Part 3

Kaukana kuumassa Afrikassa kuuluu öillä leijonan kiljuminen. Silloin wapisewat kaikki eläwät, jotka owat tienoilla. Uskaliaimmatkin koirat hätäywät silloin ihmisten jalkoihin. Karja ammoo. Hewoset kuopiwat pelosta. Lampaat pakkauwat kokoon päin toisiansa wastaan. Ainoastaan harwat eläimet saattawat woittaa leijonan. Elehwantti lyöpi sen kärsällään maahan. Puhweli-härkä wiiltää sen watsan halki sarwillaan. Jättiläis-käärme kääriypi musertaen leijonan ruumiin ympärille. Usein woittaa leijona tappelussa nämäkin. Yksi ainoa olento pelottaa leijonaa. Tämä olento on ihminen. Hän pyytää leijonan hautaan. Hän sen ampuu luodilla. Mutta se, joka juoksee pakoon, on kuoleman oma.

Metsästäjä, joka oli ampunut ruutinsa loppuun, tapasi yht'äkkiä metsässä leijonan. Metsästäjä pysähtyi. Leijona pysähtyi. Metsästäjä käweli. Leijona käweli. Metsästäjä katsoi kiiwaasti leijonaa silmiin. Leijona katsoi samoin häntä. Näin seisoiwat he kauwan. Wiimein meni leijona, peläten metsästäjän katsantoa, aiwan hiljoilleen tiehensä. Niin waltawasti koskee ihmisen sula katsanto wäkewimpiinkin eläimiin.

Kuningastiikeri.

Tämä asuu Aasiassa. Hän on hirmuinen. Hänen silmänsä näyttäwät sädehtiwän. Hänen kielensä riippuu weri-punaisena ulkona kidasta. Hän tawoittaa sukkelimmankin hewosen. Hän juoksee, härkä suussa. Elehwantti yksinään woipi hänen rusentaa. Ihminen on häntä pyytäessä suuressa waarassa. Kuitenkin saatetaan häntä säikyttää. Muuan rouwasihminen näki yht'äkkiä kuningastiikerin wieressään. Hän löi tätä silmille pienellä kepillä. Tiikeri pakeni. Eläinten kesyttäjät näyttäwät tiikerejä rauta-häkeissä. Ne uskaltawat pistää kätensä niiden kitaan. Niin suuri on ihmisen walta koko luonnon ylitse.

Karhu-Pekka.

Rowaniemen pitäjäässä asui mies nimeltä Karhu-Pekka. Hän oli tappanut enimmästi yksinään kuusikymmentä karhua. Se on maassamme jo suuri kunnia. Karhu-Pekka haki talwella karhun pesän. Siitä ajawat koirat karhun ulos. Sitten tappaa pyytäjä karhun keihäällä. Muutamat sen ampuwat pyssyllä. Sellainen pyytökeino on waarallinen. Monen pyytäjän on karhu kouristanut kuoliaaksi. Mutta Karhu-Pekka taisi keinonsa. Karhu, joka on kaatunut, pannaan re'elle. Sitten wiedään se kotiin kylään. Sielläpä tulee iso ilo. Wietetäänpä karhun peijaisia isoilla pidoilla, joissa lauletaan monta runoa karhun kunniaksi.

Kettu ja kalastaja.

Olipa kerran ukko. Hän sai eräänä talwipäiwänä niin paljon kaloja, kuin mahtui hänen laituriinsa. Hywin iloisena lähti hän kotiinsa, ajaen isoa kuormaansa. Siinä lauleli hän ilomielin. Mutta mikähän tuo on, joka makaa tuolla keskellä tietä? Kuollut kettupa se on. Tämän piti ukko hywänä saaliina. Kaunis turkkisi, kettu kulta, sattuikin minulle hywään tarpeesen. Nostipa ukko ketun takapuolelle kuormansa päälle. Mutta itse istui hän etupuolelle.

Eipä se ilkeäjuoninen kettu ollutkaan oikein kuolleena. Oli waan niin olewinaan. Hän tiesi kyllä, miksikä hän niin oli.

