Chapter 3

Luutnantti, joka ensi silmäyksellä oli huomannut kaiken tämän, lähestyi sohvaa, vaan ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan sanoa, niin Kolibri, joka ei herjennyt nauramasta nenäliinaansa, ojensi kätensä ja, kaivaen pienet kovat sormensa luutnantin kauniisti laitettuun tukkaan, hävitti silmänräpäyksessä koko tämän korean taideteoksen. -- "Mitä hyvää tuosta nyt on?" huusi luutnantti, sangen vähän mielissään tuosta sopimattomasta tuttavallisuuden osoituksesta; -- "mikä rohkeus!" Kolibri paljasti kasvonsa. "Ennen ruma", sanoi hän, "noin parempi". -- Hän vetäytyi taaksepäin sohvassa ja asetti jalkansa ristiin allensa. "Istuudu tuohon, tuonne alas".

Luutnantti istuutui siihen paikkaan, joka hänelle osoitettiin. -- "Miksi vetäydyt minua pakoon?" kysyi hän hetken äänettömyyden perästä, "pelkäätkö minua?"

Kolibri kyyristyi alas kuin kissa ja tirkisteli häneen sivultapäin. -- "Minäkö? en!"

"Sinä et saa olla niin huimapäinen", jatkoi luutnantti isällisellä äänellä. -- "Tottahan muistanet eilistä lupaustasi?"

Kolibri syleili molempia polviaan käsivarsillaan, nojasi päätään niitä vastaan ja tirkisteli taas häneen sivulta.

"Minä muistan".

"Noh", sanoi Jergunov ja tahtoi lähestyä häntä.

"Ei niin kiirutta, herraseni!"

Kolibri irroitti palmikkonsa, joilla hän oli ympäröinyt polviaan, ja toisen palmikon päällä alkoi hän piestä luutnantin käsiä.

Luutnantti oli aivan hämmästynyt, -- "Mitkä silmät sillä on, tuolla lempolaisella!" mutisi hän vasten tahtoansa. -- "Mutta -- miksi olet kutsunut minut tänne?"

Kolibri kurotti kaulansa eteenpäin, liikunnolla, joka muistutti lintua, ja kuunteli.

"Emilia?" kysyi luutnantti hämmästyneellä katseella, -- "tahi joku muu"...

Kolibri nyykäytti olkapäitään.

"Vaan sä kuulit kuitenkin jotakin?" kysyi Jergunov taas.

"En, en mitään."

Uudella linnuntapaisella liikunnolla veti hän taaksepäin pientä soikeata päätään, jonka paksuja hiuspalmikoita eroitti huolellisesti tehty jakaus, joka katosi pieniin kiheröihin hiustupsuihin niskassa. -- "Ei mitään", kertoi hän ja kyykistyi taas alas.

"Ei kukaan!" sanoi luutnantti. "Minä voin siis"... Hän ojensi kätensä, vaan veti sen taas äkkiä takaisin. Veripisara näkyi hänen sormellaan. "Mitä tuhmuuksia!" huusi hän pudistaen kättään, -- "alinomaa teidän ijankaikkiset neulanne! Vaan mikä kirottu neula se on?" lisäsi hän, huomatessaan jonkunlaisen kultanuolen, jonka Kolibri taas pisti vyöttimensä alle, -- "tikarihan se on! se on pistin, ja sinä, sinä olet ampiainen, kuuletko, ampiainen!"

Kolibri näkyi sangen hyvin käsittävän luutnantin vertauksen: hän nauroi raikasta, kristallin-kirkasta nauruaan. -- "Niin, minä pistän ... minä pistän".

Jergunov katseli häntä sivultapäin.

"Hän nauraa", ajatteli hän, "ja kuitenkin jää hänen kasvonsa surullisiksi. -- Katsopas tätä hiukan", lisäsi hän ääneen.

"Mitä?" kysyi Kolibri lapsellisella katseella.

