Part 20

Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisteni uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa. — Aikomuksia. — Petturi. — Ruokaa ja hevosia ostetaan. — Paula. — Taistelu. — Vankina.

Vaelsimme yhäti vaan nälkäisinä ja väsyksissä ja jalat verissä, toinen toistamme kehotellen ja lohduttaen. Meitä nauratti surkeutemme ja Tiibettiläisten hullut tavat, vihdoin nauroimme kaikelle ja lopuksi itsellemmekin. Nälkäisenä kuvittelee päivän kulun tavallista hitaammaksi, mutta vaikka olisikin pakosta paastonnut jonkun aikaa, niin kuitenkin vasta muutaman päivän päästä nälkä käy sietämättömäksi, varsinkin jos on tottunut pitämään pitkiä ruokaväliä niinkuin mekin. Nyt kolmatta päivää paastotessamme oli ruokahalu liian kova. Nähtyämme siis vuoren juurella joitakuita mustia telttoja, n. viisi, kuusi kilometriä suunnastamme sivulle päin, ohjasimme empimättä kulkumme sinne. Ostimme kaksi sankoa jääkin maitoa. Toisen join heti yksin pohjaan, toisen tyhjensi Khanden Sing Mansingin kanssa. Mitään muuta syötävää tai juotavaa emme heiltä millään ehdolla saaneet.

Lähdimme taas liikkeelle, ja katsoen siilien korkeuteen, jossa olimme, liikuimme verrattain nopeasti. Panin muistiin kaikki näkemäni. Kohtasimme miellyttävää ja epämiellyttävää väkeä, mutta ei hyvillä sanoilla eikä rahalla saatu heiltä minkäänlaista ruokatavaraa.

Khanden Sing ja Mansing, joilla tietysti ei ollut samaa intoa voimissa pysymiseen kuin minulla, olivat aivan surkuteltavassa tilassa. Vilussa, nälässä ja väsyneinä he tuskin jaksoivat seisoa sairailla jaloillansa. Sydäntäni viilsi nähdessäni näiden kunnon miesten niin paljon minun tähteni kärsivän. Eikä kuitenkaan kuulunut koskaan valituksen tai moitteen sanaa heidän huuliltaan.

"Ei tee mitään, vaikka kärsimmekin tai kuolemme," sanoi Khanden Sing nähdessään kuinka syvästi heidän kohtalonsa minuun koski. "Me seuraamme sinua, sahib, niinkauvan kuin kykenemme liikkumaan ja autamme sinua uskollisesti, tapahtukoon mitä tahansa."

Minun täytyi ottaa Khanden Singiltä hänen pyssynsä, kun hän ei itse enää jaksanut sitä kantaa. Itsekin väsyin ja voimani menehtyivät, kun päivä päivän perästä meni ilman että ruumis sai ravintoa. En kuitenkaan saa sanoa, että olisin tuntenut erityisesti kovaa ruumiillista vaivaa, vaikka kuumetta arvattavasti myös voimattomuus vaikutti. Pääni tuntui perin tylsältä. Kuuloni heikkoni ja voimieni tunsin vähenevän, niinkuin pienenee lampun liekki, kun öljy alkaa lampusta loppua. Hermostunut jännitys vielä minua piti vireillä ja kulkuni oli ikäänkuin koneellista liikuntoa.

* * * * *

Illalla pääsimme leiripaikalle, jossa oli n. 80 mustaa telttaa ja savinen vahtihuone. Me olimme sanan täydellisessä merkityksessä nälkiintyneet, ja seuralaisteni surkea tila teki aivan mahdottomaksi meidän kulkumme edemmäksi. He pyysivät minun hankkimaan heille hevoset, sillä jalkansa olivat niin arat, että parhaallakaan tahdolla ei käynyt päinsä niillä seisominen, vielä vähemmin käveleminen.

Alkuasukkaat ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan ja lupasivat myydä meille hevosia, vaatteita ja ruokaa. Me leiriydyimme heistä noin kolmen kilometrin päähän ja illan kuluessa kävi useita Tiibettiläisiä meitä tervehtimässä tuoden meille jauhoja ja _tsambaa_. Lahjojen muassa seurasi maan tavan mukaan myös kata. Pidin säännöllisesti puolestani minun tapanani, että aina annoin lahjoista hopearahaa kolme tai neljä kertaa lahjojen arvon; siitä Tiibettiläiset olivat erittäin kiitollisia.