Ukon hawaitsematta nakkeli hän kuormasta kaikki kalat tielle. Sitten hyppäsi hän itse pois reestä. Rupesipa heti kokoamaan kaloja tieltä. Muutamat säästi hän. Toiset söi hän suuhunsa. Niin hywää atriaa ei hän ollut saanut kaukaan aikaan.

Ukko, joka ajeli iloisena eteenpäin, ei hawainnut tätä ollenkaan. Wiimein tuli hän kotiin kuormineen. Waimo tuli häntä wastaan. Missä olet wiipynyt niin kauwan, ukkoni? Elä ole milläsikään, akkani. Nyt pidetäänkin isot pidot. Laita pata tulelle. Minulla on reki täynnä kaloja. Niinkö, ukkoseni? Se on tietty. Minulla on wielä sitten komea kettu, jonka löysin tieltä kuolleena.

Akka tuli reelle. Woi kuin narraat, ukkoseni. Eihän tässä ole yhtään kalaa. Wielä wähemmin tässä on kettua. Ukkoa hywin häwetti. Näen sen kyllä, akkaseni. Kawala kettu on tehnyt minulle aika kolttosen.

Karhun kalanpyytö.

Kettu, joka oli syönyt watsansa täyteen, istui aiwan hywillä mielin metsän rinteellä. Iso koko kaloja oli wielä hänellä wieressä. Juosta jolkuttelipa karhu metsästä. Hywää päiwää, kettu kummiseni. -- Jumal'antakoon, karhu kummiseni. -- Miten wain olet saanut noin paljon kaloja? -- Olen ne onkinut järwestä. -- Sepä oli oiwallinen saalis. Etkö opettaisi minuakin onkimaan? -- Aiwan mielelläni, kummi kulta. -- No miten se käypi laatuun? -- Kyllä sen sanon sinulle, karhu. Mene awannolle jonakuna talwi-iltana, kun on hywin kiiluwaisia taiwaalla. Laske siinä häntäsi awantoon. Istu sitten siinä aiwan yhdessä kohti aamuun asti. Wedä sitten häntäsi ylös. Niin on kala tarttunut kiinni jokaiseen karwaan. Sillä lailla minä ongin. -- Kiitoksia kettu kummiseni. Se on hywä neuwo. -- Pidä hywänäsi, karhu kummiseni.

Samana iltana oli kowa pakkanen. Tähdet paistoiwat taiwaalla. Karhu, joka muisti ketun opetuksen, meni järwen jäälle. Siellä istui hän kohta häntineen awantoon. Wähän ajan perästä tunsi hän juurikuin puristettawan häntäänsä. Ne owat kaloja, jotka tarttuwat kiini. Kyllä wain tuleeki hywä saalis.

Siinä istua kökötti karhu aina aamuun asti. Sillä aikaa oli awanto mennyt wahwaan jäähän. Karhun häntä oli jäätynyt siihen kiini. Jo alkoi karhua ikäwystyttää. Pitäähän minun wetää ylös kalani. Mutta sepä ei tahtonutkaan onnistua. Häntä oli kiinni. Karhu ei pääsnyt paikalta liikkumaan.

Kettu, joka juuri nyt oli aamukeinoillaan, hawaitsi karhun surkean tilan. Ilkeä weijari oli tuo kettu. Ei hän auttanut ollenkaan karhua. Juoksipa waan kalastajan tuwan tykö. Siinä kiipesi hän katolle. Sieltä huuti hän korsteenin läpi. Akka kulta, mene heti järwelle. Siellä istuu karhu häntineen awannossasi, josta noudat wettä.

Akka, joka kirnusi woita, wihastui kowin. Kohta juoksi hän korento kädessä järwelle. Karhu ryökäle, miksikä awantoani pilaat? Kyllä minä sinulle opetan parempia tapoja.

Niin pieksi hän karhua kaikin woimin korennolla. Karhu raukka oli suuressa hädässä. Aina lujemmasti koki hän repiä häntäänsä irti. Wiimein käwi kowin pahasti. Koko häntä katkesi awantoon. Aiwan siitä päiwästä asti ei ole karhulla enää ollut häntää.

