Part 7

Dawsonin seuraelämällä oli kaksi puolta. Kasarmeissa, Welsen kodissa ja muutamissa muissa perheissä otettiin jokainen sivistynyt mies mielihyvällä vastaan, ja hän sai täällä seurustella oman säätynsä naisten kanssa. Täällä oli teekutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja hyväntekeväisyysiltamia, kuten maailmassa yleensä, mutta nämä kaikki eivät kuitenkaan täydellisesti tyydyttäneet miehiä. Alhaalla kaupungissa seurusteltiin toisella, aivan erilaisella, mutta yhtä suositulla tavalla. Kun maa oli liian nuori, jotta siellä olisi ollut klubielämää, niin yhteiskunnan miespuoliset jäsenet ilmaisivat miehuutensa kokoontumalla ravintoloihin -- papit ja lähetyssaarnaajat olivat ainoat poikkeukset tästä miehuuden ilmaisutavasta. Ravintoloissa hierottiin ja päätettiin kauppoja, suunniteltiin uusia yrityksiä, juoruiltiin ja keskusteltiin päivän tapahtumista, ja hyvä, yleinen toverihenki vallitsi. Mitä erilaisimmat ihmiset tapasivat toisensa siellä; rahakuninkaat ja koiravaljakon ajajat, vanhat kullanetsijät ja vastatulleet olivat saman arvoisia. Ja arvattavasti sen vuoksi, että sahoja ja rakennusaineita oli niukalti, ravintolat saivat tyydyttää pelihuoneistojen ja kiilloitettujen tanssilattiain tarpeen. Koska nyt Corlissin pakostakin piti mukautua maan tapoihin, niin hän pian kotiutui tännekin. Ja Carthey, joka piti häntä suuressa arvossa, puhui itsekseen: "Saakeli, parasta hänessä sentään on, että hän pitää siitä niin saakelisti!"

Mutta mukautumisessa on aina tuskallisiakin kohtia, ja vaikka Corlissin yleinen muutos kävikin helposti, niin oli toisin, mikäli se koski Fronaa. Tällä tuntui olevan omat lakinsa, aivan erilaiset kuin muilla ihmisillä, ja hän näytti luulevan, että nainen sai tehdä sellaista, mikä olisi tuntunut sopimattomalta kapakkaelämään tottuneista miehistäkin. Ja tämä seikka aiheutti hänen ja Corlissin ensimmäisen kiusallisen epäsovun.

Frona ajeli mielellään koirineen purevassa pakkasessa, joka pisteli poskia ja sai veren kiihkeästi virtailemaan suonissa, ruumis eteenpäin taivutettuna ja joka hetki jokainen jäsen jännitettynä. Ja eräänä marraskuun päivänä ensimmäisen pakkasen tultua ja lämpömittarin osoittaessa 65 astetta [Fahrenheitia] alle nollan hän otti esiin rekensä, valjasti koiransa sen eteen ja hurautti aika vauhtia joen vartta vievää tietä pitkin. Heti päästyään kaupungin ulkopuolelle hän hyppäsi reestä ja alkoi juosta sen vieressä. Ja sillä tavoin, vuoroin juosten, vuoroin ajaen, hän suhahti rantatörmän alla sijaitsevan intiaanikylän läpi, teki kahdeksan mailin kierroksen Moosehide Creekiin päin ja sieltä takaisin, kulki joen poikki jäätä myöten ja kiiti useita tunteja myöhemmin Yukonin länsirantaa pitkin vastapäätä kaupunkia. Hänellä oli mielessä palata samaa tietä, jota halkojen ajajat käyttivät, mutta mailin päässä risteyksestä hän ohjasikin pehmeihin lumikinoksiin ja antoi hengästyneitten koiriensa hiljakseen lönkyttää eteenpäin.