Meitä kävi teltassamme tervehtimässä myös muuan _Ando_ niminen mies, joka sanoi olevansa Gurkhalaisia, mutta kävi tiibettiläisessä puvussa. Hän lupasi palata aamulla ja tuoda tullessaan hevosia meidän ostaaksemme; hän tarjoutui myös hankkimaan minulle ruokavaroja niin paljon kuin tarvitsisin aina Passaan saakka.

Näyttääksensä, että hän piti sanansa, hän palasikin illalla ja toi muassaan osan luvattuja ruokavaroja ja ilmoitti loput tulevan aamulla.

Hänen mentyänsä tuli telttaamme laama, joka tuntui siistiltä ja ymmärtäväiseltä. Hän kertoi matkustelleensa Intiassa aina Kalkutassa asti ja sanoi nyt olevansa matkalla Gartokista Lassaan, jonne hän toivoi pääsevänsä kolmen, neljän vuorokauden päästä, kun hänellä oli hyvä hevonen. Tuli toisiakin laamoja y.m. henkilöitä, jotka samoin sanoivat kulkeneensa Lassaan edellä mainitussa ajassa. Heidän tiedonantonsa lieneekin ollut likipitäin oikea, sillä koko matkan Lippu-solasta Lassaan voi hyvä ratsastaja kulkea n. kuudessatoista vuorokaudessa.

Tavallisuuden mukaan oltiin leiripaikan nimen ilmoittamisessa sangen varovaisia. Kuulin kuitenkin sitä mainittavan nimillä _Toksem_ ja _Taddju_. Pohjoispuolellamme oli pieni, matala vuorisola harjanteessa, ja kun minä nyt olin nähnyt mielestäni tarpeeksi Tiibettiläisiä ja heidän olinteitansa, ajattelin, että jahka vaan saan hevosia ja ruokavaroja, menen tuosta solasta ylitse ja niin yhä harjanteen pohjoisella rinteellä kulkevaa polkua pitkin Lassaan.

Sitä paitsi alkoi Lassan valtatie harjanteen eteläpuolella käydä niin vilkasliikkeiseksi, että katsoin parhaaksi kulkea vähemmin asuttujen seutujen kautta. Aioin pitää eurooppalaisen pukuni Lassan liittyville saakka. Siellä jättäisin salapuvun, ja kun jättäisin molemmmat mieheni johonkin turvalliseen piilopaikkaan, menisin yksin kaupunkiin. Se ei kaiketi kävisi vaikeaksi, sillä kaupunkiin ei ole porttia, ainoastaan lohistunut muuri on ympärillä. Toivoin saavani ostaa Tiibettiläisiltä vaatteet ja jalkineet, ja Tiibettiläiselle välttämättömän hiuspalmikon saisin jaakkini silkinhienoista karvoista. Etten ilmaisisi itseäni huonolla Tiibetinkielen taidollani, aioin tekeytyä kuuromykäksi.

Hyvä ateria virkisti taas kaiken elonhengen, ja maata mentyäni uneksuin jo olevani Tiibetin salaperäisen "pyhän" pääkaupungin Lassan muurien sisäpuolella.

* * * * *

Yöllä heräsin melusta usean kerran, mutta mentyäni ulos katsomaan, en saanut selvää rauhan häiritsiöistä. Kun tällaista oli ennenkin öisin tapahtunut, en siitä paljon piitannut.

