Part 13

Tämä höyhen on _keweä_, mutta tämä kiwi on _raskas_. Kun sitä pidän kädessäni, tunnen sen selwästi painawan alaspäin. Jos se on maassa, täytyy minun käyttää woimaa nostaakseni sitä ylös; ja jos sen päästän kädestäni irti, putoaa se kohta maahan. Miksikä niin? Siksi että maa wetää sitä itseensä jonkunlaisella woimalla, joka tulee sen tiweydestä ja suuruudesta. Se on _painowoima_. Siitä tulee kiwen _paino_. Raskaita owat ne kappaleet, joita maa wetää kowasti itseensä, ja keweitä owat ne kappaleet, joita maa wetää heikosti itseensä. Mutta walolla, lämpimällä, sähköllä ja magneetiwoimalla ei ole painoa.

Jos kiwi woisi pudota maan sisään, niin se putoaisi aiwan maan sisustaan; siellä se wasta pysähtyisi. Ja jos tahdon nähdä, mihin painowoima wetää, annanpa plyijyluodin riippua wapaana nuorassa. Siitä saan minä _luotilaudan_, jota rakennusniekat käyttäwät huoneita rakentaessa. Luoti ja nuora riippuu suorana alaspäin, ja sitä kutsun minä _pystysuoraksi_. Mutta tywentä wettä järwessä eli meressä ja kaikkea, joka on suorana pitkinpäin, kutsun minä _tasasuoraksi_.

Nyt _punnitsen_ jotakuta kappaletta, tietääkseni sen _painoa_. Silloin otan _waa'an tahi puntarin_. Jos waa'assa owat yhtä pitkät siwut ja yhtä raskaat painot molemmissa kupissa eli molemmilla lewyillä, niin on waaka _tasapainossa_. Jos siinä eiwät ole yhtä pitkät siwut, waan owat yhtä isot painot, niin painuu pitempi siwu alaspäin. Jos siinä owat yhtä pitkät siwut, mutta ei yhtä raskaita painoja, niin laskeupi raskaampi paino alaspäin. Puntarissa muutan minä kanninta siksi että puntarin paino peräpuolella kanninta tulee yhtä raskaaksi kuin paino on puntarin päässä olewassa koukussa. Samallaista olet usein nähnyt kiikkuissasi laudalla. Tässä on kaksi poikaa, jotka owat panneet laudan hirren päälle kartanolla. Lauta on waa'an siwuin lainen. Jos pojat owat yhtä raskaat, niin asettawat he laudan niin, että sen molemmat puolet owat yhtä pitkällä. Silloin owat ne tasapainossa ja wuorottain kiikkuwat ylös- ja alaspäin. Mutta jos ne panewat laudan toiselle puolelle pitemmälle, niin jääpi pitemmällä puolella istuwa poika maahan istumaan eikä pääse ylöspäin. Ja jos toinen poika on keweempi, tarwitsee hän pitemmältä lautaa puolelleen, muutoin jääpi hän ylös eikä pääse laskeumaan.

Jos kumarrun kowin alaspäin niin kaadun kumoon. Jos kannan wesiämpäriä kädessäni, niin kumarrun käydessäni toiselle puolelle. Jos juoksen hirttä myöten eli käwelen porraspuuta myöten, niin huiskin käsiäni, pysyäkseni tasapainossa. Konstiniekat, jotka käwelewät köyttä myöten, pitäwät silloin tankoa käsissään. Miksikä niin? Siksi että jokaisessa kappaleessa on paikka, jota kutsutaan _painokeskustaksi_. Jos ei sillä paikalla ole tukea alla, niin kaatuu kappale, juuri kuin kirja, jota koetan saada seisomaan yhdellä nurkalla. Jos ei minun painokeskustani ole kohdastaan sen jalan päällä, jolle astun, niin lankean. Pieni lapsi oppii wähitellen tuntemaan painokeskustansa, ja sitten alkaa hän käwellä. Kepin saatan pitää wiippumassa pystössä sormeni päässä, niin että se seisoo suorana ilmassa.

