Part 3

Kävi niinkuin hän oli edeltäpäin sanonutkin. Lakki riippui muutaman sekunnin paikallaan, kun luoteja lensi molemminpuolin puunrunkoa, ja kanadalainen huudahti hymyillen: "Kas niin! Mutta löytyy valkoihoisia, jotka voivat vetää intiaania nenästä. Francois, pistäppä sillä aikaa uusi puupala maahan, sillä heti on meillä yhtä vihollista vähemmän." Sitten hän hitaasti nosti pyssynsä.

Haavan oksien välistä tuli näkyviin epäselvä varjo, josta kuitenkin selvästi erotti intiaanin pään. Intiaani tahtoi kiivetä ylös nähdäkseen, mitä laukaus oli saanut aikaan. Pyssystä, joka ei koskaan ollut erehtynyt, pääsi nyt laukaus, ja kuten puusta putoava kypsä hedelmä, vieri utelias oksalta oksalle, turhaan tavoitellen kiinni jostakin suuremmasta oksasta.

Tätä mestarilaukausta seurasi sellainen kauhean raivoisa ulvonta, niin että yksin tuo haavoitettu kullanetsijäkin heräsi unestaan. "Pyhä neitsyt", voihki hän, "armahda minua."

"Kiittäkää häntä ennemmin", keskeytti hänet Tom, "ulvonnallaan voivat intiaanit tosin säikähdyttää sellaisen ensikertalaisen kuin te olette, mutta ei suinkaan metsästäjää, joka on tottunut erämaan elämään. Nämä lurjukset koittavat matkia sakaalia, joka öisin ulvoo erämaassa, ja matkivat niin, että luulee heitä olevan parikymmentä, mutta useimmin on heitä vain neljä tai viisi. Jospa saisimme nämä heittiöt hyökkäämään yhtaikaa, niin ei ainoakaan heistä palaisi kotikyläänsä kertomaan omaisilleen tappiostaan. Mutta hiljaa, nyt tiedänkin", sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Jos me loikoilemme täällä ja olemme olevinamme kuolleita, niin eivät luodit satu meihin, sillä niitä pitäisi lähettää puun latvoista, eikä sinne enää toinen mielellään nouse. Nuo heittiöt janoovat nyt vertamme eivätkä tahtoisi lähteä täältä saamatta meidän päänahkojamme. Eteenpäin siis ja reippaasti toimeen; minä uskon sen onnistuvan."

Kuten aina, seurasi nytkin sanoja toiminta, ja nuo kolme metsästäjää olivat tuskin nousseet suoriksi puunrunkojen taakse, ennenkuin yhteislaukaus joen rannalta räsähti ruoikon laidassa. Kanadalainen painoi äkisti lakkinsa alas, ikäänkuin laukaus olisi sattunut häneen; syvä hiljaisuus, joka vallitsi nyt saarella, näkyi saattaneen intiaanitkin siihen luuloon.

Muutamia sekunteja myöhemmin seurasi uusi parvi nuolia ja luoteja saarelle, mutta yhä oltiin siellä hiljaa ja ääneti. Kuolon hiljaisuus tuntui vallitsevan ruoikossa ja pajupensaikossa.

Metsästäjät loikoilivat edelleenkin pitkän aikaa liikkumatta, tähystellen puiden latvoihin.

"Eikö teistä näytä kuin yksi heittiöistä aikoisi kiivetä ylös pajuun?" kysyi Pedro hiljaa; "oksat liikkuvat niin omituisesti."

"Aivan varmaan", vastasi Tom yhtä hiljaa, "eikä se ole kukaan muu kuin itse Verikoura, sillä kellään toisella ei olisi rohkeutta sitä tehdä. Älkää liikkuko, olkaa olevinanne kuolleita. Älkää liikkuko edes siinäkään tapauksessa, että hän ampuisi. Uskallan lyödä vetoa suurestakin summasta, että hän tässä hämärässä ja kovassa mielenliikutuksessa, jossa hän ehdottomasti nyt on, pelätessään luodin joka silmänräpäys sattuvan häneen, ei osu kehenkään meistä."

