Part 11

Se näky pani raakalaisen hetkeksi pysähtymään. Hän näki kumppaniensa karkaavan vihollisten kimppuun ja uuden sälekuuron tuoksahtavan kaarevilta oksilta. Vielä yksi hänen soturinsa sortui maahan, ja sitten vastustajat sileäpintaisen huutamasta komennuksesta viskasivat syrjään kummalliset aseensa, tarttuivat pitkiin, ohuihin keppeihinsä ja juoksivat Thurgin väkeä vastaan.

Thurgia hymyilytti. Nyt kaikki pian päättyisi. Hän kääntyi itseään kohti kiiruhtavaan viholliseen päin — se oli Thandar. Thurg kyyristyi ottamaan hyökkäystä vastaan. Hänen petomaisissa aivoissaan hehkui raivo, kostonhimo ja verenjano. Vankoilla kourilla hän kiskoisi keppipahasen tuon olennon otteesta, ja tällä kertaa hän puristaisi sormensa tuohon sileään kurkkuun. Hän nuolaisi huuliaan. Mutta sitten hän silmäkulmainsa alitse vilkaisi oikealle kupeelleen.

Mitä kummaa hän näkikään! Hänen väkensä pakenemassa? Se oli uskomatonta! Mutta sittenkin se oli totta. Raivokkaasti ärjähdellen tuskissaan ja kiukuissaan he juoksivat kujanjuoksua tulessa teroitettujen keihäiden välitse. Kolme heistä virui kuolleena. Muista valui verta heidän paetessaan hellittämättömästi sohivia kiusanhenkiään.

Se riitti Thurgille. Hän ei jäänyt vartoamaan Thandaria. Hänen veltoilta huuliltaan pääsi yksi ainoa kiukkuinen ulvahdus ja sitten hän pyörähti ympäri, lähtien syöksymään metsään. Viimeisenä hän sivuutti Thandarin alkeellisen taistelurintaman toisiansa nopeasti lähenevät päät. Hän juoksi niin vinhasti, että kallioseinämältä taistelua katsellut Nadara myöhemmin väitti hänen jalkojensa jokaisella rajulla harppauksella kohonneen pään yläpuolelle.

Thandar ja hänen voittoinen armeijansa ajoi metsässä vihollista takaa parisen kilometriä. Sitten he nauraen ja riemuiten palasivat kuulemaan vanhuksien, naisten ja lasten ylistyksiä.

Se oli onnellinen päivä. Leirissä juhlittiin. Ja muistaen, mitä hän oli villeistä roduista lukenut, Thandar esitti sillä hetkellä keksimänsä tanssin voiton kunniaksi.

Hän ei tuntenut raakalaistansseja paljoakaan paremmin kuin hänen heimonsa jäsenet tunsivat two-stepiä ja valssia. Mutta hän tiesi, että tanssi, laulu ja leikit olivat sellaisenaan suuri edistysaskel ihmisen kehityskulussa, ja senvuoksi hän aikoi opettaa niitä kansalleen.

Kuuma puna lehahti hänen ohimoilleen, kun hän ajatteli, kuinka kauhealta hänen arvokkaasta isästään ja jäykän muodollisesta äidistään tuntuisi, jos he nyt näkisivät hänet — alastomana lannevyötä ja pantterintaljaa lukuunottamatta, milloin harppaillen ja hyppien, milloin liikkuen komein valssiaskelin, taputtaen käsiänsä liikkeittensä tahdissa, samalla kun hänen jälessään tanssi parikymmentä hilpeää alastonta soturia, jäljitellen hänen kaikkia temppujaan apinamaisen tarkasti.

Heidän ympärillään kyyköttivät heimon, muut jäsenet tarkkaavaisempina ja enemmän huvitettuina katsellen näitä elämänsä ensimmäisiä juhlamenoja kuin mitään, mitä heille oli koskaan sattunut. Nyt hekin taputtivat käsiänsä tanssijoiden tahdissa.