Jos minulla on kaksi yhtä isoa plyijypalasta, niin yksi niistä painaa saman werran kuin toinenkin. Mutta jos minulla on plyijypalanen ja puupalanen, jotka owat yhtä isoja, niin painaa plyijypalanen enemmän kuin puupalanen. Silloin sanon: plyijy on raskaampi kuin puu.

Miksikä uppoaa kiwi weteen? Siksi kuin kiwi on raskaampi kuin sama koko wettä. Miksikä pysyy hirsi weden päällä? Siksi että se on kewyempi kuin kokonsa wettä. Miksi makaa hirwen alapuoli wedessä? Siksi kuin se painaa altaan pois saman painomäärän wettä kuin se itsekin painaa. Jota raskaampi se on, sitä sywemmälle se painuu. Mutta se tulee kappaleen muodostakin. Wene painaa pois altaan wähemmän wettä, kuin jos sen puut olisiwat lauttana. Ulkomaalla rakennetaan laiwoja rautalewyistä. Jokainen rautalewy yksityisenä uppoaisi pohjaan; mutta laiwan muoto tekee sen, ettei se paina niin paljo wettä altansa pois. Jos nostan kiweä wedessä, tunnen sen siinä keweämmäksi, mutta kun olen saanut sen weden pintaan, tuntuu se raskaammalta. Jos putoan weteen, painunpa pohjaan, jos en osaa uida. Mutta jos minulla on airo kainaloin alla, niin pysyn weden päällä. Näin kerran pojan, joka oli hukkunut. Jonkun ajan perästä nousi hän weden päälle; mutta se tuli siitä, että ruumis oli turpunut isommaksi.

Ihmiset ja eläwät _liikkuwat itse_ paikasta toiseen. Mutta muut kappaleet eiwät liiku itse. Tuolla menewät kärryt. Eiwät ne liikkuisi paikalta, jos ei hewonen niitä wetäisi. Tuolla lentää palli. Se olisi aiwan yhdessä kohti, jos ei sitä olisi nakattu menemään. Puun oksat liikkuwat, kun tuuli niihin puhuu. Kerä wierii pöydältä alas, koska painowoima wetää sitä alaspäin.

Jos laudan tai tien tai jonkun muun tasaisen toinen pää on ylempänä kuin toinen, niin kutsun sitä _wiettäwäksi pinnaksi_. Jos lasken jotakin pyöreää eli kuperaa yläpuolelta pintaa, niin se wierii painollansa alaspäin. Mutta jos tahdon sitä wierittää ylöspäin, niin tarwitsen siihen enemmän woimaa kuin silloin, jos lauta tai tie olisi tasapinnassa. Siksi mennään mäkeä alaspäin hywää wauhtia, mutta ylös mäkeen wetäwät hewoset waikeammasti kuin tasaisella tiellä.

Kellon napsauttaissa sekunnin, saatan käwellä kaksi kyynärää eteenpäin; mutta samalla ennätän juosta 12 kyynärää. Ja samalla ajalla ennättää hewonen täydessä laukassa 25 kyynärää, kyyhkynen lentää 45 kyynärää, pyssyn luoti kulkee 500 kyynärää, ja walo lentää eteenpäin 29,000 peninkulmaa. Niin erilainen on _liikkeen nopeus_.

Jos on kaksi yhtä raskasta kiweä, ja yhtä niistä nakkaan wäkewämmästi kuin toista, niin lentää se kiwi nopeammasti, jota nakkasin wäkewämmästi. Mutta jos minulla on raskas kiwi ja keweä kiwi, niin tarwitsen enemmän woimaa raskasta kiweä nakatessa, että se menee yhtä nopeasti kuin keweä kiwi.