Huolimatta siitä ilmeisestä vaarasta, johon he tämän juonen kautta joutuivat, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus, joten kukin heistä jäi liikkumatta makaamaan paikoilleen.

Punaihoinen soturi kiipesi erittäin varovasti oksalta oksalle, kunnes hän pääsi siksi korkealle, että voi nähdä saaren keskustaan.

Vaikkakin lehdet kätkivät hänet noiden kolmen metsästäjän näkyvistä, oli kumminkin hämärästä huolimatta vielä siksi valoisa, että voitiin tarkata kutakin hänen liikettään. Intiaani uskalsi nyt pistää päänsä lehtien välistä ja tarkastella pientä saarta. Nähdessään maassa makaavat ruumiit, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän kenties epäili, että tässä oli petosta, sillä äkkiä tuli koko hänen ruumiinsa näkyviin, ärsyttääkseen siten metsästäjiä käyttämään pyssyjään siinä tapauksessa, että he vielä, olivat elossa. Mutta saarella ei näkynyt mitään liikettä. Päällikkö — sillä kuten Tom oli oikein arvannut, oli se itse päällikkö — kohotti nyt aivan hitaasti pyssyään, laski sen poskelleen, pani sen sitte alas ja toisti useamman kerran tätä leikkiä. Mutta valkoihoiset olivat liikkumatta, ja tämän johdosta, villi päästi kaikuvan riemuhuudon ja laukasi pyssynsä. Suurenpuoleinen puunsirpale, joka oli irtautunut aivan lähellä Pedron päätä olevasta puusta, sattui metsästäjää otsaan ja haavoitti häntä lievästi. Pedro pysyi kumminkin yhtä liikkumatta kuin hänen vieressään oleva pudonnut kuiva puupalanen. "Kirottu punanahka, odotappa vain, minä kyllä tulen tekemään tilin kanssasi", siinä kaikki, mitä hän sanoi.

"Onko joku tullut haavoitetuksi?" kysyi Tom huolissaan.

"Pieni naarmu vain, eikä mitään muuta", vastasi Pedro.

Villi päästi uudelleen riemuhuudon ja laskeutui sitten alas puusta.

Metsästäjät vetivät syvän henkäyksen; hetki oli ollut hyvin arveluttava, joka olisi kyllä pannut heikkohermoisemmat miehet vapisemaan.

Heidän petoksensa ei kuitenkaan vielä ollut täydelleen onnistunut. Intiaanit lienevät edelleenkin epäröineet, koska viimeistä laukausta seurasi juhlallinen hiljaisuus.

"He kyllä mielellään haluaisivat päänahkaamme, mutta eivät uskalla tulla niitä ottamaan", sanoi Pedro.

"Kärsivällisyyttä", vastasi Tom. "Intiaanit ovat kuten korppikotkat, jotka tarttuvat kuolleesen ihmiseen vasta sitte, kun se on alkanut mädäntyä. Silloin vasta päättävät he siihen ryhtyä. — Mutta asettukaamme taas paikoillemme."

Pedro oli tuskin ennättänyt silmäillä ruoistoon, ennenkuin hän kuiskasi: "Nuo heittiöt tulevat."

Nyt nähtiin todellakin yhden intiaanin hitaasti ja epäröiden astuvan alas veteen, koetellakseen siten vihollisen kärsivällisyyttä. Hänen esimerkkiään seurasi toinen intiaani, ja molemmat näyttivät yhä varovaisemmin lähestyvän rantaa. Lopuksi voi kanadalainen nähdä kymmenen samanlaista olentoa, joiden ilkeästi maalattuja kasvoja kuu nyt valaisi.