Nadara seisoi, katsellen outoa näkyä huulet raollaan ja silmät levällään. Hänestä tuntui kuin olisi jokin hänen sisällään pyrkinyt ilmoille — jokin, minkä hän oli tietänyt kauan, kauan sitten, minkä hän oli unohtanut, mutta mikä hänen pian täytyi jälleen muistaa. Samalla hän alkoi tuntea voimakasta liikkumisen tarvetta — hänen jalkansa malttoi tuskin pysyä hiljaa maassa, ja hänen sydämeensä ja kurkkuunsa tulvi valtavia sointu- ja lauluaaltoja, vaikka hän ei itse tiennyt, mistä ne olivat ja mitä ne merkitsivät.

Senhän vain tiesi, että hän oli hyvin kiihtynyt ja onnellinen ja että hänen koko olemuksensa tuntui yhtä keveältä ja ilmavalta kuin lauha tuuli, joka hiljaa huojutteli metsän puiden latvoja.

Nyt oli tanssi lopussa. Thandar oli vienyt soturit jälleen juhla-aterian ääreen. Sen piirin keskellä, jossa alastomat miehet olivat äsken hyppineet ja pyörineet, oli tyhjä tila. Sinne juoksi Nadara jonkun hienon sielullisen kiihoituksen kannustamana, jota hän ei olisi käsittänyt, jos olisi koettanut, ja jota hän ei koettanutkaan käsittää.

Hänen hennon, viehkeän vartalonsa ympärille oli kiedottu Nagoolan välkkyvän musta talja — sekin hänen miehensä kunnon ja uljuuden merkki. Se peitti hänen ruumiinsa vain puolittain, siten korostaen sen kauneutta.

Silmät puoliummessa hän astui puolikymmentä sulavaa askelta koetteeksi. Thandarin ja useiden muiden silmät olivat suunnatut häneen, mutta hän ei heitä nähnyt. Äkkiä hän alkoi tanssia kädet ojennettuina ulospäin, taivutellen joustavaa vartaloansa ja huojuen puolelta toiselle kiehtovan viehättyneenä astuessaan askelia ja sijoittuessaan asentoihin, jotka näyttivät yhtä luontevilta kuin lepotila.

Hän kaarteli pienessä piirissä yksinkertaisin, mutta somin tanssiaskelin, ja nyt olivat kaikki silmät tähdätyt ääneen, ja jokaisen villin sydän sykähteli samassa tahdissa kuin hänen sirot, sopusointuisesti joustavien, ruskeiden jäsenten kanssa liikkuvat jalkansa nousivat ja laskivat.

Ja kaikista sykkivistä sydämistä sykki Thandarin kiivaimmin, sillä kouluttamattoman tytön runollisen viehkeissä liikkeissä hän näki todistuksen Nadaran syntyperästä — siitä, että hänen päätelmänsä Nadaran alkuperästä, senjälkeen kun tytön kasvatusisä oli kertonut hänen syntymätarinansa, oli osunut oikeaan. Vain vanhan kulttuurisuvun lapsella saattoi olla tällainen synnynnäinen lahja. Joka hetki hän odotti tytön huulilta kajahtavan laulun eikä hän pettynytkään, sillä kun luolaihmiset pian alkoivat taputtaa käsiään Nadaran askelten tahdissa, viritti hän kirkkaan, linnunlaulua muistuttavan sävelen — rakkauden ja elämän ja onnen sanattoman ylistyksen.

Vihdoin hän uupuneena taukosi, ja kun hänen katseensa osui Thandariin, purskahtivat he hilpeään nauruun.

»Kuningas ei ole ainoa, joka osaa hyppiä ja leikitellä jaloillaan», huudahti tyttö.

Thandar meni ympyrän keskelle, polvistui Nadaran jalkojen juureen, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä.

