Part 9

"Te olette hämmästyttävä, mr St. Vincent!" Frona oli lyhyesti selostanut Harneyn sokeripulajutun ja palasi nyt mieltäkiinnittävämpiin asioihin. "Maa oli kai autiona kahdeksan vuotta sitten, ja te kuljitte siis tosiaankin silloin sen läpi. Kertokaa minulle siitä!"

Gregory St. Vincent kohautti olkapäitään.

"Siitä ei voi paljoakaan kertoa. Se oli surkean epäonnistunut juttu, pelkkiä ikäviä kokemuksia eikä mitään, mistä kannattaisi ylpeillä."

"Kertokaa kuitenkin! Sellaiset seikat huvittavat minua. Ne tuntuvat olevan todellisempaa, varsinaisempaa elämää kuin tavalliset jokapäiväiset tapahtumat. Sanoitte epäonnistunut. Se edellyttää yritystä saavuttaa jotain. Mitä te yrititte?"

St. Vincent huomasi Fronan peittelemättömän harrastuksen, ja se oli hänelle mieleen. "Hyvä, jos tahdotte, niin voinhan kertoa teille muutamin sanoin kaiken, mitä minulla on kerrottavana. Olin saanut mielettömän päähänpiston raivata uuden tien maailman ympäri ja innokkaana tiede- ja sanomalehtimiehenä, ennen kaikkea sanomalehtimiehenä, olin päättänyt samota läpi Alaskan, mennä jäätä pitkin Beringin salmen poikki ja matkustaa Eurooppaan Pohjois-Siperian kautta. Aie oli suurenmoinen, nuo seudut kun olivat suurimmaksi osaksi koskematonta maata, mutta minä epäonnistuin. Pääsin onnellisesti salmen poikki, mutta Itä-Siperiassa minun kävi hullusti. Tamerlan oli kaikkeen syypää, niin olen tottunut puolustautumaan."

"Mikä Odysseus!" Mrs Schoville löi käsiään yhteen ja liittyi heidän seuraansa. "Nykyajan Odysseus! Miten runollista!"

"Mutta Othello hän ei ole", vastasi Frona. "Hänen kielensä on laiska. Hän lopettaa kertomuksensa juuri kun on tullut jännittävimpään kohtaan ja salaperäisesti viitannut kaukaisessa muinaisuudessa eläneeseen mieheen. Te menettelette väärin meitä kohtaan, mr St. Vincent, ja me olemme aivan onnettomat, kunnes te selitätte, miten Tamerlan pakotti teidät keskeyttämään matkanne."

St. Vincent naurahti ja näytti vain hyvin vastenmielisesti alistuvan kertomaan matkoistaan. "Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian, hävitti hän tulella ja miekalla valtioita ja kaupunkeja maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta kulki sekasortoisin joukoin yli maan paeten hurjien valloittajien verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin, arktisen alueen rajoille, siten syntyi mongolilainen asutus -- enkö väsytä teitä?"

"Oi, ette suinkaan!" huudahti mrs Schoville. "Tämä on hurmaavaa! Teidän kertomatapanne on niin eloisa. Se johtaa minun mieleeni --"

"Macaulayn", sanoi St. Vincent hyväntahtoisesti nauraen. "Te tiedätte, että olen sanomalehtimies, ja hänellä on ollut voimakas vaikutus tyyliini. Mutta lupaan koettaa kertoa yksinkertaisemmin. Palataksemme asiaan, jos näitä mongoliheimoja ei olisi ollut, niin minun matkani ei olisi keskeytynyt. Sen sijaan, että minun täytyi naida ihrainen prinsessa ja oppia heimojen välisen sodankäyntitavan salaisuudet ja varastamaan poroja, olisin voinut muitta mutkitta rauhassa matkustaa Pietariin."

"Oi niitä sankareita, tästähän joutuu aivan kiihdyksiin, eikö totta, Frona? Mutta kertokaa nyt porojen varastamisesta ja ihraisesta prinsessasta!"