"Jos oikein tunnen intiaanit, niin kahlaavat ne kaikki perätysten joen poikki. Ota sinä, Francois, tähdätäksesi etumaista, tähtää sinä, Pedro, keskimmäistä, viimeisestä pidän minä huolen. Se saattaa punanahoissa aikaan häiriön, ja meille on siitä se etu, että me olemme hyökkääjinä. Siitä tulee ottelu mies miestä vastaan, mutta minä uskon, että me kumpikin, sinä Pedro ja minä, huolehdimme muista. Sinä, Francois, saat tehtäväksesi mahdollisimman pian ladata pyssyjämme, niin että meillä hätätilassa on aina turvapaikka valmiina."

VIIDES LITKU.

Intiaanit tulivat vihdoin vähän lähemmäksi, ja metsästäjät tunsivat etumaisen niistä Verikouraksi, joukon johtajaksi. Kiovaerit olivat nyt niin lähellä, että Francois voi erottaa päällikön kiiluvat silmät, jotka yhtämittaa harhailivat pensaalta pensaalle, keksiäkseen vaaran oikeaan aikaan.

Nyt oli hetki tullut, jolloin Tomin käsky piti panna täytäntöön.

Mutta kun Francois oli aikeesta ampua päällikköä, kumartui tämä alas. Joko hän sitten aavisti vaaran olevan lähellä, tai antoi kuu, joka paistoi Pedron pyssynpiippuun, hänelle varoitusmerkin, mutta oli miten oli, hän katosi veden pinnan alle.

"Ampukaa!" komensi kanadalainen.

Se intiaani, joka, tuli viimeisenä, vaipui veteen kuten salaman lyömänä, molemmat toiset ponnistelivat vielä jonkun aikaa vedessä, joka vei heidät sitte mukanaan.

Tom ja Pedro olivat nopeasti heittäneet pyssyt luotaan antaakseen Francoisin ladata ne uudelleen, ja odottivat nyt paljastetuin veitsin intiaanien hyökkäystä taistellakseen heidän kanssaan mies miestä vastaan.

"Tulkaa esille, heittiöt!" huusi kanadalainen julmalla äänellä ja ojensi koko jättiläisvartalonsa. "Astukaa, vaan esiin! Vai ovatko kiovaerit muuttuneet naisiksi, koska eivät uskalla tulla noutamaan meidän päänahkojamme?"

Tähän vanhan metsästäjän pilkalliseen puheeseen ei vastattukaan mielettömällä ulvonnalla, joka samalla olisi ollut merkkiini hyökkäykseen. Kolmen toverin kuolema ja päällikön katoaminen olivat saattaneet heidät kokonaan pois suunniltaan.

"Uskaltavatko punaihoiset soturit nylkeä päänahan ainoastaan vainajilta?" lisäsi Pedro nauraen pilkallisesti. "Ovatko kiovaerit korppikotkien kaltaisia jotka syövät vain ruumiita? Astukaa esiin vain, te pelkurit sudenpenikat."

Kun villit vihdoinkin toipuivat hämmästyksistään, kääntyivät he ympäri ja yhtäkkiä olivat he kaikki kadonneet.

"Jumalan tähden, anna heti tänne pyssyni", sanoi Pedro hiljaa. "Aivan lähellä saarta ui tuo veteen sukeltanut päällikkö, joka nyt puolestaan on olevinaan kuollut."

Hän tempasi pyssyn, jonka Francois hänelle ojensi ja tähtäsi tarkasti veteen. Siellä kellui villin ruumis liikkumattomana selällään käsivarret ojennettuina ja niin selvästi näköisenään, että melkein luuli näkevänsä mustien silmien säihkyvän. Pedro tähtäsi, mutta laski uudelleen pyssyn alas, ja sillä välin ui ruumis virran mukana alaspäin hitaasti ja jäykkänä.

"Minä olen erehtynyt", huudahti metsästäjä ivallisesti. "Valkeat miehet eivät ammu kuolleita intiaaneja, he tarvitsevat ruutinsa noita toisia punaihoisia varten."