"Tätä!" -- ja luutnantti veti esille pienen kultaristin taskustaan ja antoi sen kiiltää kääntäen sitä sinne tänne sormiensa välissä. -- "Se on kaunista, eikö niin?"

Kolibri nosti silmänsä välinpitämättömästi.

"Ah, risti", sanoi hän, -- "me emme pidä semmoisia".

"Kuin? sinä et kanna mitään ristiä? Oletko sinä sitten juutalainen tai turkkillainen?"

"Me emme pidä semmoista", kertoi Kolibri. Sen jälkeen nousi hän äkkiä seisoalle, ja katsahtaen taakseen olkansa ylitse, sanoi hän: "laulanko minä teille jotakin? sen minä teen".

Luutnantti pisti äkkiä ristin takaisin taskuunsa ja kääntyi taaksepäin, sillä hän luuli kuulleensa jonkun ryskeen seinässä. -- "Mitä meteliä siellä pidetään?"

"Rottia, rottia!" kiiruhti Kolibri vastaamaan; samassa löi hän, luutnantista hyvin kummallisella tavalla, suljat notkeat käsivartensa tämän pään ympäri, painoi äkisti hänen poskelleen polttavan suudelman, niinkuin tulisella raudalla. Hän taas puolestaan heitti käsivartensa Kolibrin vartalon ympäri, vaan Kolibri suljahti tästä halauksesta käärmeen tapaan, joka oli hänellä sangen helppoa hoikalla notkealla vartalollansa. -- "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän hiljaa. -- "Ensin kahvia"...

"Mikä oikku! sitten"...

"Ei, heti! Nyt lämmintä, kylmää sitten".

Hän tarttui kahvikannun pitimeen ja alkoi puistaa molempiin kuppeihin. Kahvi juoksi kiertoisena höyryävänä suihkuna, ja Kolibri katseli sitä pää kallistuneena olkapäätä vasten. Jergunov heitti sokeripalasen kuppiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Kahvi maistui hänestä hyvin väkevältä ja hyvin karvaalta. Kolibri katseli häntä nauraen, levitti sieraimiaan kuppiinsa, nosti sen huulilleen ja asetti sen taas vitkalleen pöydälle.

"Miksi et juo?" kysyi luutnantti.

"Minä -- noin vähitellen".

"Mutta istuudu nyt kerran tähän minun viereeni", sanoi hän ja löi kädellään sohvaan.

"Paikalla".

Hän ojensi kätensä ja kaappasi, kääntämättä silmiään Jergunovista, kitaransa. -- "Ensin -- minä laulan".

"Niin, niin, vaan istu".

"Ja tanssia tahdon -- tahdotko niin?"

"Sinä tanssia? Sitä voisin kyllä tahtoa nähdä, vaan mitähän jos vasta sitten tanssisit?"

"Ei, ei! Vaan minä rakastan sinua hyvin, minä".

"Todellakin? No tanssi sitten, pikku juropää!"

Kolibri asettui pöydän toiseen päähän, ja soitettuaan muutamia säveleitä, alkoi hän laulaa luutnantin suureksi hämmästykseksi, joka odotti saadakseen kuulla jonkun iloisen, vilkkaan laulun, jonkunlaista pitkävetoista, yksi-äänistä resitativia eli luentolaulua, seuraten ääniään, jotka ainoastaan vaivalla näkyivät lähtevän hänen kurkustaan, määräkkäällä ruumiinsa huojuttamisella oikealle ja vasemmalle. Hän ei nauranut. Hän oli vielä nyrpistänyt yhteen korkeat kaarevat kulmakarvansa, joiden välissä näkyi olevan pieni sininen merkki, joka oli jonkun itämaisen kielen puustavin näköinen ja siihen varmaan ruudilla poltettu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa, vaan niiden terät säihkyivät vielä kummallisella loistolla alas painuneitten silmäluomien välitse, ja luopumattomasti piti hän vaan silmänsä kiinnitettynä luutnanttiin. Ei tämäkään voinut olla katselematta noihin kauniisin, uhkaaviin silmiin, noihin päivettyneisin kasvoihin, joihin nousi nousemistaan heikko punoitus, noihin puoleksi avattuihin liikkumattomiin huuliin ja tuohon mustaan käärmeesen, joka vaappui tahdissa molemmin puolin hienoa päätä.