Pitkin jäänreunaa ja ulkonevien rantakallioitten alitse hän raivasi tiensä. Milloin hän teki mutkia välttääkseen esiin pistäviä kallionkielekkeitä, milloin taas hipaisi aivan läheltä jyrkkiä seinämiä. Ja niin hän äkkiarvaamatta aivan koiriensa edessä huomasi naisen, joka istui lumessa ja tuijotti joen yli sumupeitteiseen Dawsoniin päin. Hän oli itkenyt, ja se riitti karkoittamaan Fronan epäröimisen ja estämään häntä jatkamasta matkaansa. Jäähelmeksi kangistunut kyynel oli pysähtynyt naisen poskelle, ja hänen silmänsä olivat sameat ja kosteat; niistä kuvastui toivoton, rajaton tuska.

"Voi!" huudahti Frona seisahduttaen koirat ja astuen naisen luo. "Oletteko loukkautunut? Voinko auttaa teitä?" hän kyseli, mutta vieras pudisti vain päätään. "Mutta te ette saa istua täällä. On lähes seitsemänkymmenen asteen pakkanen, ja te paleltuisitte muutamassa hetkessä. Teidän poskenne ovat jo valkoiset." Frona hieroi pakkasen puremia paikkoja kiivaasti kourallisella lunta ja näki lämpimän punan vähitellen palaavan.

"Pyydän anteeksi." Nainen nousi hieman kankeasti jaloilleen. "Ja kiitos teille, mutta minun on aivan lämmin, kuten näette." Hän veti turkkia lujemmin ympärilleen. "Olin vast'ikään hetkiseksi istuutunut."

Frona huomasi, että nainen oli hyvin kaunis, ja hänen naisensilmänsä ehti silmänräpäyksessä panna merkille upeat nahat, puvun kuosin ja hameen alta pilkistävien mokkasiinien helmikoristeet. Kaikki tämä samoin kuin se seikka, että kasvot olivat hänelle vieraat, herätti hänessä vaistomaisen halun poistua.

"Enkä minä ole loukannut itseäni. Tulin vain hiukan alakuloiseksi katsoessani tätä surullista, ääretöntä valkeutta, siinä kaikki."

"Niin, voin kyllä ymmärtää sen", vastasi Frona jääden melkein vastoin tahtoansa paikalleen. "Tällaisessa maisemassa mahtanee olla paljon surumielistä, vaikka se ei koskaan vaikuta minuun sillä tavoin. Minulle se esiintyy ankarana ja juhlallisena, mutta ei surumielisenä."

"Se johtuu siitä, että meidän elämämme ovat kulkeneet eri teitä", lausui toinen miettivä ilme kasvoillaan. "Kaikki riippuu meistä eikä maisemasta. Jos meitä ei olisi, niin maisema pysyisi samana, mutta ilman inhimillistä merkitystään. Näinkin sama ajatus on puettu sanoiksi:

"On ihmissieluun totuus kätkettynä, sit' kaukaa etsien et koskaan löydä."

Fronan silmät kirkastuivat ja hän jatkoi:

"Sen asuntona meiss' on kussakin sisäinen, syvin keskus, --

"ja -- ja -- miten se onkaan? Olen unohtanut."

-- "mutta siellä se lihan kahleihin on kytkettynä --"

Nainen keskeytti äkkiä ja puhkesi kovaan nauruun, jonka katkera sävy sai Fronan sisäisesti värisemään. Hän teki liikkeen aikoen palata koiriensa luo, mutta nainen ojensi tuttavallisesti -- aivan niinkuin Fronalla itsellään oli tapana -- kätensä häntä kohden ja voitti heti hänen sydämensä.

"Jääkää hetkiseksi juttelemaan kanssani", sanoi vieras nainen houkutellen. "Siitä on niin kauan, kun viimeksi tapasin naisen, joka" -- hän pysähtyi etsimään sanaa -- "joka osasi lausua Paracelsusta. Te olette -- minä tunnen teidät, kuten huomaatte -- te olette Jakob Welsen tytär, Frona Welse, eikö totta?"