Villi kulki edellämainitulla tavalla virran mukana eteenpäin. Pedro tähtäsi toisen kerran keskeyttäen uudelleen ampumisen ja sitten taas toistaen saman leikin.

"Ei" sanoi hän lopuksi, "minun täytyy kostaa tuolle konnalle."

Laukaus pamahti ja ruumis katosi veden pinnalta.

"Miltähän sinusta tuntunee, poikani", hymyili Pedro.

"Oletko surmannut hänet?" kysyi Tom.

"En, minä olen vain musertanut hänen oikean olkapäänsä", vastasi Pedro aivan viattoman näköisenä, "tehdäkseni hänet yhtä levottomaksi kuin hän kerran teki minut. Jos olisin hänet tappanut, ei hän emää tuossa uisi."

"Parempi olisi ollut, että olisit tappanut hänet", sanoi vanha metsästäjä suuttuneena. "Miten voimme nyt selviytyä? Minä olin toivonut, että pääsisimme näistä hornan hengistä mies miestä vastaan taistellen, mutta nyt pitää alkaa taas uudelleen alusta pitäin, sillä veden yli emme voi mennä ja hyökätä heidän kimppuunsa."

"Niin, minulla on asiasta oma erityinen mielipiteeni", sanoi Pedro istuutuen samalla toverinsa viereen. "Kuusi puuaidoista olemme saattaneet sen suuren hengen metsästysmaille, neljätoista on, siis vielä elossa, vaikkakin ainoastaan kymmenen on ollut näkyvissä. Uskallan lyödä vetoa, että päällikkö on lähettänyt muutamia niistä hankkimaan apua. Meillä on siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko heti paeta tai jäädä tänne."

"Sinä olet oikeassa", vastasi kanadalainen hiljaa. "Niin, jos meitä olisi vain kaksi, puolustaisin minä ehdottomasti pakoa. Kiovaerit tosin hevosineen saavuttaisivat meidät pian, mutta me kahden selviytyisimme pian heistä."

"Kaikissa tapauksissa olisi se parempi kuin jäädä tänne kuten ketut luolaansa, josta ne savun avulla karkoitetaan."

"Aivan oikein", vastasi Tom, "mutta meillähän on vielä tuo onneton kullanetsijä, jota emme voi jättää tänne, kun kerran niin suuren vaaran uhalla olemme hänet pelastaneet."

Pedro oli sillä välin ottanut esiin nahkalaukustaan vähän ruokaa, kuivaa lihan ja karkeata maissileipää. Aterioidessa käänsi Pedro useamman kerran korvansa joelle päin kuunnellen tarkkaan.

"Minusta tuntuu ikäänkuin kuulisin jonkun loiskivan vedessä", sanoi hän hiljaa. "Virran loiskunaa se ei ole, eikä siellä myöskään voi olla puhveleita, sillä tähän aikaan päivästä ne eivät tule tänne janoaan sammuttamaan."

Näin sanoen nousi hän ylös ja astui saaren toisesta päästä toiseen tarkastellakseen virtaa kummallekin suunnalle. Ohuet sumupilvet, jotka nousivat vedestä, estivät häntä näkemästä kauemmaksi.

"Minä en näe muuta kuin paksuja pilviä", sanoi Pedro suuttuneena.

Äskeinen epäselvä ääni vaikeni ja sitten vallitsi vain syvin hiljaisuus saarella.

Mutta äkisti lopetti joen molemmilta puolilta kuuluva kova ulvonta tämän hiljaisuuden. Metsästäjät säikähtyivät ja katselivat hämmästyneinä toisiaan.

Mitä tämä merkitsi, ei ollut heidän vaikea arvata.

Tästä hetkestä alkaen ei pakoa ollut ajattelemistakan. Intiaanit olivat miehittäneet joen molemmat rannat ja kummaltakin puolelta ympäröineet tuon pienen saaren.