Kettu taas mennä liwahti tupaan, jonka owen akka oli jättänyt lukitsematta. Siellä kaatoi hän kirnun. Niin sai hän taas hywän atrian. Kyllä hänelle onnistuiwat ilkeät keinonsa. Mutta sentähden kadotti hän kaikki ystäwänsä. Ei yksikään uskonut enää koko ilkeää kettua.

Kaunis varsa.

Mun varsani sievästi Käyttääpi itseään. Hän juoksee vireästi, On pulska käydessään. Jos ohi pyrit illoin, Niin ei hän laskekaan. Hän korvaa nostaa silloin Ja kuopii jalallaan.

Nyt syö hän laitumella. Mä tahdon ratsastaa. Saa renki houkutella. Hän luoksein karahtaa. Hän muist' ei koskaan huoli. Mä hänet suitsetan, Ja niinkuin ukonnuoli Lähdemme matkahan.

Rakki ja jahtikoira.

Rakki: Talvell' en tahtois juostakaan, Jos noin huonoa ruokaa saan.

Jahtikoira: Tuvass' en minä tahtois maata. En makiaisia kerjätä saata.

Rakki: Maatapa saan, olen huoleton.

Jahtikoira: Metsiä juosta, se riemuni on.

Koira se metsiä juoksi vaan. Vilkas ja terve on ruumiiltaan. Rakkipa ain' oli kotonansa, Levätä sai yhä rauhoissansa. Haukkui kaikkia penkiltään. Niin lihavuuteen kuoli hän.

Härkä ja poikanen.

Kas tuolla on lapsia leikkimässä. Tuoll' ämmä on lehmiä lypsämässä. Tuoll' ilosat vasikat hyppäilee. Ja hyttyset pois savu heist' ajelee. Ja härkäkin leveänaamainen Tuoll' ällisteleepi se pöyhkäillen. Sen luo tuli poika nyt pienokainen; Kyll' olet sä hirveän aattelevainen. No, mitäpäs härkä nyt mietit noin? Sä viisaaks tullet jo piakkoin. Näin härkä vastasi: Onpa mun täällä Niin pehmeä nukkua sammalen päällä. Täss' syön minä ruohoa aamuin illoin. En mitään ikinä aattele silloin.

Matkakumppalit.

"Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!" Sialle lihavalle lausui lammas. Kun sika huusi, koska väkisin He kartanohon vietiin kumpikin. Näin sika vastas: "Miks nuo sanat päästät? Sä, matkakumppalini, nahkas säästät. Sä syliin joudut, villas keritään. Sä jälleen vapahaksi päästetään. Mä, raukka, kelpaan pöystiks ainoasti. Mä tapetaan. Siis huudan haikeasti. Lihani annan mä, sä villas vaan. Huomenna paistina jo olla saan."

Kissa ja tyttönen.

Tyttönen. Kissa, et kynsiä saa mua noin. Käpäläs näinkö mä saada voin. Et saa kintaist' okia näyttää.

Kissa. Minkä sä vaadit, tahdon ma täyttää. Tyttönen, muista, et myöskään saa Sä mua noin kovin kouristaa.

Vieläkin kourasi tyttönen. Pahaa taas teki kissallen. Kissa nyt kynsäsi uudestansa. Vuosipa Vertä jo virtanansa. Pahaa ei aikonut kumpikaan. He oli ystävät ainiaan.

Kolmas Luku.

Linnuista.

Tuolla akkunassa riippui ei kauwan aikaa sitten lintuhäkki. Siinä asui wiheriäwarpunen, jonka sain werkolla metsässä. Kewäimen tultua alkoi se wisertää. Ymmärsinpä sen pyrkiwän ulos wapaasen ilmaan. Sanoin sille: mitä annat minulle, jos päästän sinun irti? Se wastasi: sano mitä tahdot.

Minä sanoin: kutsu tänne kaikki linnut, jotka lentäwät metsissä. Kutsu tänne kaikki ne, jotka uiwat wedessä. Jos woit luwata minulle sen, pääset wapaaksi.