Valtion asiamiehen rouva loisti ihastuksesta katsoessaan St. Vincentiin, ja saatuaan Fronalta kehoituksen jatkaa tämä kertoi edelleen:

"Rannikon asukkaat olivat eskimoja, iloisia, tyytyväistä ja rauhaa rakastavaa kansaa. He kutsuivat itseään nimellä 'Oukilion' eli merenmiehet. Minä ostin heiltä koiria ja ruokaa, ja he kohtelivat minua oivallisesti. Mutta he olivat Chow Chuen-kansan, sisämaassa asuvan, myös hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow Chuenkansa oli hurjaa, sotaista väkeä, jolla oli kaikki villien mongolien julmuus ja heidän paheellisuutensa kaksinkertaisena. Heti kun olin lähtenyt rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, ryöstivät minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi."

"Mutta eikö siellä ollut venäläisiä?" kysäisi mrs Schoville.

"Venäläisiäkö? Chow Chuen-kansan keskuudessa?" St. Vincentin täytyi nauraa. "Maantieteellisesti he kyllä kuuluvat valkean tsaarin valta-alueeseen, mutta valtiollisesti eivät. Lienevätkö edes koskaan kuulleet hänestä puhuttavankaan. Älkää unohtako, että Siperian koilliskolkka peittyy napaseutuja verhoavaan usvaan, on '_terra incognita_', minne ei moni ole jalallaan astunut ja mistä ei kukaan ole palannut."

"Mutta tehän --"

"Minä satun olemaan poikkeus. Miksi he minut säästivät, en tiedä. Mutta niin sattui käymään. Ensi alussa minua kohdeltiin kurjasti, naiset ja lapset löivät minua, pukunani oli turkit, jotka olivat täynnänsä syöpäläisiä, ja ravintonani muiden ruoanjätteet. Heillä ei ollut sydäntä nimeksikään. Kuinka onnistuin kestämään tuon kaiken, on minulle arvoitus; tiedän ainoastaan, että alkuaikoina tuon tuostakin mietin itsemurhaa. Siitä minut tuona aikana pelasti vain se seikka, että kärsimykset ja alennustila pian tekivät minut siihen liian tylsäksi ja järjettömäksi. Olin puolikuollut vilusta ja nälästä ja kärsin sanomatonta kurjuutta ja pahoinpitelyä -- ihmekö siis, jos muutuin elukan kaltaiseksi.

"Näin jäljestäpäin se on kuin unennäköä. Eräitä aukkoja muistini ei pysty täyttämään. Muistan hämärästi, että minut sidottiin rekeen ja että minua kuljetettiin pitkiä matkoja toisesta leiristä toiseen. He näyttelivät kai minua, kuten me näyttelemme norsuja ja villi-ihmisiä. Kuinka kauas eri suuntiin tällä tavoin sain matkustella näissä hämärän maissa, sitä en uskalla sanoa, mutta varmastikin tulin kulkeneeksi tuhansia penikulmia. Tullessani tajuihini ja uudelleen ihmiseksi olin ainakin tuhannen mailin päässä siitä paikasta, missä minut vangittiin.

"Oli kevätaika, ja kun avasin silmäni, tuntui minusta siltä, kuin olisin palannut kaukaisesta, unohdetusta menneisyydestä. Vyötäisilläni oli hirvennahkahihna, joka myös oli kiinnitetty rekeen. Pidin molemmin käsin hihnasta kiinni aivan kuin posetiivinsoittajan apina, sillä hihna oli syönyt ihoni araksi ja täyteen haavoja. Äkkiä lensi päähäni sukkela keino, päätin tekeytyä taipuisaksi ja nöyräksi. Sinä iltana tanssin ja lauloin ja tein parhaani huvittaakseni kiusaajiani, sillä olin päättänyt, etten enää antautuisi siihen kohteluun, joka oli pimittänyt sieluni. Hirvimiehet ja merenmiehet kävivät kauppaa keskenään ja merenmiehet valkoihoisten, varsinkin valaanpyytäjien, kanssa. Niinpä minä kerran myöhemmin huomasin, että eräällä naisella oli pelikortit, ja tein niillä muutamia jokapäiväisiä temppuja, jotka saivat kansan aivan ymmälle. Esitin heille myöskin juhlallisesti, kuten sopii, niitä harvoja silmänkääntäjäntemppuja, jotka satuin tuntemaan. Seurauksena oli, että arvoni heti tunnustettiin, sain parempaa ruokaa ja paremmat vaatteet.