Nakkaanpa pallin ilmaan. Se lentää ensin winoon ylöspäin, sitten wähenee sen wauhti, sitten alkaa se winoon laskeuda alaspäin, ja tehtyänsä kaaren, putoaa se alas ja makaa maassa. Miksikä niin? Siksi kuin ilma tekee sille wastusta ja maa wetää sitä alaspäin. Jos nakkaan kiekun pyörimään, niin pidättää sitä wielä hierominenkin maata wasten. Kaikki tämä wähentää ja estää liikettä. Ja jos ei olisi niin, tapahtuisipa se ihme, ettei pallini eikä kiekkani kerran kädestäni nakattuina enää koskaan pysähtyisi.

Muuan poika pani kelkalle kiwen ja weti kelkkaa. Toinen poika, joka oli yhtä woimakas, tuli kumppanillensa awuksi wetämään. Nyt wetiwät he kelkkaa kahta wertaa nopeammasti, kuin ensimäisen pojan yksinään wetäessä. Wähän ajan perästä alkoiwat he riidellä. Toinen weti kelkkaa eteenpäin, toinen taaksepäin. Eipä kelkka paikalta liikahtanut. Mutta wiimein wäsyi ensimäinen poika, ja nyt weti toinen poika niin paljo takaperin, kuin oli eroitusta poikain woimain wälillä. Kerran sitoiwat molemmat pojat nuoransa rekeen ja wetiwät sitä, kumpikin puoleltaan, winoon syrjään. Menipä reki aiwan suoraan eteenpäin, siksi kuin molemmat wetiwät sitä yhtä lujasti. Mutta kun toinen wäsyi, weti toinen poika re'en enemmän puolellensa. Kulkeissaan surwasi reki kelkkaa, ja kelkka poikkeusi syrjään, kun oli rekeä keweämpi, ja reki meni hitaammasti eteenpäin. Sitten surwasi reki olkikuormaan, mutta olkikuorma ei mennytkään syrjään, kun oli raskaampi, waan reki pysähtyi. Jos raskas olkikuorma olisi surwaisnut rekeä, niin olisi se antanut reelle kowemman wauhdin, kuin reki antoi olkikuormalle. Näinpä kerran weneen purjehtiwan hywää wauhtia ja paukahtawan laiwaan, joka purjehti hywin hitaasti. Kuitenkin meni laiwa esteettä eteenpäin, mutta wene musertui rikki.

Kartanollamme oli suuri kiwi. Isä halusi saada sitä pois siitä, mutta ei yksikään saanut kiweä paikalta liikahtamaan. Ottipa isä _wiwun_, jonka näet tässä kuwattuna. Hän pisti kiwen alle lujan kangin ja pienen kiwen pani kangin alle aiwan likelle sitä suurta kiweä. Kun hän painoi wiwun yläpäästä alaspäin, jaksoipa nostaa kiwen, joka sitten wedettiin pois lujalla re'ellä. Samalla lailla oli kaiwon wintin kanssa, ja aiwan niin oli lautakiikunkin (liekunkin) kanssa. Siinä oli hirsi alustukena; tässä oli sinä pieni kiwi. Ja pitemmällä puolella wipua oli sama woima, kuin pitemmällä puolella lautakiikkua. Olisi isä saattanut panna alapuolen wipupuuta kiwen alle ja wiwuta yläpään ylöspäin. Silloin olisi alustukena ollut wipupuun alapää.

Wintturi laiwassa ja wesiratas myllyssä owat myös wipuja. Weden, joka on wetäwänä woimana, annetaan pudota wäkewimmästi rattaasen; mutta myllynkiwet, joiden pitää pyöriä, owat kiinni lyhdyssä, jota pyörittää hammasratas, joka taas on akselineen yhdistyksessä wesirattaan keskustan kanssa. Sellaiset woimat enenewät sanomattomasti _wuoroliikuntokoneella_, jossa suuremmat rattaat iskeywät hampaineen pyörittämään pienempiä; sillä jokainen ratas tulee wiwuksi.