Se wastasi. Paljo waadit minulta, joka olen niin pieni. Woinko pakottaa suuret kokot kuulemaan ääntäni?

Minä sanoin: sano niille, että minä tahdon katsella Jumalan tekoja linnuissa. Kyllä ne mieluisesti tottelewat ääntäsi Jumalan kunnian tähden.

Wiheriäwarpusesta oli tämä neuwo hywä. Luwattua mitä pyydin, päästin sen lentämään. Eipä kauwan wiipynytkään, niin jo tuli takaisin. Nyt eiwät ne ole tästä kaukana, sanoi hän. Ne istuwat tuhansittain kaikilla oksilla metsässä. Tuolla merellä uipi tuhansia toisia. Seuraa minua, niin osotan sinulle tien.

Sitten hän lentää liuwotteli pois. Kuljin sitä suuntaa, jota hän edeltäkäsin lensi. Tulimmepa suureen metsään järwen rannalla. Siellä lentää räpytti monia lintuja joka paikassa, niin että niiden siiwet suhisiwat juurikuin myrsky-ilma. Kysyin kummastellen, jos kaikki nämä oliwat lintuja. Owat, sanoi wiheriäwarpunen. Meidät tunnetaan siitä, että me kaikki munimme. Jonkun ajan haudottuamme muniamme, puhkeawat niistä poikamme, joita sitten elätämme pesässä. Ruumiimme on peitetty lämpimillä höyhenillä, jotka wissinä aikoina lähtewät ruumiistamme, kun olemme sataimessa. Uusia höyheniä kaswaa entisten sijaan. Suumme, joka on luusta, kutsutaan nokaksi. Meillä on kaksi siipeä, joilla lennämme, samalla perää pitäen pyrstöllämme. Ruumiissamme on hienoja huokureikiä, jotka tekewät meidät keweämmiksi. Kaikki on niin laitettu, että woimme lentää ilmassa, juurikuin kalakin uipi wedessä. Muutamilla meistä owat niin pienet siiwet, että ne lentäwät waiwaloisesti. Muutamat linnut eiwät lennä ollenkaan, waan juoksewat. Moni meistä rakentaa kummallisia pesiä kaikellaisista aineista, joita kokoomme siihen nokallamme. Muutamat meistä tulewat wanhoiksi, mutta eiwät kuitenkaan elä niin kauwan kuin nisäkkäät. Pienimmät eläwät tuskin kolmea wuotta. Monet meistä asuwat kesällä pohjoisessa, mutta syksyllä lentäwät ne pois lämpimimpiin maihin etelään. Sellaiset owat _muuttolinnut_. Jumala osottaa niille tien wieraisihin maihin. Jumala johdattaa ne jälleen takaisin kewäillä pohjoiseen.

Näin puhuttua piilousi wiheriäwarpunen wapisten, sillä siinä tuliwat isot petolinnut, jotka kaikki eläwät pienempäin lintujen lihasta. Ne iskewät saaliisensa kiinni pitkillä kynsillään. Ne repiwät sen palasiksi koukerolla nokallaan. Kaukaa Amerikan wuorilta tuli se suuri _kondorikotka_, joka on niin wäkewä, että se lennättää kynsissään lampaan. Sen rinnalla lensi sen pienempi weli, se harmaa _korppikotka_, joka näyttää niin julmalta paljaine kauloineen. Sen perässä tuli se ahnas _sääski_ haarapyrstöineen. Sen perässä lensi haukan suku, jolla on kaikista linnuista tarkin näkö. Se suuri _kotka_, jota kutsutaan lintuin kuninkaaksi, lensi sitten ilmassa leweillä siiwillään. Sukkelasti kuin nuoli luijasi _jahtihaukka_ ylhäältä alas saaliinsa päälle. Siellä wikisiwät pienet linnut raatelewan haukan ympärillä, joka uhkasi syödä ne suuhunsa. Siinä piilousi _pöllö_ päiwän walossa tirristäwine silmineen, sillä se wäjyy yöllä hiljaa saalistansa. Muistatko sitä isoa kissapöllöä, jonka rengit naulasiwat tallin owen päälle? Hywin rumahan se oli, mutta rumempi oli wielä huuhkaja, se suurin pöllöin suwusta. Kaikki lensiwät nyt metsään saalista pyytämään.