"Lyhyesti sanoen minusta nyt vähitellen tuli vaikutusvaltainen henkilö. Ensin vanhukset ja naiset tulivat kysymään minulta neuvoja, myöhemmin päällikötkin. Mitättömät lääketieteelliset tietoni, joita aina olin valmis tarjoamaan, olivat minulle hyvään tarpeeseen, ja minä tulin korvaamattomaksi. Minä, entinen orja, saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, ja niin pian kuin olin perehtynyt heidän tapoihinsa, tunnustettiin minulle ylin määräämisvalta niin rauhan kuin sodankin toimissa. Porot olivat heidän vaihtotavaraansa, heidän arvoyksikkönsä, ja alituisesti me joko ryöstelimme niitä naapuriheimoilta tai saimme puolustaa omia laumojamme heidän hyökkäyksiltään. Minä paransin heidän sodankäyntitapansa, opetin heille edullisempia menetelmiä ja sain heidän yrityksensä menestymään niin vauhdikkaasti, ettei ainoakaan naapuriheimo kyennyt tekemään heille vastarintaa.

"Mutta vaikka olinkin tullut mahtavaksi mieheksi, niin en silti ollut päässyt sen lähemmäksi vapautta. Se oli todella naurettavaa; olin nyt mennyt liian pitkälle ja tehnyt itseni liian arvokkaaksi heille. Heidän ystävällisyydellään ei nyt ollut rajoja, mutta toisaalta he pitivät minua mustasukkaisen tarkasti silmällä. Sain mennä ja tulla ja komennella mieleni mukaan, mutta kun kauppamatkueet lähtivät rannikolle, niin en saanut seurata niitä. Se oli liikkumisvapauteni ainoa rajoitus.

"Mutta korkea asema on aina horjuva, ja kun ryhdyin muuntelemaan heidän valtiomuotoaan, niin minun taas kävi hullusti. Minun oli onnistunut yhdistää parisenkymmentä naapuriheimoa liittoon, jonka kautta riitaisuudet tulivat ehkäistyiksi, ja minut valittiin tämän liiton päämieheksi. Mutta vanha Pi-Une oli mahtavin alipäälliköistä -- jonkinlainen kuningas -- ja ennenkuin hän luopui yliherruudesta, hän vaati minulta kaikenlaisia kunnianosoituksia. Ensimmäinen ehto oli, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Hän vaati sitä jyrkästi. Minä tarjouduin luopumaan päämiehenpaikasta, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan ja sitten --"

"Ja sitten", toisti mrs Schoville äärimmilleen jännittyneenä.

"Sitten minä nain Ilswungan -- nimi on Chow Chuenkieltä ja merkitsee villiporoa. Ilswunga-raukka! Hän oli kuin Swinburnen Iseult ja minä hänen Tristraminsa. Kun viimeksi näin hänet, leikki hän korteilla Irkutskin lähetysasemalla eikä suostunut menemään kylpyyn."

"Voi kauhistusta! Kello on kymmenen!" Mrs Schoville oli viimeinkin huomannut miehensä, joka antoi hänelle merkkejä huoneen ovelta. "Olen niin pahoillani siitä, etten voi kuulla kaikkea, mr St. Vincent, kuinka te pääsitte pakenemaan ja muuta sellaista. Mutta teidän pitää tulla minua tervehtimään. Minä olen aivan kuolemaisillani uteliaisuudesta."

"Ja minä kun luulin, että te olette ensikertalainen, heikkokinttu, näillä mailla", sanoi Frona vaatimattomasti, kun St. Vincent sitoi lakkinsa korvalappujen nauhat ja käänsi kauluksen pystyyn aikoen lähteä.

"Minä en pidä mahtipontisesta esiintymisestä", hän vastasi jäljitellen Fronan vaatimattomuutta. "Se ei tunnu luotettavalta ja onkin teeskentelyä. Ja sellaiseen lankeaa niin helposti. Katsokaahan noita veteraaneja, 'hapantaikinoita', kuten he ylpeästi nimittävät itseään. Vain sen vuoksi, että he ovat olleet maassa muutamia vuosia, he pitävät itseään oikeutettuina käyttäytymään raa'asti ja näyttämään metsistyneiltä, vieläpä ylpeilemään siitä. He eivät itse tiedä sitä, mutta kerskailua se on. Kehittäessään silmiinpistäviä erikoisuuksiaan he kehittävät teeskenteleväisyyttä itseään kohtaan, ja siten koko heidän elämänsä on valhetta."