Toinen wipukone on _ruuwi_, jossa on kaksi osaa, wäännettäwä ruuwi ja ruuwin torwi eli mutteri, joiden kierteet sopiwat toisissaan pyörimään. Saatan nyt tehdä kahdella tawalla, joko niin että mutteri on kiinni ja ruuwi irtanaisena, niinkuin näet tässä kuwatussa pusertimessa. Siinä enenee woima ruuwissa olewalla tangolla. Taikka on itse ruuwi kiinni ja mutteri irtanaisena niinkuin oikeissa kärryin rattaissa pidetään. Siinä lisäypi mutterin woima sillä lailla että sitä wäännetään awaimella.

Wielä tiedän sittenkin wipukoneen. Isä aikoi halkaista pölkkyä, mutta eipä woinutkaan saada sitä kirweellä halki. Siksi löi isä _nalkin_ pölkyn päähän, ja nyt halkesi pölkky muutamalla lyönnillä. Siitä ymmärsin wipukonetten olewan monellaisia. Puukkoni ja hakkurautani waikuttawat kuin kiilat. Keritsimien ja saksien terät owat kuin kaksi kiilaa ja waikuttawat kuin wiwut. Mutta kairi on samassa ruuwina ja nalkkina.

Jos tahdon käyttää _pyöriä_ ja _kinunkia_ nostaakseni suuria painoja, niin panen ne riippumaan irtanaisina köysissä. Jos sidon ne kiini, eipä olekkaan niillä enää wipuwoimaa. Mutta silloinkin on minulle niistä suurta hyötyä; sillä silloin nostan painoa ylöspäin köydestä wetämällä alaspäin, ja silloin enenee woimani oman ruumiini painolla.

Aiwan wähän olen ennen ajatellut sellaisia asioita kuin painoa ja liikettä. Mutta jota enemmin niitä ajattelen sitä mieluisempi on niistä kaikista ottaa waari. Enpä ole ennen kysynyt kiweltä: miksikä uppoat? eli weneeltä: miksikä pysyt weden päällä? En ole ennen arwellut pallista: miksikä lennät kaaressa? eli koskesta: miksikä juokset? eli myllystä: miksikä pyörit ja käytät? Mutta nyt olen oppinut kysymään ja waarin ottamaan monesta asiasta. Niin tahdon katsella kaikkia ympärilläni ja ajatella: miksikä on se niin? Kyllä on Jumala pannut paljo oppimista tawallisimpiinkin asioihin. Mutta sitä ei näe ajattelematon. Hän ei ajattele pitemmälle omaa nenäänsä.

Wiidestoista Luku.

Suuresta avarasta maailmasta.

Tässä kirjassa olemme nähneet kaksi lasta tutkivan Jumalan luotuja kappaleita. Antti oli pojan ja Liisa tytön nimi. Nämäpä menivät syys-iltana isänsä kanssa ulos. Ilma oli selkeä, mutta kylmällainen. Tyven ja hiljaisuus oli ulkona. Tummansinisenä, korkeana, juhlallisena ja kupevana oli taivas lasten pään päällä. Sen kupeva puolisko, oli kuin suulleen käännetty malja ja loisti lukemattomilla tähdillä niin kauvas kuin silmä voi kantaa. Tämä oli juhlallista ja hyvin kaunista. Molemmat lapset luulivat olevansa aivan pienet Jumalan edessä.

Mutta katseltuaan ympärillensä luulivat he seisovansa keskellä suurta ontta palloa. Antti sanoi, piammiten hämmästyksellä: kah, nyt seisomme keskellä maailmaa!