Wieläkään en uskalla tulla näkywiin, sanoi wiheriäwarpunen. Waris-sukuun, joka tulee tätä likinnä, ei ole ollenkaan luottamista. Kysy näiltä linnuilta, niin wastaawat ne sinulle mieluisimmasti syöwänsä jäännöksiä, jotka muillen eiwät kelpaa. He wastaawat eläwänsä kaswuin marjoista. Mutta elä heitä usko. Olen heidän nähnyt warastelewan munia lintusten pesistä. Poikiamme saamme pelätä heiltä. Tuolla raakkuu se mustanharmaa _waris_. Tuolla huutaa se musta _korppi_, joka jo kaukaa tuntee hajun kuolleista eläimistä. Tuolla nauraa räkättää se warkaan-sekanen _harakka_. Tuolla tekee se musta _naakka_ pesäänsä kirkon torniin.

Onpa ihanaa kewäillä kuulla laululintuin laulawan puissa. Silloin ihastuu ihmisen mieli, sillä lintuin wiserrys kiittää Jumalata. Tule, minä näytän sinulle ne, jotka kauniimmasti laulawat wiheriässä metsässä. Jospa olisi yö, kuulisitpa sen harmaan _satakielisen_ laulun. Harwoin tulee hän tänne meidän maahan, mutta on meillä täällä se suloinen _laulurastas_, jota kutsutaan pohjoisen satakieliseksi. Auringon noustessa ihanana aamuna on meitä monta, jotka laulamme sydämen pohjasta. Tuolla näet _leppäkertun_. Täällä wisertää sisareni, se pieni _wiheriäwarpunen. Peippo_ laulaa tuolla iloisella äänellään. Se keltanen _kanarialintu_, joka tuotiin tänne wankina wieraasta maasta, laulaa kuitenkin iloisena häkkinsä wankeudessa. Tuolla on _tikliwarpunen_, yhtä kaunis nähdä kuin kuullakkin. Tuolla on se ilomielinen _hamppuwarpunen_. Mutta kukahan tuo on, joka noin ihanasti lirittää tuolla korkealla sinisessä ilmassa? Se on se kauwan odotettu _leiwonen_, jonka wiserrys ennustaa kewäimen tuloa.

Monta pientä lintua kutsumme warpuslinnuiksi. Mutta kaikki eiwät laula yhtä kauniisti. Tuolla katolla tiuskuttaa naapurisi, _kotiwarpunen_. _Wästäräkki_ lieputtaa alinomaa pyrstöänsä. _Kiwitasku_ hyppelee hääläten kiwillä. _Pakkastiainen_ kiipeää puissa. _Punatulkku_ pöyhistelee punaisine rintoineen. Waroppa poikasen ansaa kaunis pihlajalintu, joka istut pihlajanmarja-tertussa. Pyydäppä, poikanen, ennen tuo musta _kottarainen_, jonka saatat opettaa matkimaan ihmisten sanoja. Sukkela _pääskynen_, sinut tunnemme kaikki. Aina tulet sinä kewäillä takaisin pesääsi huonetten lakkaan. Aina muutat sinä syksyllä pois lämpimämpiin maihin. Sanoppa, oletko siellä tawannut pienintä kaikista linnuista, _kolibria_ eli mesilintua, joka elää kukkaisten hunajasta? Sanoppa, oletko nähnyt sitä kirjawaa _papukaijaa_, joka käwelee niin pahasti kahdella ainoalla warpaallaan? Usein olemme hänen kuulleet häkissä puhuwan ajattelemattomasti sanoja, joita ei hän ymmärrä.

Tunnetkos sitä, joka kukkuu metsässä? Se on se harmaa _käki_, joka munii muiden lintuin pesään. Kaksi warwasta kääntyy sillä eteenpäin, mutta kahdet kääntywät taaksepäin. Sellaiset jalat owat _tikallakin_, joka teräwällä nokallaan hakkaa reikiä puihin.