»Kuningas on vain kuolevainen ja mies», virkkoi hän. »Se ei ole mikään moite, ettei hän vedä vertoja jumalattaren suloudelle. Olet kovin ihastuttava, oma Nadarani», jatkoi hän. »Olen rakastanut sinua, mutta nyt alan sinua palvoa.»

Ja erään toisen, hiljaisen metsän pimennossa tähyilevän miehen tunteet kuohuivat väkevästi, kun hän katseli puolialastonta, viehättävää tyttöä. Se oli Thurg, ilkeä mies, joka oli yksin hiipinyt takaisin metsän reunaan väijymään tilaisuutta kostaa Thandarille ja hänen väelleen.

Hänen häijyissä aivoissaan oli väikkynyt puolittain muovautunut suunnitelma, joka oli kiteytynyt varmaksi päätökseksi hänen nähdessään Nadaran tanssivan nuotion hohteessa.

Tanssin ja juhlimisen loputtua lähtivät Thandarin heimon jäsenet yksitellen ja parittain kallioluoliinsa toivoen pian voivansa hylätä ne ja pääsevänsä siirtymään mukavampaan kylään, jonka he aikoivat rakentaa kuninkaansa ohjeitten mukaan idemmäksi laajan veden läheisyyteen.

Vihdoin oli kaikki hiljaista — kylä nukkui. Ei ketään ollut vahtimassa toisten nukkuessa, sillä kirjaoppiin syventyneen Thandarin piti kartuttaa käytännöllisiä tietojansa karvailla kokemuksilla, eikä vielä ollut esiintynyt syytä, joka olisi osoittanut tarpeelliseksi sijoittaa, yövahteja hänen kyläänsä.

Hän ei uskonut voitetun Thurgin valuneen enää palaavan, ei ainakaan yöllä, sillä tämän villin saaren asukkaat olivat harvoin liikkeellä öisin, koska he kunnioittivat Nagoolan hampaita ja kynsiä liian paljon uskaltautuakseen pimeän tultua kolkkoihin metsiin tai yksinäisille tasangoille.

Mutta Thurgin karvaisessa rinnassa riehui hillitön tunnemyrsky. Hän unohti Nagoolan. Hän ajatteli ainoastaan kostoa — kostoa ja mustatukkaista kaunotarta, joka oli niin usein pujahtanut hänen käsistään.

Ja kun hän näki Nadaran tanssivan käsiänsä taputtavien heimolaistensa muodostamassa kehässä loimuavan pensasnuotion hohteessa, yltyi hänen himonsa suoranaiseksi vimmaksi.

Hän jaksoi tuskin pidättyä yksin syöksymästä vihollistensa keskelle siepatakseen tytön heidän nenänsä edestä. Mutta varovaisuus pelasti hänet, ja hän vartosi, vaikkakin maltittomana, kunnes viimeinenkin luola-asukas oli vetäytynyt onkaloonsa.

Hän oli pannut merkille, mihin luolaan Nadara oli mennyt. Se oli korkealla jyrkän kallion seinämällä ja juuri Thandarin luolan yläpuolella. Kuu oli pilvien peitossa, kallion juurella palanut nuotio oli hiipunut hehkuviksi hiiliksi, ja kaikki oli pimeyden ja varjojen verhossa. Kaukaa metsän sydämestä kuului Nagoolan pärskymistä ja ulvontaa. Tämä kammottava ääni sai Thurgin häränniskassa törröttävät jäykät karvat nousemaan pystyyn. Hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, kyyristyi sitten matalaksi ja hiipi nopeasti ja äänettömästi aukeaman poikki kallion juurelle.

Painautuneena ulkonevan kivimöhkäleen kupeeseen hän kuunteli hetkisen. Nukkuvan kylän hiljaisuutta ei häirinnyt mikään. Kukaan ei ollut huomannut hänen tuloaan — siitä hän oli varma.

Varovasti hän alkoi kavuta kallioseinämälle. Kiipeämistä vaikeutti se, ettei hänen käytettävissään ollut karkeatekoisia tikkaita, jotka veivät kielekkeeltä toiselle päiväiseen aikaan, mutta jotka vedettiin pois yhteiskunnan jäsenten mentyä pimeisiin onkaloihinsa.