"Minä en usko, että te olette aivan oikeassa", sanoi Frona puolustaen sankareitaan. "Olen aivan samaa mieltä kuin tekin asiasta ylimalkaan, vihaan teeskentelyä ja kerskailua, mutta useimmat näistä meidän veteraaneistamme olisivat erikoisia missä maassa ja missä olosuhteissa tahansa. Erikoisuus on heissä itsessään, se ilmaisee heidän olemustaan. Ja olen varma siitä, että juuri se saa heidät lähtemään vieraille maille. Tavallinen ihminen pysyy tietysti kotona."

"Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, miss Welse", sanoi St. Vincent myöntyväisesti. "Minä en suinkaan tarkoittanut heitä kaikkia, vaan ainoastaan niitä harvoja heistä, jotka todella ovat teeskentelijöitä. Enemmistö on, kuten sanoitte, rehellistä, luonnollista, kunnon väkeä."

"Sittenhän meidän ei tarvitse riidellä. Mutta mr St. Vincent, ennenkuin lähdette, pyytäisin saada kysyä teiltä, tahtoisitteko huomisiltana tulla tänne? Me harjoittelemme näytelmäkappaleita jouluksi, ja minä tiedän, että te voisitte olla meille suureksi avuksi. Ja eiköhän se teistä itsestännekin olisi hauskaa? Kaikki täkäläiset nuoret ovat huvitettuja asiasta -- virkamiehet, poliisiupseerit, matkustelevat herrasmiehet ja niin edespäin, puhumattakaan meidän kauniista naisistamme. Te tulette varmaan pitämään heistä."

"Aivan varmasti. Huomisiltana, niinhän sanoitte?" kysyi hän vielä hyvästellessään.

"Huomisiltana. Hyvää yötä!"

"Kelpo mies", tuumi Frona itsekseen palatessaan ovelta, "ja loistava rotunsa edustaja."

KOLMASTOISTA LUKU.

Gregory St. Vincentistä tuli ennen pitkää tärkeä tekijä Dawsonin seuraelämässä. Sanomalehtimiesliiton edustajana hän oli tuonut muassaan joukon parhaita suosituksia ja oli niin ollen tervetullut vieras kaikkialle, minne tuli. Vähitellen kaikki tiesivät, että hän oli suuri tutkimusretkeilijä, joka oli nähnyt ja kokenut monenlaista joka maan kolkassa. Ja kuitenkin hän oli niin vaatimaton, ettei hänen sankarimaineensa ärsyttänyt ketään, ei edes miehiäkään. Vähän väliä hänen tielleen sattui vanhoja tuttuja. Jakob Welsen hän oli tavannut St. Michaelsissa syksypuoleen vuotta '88, vähän ennen kuin kulki Beringin salmen poikki jäätä myöten. Noin kuukautta myöhemmin Isä Barnum (joka oli tullut Lower-joelta pitämään huolta sairaalasta) oli kohdannut hänet parin sadan mailin päässä St. Michaelsista pohjoiseen. Kapteeni Alexander, poliisiupseeri, oli yht'aikaa hänen kanssaan sattunut käymään Englannin lähetystössä Pekingissä. Ja Bettles, muuan toinen paikkakunnan vanhimmista asukkaista, oli nähnyt hänet Fort o' Yukonissa yhdeksän vuotta takaperin.

Ja niin Dawson, joka aina katsoi satunnaisia kävijöitä karsain silmin, otti hänet avosylin vastaan. Varsinkin hän oli naisten suosikki. Huvitusten keksijänä ja toimeenpanijana hän sai johdon käsiinsä, ja pian sillä alalla ei saatu mitään aikaan ilman häntä. Hän ei ainoastaan tullut avustamaan näytäntöjen toimeenpanemisessa, vaan huomaamatta ja ikäänkuin luonnostaan koko hankkeen johtajaksi. Frona poti, kuten hänen ystävänsä väittivät, Ibsen-kuumetta, ja niin oli päätetty esittää "Nukkekoti", jossa Frona sai Noran osan. Corlissin, joka tavallaan oli vastuunalainen yrityksestä koska hän ensiksi oli sitä ehdottanut, piti olla Torvaldina, mutta hänen harrastuksensa näytti laimenneen; ainakin hän pyysi vapautusta syyttäen kiireellisiä töitä. Vastustelematta St. Vincent otti Torvaldin osan esittääkseen. Corliss oli läsnä yhdessä harjoituksessa. Lieneekö syynä ollut, että hän oli väsynyt neljänkymmenen mailin ajosta vai että Torvaldin useita kertoja piti panna kätensä Noran vyötäisille ja leikkien hyväillä hänen korvaansa, seuraus oli, että Corliss ei koskaan tullut toista kertaa.