Kerran istuin huoneesi katolla, sanoi wiheriäwarpunen. Siitä näin hywät ystäwäsi, kesyt _kanalinnut_, jotka eläwät yhdessä, suuressa seurassa. Siinä piilousi se siweä _kyyhkynen_ haukan kynsistä kuhertain kyyhkyislakkaansa. Rikkaläjällä pöyhisteli se riitaisa _kukko_, joka warhain aamuilla huutaa kukkokiekonsa. _Kanan_ kaakattaessa piipattawat kananpojat sen siipien alla. Mutta jos kukko oli olewinansa joksikin pöyhkeä, oli _kalkkuna_ olewinansa kahta wertaa pöyhkeämpi. Se käydä tepasteli juurikuin ylpeä ihminen. Se pyyhki maata siiwillään, juuri kuin olisi tahtonut sanoa: kuka uskaltaa nauraa minun ylewyydelleni? Kaikki nämä linnut eiwät tahtoneet mielellään tulla metsään. Minä lupasin heidän täällä saawan tawata likeisiä sukulaisiaan. Siitä kaakattiwat he ylenkatseella. Mutta iloisempana elää täällä wapaudessaan se suuri _metso_, joka soipi kewäillä puun latwassa. Täällä pitäwät _teeret_ soidinta isoissa joukoissa, waikka ne usein säikähtywät metsämiehen ampumisesta. Täällä wiheltää _pyy_ metsikössä. _Metsäkana_ (riekko), joka on harmaankirjawa kesällä, walkenee talweksi. Kalkkuna, joka ei ollenkaan tahtonut tuntea tätä sukulaisuutta, kääntyi mieluisammin sen kauniin _riikinkukon_ tykö, joka wasta oli tullut tänne lämpimistä maista. Sattuikin kalkkuna juuri parhaasensa. Riikinkukko, joka oli wielä pöyhkeämpi, lewitti päiwäpaisteessa kaunishöyhenisen pyrstönsä. Se kateellinen kalkkuna närkästyi kokonaan mieliharmista. Kohta hyökäsi hän riikinkukon päälle, joka samassa iski kiinni kalkkunaan. Niin tappeliwat molemmat, siksi kuin oliwat nykkineet toisistaan kaikki höyhenet.

Tuolla näet sen suuren _kamelikurjen_, joka on kotoisin kaukaa tuolta kuumasta erämaasta. Se on suurin kaikista linnuista. Lentää ei se saata, sillä sen siiwet owat liiaksi pienet. Mutta hän juoksee paremmasti kuin sukkelin hewonen. Kun metsästäjä ajaa häntä kauwan, saadaksensa sen pyrstöstä kauniita höyhentupsuja, piilottaa hän juuri kuin jänis päänsä pensaasen.

Rannalla käwelee pitkäsäärisiä lintuja noukkimassa ruokaansa pitkällä nokallaan. _Kahlolinnut_ ne owat, sillä ne kahlailewat mielellään matalassa wedessä. Tuolla on se suuri _tuonenkurki_, joka muissa maissa tekee pesänsä katolle. Tuolla on _kurki_, joka lentäessään oikasee pitkän kaulansa suoraksi. Tuolla waanii _haikara_ kaloja. Tuolla wiheltelee _kuowi_. Tuolla kahlailee _kurppa_. Tuolla kurnuttaa _ruisrääkkä_ illoilla ruispellossa.