Isä sanoi: kaikkein silmissä näyttää se siltä. Jumala on tällä tahtonut osottaa, että hän on asettanut ihmiset kauniin luodun maailmansa keskustaan. Kun koko maailma kunnioittaa Jumalaa, kuinka paljo eikö ihmisen sitten tulisi kunnioittaa Luojaansa, joka on asettanut hänet keskelle maailmaa! Kaikkea, mitä huomaitsemme aistimillamme: kaikkea, mitä näemme, kuulemme, maistamme, haistamme ja tunnemme, sitä kaikkea kutsumme _luonnoksi_. [Muistutus: Luonnon erilaiset aineet tottelevat joitakuita määrättyjä _luonnonlakeja_. Näiden lakien oppia kutsutaan _luonnon-opiksi_, ja niitä, joilla ovat suuret tiedot näistä asioista, kutsutaan _luonnon-oppineiksi_.] Mutta sitä loppumatointa, jota ei yksikään silmä näe, ei korva kuule, vaikka se on ihmisessä ja maailmassa, sitä kutsumme _hengeksi_. Luonto on katoavainen, mutta henki on katoamaton. Ja molemmissa on Jumala kaikkivaltias, joka kaikki kaikissa vaikuttaa.

Aurinkoa, kuuta ja tähtiä, jotka taivaalta paistavat meille, kutsutaan _taivaankappaleiksi_. Ovatko ne kiinni taivaan katossa? Eivät, ne liikkuvat kaikki suunnattoman suurissa piireissä maailman avaruudessa. Kuinka ne liikkuvat? Sen sanon sinulle. Olemme nähneet, kuinka kummallisesti maa painovoimalla vetää itseensä kaikki. Jos tätä voimaa ei olisi, putoaisi kaikki tyyni pois maan pinnalta, ja me itsekin mennä hurahtaisimme äärettömään avaruuteen. Mutta ei ole se ainoastaan maa, joka vetää kaikki itseensä, vaan aurinko, kuu ja kaikki tähdet tekevät samoin, kukin niistä suuruutensa jälkeen. Jos nyt painovoima olisi ainoasti vallassa maailmassa, vetäisivätpä suuret taivaankappaleet pienemmät itseensä. Maa lentäisi aurinkohon, ja kuu putoaisi maahan. Siksi on Jumala pannut kappaleisin toisen voiman, jonka heti saat nähdä. Otappa vanne ja pane sen sisäpuolelle litteä kivi. Heiluta vannetta sukkelasti ympäriinsä. Ei kivi sentähden putoa pois; heiluttaessa saapi se vauhdin ulospäin, niin että se pysyy kiinni, vaikka luulisi sen putoavan pois vanteesta. Jos otan sinun käsivarsistasi kiinni ja pyöritän sinua ympäri, niin lentävät jalkasi ulospäin. Jos ratsastan hevosella ympyrään, täytyy minun kumartua sisällepäin, muutoin putoan hevoisen selästä. Ja jos käännän rekeä yht'äkkiä, niin kiepsahtaa se ulospäin. Miksikä niin? Se tulee _pyörimävoimasta_, joka tahtoo juurikuin lennättää ulospäin kaikkea, jota sukkelasti pyöritetään. Tuo suuri aurinko vetää siis maatamme itseensä painovoimalla, ja maa vetää itseensä kuuta. Mutta samassa vetää pyörimävoima maata ja kuuta ulospäin. Näiden molempain voimain näin yhtaikaa vastapainossa ollen, ovat ne tasapainoisina; yksi vetää ulospäin ja toinen sisällepäin, ja niin pakottavat ne maan juoksemaan pyöreässä piirissä auringon ja kuun ympäri. Ja juuri niin on se yleesensä laajassa maailman avaruudessa. Suuremmat taivaan kappaleet vetävät pienempiä eivätkä päästä niitä irti; pienemmät juurikuin pyrkisivät niistä irtautua vapaiksi, mutta eivät pääse pois, eivätkä putoa isompain päälle. Niin juoksee aurinko, maa, kuu ja kaikki tähdet alinomaa suurissa pyöreissä piireissä, pienemmät isompain ympäri.