Frona nyökäytti päätään, epäröi ja katsahti salaa tarkkaavaisesti naiseen. Hän oli täysin tietoinen suuresta, anteeksiannettavasta uteliaisuudestaan, rehellisestä halustaan oppia tietämään enemmän. Tämä olento oli niin samanlainen kuin hän ja niin erilainen -- vanha kuin vanhin ihmissuku ja nuori kuin nuorin ruusuposkinen pienokainen, sinkautettu tänne kauas sytyttämään ja polttamaan ja ikuinen kuin ihmissuku itse -- mikä erotti heidät toisistaan, tämän naisen ja hänet? Hänen viisi aistiansa eivät ilmaisseet hänelle erotusta, kaikkien elämän lakien mukaan sitä ei ollut, ainoastaan yhteiskunnan kastijärjestelmän ja yleisen mielipiteen lakien mukaan he eivät olleet samanlaiset. Näin hän ajatteli niinä hetkinä, joina hänen etsivä katseensa tutkiskeli toisen kasvoja, ja tilanteessa oli hänen mielestään jotain ylevää ja samalla kauhistavaa, ikään kuin jos verho olisi vedetty syrjään ja jumaluuden salaisuus olisi paljastunut. Hänen mieleensä johtuivat sanat: "Hänen jalkansa koskettaa kadotuksen polkuja; hänen huoneensa on haudan tiellä, matkalla kuolleitten kammioihin", ja samassa hetkessä hän elävästi muisti naisen tuttavallisen, sanoitta suostuttelevan käden ojennuksen, katsoi toisaalle, yli surullisen, äärettömän valkeuden, ja hänestäkin päivä alkoi tuntua surumieliseltä.

Hän tunsi hermostuksentapaista väristystä ruumiissaan, mutta sanoi aivan rauhallisesti: "Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle, niin että veri pääsee kiertämään. En aavistanutkaan, että oli näin kylmää, ennen kuin pysähdyin." Hän huusi koirilleen: "Hei, Sandy, King, hei!" Ja taas vieraan naisen puoleen kääntyen hän jatkoi: "Minun on oikein kylmä ja teidän --"

"Aivan lämmin tietysti. Te olette juossut, ja vaatteenne ovat kosteat, jota vastoin minä vain olen pitänyt veren tasaisesti liikkeessä. Näin teidät, kun hyppäsitte reestä sairaalan alapuolella ja katositte alas jokea kuten lumikenttien Diana. Kuinka minä kadehdinkaan teitä! Te mahdatte nauttia siitä äärettömästi!"

"Niin teenkin", vastasi Frona yksinkertaisesti. "Minä olen kasvanut yhdessä koirien kanssa."

"Sehän kuulostaa aivan kreikkalaiselta."

Frona ei vastannut, ja he kävelivät vaiti eteenpäin. Frona olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei rohjennut. Hän olisi tahtonut oman sielunsa autuudeksi oppia tuntemaan toverinsa katkerat, rikkaat elämänkokemukset ja saada tietää, millaiseksi ne olivat muodostaneet hänen käsityksensä maailmasta. Ja hän tunsi sääliä ja surua ja tyytymättömyyttä siitä, ettei tiennyt mitä sanoa eikä mitä oikeastaan ajatella. Ja hänelle oli suuri helpotus, kun toisen ääni katkaisi hiljaisuuden.

"Kertokaa", pyysi nainen hartaasti ja melkein käskevästi, "kertokaa minulle itsestänne! Te olette äsken tullut tänne. Missä olitte sitä ennen? Kertokaa!"

Näin vaikeus tavallaan oli voitettu, ja Frona jutteli itsestään teeskennellen tyttömäistä viattomuutta, ikään kuin ei olisi lainkaan käsittänyt toisen asemaa eikä hänen huonosti salattua katkeruuttaan siitä, mitä hän oli kadottanut ja mitä Fronalla oli jäljellä.