Aamulla tuli Ando ja pari kolme muuta Tiibettiläistä myymään meille ruokavaroja ja hevosia. Kun miesteni kanssa tein kauppaa, näin väkijoukon lähestyvän toinen toisensa perästä pienissä osastoissa; ne tulivat teltoilta. Muutamilla oli muassaan villankehruukojeet, toisilla jauhoja tsamba-pussia, toiset taas taluttivat kauniita hevosia. Ostettuamme ruokavaroja pariksi kuukaudeksi, rupesimme tekemään hevoskauppaa ja tarkastelimme joitakuita hyviä hevosia. Tunsimme olevamme ylön onnellisia, kun meillä niin lukemattomien kärsimysten ja puutteiden perästä nyt oli edessämme yllin kyllin mitä mieli teki. Tiibettiläisten käytös meitä kohtaan oli niin ystävällistä ja niin täydellisesti rehellisen kaltaista, ettei edes silmänräpäykseksi juolahtanut mieleeni heitä epäillä. Khanden Sing ja Mansing, jotka pohjaltaan olivat ensiluokan urheilioita, ratsastelivat koetteeksi milloin milläkin uljaalla hevosella ja olivat ihastuksissaan, kun nyt vihdoin olivat pääsemäisillään toivojensa perille ratsujen saamisesta. Khanden Sing oli valinnut kauniin kopukan ja huusi minua tulemaan sitä tarkastamaan ennenkuin sen maksaisin. Kun en epäillyt mitään ja kun monissa koeratsastuksissa pyssyni olisi ehkä ollut tiellä ja haitaksi noiden virmojen eläinten selässä, menin noin satakunta askelta teltastani, aseetonna paikalle, jossa Tiibettiläinen suitsista piteli tuota tulista, tarkasteltavaa varsaa. Tiibettiläisiä seurasi muassa, mutta semmoinen on tavallista kaikkialla, missä hevoskauppaa tehdään ulkoilmassa, en siihen sen enempää huomiota pannut.

Seisoin kädet ristissä selässäni ja muistan niin hyvin, kuinka tyytyväisyyden ilme levisi Khanden Singin kasvoihin, kun hyväksyin hänen ehdokkaansa.

Olin juuri kumartunut katsomaan hevosen etujalkoja, kun äkkiä joukko käsiä tarttui takaapäin niskaani, ranteisiini ja jalkoihini ja lie kaasivat minun kumoon. Taistelin epätoivon vimmassa, kunnes karistin hyökkääjät päältäni ja pääsin taas jaloilleni. Mutta toisia syöksi sijaan ja silmänräpäyksessä oli kimpussani ehkä kolmekymmentä miestä, jotka joka puolelta kävivät päälle, iskivät kiinni minuun ja onnistuivat lopulta saamaan käsiinsä pääni, käteni ja jalkani. Kolmasti he minun paiskasivat maahan, heikko kun olin ja kolmasti minä taas kimposin jaloilleni. Ponnistaen äärimmäiset voimani käytin nyrkkiäni, jalkojani ja hampaitakin, mitä milloinkin irki sain, iskin vastustajiani oikeaan ja vasempaan, kuhun kulloinkin vaan taisin ja osuin.

Heidän raukkamaista pelkuruuttansa, silloinkin kun ylivoimansa oli niin musertava, ei osaa sanoin kertoa. Ja ainoastaan sentähden enkä voimattomien voimieni avulla jaksoin puolustaa itseäni parikymmentä minuuttia heitä vastaan. Vaatteeni olivat ottelussa menneet säpäleiksi. Pitkiä köysiä heitettiin joka puolelta minua päin ja minä kietaannuin niihin lopulta niin, että tuskin sain liikutuksi. Viimein onnistui heidän heittää ja punoa köysi kaulaani ja se teki vastustajieni voiton täydelliseksi. Hurjasti he nykivät ja tempoivat köyden molemmista päistä ja olivat kuristaa minut, ja silmäni luulin pullahtavan ulos koloistansa. Olin tukehtua. Näköni himmeni, ja minä olin kokonaan heidän vallassaan. Tempasivat minun nurin, sotkivat ja potkivat minua naulakorkoisilla saappaillaan, kunnes menin tainnoksiin. Sitten sitoivat käteni selkäni taakse ja köyttivät nuorilla lujasti myös rintani, käsivarteni ja jalkani: minä olin vanki.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Khandcn Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. — Tavaroilleni anastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. Tuomioistuimen edessä. — Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos. — Muistikirjani. — Uhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin urhollisuus.

Uljas Khanden Sing oli kaikin voimin taistellut pariakymmentä vihollista vastaan sekä haavoittanut useita heistä. Hänen päällensä oli hyökätty samalla kertaa kuin minun. Hän oli otellut rohkeasti, kunnes oli, niinkuin minäkin, kietaantunut köysiin, kaatunut ja kytketty. Oman taisteluni aikana olin hänen kuullut huutavan monta kertaa: "Banduk, banduk, Mansing! Jaldi, Mansing! (pyssyni, pyssyni, pian, Mansing)". Mutta väsynyt ja heikko Mansing parka oli saanut kohta kimppuunsa neljä tukevaa Tiibettiläistä, jotka hänen paiskasivat maahan ja pitelivät häntä niin suurilla voimilla kuin hän olisi ollut mikäkin vaarallinen villirosvo. Mansing oli, niinkuin jo on sanottu, filosoofi. Hän oli säästänyt itsensä kaikesta vastustusvaivasta, mutta siitä huolimatta he hänet sittenkin rääkkäsivät ja köyttivät kovasti.