Jos kuljen veneessä, näyttää minusta ranta juuri kuin juoksevan sivu, ja vene näyttää olevan yhdessä kohden. Samalla lailla tuntuu meistä tämäkin suuri maa olevan yhdessä kohden ja koko taivaan piiri liikkuvan ympäri meitä. Mutta maa menee eteenpäin hirveää vauhtia maailman avaruudessa, lähes kolme peninkulmaa sekunnissa, jona kello kerran napsahtaa. Ja tässä liikkuu maa kolmella tavalla. Ensiksikin pyörii se ympäriinsä, samassa kulkee se auringon ympäri ja samassa seuraa se aurinkoa eteenpäin avaruudessa. Siitä tulee päivä ja yö ja vuodet ja vuoden ajat ja paljo muuta, jota kerron sinulle.

Nakkaanpa pallin ilmaan. Sepä pyörii ympäri, niin että, jos pistän sukkapuikon sen keskustan läpi, se pyörii puikon ympäri, juurikuin ratas pyörii akselinsa ympäri. Niin pyörii maakin ympäriinsä. Jos minulla olisi niin pitkä sukkapuikko, että voisin pistää sen läpi maan keskustan, niin olisi puikko _maan akselina_, jonka ympäri se pyörii. Ja molempia puikon päitä kutsuisin maan _navoiksi: pohjoisnavaksi ja etelänavaksi_. Ei maan läpi ole pistettynä sellaista tikkua, mutta niin ajattelen, että se on sillä lailla.

Jos olisi taikina taikka jotakin pehmeää ainetta, ja se saisi pyöriä akselinsa ympäri ilmassa, niin se pyöriessään muodostuisi pyöreäksi palliksi, mutta vähä tasautuisi napainsa kohdalta. Sillä lailla on maakin pyöristynyt palloksi ja tasautunut vähä napainsa kohdalta. Sillä alussa on maa ollut tulisen kuuma ja pehmeä niinkuin taikina, vaikka se sittemmin on päältäpäin jäähtynyt ja kuoreunut kovaksi. Luultavasti on niin käynyt kaikkein taivaan kappalten, sillä kaikki ovat ne pyöreitä kuin pallo. Ei se tee mitään jos täällä on vuoria ja laaksoja maan päällä; kyllä pallo on sentään pyöreä, vaikka sen pinnalle pannaan hietamurunen. Ja meistä näyttää, missä seisomme, maa olevan tasainen kuin hyrrä tai pyöreä pannukakku. Mutta sentähden on se niin, että me näemme aivan pienen osan maata sen pyöreän piirin sisällä, jota kutsumme _taivaan ranteeksi eli näköpiiriksi_. Havaittuamme laivan kaukana merellä, näemme siitä ensin vaan mastoin huiput, ennenkuin näemme koko laivan, ja se tulee siitä, että meren pinta, juurikuin maakin, on vähän kupera ja estää laivan näkymästä. Setäni, joka oli merimies, oli purjehtinut laivalla ympäri koko maan, ja hän näytti minulle paperista tehdyn pallon, jota hän kutsui maapalloksi ja johon koko maa oli kuvattu niin pyöreäksi, kuin se onkin. Kun hän näytti minulle sitä paikkaa, jossa me asuimme, ja puhui ihmisten asuvan toisella puolella maapalloa aivan jalkaimme alla, enpä tahtonut ensin uskoa häntä. Luulin niiden ihmisraukkain seisovan päällään ja välttämättömästi putoavan pois, jos ei heillä ole jotakin jaloissa kiinni pitämässä, niinkuin kärpäsillä katossa. Mutta muistin painovoiman ja niin ymmärsin niiden ihmisten täytyvän kävellä yhtä vakavasti jaloillaan kuin meidänkin.