"Tuossa on tie, jolle te aiotte." He olivat kiertäneet viimeisen kallionkielekkeen, ja Fronan kumppani osoitti kädellään kohtaa, missä vuoret väistyivät syrjään muodostaen rotkon, jonka kautta halkoja ajettiin joen poikki kaupunkiin. "Siellä minä eroan teistä", hän lopetti.

"Mutta ettekö ole matkalla Dawsoniin?" kysyi Frona. "Alkaa jo olla myöhäistä, ja teidän olisi paras kiiruhtaa."

"Ei -- -- minä -- --"

Naisen kiusallinen epäröiminen sai Fronan huomaamaan oman ajattelemattomuutensa. Mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi.

"Me menemme yhdessä kaupunkiin", sanoi hän rohkeasti ja jatkoi osoittaen ymmärtävänsä toisen epäröimisen syyt: "Minä en välitä siitä."

Silloin veri syöksähti naisen kylmiin kasvoihin, ja hänen kätensä ojentautui tutulla tavalla.

"Ei, ei, pyydän teitä", sai hän vaivoin sanotuksi. "Pyydän teitä -- -- -- minä -- -- -- minä mieluummin vielä jatkan hiukkasen kävelyäni. Katsokaa! Nyt joku tulee." He olivat nyt ehtineet halkotielle, ja Fronan kasvot hehkuivat niinkuin vieraan naisen äsken. Kevyt, koirain vetämä reki ilmestyi juuri kallioitten välistä aivan heidän eteensä. Ajaja juoksi valjakkonsa vieressä ja huiskutti kättään naisille.

"Vance!" huudahti, kun mies käänsi koiransa hankeen ja pysähdytti reen. "Mitä te täällä teette? Aikooko teidän yhtiönne ryhtyä halkokauppoihinkin?"

"Ei, niin hullusti ei ole laita." Hänen kasvonsa loistivat tapaamisen ilosta hänen puristaessaan Fronan kättä. "Mutta Carthey aikoo jättää minut -- lähtee tutkimusretkille jonnekin Pohjoisnavalle päin luullakseni -- ja minä poikkesin tänne joen taakse kysymään De Bishopilta, tahtoisiko hän astua palvelukseeni."

Hän käänsi päätään ja katsoi uteliaasti Fronan kumppania. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen. Frona huomasi, että hän ei mitenkään voinut estää sitä, mikä nyt tapahtuisi, ja vaikka hänen mielessään syvimmällä kyti kapinoiva tunne sen julmuudesta ja vääryydestä, niin hän ei voinut muuta kuin odottaa pienen murhenäytelmän pikaista kärjistymistä. Nainen kohtasi Corlissin katseen miltei peräytyen, ikäänkuin väistääkseen uhkaavaa iskua ja hänen ilmeensä rukoili sääliä. Mutta mies katsoi häntä kauan kylmästi ja käänsi sitten hänelle tyynesti selkänsä. Kun hän teki tämän, huomasi Frona naisen kasvojen käyvän väsyneiksi ja harmaiksi; niistä kuvastui räikeästi sama kovuus ja välinpitämättömyys kuin äskeisestä naurusta, ja katkeruuden paholainen asettui väijymään hänen silmistään. Näkyi selvään, että sama paholainen juuri oli pääsemäisillään puhumaan hänen suunsa kautta. Mutta samassa nainen katsahti Fronaan, ja kaikki muut ilmeet paitsi tuota ääretöntä väsymystä väistyivät hänen kasvoiltaan. Hän hymyili miettiväisesti tytölle ja lähti sanaakaan sanomatta kulkemaan tietä pitkin rantaan päin.

Ja sanaakaan sanomatta Frona hypähti rekeensä ja ajoi tiehensä. Tie oli leveä, ja Corliss ohjasi koiransa hänen valjakkonsa rinnalle. Kytevä kapinantunne syttyi liekkiin, ja Frona näytti omistaneen itselleen hiukkasen vieraan naisen häikäilemättömyyttä.