Kolibri jatkoi liikuntojaan paikastaan liikkumatta; ainoastaan hänen jalkansa kohosivat milloin varpailleen milloin kantapäilleen. Yhden ainoan kerran surisi hän rajusti ympäriinsä, päästi läpitunkevan huudon, heiluttaen kitaraa päänsä yli, ja uudestaan alkoi hän samaa vaappuvaa tanssia, samaa pitkäveteistä, yksi-äänistä laulua. Sillä aikaa istui Jergunov aivan mukavasti sohvassa ja katseli yhä Kolibria sanaakaan sanomatta. Hän tunsi oudon, eriskummaisen tunteen; hän tunsi itsensä vapaaksi, melkeinpä kovin kepeäksi. Hänellä ei enää ollut ruumista, hän ui äärettömässä avaruudessa. Samalla tunsi hän ikäänkuin pieniä kylmiä muurahaisia olisi kihissyt pitkin hänen selkärankaansa, sanomattoman suloinen raukeus sai hänen jalkansa kuolemaan, ja unenhalu kutkutti hänen suu- ja silmä-pieliään. Hän ei toivonut mitään enää, hän ei enää ajatellut mitään; hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi hiljaa tuuditettu, ja hän mutisi vaan vielä melkein liikkumattomin huulin: "oi, hempukkaiseni!" Aika ajoin näytti hänen hempukkansa kasvot peittyvän. "Miksi niin?" kysyi luutnantti itseltään. "Ah, se on savu ... onhan täällä ... sinisiä höyryjä". -- Ja joku lähestyi häntä, joku joka tuuditti häntä ja kuiskasi suloisia sanoja hänen korvaansa, sanoja, jotka alkoivat, vaan eivät loppuneet.