Sanommehan joka päivä: aurinko nousee, aurinko laskeuu. Mutta ei se ole aurinko, joka nousee ja laskeuu, se on maa, joka juhlallisesti pyörii lännestä itäänpäin. Ja sen mukaan kuin se kääntyy ja me sen muassa, alamme me _aamulla_ nähdä auringon idässä ja sitten _puolenpäivän_ aikana korkeimmillaan taivaalla etelässä, siksi kuin me ja maa jälleen käännymme siitä pois, ja silloin vaipuu aurinko pois silmistämme länteen _illalla_. Niinkauvan kun aurinko valaisee sen paikan maata, jossa me asumme, on _päivää_; ja kun tämä paikka kääntyy pois auringosta, tulee pimeä ja yö. _Päivä ja yö_ yhteensä on _vuorokausi_. Siinä on kulunut 24 _tuntia_, ja sillä ajalla on maa kääntynyt kerran akselinsa ympäri. Tunti jaetaan 60 _minuuttiin_ ja minuutti 60 _sekuntiin_. Sitä varten on laitettu kello, jossa tuntiviisari näyttää kaksitoista tuntia jokaisessa puolessa vuorokaudessa. Mutta seitsemästä vuorokaudesta tulee yhteensä _viikko_; se alkaa sunnuntaina, joka on pyhitetty Jumalan palvelukseen. Sitten seuraa kuusi työpäivää: maanantai, tiistai, keskiviikko, tuorstai, perjantai ja lauvantai. [Kun sanotaan vuotta, kuukautta ja päivää, niin mainitaan kuukauspäivä. Viikkopäivät ei ole joka vuosi samoina kuukauspäivinä. Sitä saadaan tietää allakasta.]

Kyllä meistä on maa hirmuisen suuri. Keskipaikasta ympäri mitaten on se 3,750 (kolmetuhatta seitsemänsataa viisikymmentä) Suomen peninkulmaa. Tiedämme jo sen olevan kaksitoista sataa peninkulmaa keskustan läpi mitaten. Mutta aurinko on kuitenkin paljoa suurempi. Jos sulattaisimme yhteen 1,400,000 (miljonan ja neljäsataa tuhatta) samallaista palloa kuin maa on, niin tulisi niistä kaikista yhteensä niin suuri kuin aurinko on. Ja jos panen neulan nupin suuren nauriin viereen, saatan verrata neulan nupin olevan maan, ja nauriin auringon. Sentähden vetää aurinko maata puoleensa, vaikka se on niin kaukana siitä, Juurikuin pallikin kulkee eteenpäin samalla kun se pyörii ympäri, niin pyörii myös koko tämä suuri maakin samalla ympäriinsä, kun se kulkee auringon ympäri. Pitkä matka on maalla auringon ympäri kuljettavana: aina 88 miljonaa peninkulmaa. 365 (kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä) päivässä ja piammiten kuudessa tunnissa siihen lisäksi on maa kulkenut koko tämän pitkän piirin, ja sitä aikaa kutsumme _vuodeksi_. Sata vuotta kutsutaan _vuosisadaksi_. Mutta kun ne kuusi tiimaa tulevat siihen lisäksi, niin säästämme ne yhteen ja panemme joka neljänteen vuoteen päivän lisäksi. Sellaista vuotta kutsumme _karkausvuodeksi_. Tasavamman laskun vuoksi jaamme vuoden kahteentoista _kuukauteen_, vaikka niitä pitäisi olla vähäisen enemmänkin; sillä kuukaudeksi kutsutaan sitä aikaa, jonka kuu tarvitsee maan ympäri kulkeakseen, ja siinä kuluu 29 ja puoli päivää. Mitkä ovat siis kuukaudet? Ne ovat tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu, heinäkuu, elokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu, joulukuu. Ja koska ei kaikissa ole yhtä monta päivää, niin tulee muistaaksesi seuraava värsy:

Syys-, huhti-, kesä-, marraskuussa On päivää kolmekymmentä, Kahdeksan kolmatt' helmikuussa, Vaan muissa yksi neljättä.