"Voi teitä kelvotonta!"

Sanat kaikuivat hänen huuliltaan terävinä ja selvinä ja särkivät hiljaisuuden kuin ruoskan sivallus. Tämä oli niin odottamatonta ja niin raivoisaa, että Corliss joutui aivan ymmälle eikä tiennyt mitä tehdä tai sanoa.

"Teitä pelkuri raukkaa!"

"Frona! Antakaa minun --"

Mutta Frona keskeytti hänet. "Ei! Älkää sanoko mitään! Teillä ei voi olla mitään sanottavaa. Te olette käyttäytynyt alhaisesti. Minä olen pettynyt teidän suhteenne. Se on kauheata, kauheata!"

"Niin, oli kauheata -- kauheata, että hän kulki teidän kanssanne, keskusteli teidän kanssanne, että teidät nähtiin yhdessä."

"Ennenkuin Jumalan aurinko lakkaa sinun ylitsesi paistamasta, en minä sinua hylkää", vastasi Frona.

"Mutta täytyyhän ajatella, mikä sopii --"

"Mikä sopii!" Hän kääntyi Corlissin puoleen ja päästi suuttumuksensa valloilleen. "Mitä te sitten olette, jos hän on sopimaton? Tekö tahdotte heittää ensimmäisen kiven, te tekopyhä teeskentelijä?"

"Te ette saa puhua minulle tuolla tavoin. Minä en salli sitä."

Corliss tarttui voimakkain ottein hänen rekeensä, ja suuttumuksestaan huolimatta Frona tunsi pienen mielihyvän väristyksen.

"Ettekö salli? Raukka!"

Corliss ojentautui ikäänkuin tarttuakseen häneen, ja Frona kohotti kokoonkäärittyä ruoskaansa lyödäkseen. Corliss ei hievahtanutkaan, se mainittakoon hänen kunniakseen; hänen kalpeat kasvonsa odottivat rauhallisina iskua. Silloin Frona käänsikin sen toisaalle, pitkä siima suhahti ilmassa ja osui koiriin. Kiivasti heiluttaen ruoskaa ilmassa hän nousi polvilleen rekeen ja kehoitteli eläimiään kiivaasti. Hänen valjakkonsa oli parempi, ja hän hurahti aika kyytiä Corlissin edelle. Hän tahtoi paeta tätä, mutta vielä enemmän omaa itseään ja yllytti koiriaan yhä rajumpaan vauhtiin. Hän ajoi ylös rantatörmää täyttä ravia ja pyrähti kuin tuulispää kaupungin läpi kotiin. Hän ei ollut ikinä elämässään ollut sellaisessa mielentilassa eikä tuntenut niin suurta suuttumusta. Ja jo nyt hän sekä häpesi että kauhistui ja pelkäsi itseään.

KYMMENES LUKU.

Seuraavana aamuna Bash, muuan Jakob Welsen intiaaneista, tuli Corlissin luo tämän vielä ollessa makuulla. Hän toi Fronalta lyhyen kirjelapun, jossa tämä pyysi kaivosinsinööriä niin pian kuin mahdollista tulemaan hänen luokseen. Muuta ei sanottu, ja Corliss mietti miettimistään, mitä tämä oikeastaan tiesi. Mitä Frona tahtoi hänelle sanoa? Tuo tyttö oli hänelle vielä monessa suhteessa tuntematon suure -- nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, eilisen päivän kokemuksen valossa -- niin että hänen oli mahdotonta arvata. Tahtoiko Frona ehkä kartoittaa hänet luotaan selvistä, helposti arvattavista syistä? Käyttää sukupuolensa oikeuksia hyväkseen ja nöyryyttää häntä vielä enemmän? Sanoa, mitä hän hänestä ajatteli, kylmästi harkituin sanoin? Vai katuiko hän, tahtoiko hän hyvittää sen ansaitsemattoman töykeyden, jota oli häntä kohtaan osoittanut? Kirje ei ilmaissut katumusta eikä suuttumusta, ei antanut mitään johtolankaa, se sisälsi vain muodollisesti esitetyn toivomuksen, että hän tulisi Fronaa tervehtimään.