"Nyt juuri voi kuukin laskea", sanoi Pedro raivostuneena puristaen nyrkkiään. "Mitä hyötyä meillä on siitä, ja kuka tietää, kuinka monta vihollista meillä on ympärillämme?"

"Tästä tulee oikea riemunpäivä noille punaihoisille, kun ne saavat kolme kunniallista valkeaa metsästäjää kynsiinsä", jatkoi Pedro hetkisen vaitiolon jälkeen. "Mutta minä sanon noille koirille vasten naamaa, mitä he ovat ja minkälaisina minä heitä pidän. Kenties he silloin tekevät asiasta lyhyen lopun."

"Et kai sinä tahtone tehdä kuten intiaanit", puuttui puheesen Tom, "jotka virittävät kuolinhuutonsa eivätkä voi olla ylistämättä urotöitään silloinkaan, kun ovat jo sidottuina kidutuspylvääseen."

"Ja miksi ei, sehän ei ole tyhmää menettelyä, helpompi on kuolla sankarina, jos muistelee, että on elänyt kunnon miehenä."

"Ajatelkaa ennemmin kuolemaamme kristityn lailla."

Metsästäjien keskustelu loppui pian ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Kaukaa kuului laukauksen kuminaa heidän korviinsa. He kuuntelivat ja pian oli heillä selvillä, että tuo yhtämittainen ammunta voi kuulua vain kullanetsijäin leiristä, johon intiaanit olivat hyökänneet.

Tähän kaukaa kuuluvaan jylinään sekaantui vastaiselta rannalta kuuluva ääni, jonka metsästäjät heti tunsivat.

"Aukaiskoot nyt valkonaamat korvansa", kuultiin puhujan huutavan. Puhuja oli Verikoura, sama päällikkö, jonka olkapään Pedro oli musertanut. Hänen oli onnistunut saapua rannalle ja hän antoi nyt kahden sotilaansa kantaa itsensä takaisin alas joelle.

"Miksi pitää valkoihoisten avata korvansa?" huusi Pedro veden yli. "Valkoihoiset miehet halveksivat kiovaeripäällikön lupauksia ja nauravat hänen 'uhkauksilleen."

"Minä kuulen sen", alkoi intiaani taas. "Valkoihoiset ovat ja heidän täytyy olla urhoollisia. Etelän valkoihoisten miesten kimppuun on nyt hyökätty, mikseivät metsästäjätkin ryhdy heitä vastaan."

"Koska jalopeura ei pyydystä saalistaan yhdessä sakaalin kanssa, koska sakaalit vain osaavat ulvoa silloin, kun jalopeura on atrioimasssa."

"Valkonaamaiset menettelevät kuten voitettu intiaani, joka nauraa voittajilleen", vastasi päällikkö. "Kotka nauraa kyllä Irvihampaan herjaussanoille, joka matkii kaikkia ääniä. Verikoura ei puhu Irvihampaalle."

"Mitä sinä tahdot minusta, päällikkö?" lausui silloin kanadalainen.

"Verikouran pitää kuulla kun etelän suuri soturi rukoilee henkensä puolesta", vastasi päällikkö. "Lumivuoren kotka tulkoon joen yli, ja minä vannon soturikunniani ja isäini luiden kautta, ettei hänelle mitään pahaa ole tapahtuva. Mutta noiden kolmen muun on kuoltava."

Tom ei katsonut maksavan vaivaa vastata tähän esitykseen ja itse asiassa oli tämä paljon häpeällisempää kuin ehdotus yhtyä intiaaneihin kullanetsijöitä vastaan. Hänen äänettömyytensä ymmärsi päällikkö aivan hyvin, sillä kun hän oli hetkisen odottanut vastausta, hän jatkoi:

"Valkonaamat kuulevat nyt päällikön äänen viimeisen kerran ennen kuolinhetkeään. Minun sotilaani ympäröivät nyt sekä joen että tuon pienen saaren joka, taholta. Paljon on vuotanut intiaanien verta, se pitää kostaa; valkoihoisten veren täytyy myöskin vuotaa. Punaihoisella miehellä on kumminkin kärsivällisyyttä odottaa. Hän tahtoo nähdä valkoihoisten veren valuvan vasta silloin, kun se kauhusta on jähmettynyt ja nälästä vähentynyt. Hän tahtoo saada valkoihoiset elävinä. Kun hän näkee ne edessään, ei sotureina, vaan nälkiintyneinä koirina, silloin hän tutkii, mitä valkoisella miehellä on sisässään, miten pelko ja puute on heitä jäytänyt. Heidän nahastaan tekee hän satulan sotahevoselleen ja heidän päänahkansa hän kuivaa majassaan. Sotilaani vartioivat saarta neljätoista, päivää ja neljätoista yötä, ja valkonaamaiset kesyttyvät sillä aikaa."

Tämän kauhean uhkauksen jälkeen katosi intiaani puiden taakse eikä häntä enää kuulunut eikä näkynyt.

Kuu oli sillä välin laskeunut ja kaukaa kuuluva pyssyjen pauke vaiennut. Hiljaisuus ja pimeys sallivat kolmen metsästäjän vielä lähemmin nähdä, kuinka helppoa heille olisi ollut ennen intiaanien apujoukkojen tuloa päästä vastaiselle joen rannalle siinäkin tapauksessa, että heidän olisi ollut pakko kantaa käsivarsillaan tuo päänahaton kullanetsijä.

"Meillä on siis vielä neljätoista päivää odotusaikaa", sanoi Pedro, joka ensiksi keskeytti vaitiolon. "Mutta mitäpä hyötyä meillä on tuosta intiaanien kunniavahdista, ellei meillä ole mitään syötävää. Kunniaani kautta, minä luulen, ettei meillä ole muuta ajanvietettä kuin kalojen pyynti."

Kanadalainen ei vastannut toverinsa pilapuheeseen, vaan sanoi: "Käyttäkäämme hyödyksemme nämä muutamat tunnit ennenkuin päivä valkenee."

"Mitenkä sitten?" kysyi Pedro.

"Pakenemalla tai jollakin muulla tavalla."

"Emmekö voi koettaa, pelastautua uimalla? Yö on nyt aivan pimeä. Kun intiaanit eivät näe meitä kun jokeen astumme, antavat ne meidän paeta. Koetellakseni heidän valppauttaan teen minä kokeen."

Kanadalainen laittoi oksaisen puolen puunrungosta, joka oli jokseenkin ihmisruumiin näköinen ja pani sen varovasti veden pinnalle. Puu uiskenteli hitaasti virran mukana.

Kolme metsästäjää seurasi vaitiollen ja jännityksissään puupalan liikkeitä. Sitten vasta kun se oli kadonnut sumuun ja pimeyteen, alkoi Tom taas puhua.

"Te näette nyt", sanoi hän, "että varovainen uimari voi lipua virran mukana yhtä huomaamatta kuin tämä puunoksa: ei yhtään intiaanin ole ollut näkyvissä."

"Aivan oikein", vastasi Pedro, "mutta kuka voi mennä takuusen siitä, ettei intiaani voi tehdä eroa ihmisen ja puunkappaleen välillä? Ja sitäpaitsi on joukossamme yksi sellainen, joka ei voi uida."

Vanhan metsästäjän kasvot synkistyivät uudelleen. "Niin", sanoi hän, "kurjasti menettelisimme, semmoinen teko saattaisi meidät onnettomuuteen."

Mutta, myöskin toivo pelastua uimalla raukesi äkkiä, sillä mahtavat nuotiotulet, jotka viholliset olivat sytyttäneet molemmille puolin jokea, loivat punertavan valonsa veden pinnalle valaisten jokea hyvin kauas. Ellei näitä nuotiotulia olisi ollut, olisi voinut luulla, ettei rannoilla ollut yhtään ihmistä. Ei ainoatakaan intiaania näkynyt, ei yksikään ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.