Jo taistelun alussa oli terävä vihellys kutsunut paikalle noin 400 sotamiestä, jotka olivat olleet piilossa monien santakumpujen takana tai tantereen syvänteissä. Ne asettuivat pyssyt virissä kehään meidän ympärillemme.

Kaikki oli nyt hukassa. Katselin sivuilleni nähdäkseni miten miesteni oli käynyt. Veri kiehui suonissani, kun saman laaman käskystä, joka illalla oli tekeytynyt ystäväksemme, useita miehiä astui luoksemme ja rupesivat meidän taskujamme tarkastamaan. He ottivat kaikki, mitä meillä oli ja alkoivat tutkia myös tavaroitamme. Kellot ja kronometrit herättivät nakutuksellaan heidän epäluuloansa. Niitä viskattiin kädestä käteen, siksi että ne lakkasivat käymästä. Ne julistettiin sitten "kuolleiksi". Kompassit ja aneroidit heitettiin "elottomina" maahan, mutta suurella varovaisuudella kohdeltiin meidän pyssyjämme, jotka olivat teltassa, silloinkuin se revittiin.

He pelkäsivät kiväärien itsestään laukeevan, ja vasta minun ilmoitettuani — josta kuitenkin heidän epäluulonsa karttui — että ne eivät ole ladatut, uskalsivat ottaa ne ja panna anastamiensa tavaroideni luetteloon. Sormessani oli äitini antama kultasormus, jonka pyysin saada pitää. Mutta taikauskossaan he kohta luulivat, että siinä piilee joitakin salaperäisiä taikavoimia.

Muuan _Nerba_ niminen mies, jolla sittemmin oli tärkeä osa meidän kärsimystemme historiassa, sai huoleksensa pyssyjen suojelemisen, ja häntä ankarasti varotettiin antamasta minun näitä enään nähdä. Meille kolmelle vangille, jotka siinä istuimme kädet ja jalat köytettyinä, oli sydäntä vihlova näky katsella laamojen ja upseerien niin kelvottomasti pitelevän meidän tavaroitamme, että melkein kaikki mihin he koskivat, meni pilalle. Mutta aivan inhottavaa oli heidän itaruutensa löytäissään toisen takkini taskuista, jota satunnaisesti en ollut ottanut aamulla ylleni, hopearahaa kaikkiaan noin Soo rupia. Laamat, upseerit ja sotamiehet hyökkäsivät kuin hullut takkini kimppuun ja tappelivat rahoista, ja kun järjestys saatiin palautettua, ei rahoista ollut jäljellä kuin moniaita kolikoita sillä paikalla, millin ne ensin oli pantu. Samallaisen kohtalon alaiseksi joutui toinen summa, jonka löysivät tavaroistani.

Suurinta uteliaisuutta herätti heissä kumminen, ilmaatäysi tyynyni. Sen sametin hieno pinta heitä erittäin viehätti. Toinen toisensa perästä silittelivät sillä poskiansa, samalla ihmetellen ja ihastuen siitä suloisesta tunteesta, jota tyynyyn koskettaessaan tunsivat. Mutta sillä leikitellessään ja tyynyn messinkiruuvia sormiellessaan osuikin ruuvi aukenemaan ja ilma virtasi äkisti pamahtaen ulos. Tästäkös syntyi hätärymy. Paljon arveluja sitten lasketeltiin tuosta kummallisesta kappaleesta ja mitä silläkin muka tehdään. Heidän taikaluuloinen mielensä pääsi vapaasti vallallensa, eikä minulla tietysti ollut aihetta heitä harhauksistaan päästää.