Soudellessasi weneellä kesällä olet usein nähnyt lintuja, jotka pulisewat wedessä leweöine nokkineen. Edellimäisenä uipi emä. Sen jälessä uipi keltanen poikaparwi. Nämä owat _uimalinnut_, joilla on uimanahka warwasten wälissä. Tuo kaunis _tiira_ tuijaapi alas mereen, saadakseen kiinni salakkaa. Kun _kalalokki_ lentää maalle, odottaa kalastaja myrskyä. Ylewänä uipi se walkea _joutsen_ tyweneissa lahdissa. Kotona kartanolla kaakattaa kesy _hanhi_, mutta metsähanhet muuttawat syksyllä suurissa parwissa lämpimämpiin maihin. _Heinäsorsa_ uipi lahdissa koko poikaparwinensa. _Ankka_, joka käydä lenkuttaa wesilammikkoon, on sorsan kesy sisar. _Koskelo_ tarttuu usein kalastajain werkkoihin sukeltaessaan kalain perässä. Korkealla lentää _kaakkuri_ taaksepäin oikaistuine jalkoineen. Rikas mies nukkuu _haahkatelkän_ pehmeillä untuwilla.

Wielä on meitä monta, joita en ennätä luetellakkaan, sanoi wiheriäwarpunen. Luokkamme lajia on 6,000 (kuusituhatta). Ainoastaan papukaijoja on 200 (kaksisataa) lajia. Kyyhkysiä lasketaan olewan 100 (sata) lajia. Hywin erilaatuiseksi on meidän ruumiimme rakennettu, aina sen elinkeinon mukaan, joka meille parhaite sopii. Jos petolinnut wälistä tekewät ihmisille wahinkoakin, owat ne muut sitä wastaan suureksi hyödyksi. Muutamat meistä syöwät mätänewiä raatoja, jotka muutoin myrkyttäisiwät ilman. Muutamat syöwät monia wahingollisia eläwiä. Muutamat nielewät kaswien siemeniä, jotka ne sitten jättäwät itsestään siihen, missä ei koskaan ennen sellaisia kasweja ole ollut. Useammat linnut owat ihmisille hywäksi ruuaksi. Untuwillamme makaawat lapset kätkyessä. Metsä-ihmiset tekewät waatteita höyhenistämme. Munistamme tulee makeaa ruokaa. Huolista raskasmielisenä menee ihminen mielellään metsään kuuntelemaan lintuin laulua. Siellä kewenee hänen mielensä, sillä ilomieliset linnut laulawat uutta toiwoa hänen murheelliselle sydämellensä.

Tämän sanottua katseli wiheriäwarpunen haikeasti minua, juuri kuin olisi tahtonut sanoa: joko nyt olet tyytynyt? Pääsenkö jo takaisin wapauteeni? Pääset, sanoin hänelle. Nyt olet wapaa. Kohta lensi hän iloisena sinisen taiwaan alla laulamaan Jumalan hywyyttä koko elin-aikansa.

Kotka.

Kalastaja, joka souteli merellä, näki kummallisen sodan. Korkealla ilmassa lensi iso kotka. Weden kalwossa ui iso hauki, joka ajeli pienempiä kaloja. Kotka näki hauwin. Juurikuin nuoli ampui hän alas ylhäältä. Hän iski teräwät kyntensä kiinni hauwin selkään. Hän koetti nostaa sitä ylös wedestä, lentääksensä pois sen kanssa. Mutta hauki oli hänelle kowin raskas. Hauki oli hänelle kowin wäkewä. Tämän tunnettua koetti kotka siiwillänsä räpyttäen päästää kynsiään irti. Sepä ei onnistunutkaan. Ne istuiwat kowin lujassa. Hauki koetti taas sukeltaa meren pohjaan. Mutta hänellä ei ollut woimia wetää sitä ylöspäin riuhtowaa kotkaa muassaan. Näin taisteliwat kauwan nämä molemmat wäkewät pedot. Wiimein wäsyi kotka. Hauki, joka oli paremmin kotonaan wedessä, weti wihollisensa muassaan sywyyteen. Siellä kuoli kotka. Mutta haukikaan ei woinut enää päästä wapaaksi kuolleesta kotkasta, joka oli kiinni hänellä selässä. Muutaman ajan perästä nousi hän kuolleena ylös weden pintaan. Kotkan luuranko oli wielä kynsistä kiinni hauwin ruumiissa.