Ihmekö siis, jos Corliss oli sekä levoton että utelias astellessaan hänen luokseen puolenpäivän lähetessä. Hän ei tiennyt, ollako hyvin arvokas vai ei, ja päätti, että Fronan esiintymisen sävy saisi määrätä hänenkin kantansa. Mutta kiertelemättä, suoralla tavallaan, jota Corliss jo oli oppinut ihailemaan, Frona heti poisti hänen epäilyksensä ja riensi häntä vastaan. Ensimmäinen silmäys hänen kasvoihinsa, ensimmäinen kädenkosketus, ennenkuin Frona oli sanonut sanaakaan, ilmaisivat Corlissille, että kaikki oli hyvin.

"Olen iloinen siitä, että tulitte", alkoi Frona. "En saa rauhaa itseltäni, ennen kuin olen nähnyt teidät ja sanonut teille, miten pahoillani olen eilisestä ja miten häpeissäni --"

"No älkäähän nyt! Eihän se niin vaarallista ollut." He seisoivat vielä, ja Corliss astui askelen häntä lähemmäksi. "Vakuutan teille, että osaan panna arvoa teidän menettelyynne. Teoreettisesti katsoen se oli ylevä ja ansaitsi suurinta kiitosta, mutta suoraan sanoen siinä oli paljon --"

"Aivan niin."

"Paljon moittimisen aihetta yhteiskunnan kannalta katsottuna. Ja ikävä kyllä me emme voi jättää sitä asianhaaraa huomioon ottamatta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin teillä ei ole syytä olla pahoillanne eikä häpeissänne mistään."

"Se oli hyvin ystävällisesti sanottu", huudahti Frona herttaisesti, "mutta se ei ollut totta, ja sen te kyllä itsekin tiedätte. Te tiedätte, että tarkoititte hyvää, te tiedätte, että minä loukkasin teitä, häpäisin teitä, te tiedätte, että minä käyttäydyin kuin torimuija, ja te tiedätte, että minä olin teistä aivan kauhea."

"Ei, ei!" Corliss nosti kättään ikäänkuin suojatakseen Fronaa hänen omilta iskuiltaan.

"Kyllä! Ja minulla on äärettömästi syytä hävetä. Voin sanoa vain yhden seikan puolustuksekseni: nainen oli liikuttanut minua syvästi -- niin syvästi, että olin itkemäisilläni. Silloin te astuitte näyttämölle -- tiedätte, mitä teitte -- ja säälini häntä kohtaan herätti minussa suuttumuksen teihin, ja -- niin, minä kiihdyin ja hermostuin niin, etten ole koskaan elämässäni kokenut mitään sen kaltaista. Se oli kai hysteeristä. Oli miten oli, minä en ollut oma herrani."

"Me emme kumpikaan olleet sitä."

"Nyt te ette pysy totuudessa. Minä tein väärin, mutta te hillitsitte itsenne silloin niin kuin nytkin. Mutta istuutukaahan! Tässä me seisomme, ikäänkuin te tahtoisitte olla valmis juoksemaan tiehenne, kun minä taas alan raivota."

"Ette kai te sentään ole niin julma", sanoi Corliss naurahtaen ja työnsi taitavasti tuolinsa niin, että valo lankesi Fronan kasvoille.

"Sanokaamme mieluummin, että te ette ole sellainen pelkuri. Kyllä minä mahdoin olla kauhea eilen. Minähän melkein olin lyödä teitä. Ja aivan varmasti te olitte rohkea silloin, kun ruoska uhkasi teitä. Ettehän te edes nostanut kättänne puolustautuaksenne."

