hän vain itsessään tukehdutti äkkiä heränneen hellyyden vaiston. Sitävastoin hän ei olisi voinut rikkoa sitoumustaan Henrietteen samalla murtamatta hänen sydäntänsä. Siinä sittenkin kohtalon hänelle asettama vaihtoehto. Vastahan hän oli itselleen todistanut, että olisi mahdotonta koko totuutta kihlatulleen tunnustaa, ja tarpeetonta olisi myöskin tehdä tunnustus rouva Scilly'lle. Mitä tämä voisi hänelle neuvoa muuta kuin mitä hänen omatuntonsa jo oli hänelle neuvonut, nimittäin että hänen täytyi kärsiä yksin, koska hän yksin oli rikokseen syyllinen? "Kärsiä yksin!..." Noihin sanoihin supistui siis hänelle tuo velvollisuus, jonka selville pääsemisestä hän oli niin paljon vaivaa nähnyt. Niin, kärsiä yksin, -- suostua toimettomuuteen oman lapsensa suhteen, kestää tuo suuri koettelemus tekemättä ketään muuta siitä osalliseksi. Tiesihän hän jo edeltäpäin, etteivät hänelle kuolemankaan tuskat olisi mitään verrattuina niihin, jotka hänen sydäntänsä kalvaisivat, jos hänen täytyisi kieltäytyä katselemastakin tuota pikku Adèlea, juuri kun tämä oli niin syvälle hänen hellyyteensä tunkeutunut näyttämällä hänelle vain suloiset lapsenkasvonsa, -- nuo kasvot, jotka hänelle muistuttivat rakkaan sisko vainajan kasvoja. Mutta siitä huolimatta hän kyllä oli kestävä tuon kieltäymyksen. Hän oli osoittava tarpeeksi lujuutta. Hän oli käyttäytyvä siten, että voisi kihlattunsa arvosteltavaksi paljastaa kaikki päivänsä hetket, antamatta hänelle vähintäkään levottomuuden aihetta. Ja koettaessaan taipua tähän päätökseen hän tunsi sydämensä paisuvan epäitsekkäiden tuumiensa marttyyrininnostuksesta. Näihin mietteihin vajonneena hän oli paluumatkallaan joutunut Tascan puutarhalle, missä hän muutamia päiviä sitten oli ollut niin onnellinen ja samalla niin kumman taikauskoisen levottomuuden ahdistama. Sanomattomasti liikutettuna hän tunsi paikan, ja huolimatta siitä, että puutarhan vartiat olisivat voineet hänet tavata ja vangita pahantekijänä, hän kulki aina ristikkoportille asti, joka nyt oli suljettu. Hän painoi otsansa ristikon rautasäleitä vasten ja katseli kauan suurten puiden synkkiä lehtiryhmiä, jotka loivat mustat varjonsa kuutamon hopeoittamalle käytävien hiekalle. Epämääräisinä hohtivat marmoripatsaat tuon saman kylmän kuun kirkastamina, muistuttaen seetri- ja sypressipuiden keskellä outomuotoisia hautapatsaita. Kalmistohan se olikin hänelle, tuo äänetön puisto, johon hän oli eheän onnensa viimeisen hetken maahan mullannut, _Campo Santo_, kuten italialaiset kauniisti sanovat. Siinä hän eli äärettömän kaihon hetkeä, tunsi kuolettavasta iskusta murtuneen sielunsa tuskissaan vääntelehtävän, näki toteutuvan oudon aavistuksen, joka oli silloin Henriettessä ja hänessä yht'aikaa herännyt. Ei hän ikinä voisi, tietäessään että Adèle oli hänen lapsensa, tuntea kihlattunsa ja sittemmin vaimonsa rinnalla sitä täydellistä onnea, joka olisi hänen omanansa ollut, jos todellisuus olisi hänelle toista todistanut, jos hän nimittäin olisi voinut uskoa lasta entisen kilpailijansa omaksi. Hänen povessaan oli auennut haava, joka ei pitkiin, pitkiin aikoihin lakkaisi vuotamasta. Mutta oliko hän ansainnutkaan sitä onnea, jonka ensimäistä suloutta hän oli nauttinut näinä muutamina kuukausina, parhaimpina, mitä hän oli elänyt? Siitä lähtien, kuin hän oli päässyt Henrietten ja kreivittären elämästä osalliseksi, hän oli uudelleen taipunut tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka näyttää panevan salaperäisen tarkoituksen näennäisesti satunnaisiin tapahtumiin. Nuo häntä kohdanneet, yhä jatkuvat iskut, Pauline Raffrayen äkkiarvaamaton palajaminen hänen elämänsä tielle, isyyden tieto, joka juuri tällä hetkellä oli hänessä vakaantunut, sydämensä silpomisen välttämättömyys, joka pakotti katkomaan siitä pois luonnollisimman, vaistoomme syvään juurtuneen tunteen, jos mieli pysyä rehellisenä miehenä, nykyiset tuskat ja ne, jotka hän aavisti tulevaisuuden mukanaan tuovan -- siinä oli tietysti suuri koettelemus. Mutta oliko syytä sanoa, ettei hän olisi sitä ansainnut? Eikö hänen rangaistuksensa ollut suoranainen seuraus hänen rikoksestaan? Oliko tämä uusi tuska, joka entisistä oli kasvanut, muuta kuin avionrikkomissynnin luonnollisesti kypsynyt hedelmä, tuon synnin, jolle maailma kohottaa olkapäitään salaista myötätuntoisuutta hymyillen ja johon me antaudumme kevyesti, miltei ylpeästi, silloin kun halajamme tosiromaanin kiihoketta, vaarallisten intohimojen viehätystä. Ja kumminkin on kirjoitettu, että se on lihan synneistä suurin, se, jonka harjoittajalle pyhä raamattu julistaa kuolemanrangaistuksen. "Joka huorin tekee jonkun miehen aviopuolison kanssa, pitää totisesti kuoletettaman, sekä huorintekijä että huora..." Tässä paikassa, missä hän oli luvallisen rakkauden puhtaita iloja nauttinut, hänen ajatuksensa, liittyen toinen toiseensa, johtivat hänen mieleensä mitä hän tiesi muutamista nuoruutensa ystävistä, jotka niinkuin hänkin olivat sellaisiin seikkailuihin antautuneet, ja hän huomasi kauhukseen, kuinka heidät aikaisemmin taikka myöhemmin salaperäinen leppymätön käsi oli tavannut... Toista oli ennenaikainen kuolema kohdannut hetkellä, jolloin hän rikkaana, rakastuneena, onnellisena uhkui elämäniloa ja jolloin ero tuntui katkerimmalta. Toista oli, hänen naimisiin mentyänsä, rangaistus tavannut hänen lapsissaan, joista kaksi, hänen sydänkäpysensä, jo oli manalle mennyt. Kolmas oli joutunut rappiolle, heittäytynyt rikoksesta rikokseen ja oli paraikaa mitä häpäisevimmässä oikeusjutussa osallisena. Entäpä naiset! Francis muisti heitä äkkiä jos kuinka monta, jotka olivat kauan kadehditun, häpeällisen elämänsä päättäneet kurjuuteen. Vaikkei hänellä ollut kristinuskosta muuta jäljellä kuin kaihomielinen, alati epäilysten tukehduttama halajaminen horjumattomaan uskoon, joutui hän tällä hetkellä, kun hänelle äkkiä, niin monen esimerkin valaisemana, ylenluonnollisen, hairahtumattoman oikeuden ennustus kajasti, samanlaisen väristyksen valtaan, joka olisi hänen sieluansa ahdistanut, jos viisitoistavuotisen usko vielä olisi ollut hänellä koskemattomana tallella. Hänkin oli tuohon käsittämättömään syntiin langennut, ja vieläpä raskauttavien asianhaarain vallitessa, koska nainen oli niin nuori ja hän oli luullut olevansa hänen ensimäinen rakastajansa. Hän oli häntä vietelläkseen hyväksensä käyttänyt sydämen hennointa liikutusta, innostunutta hellyyttä kuolevata kohtaan. Hän oli vielä onnelliseksi laskettava, jos hänen rangaistuksensa rajoittui hänen nykyiseen tuskaansa, ja hänen mieleensä johtui eräs rouva Scilly'n usein käyttämä raamatunlause, jota hän nyt kaupunkia kohti kulkiessaan toisteli niinkuin uskovainen ainakin, ja ensi kerran hän oivalsi, minkä verran pyhää kauneutta ja lempeätä anteeksiantamuksen toivoa on tässä Vapahtajan käskyssä:

"Ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua..."

* * * * *