Tutkittuaan kaikki muut tavarat paitsi vedenpitävät laatikot joissa oli koneet, valokuvauslevyt ja piirustukset, näyttivät he yhtäkkiä säikähtyvän muutamista minun lausumistani sanoista niin hirveästi, että hädin kiiruin työnsivät kaikki kamsut pusseihin ja huopasäkkeihin, sulkivat ne "sinetillä" ja käskivät viedä jaakeilla kylän vahtihuoneeseen. Tämän tehtyään solmisivat kaulaamme kiedottujen köysien päät vartioittemme satulaan, irroittivat jalkamme köysistä, nousivat hevosillensa ja voittohuudoin sekä pyssyjensä paukkuessa lähtivät ajamaan ja laahaamaan meitä perässänsä kylään.

* * * * *

Viimeiset sanat miehilleni, ennenkuin meidät kylään tullessamme toisistamme erotettiin, olivat: "Älkää antako heidän nähdä, että tunnette tuskaa, vaikka he teidän mitä tekisivät!" Ja miehet lupasivat seurata kehotustani. Me vietiin nyt eri telttoihin. Minä raastettiin suurempaan, jossa ovella ja sisällä oli sotamiehiä. Minua likimmäiset olivat ensin kiukkuisia ja raakoja käytöksessään ja puheessaan. Mutta minä olin päättänyt vastata heille aina niin levollisesti ja kohteliaasti kuin mahdollista. Olin jo monta eri kertaa ennen havainnut, että Aasialaisista selkenee parhaiten, kun pysyy täydellisesti levollisena, ja nytkin ymmärsin, että jos me joskus tästä pulasta pääsisimme, se olisi mahdollista ainoastaan siten, että näyttäisimme olevamme vähintäkään piittaamatta mistään, tuli mitä tuli.

Kun teltta suljettiin, en saattanut nähdä mitä ulkona tapahtui. Mutta edestakaisin juoksevien ihmisten hälinästä sekä kirkuvalla äänellä annetuista ohjeista ja teltan ohi ajavien ratsastajien yhtämittaisesta kellonkilinästä päättäen, lienee jonkinlainen kapinatila leirissä ollut. Olin ollut leirissä noin kolme tuntia, kun sotamies tuli käskemään minua ulos.

"He aikovat lyödä häneltä pään poikki," sanoi hän kumppaneilleen, kääntyi sitten minuun ja teki kädellä merkitsevän liikkeen kaulan ympäri.

"_Nikutsa_ (vai niin)," sanoin väliäpitämättömästi.

On muistettava, että kun Tiibettiläiselle uhataan näin tehdä, heittäytyy hän tavallisesti polvilleen ja rukoilee lakkaamatta, itkien ja nyyhkien armoa. Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että tiibettiläiset vartiani jotenkin hämmästyivät vastauksestani, eivätkä oikein tienneet, tarkoitinko totta vai pilaa. Varmaa vaan on, että lähettilään virka-into hyvin laimeni, ja minut vietiin ulos enemmän vastenmielisesti kuin tylysti.

Sillä aikaa kun minä olin teljettynä, oli vartiatalon eteen pystytetty iso valkoinen, sinikoristeinen teltta ja sen ympärillä seisoi satoja sotilaita ja joukko kylän asukkaita. Lähemmäksi tultuani näin teltan etusivun olevan avonaisen ja teltassa seisoi joukko punaisia laamoja, heillä oli ajeltu pää ja pitkät villavaipat. Sotamiehet pysähtyivät noin 20 askeleen päähän teltasta. Köydet, jotka jo olivat ranteimiini uurtuneet, lujitettiin ja vedettiin vielä tiukemmalle. Näin Khanden Singin talutettavan esille. Mutta minä laahattiin piiloisaan paikkaan vartiahuoneen taakse, luultavasti siksi, etten näkisi mitä nyt tapahtuisi. Kuulin jonkun vihaisella äänellä kuulustelevan Khanden Singiä ja syyttävän häntä siitä, että oli ollut minun oppaani. Silloin kuului hurja ulvonta kansanjoukosta ja sitten oli ihan ääneti. Kuulin piiskan vinkuvan ja palveliani tukahutetun valituksen. Kuulen vieläkin muistissani tuon kamalan vinkumisen.

* * * * *

Nyt tuli joukko sotamiehiä minua noutamaan, ensin he taluttelivat minua ja sitten lie väkivaltaisesti tuuppasivat minun tuomioistuimen eteen.