Vaan äkkiä näki hän "hempukkansa" silmien isonevan äärettömän isoiksi, siltakaaren näköisiksi; kitara liukui hänen käsistään, kolahti lattiaan ja antoi säveleen, joka kuului siltä kuin olisi kajahtanut hornan sisimmästä syvyydestä. En tiedä mikä luutnantin innokas ystävä se lienee ollut, joka takaapäin niin herttaisesti häntä syleili ja järjesti hänen kaulahuivinsa solmua... Sitten huomasi hän äkkiä aivan kasvojensa vieressä nuo tuuheat viikset, kotkannenän ja nuo terävät silmät, jotka olivat tuon tuntemattoman hopeanappisen miehen, ja vaikka silmät olivat siinä missä viiksien olisi pitänyt olla ja viikset silmien paikalla, vaikka nenä oli kierroksissa, niin ei luutnantti ollenkaan kummeksinut sitä asiaa. Huomasipa vielä että niin piti ollakin, ja oli jo aikeessa sanoa nenälle: "hyvä päivä, veli Gregorius!" mutta hän ei pannut toimeen tätä aikomustaan, vaan katsoi paremmaksi ... katsoi paremmaksi viipymättä matkustaa Kolibrin kanssa Konstantinopoliin viettämään häitä hänen kanssaan. Olihan Kolibri turkkilainen nainen ja keisari oli koroittanut hänet itsensä Mahomettilaisen arvoon... Se oli sitä helpompaa, koska juuri tarjoutui tilaisuutta siihen pienellä aluksella... Hän nousi laivaan; ja vaikka hän siinä menetteli niin kömpelösti, ja loukkautui niin, että mitä kovin tuska vei tunnon hänen jäsenistään, niin saavutti hän kuitenkin jälleen tasapainon, istuutui pienelle rahille laivan perään ja alkoi kulkea sitä suurta jokea pitkin, joka ajan virran nimisenä löytyy seinäkuvana Nikolajevin lukioissa ja vie suoraan Konstantinopoliin. Tämä matka veden päällä huvitti häntä erinomaisesti. Joka hetki tuli häntä vastaan isoja punaisia sorsia, jotka kuitenkaan eivät antaneet kenenkään lähestyä, vaan heti sukeltivat eivätkä jättäneet jälkeensä muuta kuin leveitä verisiä pilkkuja. Kolibri matkusti hänen kanssaan; vaan kuumuutta karttaakseen oli hän sijoittunut laivan sisä-osiin ja koputti ajoittain hiljaa laivan pohjaan. Tuoss' on viimein Konstantinopoli. Kartanot ovat, niinkuin kartanojen luonnollisesti tulee ollakin, rakennetut tyrolihattujen muotoisiksi, ja kaikilla turkkilaisilla on niin leveät ja totiset kasvot, ... se vaan on paha, ettei heitä saa kovin kauan katsella, sillä pian he kadottavat muotonsa, irvistelevät ja sulavat kuin lumi-ukot keväällä auringon paisteessa... Tuossa on myöskin linna, jossa hän tulee asumaan Kolibrin kanssa... Miten kaikki on hyvästi laiteltu siinä! kaikkialla epoletteja, sotamiehiä, jotka puhaltelevat torvea ja luonnollisesti kaikilla seinillä Mahometin kuva venäläisessä kenraalin-univormussa. Mutta miksi juoksee Kolibri aina vaan hänen edessään, vetäen hameensa hännyslievettä perässään huoneesta huoneesen? Ja miksi hän ei ollenkaan tahdo kääntyä häntä vastaan? Nyt Kolibri tulee pienemmäksi, yhä pienemmäksi, ... eihän se ole ollenkaan Kolibri enään, se on hovipalvelija pyöreässä takissa ja luutnantti itse on hovipojan kasvattaja; ja nyt hän on pakoitettu ryömimään tämän perästä kiikarin sisään, joka tulee yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi; ei voi enää liikkua sen sisässä, ei eteenpäin eikä taaksepäin; ei voi enää hengittää, ja sanomattoman raskas paino kaatuu hänen seljälleen; hänellä on suu täynnä multaa...

IV.

Viimeinkin aukasi luutnantti silmänsä... Oli päivä ja kaikki hänen ympärillään hiljaa ja äänetöntä. Haisee ätikalta ja pippurimintulta. Ylhäällä, oikealla ja vasemmalla ympäröitsee häntä jotakin valkoista; hän katselee sitä, hän tutkistelee sitä; ne on sängyn uutimet. Hän tahtoo nostaa päätään -- mahdotonta; kättään -- taas mahdotonta. Mitä tämä merkitsee? Hän kääntää silmänsä alaspäin: pitkä ruumis makaa suorana hänen edessään, karkean villapeitteen alla, jolla on ruuniset juovat molemmissa lyhemmissä päissä. Tämä ruumis täytyy olla, sen mukaan mitä tarkka miettiminen saa selväksi, hänen oma ruumiinsa. Hän koettaa päästää huudon: ei ääntä. Hän koettaa vielä kerran, hän kokoo kaikki voimansa: jonkunlainen puoleksi raukeava ääni säräjää hänen nenänsä alla. Raskaita askeleita kuuluu, muuan käsi väistää uutimia. Vanha invaliti, puettuna paikattuun univormunuttuun, seisoo luutnantin edessä. Molemmat näyttävät kummastuneelta, kumpikin omalla tavallaan. Iso tinaruukku lähenee luutnantin huulia ja hän juo halukkaasti raitista vettä. Hänen kielensä irtautuu -- "Missä olen?"