Mutta Thurg oli raahannut muassaan metsästä ohuen puun. Sen hän sijoitti nojalleen kallioseinämää vasten.. Sen yläpää ulottui parhaiksi alimman kielekkeen reunalle.

Thurg oli melkein yhtä kookas ja näköjään ihan yhtä kömpelö kuin gorilla, mutta hän ei ollut niin loitolla alkuperäisistä, puissa asustaneista kantavanhemmistaan kuin tämä iso apina on, ja niinpä hän. suoriutuikin meluttomasti ja ilmeisen helposti kapuamisesta, joka hänen raskaan ruhonsa tähden olisi saattanut näyttää mahdottomalta.

Ison kissan tavoin hän kiipesi norjaa tankoa myöten, kunnes sai tartutuksi yläpuolellaan olevan kielekkeen laitaan ja kiskoi sinne itsensä apinamaisesti kyyköttämään. Hapuillen hän sitten etsi luola-asukkaiden kielekkeelle vetämät tikkaat.

Ne hän nosti pystyyn seuraavaa ylempää kielekettä vasten. Sen jälkeen oli tie helppo, sillä muita kielekkeitä yhdistivät kallioseinämään hakatut jyrkät polut. Se oli Thandarin toteuttama uudistus. Hän oli pitänyt vaappuvia tikkaita vaivaloisina ja lisäksi vaarallisina sekä hengelle että jäsenille, sillä melkein joka päivä sai joku vaimo tai lapsi niiden tähden pahoja kolhaisuja.

Niinpä Thandar tahtomattaan auttoi Thurgia, ja tämä pääsi helposti Nadaran luolan suulle.

Hänen sivuuttaessaan alemman luolan, oli hänen tehnyt voimakkaasti mieli tunkeutua sinne ja surmata vihollisensa. Thurg ei ollut milloinkaan vihannut ainoatakaan olentoa niin kiihkeästi kuin hän nyt vihasi tätä sileä-ihoista vierasta — siihen vihaan keskittyi hänen halvan sielunsa kaikki ilkeys.

Nyt hän kumartui kuuntelemaan luolan aukolle. Sisältä kuului tytön tasaista hengitystä. Veri alkoi kuumasti kohista hänen eläimellisissä suonissaan. Hänen isot kouransa avautuivat ja sulkeutuivat suonen vedon tapaisesti. Kiihkoisesti hän imi ilmaa velttojen huuliensa välitse.

Suoraan hänen alapuolellaan nukkui Thandar uneksien. Hän näki ihanan näyn, nuotion hohteessa tanssivan kauniin keijukaisen. Hänen ympärillään istuivat piirissä Smith-Jonesit, Percy-Standishit, Livingston-Brownit, Quincy Adams-Cootsit ja Bostonin satojen muiden yhtä ylimyksellisten perheiden jäseniä.

Thandarista ei ollut lainkaan kummallista, ettei koko seurueen vaatetuksella olisi saatu Laokoonia verhotuksi Hänen isällänsä oli pukeva lanneverho, kun taas arvokkaalla rouva John Alden Smith-Jonesilla, hänen äidillänsä, oli aistikas, vähäinen vaippa, joka suolenkappaleilla oli ommeltu kokoon pienten nakertajain nahoista.

Keijukaisen tanssiessa taputtivat katsojat kovasti käsiään hänen askeltensa tahdissa, ja hänen tauottuaan he toinen toisensa jälkeen ryömivät nelinkontin hänen luokseen ja suutelivat hänen kättään.

Äkkiä hän tunsi keijukaisen Nadaraksi, mutta kun hän ponnahti esiin vaatiakseen tyttöä omakseen, syöksähti muiden seasta roteva mies, jolla oli jäykkä, takkuinen parta, luisu otsa ja lähekkäin olevat silmät, sieppasi Nadaran ja tyttöä kantaen pakeni odottaville rattaille.