Korkealla tuolilla keskellä telttaa istui eräs mies leveissä vaaleankeltaisissa housuissa ja lyhyessä takissa. Päässä oli hänellä korkea, kullattu nelihuippuinen lakki, jonka etusivulle oli maalattu kolme silmää. Hän oli nuoren näköinen. Pää oli kokonaan ajeltu, sillä hän oli korkeimpia laamoja eli ylilaama ja pombo, s.o. maakunnan kuvernööri, pikkukuninkaan vallalla ja voimalla varustettu pomo. Hänen oikealla sivullaan seisoi iso, lujarakenteinen punainen laama, tavaton miekka kädessä, sekä hänen takanaan ja sivullaan toisia laamoja, upseereja ja sotamiehiä.

Seisoessani ääneti ja pää pystyssä hänen edessään, hyökkäsi muutama laama esille ja käski minun polvistua. He koettivat painamalla pakottaa minua polvilleni, mutta minun onnistui pysyä pystyssä.

Kiukkuisena kiellostani lausui pombo minulle muutamia vihaisia sanoja. Mutta kun hän puhui ehjää klassillista Tiibettiä ja minä ymmärsin vaan jokapäiväistä puhekieltä, en ymmärtänyt mitä hän sanoi. Pyysin sentähden kunnioittavimmin, ettei hän käyttäisi niin hienoa kieltä, koska en sitä ymmärrä.

Tuo suuri mies joutui ihan suunniltaan näin tavattomasta pyynnöstä. Otsa rypyssä viittasi hän, että katsoisin vasemmalle. Sotamiehet ja laamat väistyivät tieltä ja minä näin Khanden Singin makaavan suullaan maassa ja hänen edessään oli laamoja ja sotamiehiä. Kaksi rotevaa laamaa alkoi piiskata häntä paksuilla, lyijynuppisilla solmuköysillä. Jätän kertomatta, mitä kamalaa nyt seurasi. Joka kerta kun köydet satuttivat hänen veristä ruumistaan, tuntui kuin olisin saanut iskun omaan rintaani. Mutta tunsin tarpeeksi Itämaalaiset, enkä siis näyttänyt vähintäkään sääliä, sillä siitä olisi vaan ollut seurauksena vielä kovempi kidutus. Pysyin siis yhtä levollisena, kuin jos olisin katsellut jotakin jokapäiväistä tapausta. Lähinnä seisovat laamat puivat nyrkkiään minulle, selittäen että seuraava vuoro olisi minun. Minä hymyilin vaan ja lausuelin: _nikutsa, nikutsa_ (vai niin).

Pombo ynnä hänen seuralaisensa eivät tienneet, mitä minusta ajattelisivat. Sen näin heidän kasvoistaan. Ja siitä minä vaan päätin ponnistaa kaikki voimani näytelläkseni osaani loppuun asti hyvin.

Pombo oli nuori, kaunis mies, hennot melkein lapselliset kasvot, käytöksensä ja liikkeensä jotenkin hermostuneet. Hän olisi varmaankin ollut hyvin sopiva hypnoottisille nukutustempuille, ja minulla oli syytä uskoa, että hän jo usein oli ollut tämmöisten kokeiden esineenä. Nyt istui hän enemmän kuin kaksi minuuttia ikäänkuin maneettisessa unessa, silmät liikkumattomasti minuun kiinnitettyinä.

Ihmeellinen ja äkkinäinen muutos oli tapahtunut miehessä ja hänen äänensä oli käskevästä ja kiukkuisesta muuttunut lempeäksi ja ystävälliseksi. Laamat hänen ympärillään olivat ihan hämmästyksissään nähdessään herransa ja mestarinsa muuttuneen hurjasta vimmapäästä kesyksi lampaaksi. Heidän täytyi poistaa minut hänen näkyvistään ja sentähden minut vietiin sille paikalle, jossa Khanden Singiä ruoskittiin. Eivät he täälläkään saaneet minua polvistumaan, vaan heidän täytyi myöntyä siihen, että sain lyyhistyä heidän vastapäätänsä istumaan.

* * * * *

Ne molemmat laamat, jotka olivat Khanden Singin ruoskimista valvoneet, ottivat nyt esille minun muistikirjani ja karttani sekä alkoivat ankaran kuulustelun. Jos puhuisin totta, lupasivat he säästää henkeni, muuten minut ruoskittaisiin ja mestattaisiin.