Invaliti katselee häntä vielä kerran, menee pois ja palajaa kohta toisen univormuun puetun miehen kanssa.

"Missä minä olen?" kysyy uudelleen luutnantti.

"Hyvä, hän ei kuole siitä", sanoi univormussa oleva mies. -- "Te olette sairashuoneessa", lisäsi hän ääneen; -- "vaan te ette saa puhua; teidän pitää olla ääneti ja koettaa nukkua".

Luutnantti ei päässyt kummastuksestaan; vaan hän vaipui takaisin tunnottomuuteensa.

Seuraavana aamuna tuli sairashuoneen lääkäri. Jergunov oli taas täydessä tunnossansa. Tohtori onnitteli häntä hänen parantumiseensa ja käski vaihtaa kääreet hänen päänsä ympärillä.

"Mitä? pää? olenko ehkä"...

"Te ette saa puhua, ettekä liikkua", keskeytti häntä lääkäri. -- "Olkaa vaan levollisena ja kiittäkää taivaallista isäänne. Popov! missä on sidekääreet?"

"Vaan rahat ... ruunun rahat"...

"Siinä se on, nyt alkaa hourailu taas. Jäätä, Popov, enemmän jäätä!"

Viikko kului. Luutnantti oli niin paljon paranemaan päin, että luultiin hänelle voitavan kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän sai tietää seuraavan.

Kesäkuun kuudentenatoista päivänä kello seitsemän illalla tapahtui hänen viimeinen käyntinsä rouva Fritschen luona, ja seitsemäntenätoista päivänä noin puolenpäivän aikana, siis lähes kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin, oli muuan paimen löytänyt hänet tunnotonna, pää veressä ja sinerviä pilkkuja kaulassa, eräästä kuopasta lähellä Kersoniin vievää maantietä ja noin kaksi virstaa Nikolajevista. Hänen univormunsa ja liivinsä olivat au'aistut, kaikki taskut olivat käännetyt nurin; hänen lakkinsa ja miekkansa olivat poissa; samoin hänen nahkavyönsä. Tallatusta nurmesta ja muutamasta kauas ulottuvasta hiekassa ja savessa näkyvästä jäljestä päättäen, oli luutnanttia raahattu maantieltä aina kuoppaan asti, ja todennäköistä oli, että häntä vasta siellä oli lyöty päähän jollakin terävällä aseella, ehkä hänen omalla miekallaan. Ei jäljistä huomattu koko matkalla verenpisaraakaan, vaikka huomattiin yhtenäinen hirmuinen haava, joka kävi melkein ympäri koko pään. Murhaajat olivat varmaan ensin tehneet hänet tunnottomaksi ja sitten koettaneet kuristaa hänen kaulansa; sitten olivat he kuljettaneet hänet ulos kaupungista aina kuopan reunalle saakka, jossa olivat antaneet hänelle viimeisen iskun. Ainoastaan raudanvahvaa ruumiinsa rakennusta tuli luutnantin kiittää siitä että oli hengissä päässyt tästä; sillä vasta Heinäkuun kolmantenakolmatta päivänä, siis viisi viikkoa tapauksen perästä, oli hän jälleen tullut täyteen tuntoonsa.

Jergunov antoi viipymättä kertomuksensa asianomaisille, kertoi suullisesti ja kirjallisesti kaikki seikat siinä onnettomuudessa, mikä häntä oli kohdannut, ja antoi selvän osoitteen rouva Fritschen talosta. Poliisi kiiruhti sinne, vaan ei löytänyt mitään sieltä. Pesä oli tyhjä. Talon omistaja, hyvin vanha ja hyvin kuuro kaupungin porvari, pantiin kyllä kiinni ja saatettiin oikeuden eteen; vaan paljoja tietoja häneltä ei voitu saada. Itse asui hän toisessa kaupungin-osassa, ja kaikki mitä hän tiesi oli, että hän noin neljä kuukautta sitten oli vuokrannut talon muutamalle juutalais-akalle, jonka nimi hänen passissaan sanottiin olevan Schmul eli Schmulke, sekä että hän velvollisuutensa mukaan heti oli ilmoittanut tämän polisille. Nuori tyttö, sanoin passilla varustettu, oli, niin lopetti hän kertomuksensa, kohta sen jälkeen muuttanut vanhan juutalais-akan luokse.