Paljon työtä hänellä kyllä oli, ja milloin hän ei ollut matkoilla, hän useimmiten keskusteli Jakob Welsen ja eversti Trethawayn kanssa. Suuria yrityksiä heidän puheensa koski, sitä todistaa parhaiten se, että yksin Welsen osuus niissä nousi miljooniin. Corliss oli ennen kaikkea työn ja toiminnan mies, ja huomatessaan, että hänen perusteelliset teoreettiset opintonsa tarvitsivat käytännöllisen kokemuksen tukea, hän innostui tekemään työtä kahta uutterammin. Jopa hän ihmetteli niiden henkilöiden tietämättömyyttä, jotka olivat antaneet hänelle niin vastuunalaisen toimen vain hänen opintomenestyksensä perusteella, ja tämän hän sanoi Trethawayllekin. Eversti, joka kyllä huomasi, mitä Corlissilta puuttui, piti hänestä hänen suoruutensa vuoksi ja ihaili hänen työintoaan ja nopeaa käsityskykyään.

Del Bishop, joka aikaisemmin ei ollut suostunut tekemään kenenkään muun työtä kuin omaansa, oli ruvennut Corlissin palvelukseen, koska hän siten saattoi paljon paremmin valvoa omaa etuaan ja oikeastaan oli oma herransa. Hänellä oli mitä parhaat työkalut ja oivallinen koiravaljakko, ja hänen päätehtävänään oli tutkia jokien poukamia ja pitää silmät ja korvat avoinna. Hetkeksikään hän ei unohtanut olevansa "Pocket-kaivaja" ja alituisesti hän etsiskeli pocket'eja [vanhoja joenuoman syvennyksiä, joihin kultaa on kerääntynyt], eikä tämä harrastus mitenkään estänyt häntä täyttämästä velvollisuuttaan.

Päivä päivältä hän lisäsi havaintovarastoaan kultahiekkakerrostumista ja maaperän laadusta käyttääkseen sitä hyväkseen keväällä, kunhan routa sulaisi ja puroissa virtaava vesi auttaisi häntä seuraamaan kultasuonia joenuomasta reunamille ja lähteelle asti.

Corliss oli kelpo työnantaja, maksoi hyvän palkan ja piti oikeutenaan vaatia miehiltään samaa kuin itseltäänkin. Ne, jotka antautuivat hänen palvelukseensa, joko karaistuivat entistä voimakkaammiksi työntekijöiksi ja pysyivät hänen luonaan tai jättivät hänet ja moittivat häntä kiivaasti. Jakob Welse pani paljon arvoa tähän ominaisuuteen ja kiitteli kaivosinsinööriä milloin vain sai siihen tilaisuuden. Frona oli tyytyväinen sitä kuullessaan, sillä hän piti siitä mistä isäkin ja oli erikoisesti tyytyväinen siitä, että Corliss sai kiitosta osakseen. Mutta tämä eli nyt niin vajonneena työhönsä, että he tapasivat toisensa harvemmin kuin aikaisemmin, jotavastoin St. Vincent anasti yhä suuremman osan hänen ajastaan. St. Vincentin terve, optimistinen elämänkatsomus miellytti Fronaa, ja hänen ulkonainen olemuksensa vastasi Fronan luonnollisen ihmisen, rotuihmisen, ihannetta. Ensimmältä hän, kuten jokunen muukin, oli hieman epäillyt St. Vincentin merkillisten seikkailujen todenperäisyyttä, mutta hänen kertomataitonsa ja monet todistukset, jotka vahvistivat hänen sanojaan, olivat haihduttaneet kaikki epäilykset. Sen, joka vähänkin tunsi maapallon eri osia, täytyi tunnustaa, että hän oli kerrottavastaan selvillä. Nuori Soley, joka edusti Bannock's News-yhtiötä, ja Fairweatherin palveluksessa oleva Holmes muistivat hänen suurta huomiota herättäneen paluunsa ihmisten ilmoille vuonna '91. Ja Sid Winslow, joka oli ollut Pacific Coast-lehden toimittajana, oli tutustunut häneen matkailijaklubissa vähän sen jälkeen kuin hän oli astunut maihin Yhdysvaltain tullialuksesta, jossa hän oli tullut pohjoisesta. Lisäksi Frona selvästi huomasi, että kokemukset olivat painaneet leimansa koko hänen maailmankatsomukseensa. Sitä paitsi hänessä oli voimakasta alkuperäisyyttä ja intohimoista rotuylpeyttä, joka veti vertoja Fronalle itselleen. Corlissin pysytellessä poissa he olivat paljon yhdessä, tekivät ajoretkiä koiravaljakolla ja tulivat vähitellen hyviksi tuttaviksi.