"Tulevathan koirat, joita teidän ruoskanne kohtaa, siitä huolimatta nuolemaan kättänne ja saamaan hyväilyjä."

"Ergo?" kysyi Frona suoraan.

"Ergo, siihen ei voi perustaa mitään", sanoi Corliss kaksimielisesti.

"Mutta joka tapauksessa te siis annatte minulle anteeksi?"

"Niinkuin itse toivon saavani anteeksi."

"Silloin minä olen iloinen -- mutta tehän ette ole tehnyt mitään, mitä teidän pitäisi saada anteeksi. Te toimitte käsityksenne mukaan ja minä omani mukaan. Kas, nyt minä sen keksinkin!" Hän löi käsiään yhteen ilosta. "En minä ollut vihainen teille eilen enkä käyttäytynyt sopimattomasti teitä kohtaan enkä edes uhannut teitä. Kaikki tyyni oli ihan persoonatonta. Te vain edustitte yhteiskuntaa, joka herätti minun vihani ja suuttumukseni, ja sen edustajana te saitte kestää hyökkäyksen. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän ja annan täyden tunnustuksen teidän kekseliäisyydellenne. Mutta samalla kuin te nyt tällä tavoin vapautatte itsenne kaikesta syyllisyydestä ettekä enää myönnäkään tehneenne väärin minua kohtaan eilen, te teette sen tänään. Te pidätte minua kaiken sen edustajana, mikä teistä on ahdasmielistä, alhaista ja halveksittavaa, ja se on hyvin väärin. Vain muutama hetki sitten minä sanoin, että teidän katsantotapaanne teoreettisesti saattoi pitää oikeana. Mutta se ei ole oikea, kun yhteiskunta otetaan lukuun."

"Mutta te käsitätte minut väärin, Vance. Kuulkaahan!" Frona tarttui hänen käteensä, ja hän oli tyytyväinen saadessaan kuunnella. "Minä olen aina pysynyt siinä vakaumuksessa, että kaikki, mikä on olevaista, on hyvää. Myönnän vallitsevan yleisen mielipiteen oikeutuksen, valitan, että niin täytyy olla, mutta myönnän sen, sillä ihminen on sellaiseksi luotu. Mutta myönnän sen vain yhteiskunnan jäsenenä. Minä itse yksilönä katson niitä asioita toiselta kannalta. Ja miksi en tekisi sitä? Miksi eivät yksilöt saisi katsoa asioita siltä kannalta? Ettekö ymmärrä? Nyt minä pidän teitä syyllisenä. Eilen joella te ette kunnioittanut minun katsantotapaani. Te käyttäydyitte yhtä ahdasmielisesti kuin se yhteiskunta olisi käyttäytynyt, jota te edustatte."

"Te siis tahdotte saarnata kahta oppia", totesi Corliss, "toista valittuja, toista joukkoja varten. Te tahdotte olla kansanvaltainen teoriassa ja ylimysvaltainen käytännössä. Totta tosiaan, teidän kantanne on läpeensä jesuiittamainen."

"Luultavasti te ensi hetkenä olette valmis myöntämään, että kaikki ihmiset syntyvät vapaiksi ja samanarvoisiksi, että he syntyessään saavat joukon luonnollisia oikeuksia. Kuitenkin te aiotte antaa Del Bishopin tehdä työtä hyväksenne. Mikä tasa-arvoisen ja vapaan miehen oikeus saa hänet tekemään teidän työtänne ja teidät antamaan sen tapahtua?"

"Ei", sanoi Corliss. "Minun pitäisi hiukan muodostella kantaani tasa-arvoisuudesta ja oikeuksista."

"Ja jos te ryhdytte sitä muodostelemaan, niin joudutte häviölle, sillä silloin te ainoastaan pakostakin lähestytte minun kantaani, joka ei ole ensinkään niin jesuiittamainen eikä niin hurja kuin miksi te olette sen tuominnut. Mutta älkäämme nyt hukuttautuko viisasteluihin. Minä tahdon saada tietää mitä voin. Kertokaa minulle sen vuoksi tästä naisesta."