Joesta nouseva sumu sakeni sakenemistaan ja ympäröi lopuksi koko pienen saaren. Rannat näyttivät loittonevan yhä kauemmas, kunnes ne lopulta kokonaan katosivat. Ainoastaan tulet välkkyivät vielä heikosti, ja puiden rungot näyttivät suunnattomilta varjokuvilta.

KUUDES LUKU.

Tom ja Pedro tiesivät, kuinka tavattoman itsepintaisia intiaanit ovat. Sentähden ei heiliä ollut vähääkään toivoa, että ne väsyisivät hyödyttömään piiritykseen tai että Verikoura käskisi soturiensa hyökätä vihollisten päälle ja hävittää ja tappaa heidät pikaisessa, murhaavassa ottelussa.

Punertava valo tunkeutui vähitellen joen yli leijailevan sumupeitteen läpi ja näytti yhä lähenevän, tehden seudun valoisammaksi ja valoisammaksi ikäänkuin olisi ollut tulipalo lähellä.

Pitkäaikainen oleskelu aarniometsissä ja aroilla oli tutustuttanut molemmat metsästäjät niin tarkoin sen vaaroihin, että he heti arvasivat syyn tähän kummalliseen loisteesen.

"Minä huomaan, mitä intiaanit aikovat, aivan kuin he olisivat sanoneet minulle sen edeltä käsin", sanoi kanadalainen, "Sinä puhuit vastikään ketuista, jotka savulla tukahdutetaan luolaansa. Se juttu voi muuttua nyt todeksi: nuo heittiöt aikovat polttaa meidät omaan pesäämme."

Kanadalaisen puhe näyttäytyikin pian todeksi, sillä ei viipynyt pitkää aikaa, ennenkuin loimuava liekki joella uiskentelevasta nuotiotulesta punasi pienen saaren ruoiston ja pajupensaikon.

"Mimmoisia koiria! Sehän on kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti kokoonpantu tulensytytin!" huudahti Pedro. "Sen avulla tahtovat ne sytyttää saaremme tuleen."

"Aivan oikein", vastasi kanadalainen, "tuli on vaarallinen vihollinen."

Intiaanien laatima tulensytytin läheni lähenemistään hiljaa, mutta, varmasti Metsästäjät voivat selvään eroittaa pihkaisten puiden räiskeen, ja mustien savupilvien leijaillessa yläilmoissa oli saari ja joen rannat niin kirkkaasti valaistu, että voi selvään eroittaa joka esineen. Saaren puolustajia ei kuitenkaan näkynyt, he makasivat piiloutuneina puunrunkojen alla.

"Siitä saat, intiaanilurjus", sihisi äkkiä Pedro. "Sinä et ainakaan voi kotikylässäsi kertoa, kunniallisen kristityn viimeisestä kuolonkamppauksesta."

Näin sanoen työnsi hän pyssynsä piipun ruoiston läpi, ja samassa luuhistui intiaanisoturi vastaisella rannalla maahan.

"Hyödytön kosto", sanoi Tom nähdessään vihollisen kaatuvan.

Ikäänkuin kiovaerit olisivat halveksineet voitetun vihollisen luoteja, vallitsi rannalla edelleenkin kolkko hiljaisuus eikä ainoatakaan ulvahdusta seurannut kuolevan soturin viimeistä huokausta.

"Hiisi vieköön!" huusi Pedro raivosta mielettömänä. "Kuta useampia noita lurjuksia voin lähettää edelläni paremmille metsästysmaille, sitä levollisemmalla mielellä kuolen."

Ladaten uudelleen pyssynsä, etsi hänen silmänsä kaikkialta molemmilta rannoilta kostonsa uhria.