Tämä ei tietystikään ollut Corlissille mieleen, varsinkaan, koska kirjeenvaihtaja useimmiten oli läsnä silloinkin, kun hän joskus ehti hetkisen olemaan Fronan seurassa. Corlissia St. Vincent ei miellyttänyt, ja muutkin miehet, jotka olivat selvillä seurahuoneen tapahtumasta, pysyttelivät epäröivällä kannalla hänen suhteensa. Trethaway oli ollut kyllin varomaton pari kertaa lausuakseen hänestä halventavan arvostelun, mutta hänen ihailijansa puolustivat häntä niin kiivaasti, että eversti siitä lähtien hienotunteisesti pysyi vaiti. Kerran Corliss kuullessaan mrs Schovillen puhkeavan ylenpalttisiin ylistyksiin uskalsi epäluuloisesti hymähtää, mutta Fronan äkillinen punastuminen ja hänen kulmakarvojensa rypistyminen saivat hänet hillitsemään itsensä.

Toisen kerran hän ajattelemattomasti tuli maininneeksi seurahuoneella sattuneen mellakan. Hän oli kiihoittunut ja olisi varmaan kertonut tuon illan tapahtumat tavalla, joka ei olisi ollut hänelle itselleen suuremmaksi kunniaksi kuin mr St. Vincentillekään, ellei Frona olisi tietämättään sulkenut hänen huuliaan, ennenkuin hän oli oikeastaan päässyt alkuunkaan.

"Minä tiedän", hän sanoi. "Mr St. Vincent on minulle kertonut. Hän näki teidät luullakseni ensi kerran sinä iltana. Te taistelitte urhoollisesti hänen puolellaan -- te ja eversti Trethaway. Hän lausui ihastuksensa peittelemättä, oli tosiaan oikein haltioissaan."

Corliss teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, ettei asia hänen mielestään ansainnut mitään huomiota.

"Älkäähän nyt! Hänen sanojensa mukaan te esiinnyitte loistavasti, ja se oli minusta hyvin hauska kuulla. Mahtaa olla suurenmoista ja terveellistä antaa alkuperäiselle luonnolle silloin tällöin vapaat ohjakset. Suurenmoista meille, jotka olemme heittäneet taaksemme luonnon ja tulleet heikoiksi ja liikakypsiksi. Pudistaa pois kaikki ulkokultaisuus ja riehua myrskyn lailla. Ja kuitenkin sisäisin minämme katsoo kaikkea rauhallisena ja intohimottomana ja sanoo: 'Tämä on minun toinen minäni. Katsokaa! Minä, joka nyt olen levossa, hallitsen kuitenkin kaikkea. Tämä minun toinen, muinainen, hurja, vanhempi minäni raivoaa silmittömästi kuin peto, mutta minä olen erilläni kaikesta, tuomitsen ja käsken hänen jatkaa tai lopettaa! Voi, jospa olisin mies!"

Corliss ei voinut olla leikillisesti hymyilemättä, ja Frona asettui heti puolustuskannalle.

"Sanokaa minulle, Vance, miltä se tuntui! Enkö kuvannut sitä oikein? Oliko teillä se tunne, että olitte kaiken yläpuolella, katselijana?"

Corlissin mieleen johtui sen hetken ylpeys, jolloin hän oli lyönyt miehen tajuttomaksi, ja hän nyökäytti päätään.