"Aihe ei ole juuri erikoisen miellyttävä", vastusteli Corliss.

"Mutta minä tahdon saada tietää."

"Se tieto ei voi olla terveellinen."

Frona löi kärsimättömästi kengänkärkeään lattiaan ja tutki häntä tarkasti.

"Hän on kaunis, hyvin kaunis", hän koetti alkaa. "Eikö teistäkin?"

"Kaunis kuin kadotus."

"Mutta kaunis joka tapauksessa", väitti Frona itsepäisesti.

"On kyllä, jos niin tahdotte sanoa. Ja yhtä julma, kova ja säälimätön kuin kaunis."

"Ja kuitenkin hänen kasvonsa olivat pehmeät ja hänen silmänsä kyyneleiset, kun hän istui yksin tien vieressä ja minä tapasin hänet siellä. Ja naisen vaisto sanoo minulle, että minä näin hänestä puolen, jolle te olette sokea. Ja se näky oli niin valtava, että kun te ilmestyitte, niin minun mieleeni ei mahtunut mitään muuta kuin valitus 'voi surkeutta, surkeutta!' Ja hän on nainen niinkuin minäkin, ja minä luulen, että me olemme hyvinkin samanlaiset. Ajatelkaahan, hän siteerasi Browningia --"

"Ja viime viikolla", keskeytti Corliss, "hän hävitti pelissä kolmekymmentätuhatta Jack Dorseyn kultaa -- Dorseyn, jonka koko omaisuus jo oli kahdesti pantattu. Mies löydettiin seuraavana aamuna lumesta."

Frona ei vastannut, vaan astui palavan kynttilän luo ja pisti sormensa liekkiin. Sitten hän ojensi sitä Corlissia kohti, niin että tämä saattoi nähdä punoittavan ja kirvelevän ihon.

"Kas, minä käytän vertausta. Tuli on hyvin hyvä, mutta minä käytän sitä väärin ja saan rangaistukseni."

"Te unohdatte", väitti Corliss vastaan, "että tuli vaikuttaa sokeasti, luonnonlaille kuuliaisena. Lucile toimi vapaasti. Mitä hän on päättänyt tehdä, sen hän on tehnyt."

"Te itse unohdatte, että Dorsey aivan samoin toimi vapaasti. Mutta te sanoitte Lucile. Onko se hänen nimensä? Minä tahtoisin tuntea hänet paremmin."

Corliss alkoi toden teolla kauhistua. "Älkää sanoko niin! Te loukkaatte minua, kun puhutte tuolla tavoin."

"Ja miksi, jos saan luvan kysyä?"

"Koska -- koska --"

"Niin, miksi?"

"Koska minä kunnioitan naista syvästi. Frona, te olette aina vaatinut suoruutta, ja nyt minä voin käyttää sitä hyväkseni. Se loukkaa minua kunnioitukseni takia teitä kohtaan, koska en saata kärsiä saastutuksen lähestyvän teitä. Kun minä näin teidät tuon naisen seurassa tiellä, niin -- te ette voi käsittää, miten kärsin."

"Saastutuksen?" Fronan huulet puristuivat, ja tuskin huomattava voitonriemun välke loisti hänen silmistään.

"Niin juuri, saastutuksen, loan", toisti Corliss. "On sellaista, mitä hyvän naisen on paras olla tietämättä. On mahdotonta kahlata loassa ja säilyä tahrattomana."

"Mainiota!" huudahti Frona iloisesti ja innostuneena. "Te sanoitte, että hänen nimensä on Lucile, te olette kertonut minulle tosiseikkoja hänestä, ja teillä on varmasti tiedossa monia muita. Jos on mahdotonta kahlata loassa ja pysyä tahrattomana, niin kuinka on teidän laitanne?"

"Mutta minä olen --"