Ja mitä ammattia nämä naiset harjoittivat? Hän ei tiennyt mitään siitä. Oliko heillä vielä muitakin hyyryläisiä? Ei hän siitäkään tiennyt mitään. Ja mitä palveluspoikaan tuli, jolle talon hoito oli uskottu, niin oli hän matkustanut Pietariin, Odessaan tahi johonkuhun muuhun paikkaan. Uusi kartanonmies oli vasta astunut toimeensa Heinäkuun alussa.

Poliisin kirjoista ja ympäristössä tehtyjen tiedustelemisien kautta saatiin tietää, että mainittu Schmulke ynnä hänen kumppalinsa, jonka oikea nimi näytti olevan Fredrika Bengel, olivat lähteneet Nikolajevista Heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä, matkansa määräpaikkaa ilmoittamatta. Tuota salakähmäistä miestä mnstalaiskasvoilla ja kolmella hopeanapilla samoin kuin tuota vierasta ruskea-ihoista tyttöä paksuilla hiuspalmikoilla, niitä ei kukaan tuntenut tahi ei tahtonut tuntea.

Niin pian kuin luutnantti saattoi jättää sairashuoneen, läksi hän itse tuohon hänen elämälleen niin merkilliseen taloon.

Siinä pienessä huoneessa, jossa hän oli kohdannut Kolibrin, ja jossa vielä tuntui myskinhaju, oli löydetty toinen pieni ovi, jota vasten hänen viimeisen kerran käydessään sohva oli seissut ja josta, kaiken todennäköisyyden mukaan, murhaaja oli tullut huoneesen.

Luutnantti lähetti asianomaisille lainmukaisen armonrukouskirjan. Tutkinto alkoi. Koko joukko kirjoituksia, joilla kaikilla oli numeronsa tarkassa järjestyksessä, tehtiin ja lähetettiin kaikkiin suuntiin. Joukko samoin numeroituja vastineita tuli aikoinaan; vaan siinä oli kaikki! Epäluulon alaiset henkilöt olivat kadonneet ja jäivät kadoksiin ja niiden kanssa ruunun rahat, joita oli yksi tuhatta yhdeksän sataa seitsemäntoista ruplaa ja muutamia kopekoita, siihen aikaan melkoisen iso summa.

Kymmenen vuotta täytyi luutnantti-raukan tyytyä rahojen korvaamiseksi vähennettyyn palkkaan, kunnes hänelle viimein sattui onni päästä muutaman amnestian eli yleisen anteeksi-annon osalliseksi, jonka kautta hän sai jäljellä olevan maksettavan armahdetuksi.