Hän tunsi miehen Thurgiksi, ja unessakin hänestä tuntui kovin oudolta, että Thurgin yllä oli hyvin sopiva iltapuku.

Nadara kirkaisi kerran, ja se kirkaisu herätti Thandarin. Nousten kyynärpäänsä varaan hän katsoi luolansa aukolle. Hän muisti unensa. Huoahtaen hiljaa helpotuksesta, koska se oli ollut vain unta, hän painautui jälleen ruohovuoteelleen ja oli pian taaskin vaipunut sikeään uneen.

VIIDES LUKU

Nadaran ryöstö

Varovasti Thurg ryömi luolaan, jossa Nadara lepäsi pehmeällä ruohovuoteellaan kiedottuna Nagoolan, mustan pantterin, välkkyvän sileään taljaan.

Kyyröttävän puolieläimen ruho pimitti senkin heikon valon, jota hieman hämärtävästä yöstä tunkeutui säröreunaisen aukon lävitse luolaan.

Sisällä vallitsi manalamainen pimeys.

Käsillään hapuillen Thurg vihdoin tapasi ruohoisen alustan nurkkauksen. Hiljaa hän siirtyi sentimetrin toisensa jälkeen likemmäksi nukkujaa. Pian hänen sormensa koskettivat pantterintaljan tuuheata turkkia.

Niin kömpelön isoksi otukseksi keveästi hän sitten tunnusteli pitkänään olevan tytön vartaloa, kunnes hänen jättiläiskouransa hiveli Nadaran upeata, silkinhienoa, sysimustaa tukkaa.

Silloin hän pysähtyi hetkiseksi. Nopeasti ja äänettömästi hänen toinen leveä kämmenensä sitten paiskautui Nadaran suulle, samalla kun toinen käsi kiertyi tytön vyötäisille, nostaen hänet vuoteelta.

Nadara heräsi ja koetti kauhistuneena kiskoutua irti ja kirkua. Mutta hänen suutaan painava jättiläiskäsi piti hänen huulensa tarkkaan kiinni, ja vyötäisillä oleva käsivarsi piti häntä tiukasti kuin teräsvanne.

Thurg ei hiiskunut sanaakaan, mutta kun Nadara rimpuili vapautuakseen ja hänen kätensä osuivat raakalaisen karvaiseen rintaan ja takkuiseen partaan, arvasi hän, kuka hänen ryöstäjänsä oli, ja häntä puistatti.

Viivyttyään vain kylliksi ennättääkseen varmistua siitä, että vanki oli varmasti hänen otteessaan ja ettei tytön vaipasta jäänyt roikkumaan lievettä, johon hän saattaisi sotkeutua ja kompastua paetessaan kallioseinämää alaspäin, alkoi Thurg laskeutua.

Thandarin luolan suulla Nadara ponnisteli kahta vertaa rajummin saadakseen suunsa vapaaksi ja voidakseen kirkaista äänekkäästi edes kerran. Thurg arvasi, mitä hän mieli, painoi kämmentään entistäkin tiukemmin hänen suulleen, ja seuraavalla hetkellä he olivat huomiota herättämättä siirtyneet lähinnä alemmalle kielekkeelle.

Ylimmillä kielekkeillä koukertelevaa polkua myöten Thurgin oli — kiitos Thandarin — verrattain helppo laskeutua. Mutta kallion juurelta laskien toisella kielekkeellä hänen oli pakko turvautua toisiin niistä kaksista tikkaista, joita myöten päästiin viimeinen taival maahan.

Ja tällöin hänen oli hellitettävä kätensä Nadaran suulta. Hiljaa äristen hän varoitti tyttöä pysymään ääneti, uhaten muutoin heti tappaa hänet, poisti sitten kätensä vangin kasvoilta, tarttui tikkaiden yläpäähän ja heilautti itsensä vaaralliselta jyrkänteeltä tikapuille, pitäen taakkaansa kainalossaan.