Lupasin puhua totta, rankaiskoot minua tahi ei. Eräs suuri, paksu laama punaisessa silkkitakissa ja kaulus kullankirjaeltu, selitti, että minun täytyy sanoa palveliani näyttäneen minulle tien Tiibetin läpi ja että hän, Khanden Sing, oli kartat piirtänyt. Jos näin puhuisin, päästäisivät he minut vapaaksi, antaisivat saattaa minut rajan yli sekä jättäisivät minut rauhaan. Palveliani he tietysti mestaisivat, siinä kaikki, minulle eivät mitään väkivaltaa tekisi.

Vastasin niin selvästi kuin mahdollista, että minä yksin olen vastuunalainen kartoista ja piirustuksista, ja että koko ajan olin ollut oma oppaani. Kerroin monta kertaa, verkalleen ja selvästi että palveliani on syytön eikä siis ole rangaistusta ansainnut. Hän oli vaan totellut, kun käskin hänen seuraamaan minua Tiibettiin. Jos siis rangaistuksesta on puhe tämän vuoksi, niin se koskee minua eikä palveliaani.

Vastauksestani he raivostuivat ja eräs laama sivalsi ratsastuspiiskansa kahvalla kovasti minua päähän. En ollut sitä huomaavinani, vaikka teki kovin kipeätä.

"Mutta me piiskaamme sinun ja sinun miehesi, kunnes te puhutte niinkuin me tahdomme," huusi laama ihan raivoissaan.

"Voitte meitä piiskata, jos niin tahdotte, mutta jos vääryyttä harjoitatte, saatte vielä itse siitä kärsiä. Te voitte kyllä raadella ja veristää ruumiimme, mutta ette saa meitä tuskaa, tuntemaan."

Ando, petturi, joka sujuvasti puhui Hindustania, oli tulkkina. Hänen avullaan sekä minun vähäisellä Tiibetirkielen taidollani teimme tuomareillemme täydellisesti selvän kaikesta. Mutta he vaan edelleen kiduttivat palveliaparkaani. Khanden Sing käyttäytyi urhoollisesti kuin sankari. Ei valituksen sanaa, ei säälinpyyntöä kuulunut hänen huuliltaan. Hän oli puhunut totta, sanoi hän, eikä hänellä ollut mitään lisättävää.

Laamojen ja sotamiesten ankarasti vartioimana istuin teeskennellyn lujana, katsellen tätä kamalaa näytelmää, kunnes laamat, vimmastuneina minun piittaamattomuudestani, käskivät sotamiesten laahata minut pois. Minä vietiin vartiatalon taakse, johon selvästi kuulin laamain vihaiset huudot ja raippojen vingunnan, kun he Khanden Singiä tutkivat ja ruoskivat.

Meidän onneksemme tuli ankara sade, sillä sekä Tiibetissä että Kiinassa on sadekuurolla suuri vaikutus kansaan, ompa esimerkkejä siitäkin, että verilöylyjä on lakkautettu kunnes sadekuuro on mennyt ohi.

Niin tapahtui tänäkin päivänä. Ensimmäiset sadepisarat olivat tuskin pudonneet, kun jo laamat ja sotamiehet hyökkäsivät joka taholle ja telttoihin, ja vartiat laahasivat minua etäisimpään telttaan, joka muutamassa silmänräpäyksessä oli täpötäynnä sotamiehiä ja heidän päälliköitään.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Korkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. — Tiibettiläinen armeija. Ystävällisyyttä. — Muutos. — _Rupuni_ on ystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen Tiibettiä.

Teltan perällä istui korkea upseeri jalat ristissä. Yllään oli hänellä kaunis, tummanpunainen, leopaardinnahalla reunustettu ihotakki, sekä suuret mustan-punaiset nahkasaappaat kiinalaista mallia. Vyöllään oli hänellä kaunis miekka, hopeisessa tupessa, jossa oli koralli- ja malakiittikoristeita.

Miehellä, joka näytti olevan 40-50 v. ikäinen, oli älykkäät, hienot, rehelliset ja hyvällaiset kasvot. En tiedä miksi, mutta jo ensi hetkestä pidin hänet ystävänäni. Kun sotamiehet ja laamat kohtelivat minua röyhkeästi ja loukkaavasti ja kaikin puolin kehnosti, oli tämä upseeri ainoa, joka osoitti minulle jonkalaista kunnioitusta, ja ymmärsi minun käytöstäni. Hän osoitti minulle paikan rinnallaan ja viittasi minua sinne istumaan.