Sillä välin katseli Tom lakkaamatta tulen sytyttäjää, joka, jos se tarttuisi kiinni pieneen saareen, ehdottomasti sytyttäisi sen tuleen. Hän teki sentähden rohkean päätöksen koettaen hajoittaa tuota sytyttävää lauttaa ennenkuin se tulisi saaren rantaan, jonka kautta vaara olisi saatu vältetyksi. Mutta samassa kun hän seiväs käsissä varustautui hajoittamaan tulensytyttäjän ruohosta tehtyä pohjaa, suhisi luotisade hänen ympärillään, niin että hänen täytyi luopua aikeistaan.

"Nuo lurjukset tahtovat saada meidät elävinä käsiinsä", sanoi hän hiljaa, "mutta me emme vielä ole heidän kynsissään." Ja samassa syöksyi hän salaman nopeudella veteen ja katosi toveriensa näkyvistä.

Ennenkuin Pedro ja Francois aavistivat, mitä kanadalainen aikoi tehdä, oli tämä sukeltaen veden alla tarttunut jättiläiskäsivarsillaan kiinni palavaan puunrunkoon ja kääntänyt sen ympäri. Jo minuutin kuluttua oli tuli sammunut poristen kovasti vedessä, ja joella sekä saarella, vallitsi taas täydellinen pimeys.

"Ulvokaa nyt niin paljon kuin haluttaa", sanoi hän pudistellen itseään kuten villakoira, "ette vielä ole meitä saaneet. Mutta näinköhän meille aina käy yhtä onnellisesti?"

Niin kuinka monesta vaarasta heidän vielä pitikään suoriutua! Kukapa voi edeltäkäsin arvata niitä juonia, joita intiaanit yhä uudelleen keksivät heitä varten!

Äkkiä hyppäsi Pedro korkealle ylös samalla päästäen huudahduksen — tällä kertaa ilonhuudahduksen.

"Tom ja Francois, me olemme pelastetut", huudahti hän. "Me olemme pelastetut, minä vakuutan sen teille."

"Pelastetutko!" toisti vanha metsästäjä ilosta vapisevalla äänellä, "Puhu, Pedro, mutta pian!"

"No kuulkaa sitten minua", jatkoi Pedro. "Jo silloin kun me katkoimme suojaksemme tarpeellisia puunrunkoja ja oksia, ihmetytti minua, että tämä pieni saari kiikkui sinne tänne, ja vielä enemmän se vaappui nyt, kun sinä voimakkaalla hyppäyksellä syöksyit veteen. Minä luulen, että koko laitos pyörähtäisi ympäri. Nyt ajattelin hetkisen, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, joiden päällä seisomme. Me kolmen kesken voisimme kenties käsivoimin irroittaa juuriltaan tämän pienen saaren. Sumu on sakea, yö pimeä, ja aamulla päivän koittaissa —"

"Voisimme olla jo kaukana täältä", lisäsi Tom. "Ryhtykäämme toimeen! Hiukan koleahko tuuli ennustaa uuden päiviin lähenemistä, eikä meillä ole liikaa aikaa hukattavissa."

Kanadalainen nousi ylös.

"Mitä sinä aijot tehdä?" kysyi Francois. "Emmekö me kaikki kolme yhdistä voimiamme, kuten Pedro on ehdottanut, ja irroita saarta?"

"Kyllä, ilman epäilystä, poikaseni. Mutta jos me kukin ponnistamme voimamme, on koko saari vaarassa mennä kappaleiksi, ja se olisi suurin onnettomuus, joka meitä voisi kohdata. Meidän pelastuksemme riippuu siitä, että voimme irroittaa saaren semmoisenaan, jommoiseksi luonto on sen muodostanut. Minä tahdon tehdä yksin kokeen. Saari on luultavasti tarttunut kiinni pohjaan juurtuneesen suureen juureen tai vahvaan oksaan. Aikojen kuluessa on vesi kentiesi uurtanut näitä juuria ja oksia, ja siitä juuri tahdon tulla vakuutetuksi."

Samalla yölinnun kauhea huuto keskeytti keskustelun.

Valittava ääni, joka niin äkkiä häiritsi yön hiljaisuutta, oli Pedrosta paha enne.