Vähän aikaa Nadara oli liiaksi kauhun lamauttama käyttääkseen hyväksensä tilaisuutta, mutta Thurgin parhaillaan laskiessa jalkansa kielekkeelle portaitten alapäässä hän parkaisi kerran äänekkäästi.

Heti tärähti Thurgin kämmen kovakouraisesti hänen huulilleen. Villi pudisti häntä raa'asti ja kiristi hänen vartaloaan valtavassa otteessaan, niin että hän haukkoi henkeään ja odotti joka hetki tuntevansa kylkiluittensa katkeavan hirvittävästä puristuksesta.

Minuutin ajan Thurg seisoi hiljaa kielekkeellä, rutistaen rääkättyä uhriaan ja kuunnellen, kuuluisiko ylhäältä takaa-ajon ääniä.

Pian kävivät Nadaran tuskalliset kärsimykset ylivoimaisiksi — hän pyörtyi. Thurg tunsi hänen vartalonsa herpaantuvan, ja raakalaisen veltot huulet vääntyivät kammottavaan virnistykseen.

Kallioseinämällä oli hiljaista — tytön parkaisu ei ollut häirinnyt hänen heimolaistensa unta. Thurg laski tikkaat, joita myöten hän oli juuri äsken tullut, alemman kielekkeen reunalta maahan ja seisoi seuraavalla hetkellä alhaalla taakkoinensa.

Meluttomasti hän nosti tikkaat ja puun, jota hän oli käyttänyt ylöspäin kavutessaan, ja laski ne maahan kallion juurelle. Se katkaisisi vähäksi aikaa kaiken mahdollisen takaa-ajon, kunnes luolamiehet ennättäisivät tuoda muita tikapuita ylemmiltä kielekkeiltä, jonne he epäilemättä olivat niitä kätkeneet.

Mutta takaa-ajoa ei alkanut, ja Thurg katosi pimeään metsään saaliinensa.

Hän kantoi Nadaraa pitkän matkan, pälyillen pienillä siansilmillään oikealle ja vasemmalle sysipimeään yöhön ajoissa havaitakseen väijyvät pedot. Hänen pienten korviensa puolittain surkastuneet lihakset, jotka vielä noudattivat melkein sammuneen vaiston kehoituksia, koettivat kääntää rujomuotoisia korvanlehtiä eteenpäin, jotta hänen kuulonsa erottaisi ensimmäisen risahduksen, kun kuivat lehvät murtuisivat vankkahampaisen öisen saalistajan pehmeän käpälän alla.

Mutta metsä tuntui kuolleelta. Ei ilmestynyt ainoatakaan elävää olentoa estämään puolieläimen ilkeitä aikomuksia. Thandar nukkui kaukana hänen takanaan. Thurg virnisti.

Kuu pilkisti pilvistä ja valoi metsän puiden juurille hopeisen vihreitä läikkiä. Nadara heräsi pyörtymyksestään. He olivat pienellä aukeamalla. Heti hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän meni tajuttomaksi. Kuutamossa hän tunsi Thurgin. Kammottavan näköisenä raakalainen tähyili hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.

Thandar oli usein puhellut hänelle uskonnosta, kertoen hänelle omasta Jumalastaan, ja nyt tyttö kiitti Häntä siitä, että Thurg oli vielä liian alhaalla kehitysasteikossa osatakseen suudella. Tuo takkuinen parta, nuo veltosti riippuvat huulet painettuina hänen suulleen! Se oli liian kammottavaa — hän sulki inhoten silmänsä.

Thurg laski hänet pystyyn maahan, yhäti puristaen toisella kädellään hänen hartioitansa. Nadara näki otuksen seisovan vierellään, ahmien häntä himokkailla, verestävillä silmillään. Hänen inhoittavat huulensa värähtelivät ja vapisivat, kun hänen kuuma, kiihkeästi läähättävä hengityksensä kulki nopeasti edestakaisin.