Onpa niinkin tapahtunut, että kotka on wienyt pieniä lapsiakin, jotka owat leikitelleet kedolla. Näin käwi kerran Sweitsissä, jossa on paljo hywin korkeita wuoria. Kotka wei lapsen ruuaksi pojilleen pesäänsä, jonka hän oli tehnyt korkealle kalliolle. Mutta lapsen isä, joka tiesi missä pesä oli, kiipesi sinne. Siellä löysi hän lapsensa wielä eläwänä kotkan poikain seassa. Kotka warjeli pesäänsä wihan wimmassa riehuen. Wasta kowan tappelun perästä, jossa isä sai useita sywiä haawoja, onnistui hänelle saada lapsensa pois. Kotka tapettiin. Sen pojat otettiin eläwinä. Kaswaessaan tuliwat ne hywin kesyiksi. Mutta etteiwät pääsisi lentämään pois, leikattiin niiltä toinen siipi toista lyhemmäksi. -- Kotkalla, niinkuin leijonallakin, kuwataan woimaa. Muutamat suuret waltakunnat käyttäwät wieläkin kotkan kuwaa waakunanansa. Muut pitäwät leijonan kuwaa.

Muinoin oli suurisukuisilla ihmisillä tapana taiwuttaa _jahtihaukkaa_ metsästämiseen. Se pyydettiin kiinni aiwan nuorena. Sitten pantiin se riippuwaan wanteesen, jota alinomaa heilutettiin ympäriinsä kolme wuorokautta, niin ettei jahtihaukka saanut ollenkaan nukkua. Siinä tuli se niin pyörryksiin, että häneltä katosi kokonaan muisto wapaudestansa. Mutta hänellä oli wielä jälellä luonnollinen halu muita lintuja pyytämään. Prinsessat, jotka ratsastiwat kauniilla hewosilla, kulettiwat jahtihaukkaa muassaan, hihnalla käteen kiinni sidottuna. Kun joku muu lintu nähtiin metsässä, päästettiin jahtihaukka irti. Kohta lensi se saaliinsa perään. Wähän ajan perästä palasi se takaisin tuoden saaliin muassaan. Sellaisista jahtihaukoista maksoiwat rikkaat hywin paljo.

Harakka.

Sattuipa eräässä herrastalossa kerran niin, että hopealusikka katosi, jota ei woitu löytää. Ketään muuta ei saatettu luulla warkaaksi, kuin palweluksessa olewaa tyttö raukkaa, joka oli pessyt hopeakalut kyökkissä. Tyttöä syytettiin warkaudesta. Tätä hän kyllä ei tunnustanut, mutta kun ei woinut todeksi näyttää wiattomuuttaan, wietiin hän wankeuteen. Herrastalossa oli kesy harakka, joka hyppeli joka paikassa huoneissa. Juuri kuin tytön piti kärsiä rangaistuksensa, toimitti Jumala niin, että hänen wiattomuutensa tuli ilmiin. Eräs poika löysi harakan kätköjä, joita se oli tehnyt lakkaan kurkihirren ja katon wäliin. Siellä oli sekin kadonnut hopealusikka. Siellä oli paljo muutaki, jota oli kadonnut, ilman että siitä kukaan tiesi mihinkä kalut oliwat joutuneet. Waras harakka oli wienyt kaikki nokassaan kätköönsä.

Pääskyset ja warpunen.

Kaksi pääskystä oli kerran tehnyt pesänsä tallin owen kohdalle. Kohta hawaitsiwat he warpusen lentäwän pesään. Ne koettiwat ajaa häntä siitä pois. Mutta warpunenpa ei lähtenytkään pois, waan puri heitä, kun yrittiwät sisälle. Nytpä nähtiin kummia. Nämä kaksi pääskystä kutsuiwat ison joukon muita pääskysiä apuunsa. Kaikki pääskyset toiwat suussaan olkia ja sawea. Näillä alkoiwat he muurata pesän suuta umpeen, niin että warpunen olisi kyllä kuollut sinne nälkään, jos ei muuan armelias poika olisi pelastanut häntä sieltä. Pääskyset saiwat pesänsä takasi. Mutta siinä eiwät he enää menestyneet, waan rakensiwat itselleen toisen pesän.

Muuttolinnut.