"Ja te olitte ylpeä?" kysyi Frona hellittämättä. "Vai häpesittekö?"

"Hiukan kumpaistakin, mutta enemmän edellistä kuin jälkimäistä", tunnusti Corliss. "Sillä hetkellä tunsin luullakseni mieletöntä riemua; sitten jäljestäpäin tuli häpeä, ja minä valvoin puolen yötä."

"Entä lopuksi?"

"Lopuksi olin kai ylpeä. En voinut sille mitään. Kun aamulla heräsin, tuntui minusta siltä, kuin olisin ansainnut kannukseni. Olin rajattoman ylpeä, ja rintani paisui tuon tuostakin tyytyväisyydestä omaan itseeni -- vaistomaisesti, en ollut oikeastaan itse siitä tietoinen. Sitten häpeä palasi, ja minä koetin keksiä järkisyitä puolustuksekseni saadakseni takaisin kadottamani kunnioituksen itseäni kohtaan. Lopuksi ylpeys kuitenkin pääsi voitolle. Taistelu oli ollut rehellinen ja kunniallinen, enkä minä ollut etsinyt sitä. Parhaat vaikuttimet pakottivat minut siihen. Minä en kadu ja menettelisin aivan samoin uudestaan, jos tarvittaisiin."

"Se on oikein se!" Fronan silmät säteilivät. "Entä miten mr St. Vincent suoriutui?"

"Hänkö? -- -- -- Hyvin kai, minun luullakseni. Minä pidin niin tarkoin silmällä toista minääni, etten kiinnittänyt siihen huomiota."

"Mutta hänhän ehti tarkata teitä."

"Mahdollisesti. Minä tunnustan laiminlyöntini. Olisin ollut huomaavaisempi, jos olisin tullut ajatelleeksi, että asia oli teille mielenkiintoinen -- suokaa minulle anteeksi. Olin aivan liian keltainen ehtiäkseni yht'aikaa itse pitämään puoliani ja tarkkaamaan lähimmäisiäni."

Corliss oli lähtiessään tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut sanotuksi, mitä oli aikonut, eikä voinut olla ihailematta St. Vincentiä, joka älykkäästi oli ennakolta torjunut kaikki epäedulliset huomautukset kertomalla asian hänelle ominaisella, miellyttävän vaatimattomalla tavalla.

* * * * *

Kaksi miestä ja yksi nainen! Mitkä tekijät voisivat aikaansaada valtavamman inhimillisen murhenäytelmän kuin nämä kolme? Kuten aina on käynyt ihmiskunnan historiassa aina niiltä ajoilta lähtien, jolloin ensimmäinen esi-isä laskeutui puuhun rakennetusta pesästään ja alkoi kulkea pää pystyssä, niin kävi nyt Dawsonissa. On selvää, että oli vähäpätöisempiäkin tekijöitä, joista Del Bishop ei suinkaan ollut vähimmin vaikuttava, hän kun toimeliaana miehenä epäröimättä puuttui asioihin ja kiiruhti niiden kulkua. Tämä tapahtui Corlissin ja Del Bishopin ollessa matkaleirissä Miller Creekin lähellä. Jälkimmäisen piti siellä koota haltuunsa suuri määrä niukasti kultaa tuottavia maaosuuksia, joita ainoastaan suurliike saattoi edullisesti käyttää hyväkseen.

"Minä en tuota totisesti tuhlaakaan kynttilöitä, kun kerran maailmassa olen tehnyt löydön", tokaisi kullankaivaja selvittäessään kahvia jääpalasella. "En totta totisesti."

"Öljyäkö sitten?" kysyi Corliss, voiteli samassa paistinpannun silavalla ja kaatoi siihen jotain seosta.

"Öljyä, hitto vie! Te ette näe minun jälkiäni savulta, kun minä lähden kulkemaan luvattuun maahan taskut pullollaan ja silmät paistaen kuin auringot. Kuulkaas! Mitäs pitäisitte nyt juuri tällä hetkellä mehukkaasta paistista sipulin ja paistettujen perunain ja vihanneksien kera? Armias auta, jos en minä sitä ensimmäiseksi tilaa! Ja sitten pidetään viikko umpeen hauskaa -- Seattlessa tai Friscossa, samantekevää ja sitten --"

"Sitten rahat ovat lopussa ja mars työnhakuun taas!"