Tuossa on palava kynttilä; pidämme sitä aurinkona. Otanpa kerän ja pistän sukkapuikon sen lävitse; kerä on maana, ja puikko on sen akselina. Asetanpa puikon seisomaan vähä vinoon ja kuljetan sitä ja kerää tällä kannalla ympäri kynttilää. Kun nyt samassa pyöritän kerää akselinsa ympäri, saanpa nähdä, kuinka päivä ja yö muuttelevat maan päällä. Näen senkin, että kun meillä on päivä, on ihmisillä toisella puolella yö; ja niin täytyy kaikkein kelloin käydä sitä enemmän edellä, jota etempänä asutaan idässä päin, koska aurinko siellä ennen tulee näkösälle. Näen senkin, kun maa vinossa kulkee auringon ympäri, että aurinko määrätyllä ajalla enemmän paistaa maan pohjoiseen puoleen, ja taas jälleen toisella ajalla enemmän eteläiseen puoleen. Tästä syystä tulevat vuoden-ajat. Auringon lämpimimmästi paistaessa pohjoseen, jossa me asumme, on meillä kesä, ja talvi on silloin eteläpuolella maata. Ja taas kun eteläisillä kansoilla on kesä, on meillä talvi. Ja kun meillä on kevät, on niillä syksy. Samasta syystä, aina sen mukaan kun aurinko paistaa enemmän tahi vähemmän sille paikalle, jossa asumme, eivät päivät ole yhtä pitkiä. Lyhyin päivä täällä pohjosessa on aina kohta joulun edellä. Silloin on aurinko aivan matalalla taivaalla ja laskeuu pian. Pohjoisnavan tienoilla on silloin alin-omainen pimeys, ja etelänavan tienoilla alin-omainen valoisa päivä. Ja koska aurinko silloin noin kolme päivää paistaa yhtä kauvan joka päivä, kutsumme näitä päiviä _talvipäivän tasaukseksi_. Silloin on pakkasta ja luuta ja talvi meillä, niin että mielellään lämmittelee valkealekon edessä.

Kohta joulun jälkeen havaitsemme päiväin pitenevän ja öitten lyhenevän. Jonkun ajan näin pitkitettyä, tulee päivä aivan yhtä pitkäksi yön kanssa, ja tätä aikaa kutsutaan _kevätpäivän tasaukseksi_. Silloin tulee kesä, hanget sulavat ja ruoho alkaa viheriöidä. Päivät alkavat nyt tulla pitemmiksi öitä, ja niin tulee aika, jona aurinko kolmena päivänä juhannuksen aikana on ainoastaan vähän aikaa _sydän-yöllä_ kateissa. Ylempänä pohjosessa ei aurinko silloin ollenkaan laskeu öillä. Silloin on meillä _kesäpäivän seisaus_. Ja nyt kukoistaa kaunis kesä ympärillämme. Sitten alkavat päivät jälleen lyhetä ja yöt pitetä, siksi että päivä ja yö ovat taas yhtä pitkät, ja silloin on meillä _syyspäivän tasaus_. Sitten seuraa syksy, kun heinät ovat korjatut niityiltä ja elot pelloilta, ja puolat kypsyvät metsissä. Tänä aikana lakastuu kaikki kukoistus, sillä nyt tulevat päivät jälleen öitä lyhyemmiksi, ja niin tulee taas talvi; ja niin on koko elämämme alin-omaisen muutoksen alainen. Mutta niillä, jotka asuvat keskipaikalla maata, ovat päivät ja yöt alin-omaa yhtä pitkiä. Siellä nousee aurinko kello kuuden aikana aamulla ja laskeuu kello kuuden aikana illalla; ja kohta auringon laskeuttua tulee synkkä pimeä. Mutta meillä on aina kappale aikaa hämärää, ja sentähden tulee aamuhämärä kesältä niin pian iltahämärän perästä, että yöt ovat jonkun aikaa pian aivan valoisat.