Alussa oli hän melkein ollut vakuutettu siitä että koko onnettomuuden alkuperä, päähenkilö häntä vastaan tehdyssä salaliitossa, oli ollut Emilia, hänen uskoton "Zuckerpüppcheninsä". Hän muisti, että hän sinä päivänä, kun hän viimeisen kerran tapasi hänet, älyttömästi kyllä, oli nukahtanut sohvalle, herätessään huomannut hänen sekaannuksensa ja samana iltana löytänyt tuon rei'än vyössään, joka reikä selvästi oli tehty noilla sakseilla, jotka hän kätki taskuunsa. "Hän on nähnyt kaikki", sanoi hän, -- "on kertonut sen tuolle vanhalle saatanalle ja noille toiselle kahdelle perkeleelle. Hän on asettanut ansan eteeni, kuu hän kirjoitti tuon kirjeen minulle, ja mitään pahaa aavistamatta kävin minä siihen; mutta kuka olisi voinut odottaa mitään semmoista häneltä?" Ja samalla muisti hän Emilian ystävälliset, kauniit kasvot, hänen kirkkaat, iloiset silmänsä. -- "Oi, naiset, naiset!" sanoi hän, kiristellen hampaitansa, -- "krokodilin sikiöt!" Mutta tultuansa terveenä uloskirjoitetuksi sairashuoneesta ja palattuansa asuntoonsa, sai hän tietää muutaman seikan, joka saattoi hänen epäluulonsa aivan toiselle suunnalle. Samana päivänä kun hän, enemmän kuolleena kuin elävänä, oli tuotu kaupunkiin, oli nimittäin nuori tyttö, joka kertomusten mukaan ei voinut olla kukaan muu kuin Emilia, kyynelten vallassa ja hajalla hapsin tullut hänen asuntoonsa ja kysyttyään luutnanttia hänen palvelijaltansa, oli hän raivossa juossut sairashuoneesen; siellä hänelle sanottiin, ettei luutnantti tulisi elämään yli sen päivän, ja heti sen perästä läksi hän taas pois, väännellen käsiään ja osoittaen mitä suurinta tuskaa. Tuli siis selväksi, ett'ei hän ollut aavistanutkaan tuota murhan yritystä. Tahi olisiko häntä itseäänkin petetty? Olisiko hän ehkä jäänyt saaliista osattomaksi? Olisiko hänen omatuntonsa herännyt? Ja kuitenkin oli hän lähtenyt Nikolajevista tuon inhoittavan akan seurassa, jolla ainakin oli tieto kaikesta ... Luutnantti ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti ajatella, ja usein väsytti hän palvelijaansa antamalla hänen uudestaan kertoa minkälainen tuo nuori tyttö oli ollut ja mitkä sanat hän oli hänelle sanonut.

Puolitoista vuotta sen perästä sai luutnantti Emilialta, toisin sanoen Fredrika Bengeliltä, kirjeen saksan kielellä, jonka hän heti käännätti itselleen ja jota hän sittemmin useamman kerran näytti meille. Siinä vilisi tavausvirheitä ja huutomerkkiä oli kosolta.

Kirjeenkuoressa oli Breslaun postileima, ja sen sisällys oli melkein sanasta sanaan seuraava:

"Kallis ja verraton Florestanini! Herra luutnantti Jörgenhof! Kuinka usein enkö ole vannonut itsekseni kirjoittaa teille, ja aina olen suureksi harmikseni taas lykännyt sen työn toistaiseksi; vaikka ajatus, että te voisitte pitää minua osallisena tuohon julmaan rikokseen, on minulle mitä kauhein ajatus. O, minun kallis herra luutnanttini! uskokaa minua, se päivä, jona sain tietää, että Te taas olitte terve, oli kauniin elämässäni! Täydellistä puhdistusta en valitettavasti voi mitenkään vaatia, sillä minä en voi sitä kieltää: minä olin todellakin se, joka huomasin teidän tapanne kantaa rahoja päällänne (muutoin on teurastajoilla ja karjankauppiailla meidän seuduilla sama tapa) ja olin niin varomaton että puhuin siitä! Vieläpä sanoin piloillani, ettei olisi niin hullua ottaa joku osa näitä rahoja teiltä! Tuo vanha noita (voi! herra Florestan, hän ei ollut ollenkaan minun tätini!) kävi heti liittoon tuon jumalattoman pedon Luigin ja hänen apulaistensa kanssa. Minä vannon äitini haudan kautta (ja hän oli kunniallinen nainen, eikä semmoinen kuin minä!), etten tänä päivänäkään vielä tiedä keitä nämä ihmiset olivat! Kaikki minkä minä sain tietää, oli että toisen nimi oli Luigi, että molemmat tulivat Bukarestista ja luultavasti olivat suuria pahantekijöitä, sillä he piileivät polisilta ja kuljettivat mukanaan kultaa ja kalleuksia. Tämä Luigi oli kauhea ihminen: lähimmäisen tappaminen ei ollut hänestä mitään! Hän puhui kaikkia kieliä, ja se oli hän, joka kirjoitti minun kirjeeni teille; se oli myös hän, joka hankki takaisin kyökkipiian varastamat tavarat. Hän taisi kaikkea! kaikkea! kaikkea! Se oli julma ihminen. Hän uskotteli eukkoa, että hän ainoastaan muutaman juoman kautta tainnuttaisi teitä hiukan, sitten veisi ulos kaupungista, ja sanoisi sitten, ettei hän tiedä mitään: te olitte muka katsoneet liiaksi kannun pohjaan; vaan se peto oli jo edeltäpäin päässänsä päättänyt paremman olevan toimittaa teidät pois maailmasta, niin ettei mikään kukko enään voisi mitään siitä laulaa. Hän kirjoitti tuon ilkeän kirjeen, ja vanha akka saattoi minut pois viekkaudella, voinpa sanoa, väkisin. Minussa ei ollut mitään epäluuloa, ja pelkäsin kauheasti tuota Luigia, joka sanoi minulle: 'Minä leikkaan sinulta kaulan poikki, niinkuin olisit kana!' Ja kun hän sen sanoi, niin hän väänteli niin julmasti viiksiään.