Tyttö tunsi lopun olevan käsillä. Hurjistuneena hän koetti keksiä jotakin puolustautumis- tai pakokeinoa. Thurg veti häntä puoleensa.

Äkkiä Nadara heilautti nyrkkiänsä, iski sen vasten miehen suuta, kiskaisihe sitten irti hänen otteestaan ja syöksyi karkuun.

Mutta seuraavalla hetkellä Thurg oli hänen niskassaan, tarttui karkeasti hänen olkapäähänsä, pudisti häntä rajusti ja paiskasi hänet maahan.

Miehen särkyneistä huulista tippui verta hänen kasvoilleen ja kaulalleen.

Kaukaa kuului syvää, ukkosmaista jyminää. Thurg nosti päätänsä ja kuunteli. Kammottava ääni toistui useita kertoja.

»Suuri Nagoola tulee rankaisemaan sinua», kuiskasi Nadara.

Yhä vielä Thurg kyykötti hänen vierellään. Tyttö oli lakannut taistelemasta, sillä hän tunsi omaansa suuremman voiman sekaantuvan leikkiin pelastamaan hänet.

Maa heidän allaan vapisi, tärähteli ja sitten huojui kamalasti. Jyminä ja pauhu kävivät huumaaviksi. Thurgin intohimot hyytyivät tämän uuden hirmun pelosta, ja hän nousi pystyyn. Vähän aikaa oli hiljaista, mutta sitten tuli uusi, entistä hirveämpi tärähdys.

Maa aaltoili kuvottavasti. Ilmestyi halkeamia, jotka nielivät puita ja sitten sulkeutuivat ikäänkuin ahnaat suut nieltyään kauan lumoamaansa ravintoa.

Thurg kellahti pitkäkseen. Nyt hän oli kauhun vallassa ja parkui äänekkäästi peloissaan.

Taaskin oli hiljaista, ja tällä kertaa eläinmies ponnahti pystyyn ja riensi metsään. Nadara oli yksin.

Pian alkoi maa uudelleen vapista, ja suuren Nagoolan ääni kiiri yli maailman. Säikähtyneitä eläimiä kirmasi Nadaran ohitse, paeten joka taholle. Pieniä kauriita, kettuja, oravia ja muita nakertajia juoksi lukemattomana parvena pelon vallassa sinne tänne.

Iso musta pantteri ja sen puoliso hölkyttivät lapa lapaa vasten painettuna sille aukeamalle, jossa Nadara yhä seisoi liian tyrmistyneenä osatakseen paeta millekään suunnalle.

Ne pysähtyivät hetkiseksi kuutamoon ja silmäilivät häntä, mutta pujahtivat sitten pensaikkoon edes vilkaisemattakaan taaksensa. Heti niiden jälessä tuli kolme kaurista.

Nadara oivalsi, ettei hän ollut lainkaan pelännyt panttereita, kuten olisi tehnyt tavallisissa oloissa. Jopa pienet kauriitkin juoksivat luonnollisten vainoojiensa perässä. Kaikki vähäisemmät pelon tunteet tukehtuivat maanjäristyksen herättämään, kaikki valtaavaan kauhuun.

Aamu alkoi sarastaa idästä. Jyminä oli vähäisempää, tärähdyksien väliajat olivat pitempiä, eivätkä ne enää olleet niin ankaria.

Nadara lähti palaamaan kylään. Joka hetki hän odotti näkevänsä Thandarin tulossa häntä etsimään, mutta vaikka hän oli jo ehtinyt metsän reunaan, ei hän lohdukseen ollut nähnyt merkkiäkään Thandarista eikä muista heimolaisistaan.

Vihdoin hän astui aukeamalle. Hänen edessään kohosi kallio. Hänen huuliltansa puristui tuskainen parahdus, kun hän silmäili katsettaan kohdannutta näkyä. Korkea kallio, joka oli ollut hänen kotinansa — Thandarin heimon kotina — oli pirstoutunut ja murskautunut.

Ulkoneva kallionhuippu oli murtunut irti ja virui rosoisena röykkiönä kallion juurella. Luolat olivat kadonneet. Kielekkeet olivat rauenneet soraksi suuren Nagoolan jättiläismäisistä ponnistuksista. Kaikkialla oli hävityksen jälkiä ja raunioita.

Nadara meni lähemmäksi. Kammottavassa, sekasortoisessa läjässä oli siellä täällä kivien väliin pusertuneina miesten, naisten ja lasten silpoutuneita, murjoutuneita ruumiita.

Nadaran poskilla kieri kyyneliä, ja hänen hentoa vartaloaan puistattivat repivät nyyhkytykset. Entä Thandar? Missä hän oli?

Perin vaivaloisesti ponnistellen tyttö kiipesi sekasortoisia kivilohkareita myöten ylöspäin. Vain arvaamalla hän saattoi päätellä, missä Thandarin luola oli ennen sijainnut; nyt ei ollut jälellä merkkiäkään luolasta — kaikkialla oli samanlainen, lohduton, äänetön kiviröykkiö.

Raivokkaasti hän raastoi ja repi teräväsärmäisistä kivistä kasaantuneita valtavia läjiä. Hänen kätensä saivat naarmuja ja kolhiintuivat verille. Hän huuteli ääneensä miehensä nimeä, mutta vastausta ei tullut.

Vasta myöhään iltapäivällä hän heikkona väsymyksestä luopui turhasta etsinnästään. Sen yön hän nukkui kahden irtautuneen kivilohkareen välisessä halkeamassa ja lähti seuraavana aamuna hakemaan luolaa, jossa voisi elää yksinäisen elämänsä lopun, nauttien sellaista turvaa ja niukkaa mukavuutta kuin yksinäinen tyttö pystyisi tässä villissä maailmassa itselleen hankkimaan.

Viikon päivät hän harhaili sinne tänne, mutta useimmat hänen ennen tuntemansa luolat olivat tuhoutuneet samoin kuin hänen heimonsa asumat.

Vihdoin hän sattumalta osui samalle kalliolle, jonka Thandar oli valinnut kansansa pysyväksi asuinpaikaksi. Täällä näytti maanjäristys riehuneen lievemmin, ja Nadara löysi turvallisen ja mukavan luolan korkealla kallioseinämällä.

Viimeisellä välillä kiivetessään sinne hän tarvitsi ohutta tankoa, jonka hän saattoi vetää jälessään ylös, siten tehokkaasti sulkien tien Nagoolalta ja sen kaltaisilta. Vielä paremmin turvatakseen itseänsä sinne sattumalta osuvien ihmisten varalta tyttö kantoi läjän pieniä kivilohkareita kielekkeelle luolansa suunaukon viereen.

Hän hinasi sinne myöskin hedelmiä, pähkinöitä ja vihanneksia sekä ison kurpitsan, jonka hän täytti vedellä alhaalla kumpuavasta lähteestä. Palattuaan viimeiseltä hakuretkeltään ja istuessaan levähtämässä kielekkeellään, silmäillen maisemaa ja kaukaista valtamerta hän oli erottavinaan jotakin liikkuvan allaan leviävän aukeaman vastaisella laidalla kasvavien puiden varjossa.

Saattoikohan se olla ihminen? Nadara veti seipään vierellensä kielekkeelle.

Paetessaan suuren Nagoolan vimmaa Thurg oli päivän koittaessa saapunut sille paikalle, jossa hänen väkensä leiri oli ollut. Siellä hän ei kuitenkaan nähnyt miehistänsä merkkiäkään. Maassa vain ammotti laaja, säröreunainen, puolittain sulkeutunut repeämä, joka oli saattanut nielaista koko hänen heimonsa, kuten hän oli nähnyt halkeamain metsässä nielevän monta, monta puuta samalla kertaa.