"Viekkaudella minut houkuteltiin erääsen seuraan... Voi, herra Florestan, minä häpeän itseäni ja itken kuumia katumuksen kyyneleitä, sillä semmoiseen en ole varmaan syntynyt! Se ajatus, että minä tavallaan olen syypää teidän onnettomuuteenne, on melkein tehnyt minut hulluksi, ja kuitenkin matkustin minä pois näiden ihmisten kanssa; sillä mitä minusta olisi tullut, jos polisi olisi saanut meidät ilmi? Mutta kohta hylkäsin minä ne kaikki, ja vaikka nyt elän kurjuudessa, usein ilman leipäpalastakin, niin on sieluni kumminkin rauhallinen! Elkää kysykö minulta, miksi ylipäänsä tulin Nikolajeviin: minä en kuitenkaan voisi mitenkään vastata siihen; olen tehnyt kauhean valan! Minä lopetan kirjeeni rukouksella teille, herra Florestan: armeliaisuudesta, jos te joskus muistelette pikku Emilia raukkaa, elkää ajatelko häntä, niinkuin ajattelisitte mustaa petoa! Ijankaikkinen Jumala näkee mun sydämeni tällä hetkellä: minulla on huono siveydellisyys ja olen kevytmielinen, vaan ilkeä en ole. Ja minä tulen aina rakastamaan teitä, verraton Florestanini! ja parhainta mitä löytyy maailmassa toivon minä teille. -- Jos minun kirjeeni tulee teidän käsiinne, niin, minä pyydän sen, kirjoittakaa muutamia rivejä minulle, että saisin tietää teidän saaneenne sen. Te sen kautta tekisitte onnelliseksi teidän uskollisen Emilianne.

"P. S. Minä olen kirjoittanut teille saksan kielellä, koska en kykene saattamaan tunteeni sanoiksi millään muulla kielellä; vaan te voitte kirjoittaa minulle venäjäksi."

"No oletteko vastannut hänelle?" kysyimme luutnantilta.

"Olen usein aikonut tehdä sen; vaan miten minä kirjoittaisin hänelle? Minä en taida saksaa, -- ja venäjätä... Sanokoon hän mitä hyvänsä siitä, niin hänen aina olisi pitänyt käännättää se itselleen. Ja silloin ... te ymmärrätte .. tämä kirjeenvaihto ... epolettien arvoisuus ... lyhyesti sanottu ... en ole vastannut."