Part 4

"Mutta sanoinhan, etteivät he sovi teille seuraksi", vastasi mies hajamielisesti tuijottaen pingoitettuun telttakankaaseen ja kuunnellen myrskyn ulvontaa. "Mies ei henkeään menettämättä voisi viettää yötä ulkosalla tässä rajuilmassa. Ja muut teltat ovat täpö täynnä väkeä. Satun tietämään sen. He ovat laahanneet kaiken omaisuutensa telttoihin sateensuojaan, eikä niissä mahdu kääntymäänkään. Ja tänne on pitkin iltaa tullut matkamiehiä etsimään suojaa. Pari kolme pyysi lupaa saada levittää makuusijansa tänne, jos eivät muualta saisi kattoa päänsä päälle. Nähtävästi he ovat saaneet, mutta se ei todista, että vielä olisi vapaita paikkoja. Ja joka tapauksessa --"

Hän katkaisi lauseen avuton ilme kasvoillaan. Tilanteen välttämättömyys tuli yhä ilmeisemmäksi.

"Ehtisinköhän Deep Lakelle tänä iltana?" kysyi Frona unohtaen väsymyksensä sulasta myötätunnosta isäntäänsä kohtaan, mutta huomasi pian ehdotuksensa mielettömyyden ja purskahti nauruun.

"Mutta ettehän te voi kahlata joen poikki pimeässä." Mies rypisti kulmakarvojaan hänen kevytmielisyydelleen. "Eikä matkalla ole ainoatakaan leiripaikkaa."

"Pelkäättekö te?" kysyi Frona hiukan pilkallinen väre äänessään.

"En itseni vuoksi."

"Hyvä, silloin minä aion panna maata."

"Voisinhan minä valvoa ja hoitaa tulta", ehdotti mies hetken vaitiolon jälkeen.

"Mitä hullutuksia!" huudahti Frona. "Ikäänkuin teidän järjetöntä pientä sopivaisuudenlakianne siten noudatettaisiin! Emmehän me nyt ole sivistyksen helmassa. Tämä tie vie Navalle. Menkää nukkumaan!"

Mies kohautti olkapäitään alistumisen merkiksi. "Olkoon menneeksi! Mutta mitä minun sitten pitää tehdä?"

"Auttaa minua saamaan vuoteeni kuntoon, tietysti. Tehän olette pannut säkit sikinsokin. Kiitos, hyvä herra, mutta minun luuni ja lihakseni kapinoivat. Kas noin -- kääntäkää nyt peite kokoon tällä tavoin!"

Fronan ohjaamana mies asetti säkit pitkittäin kahteen riviin. Siten muodostui keskikohdalle kolo, jonka kankeat säkinnurkat tekivät vieläkin epämukavammaksi, mutta Frona pehmitti ne kirveenhamaralla, niin että kolon seinämät tulivat vähemmän jyrkiksi. Sitten hän käänsi peitteen pitkittäin kolminkerroin ja levitti sen pitkin syvennystä.

"Hm!" puhui mies itsekseen. "Nyt minä ymmärrän, miksi olen nukkunut niin huonosti. Tämähän on mainio keino!" Ja hän kiiruhti järjestämään omatkin säkkinsä samalla tapaa.

"Kylläpä näkyy, ettette ole tottunut leirielämään", huomautti Frona levittäen ylimmäisen peitteen ja istuutuen vuoteelle.

"Ehkä en ole", vastasi mies. "Mutta mitä te sitten tiedätte siitä?" hän murahti hetken päästä.

"Tarpeeksi kyetäkseni sovelluttamaan tietojani", selitti Frona vetäen kuivat halot uunista ja pannen märkiä sijaan.

"Kuulkaahan, kuinka myrskyää", huomautti mies. "Tuuli kiihtyy, jos mahdollista."

Teltta horjui rajuilman kourissa, kangas paisui kuin purje tuulessa, ja rakeet ropisivat sitä vastaan niinkuin kuulasade taistelun tuoksinassa. Tuulenpuuskien välillä he kuulivat veden virtailevan pitkin seiniä ja pauhaavan pienten vesiputousten lailla. Mies ojensi kätensä ja kosketti uteliaana märkää kattoa. Vettä alkoi heti virrata hänen koskettamastaan kohdasta suoraan ruoka-arkkuun. "Älkää tehkö noin!" huudahti Frona hypähtäen jaloilleen. Hän painoi sormensa vuotavaa paikkaa kohti ja veti sitä seinää pitkin alaspäin lujasti painaen sitä kangasta kohti. Vuoto lakkasi heti. "Älkää tehkö sitä uudestaan", sanoi hän nuhtelevasti.

"Herranen aika!" oli vastaus. "Ja te olette tullut tänään Dyeasta! Ettekö ole kankea?"

"Olen hiukkasen", tunnusti Frona rehellisesti, "ja väsynyt myös."

"Hyvää yötä", hän sanoi muutamaa minuuttia myöhemmin ja ojentautui mukavasti lämpimille peitteille. Mutta neljännestuntia myöhemmin hän huudahti: "Mutta kuulkaahan! Oletteko hereillä?"

"Olen", murahti ääni uunin takaa. "Mitä nyt?"

"Oletteko veistänyt lastuja?"

"Lastuja?" kysyi mies unisena.

"Niin, sytykettä huomisaamuksi tietysti. Jos ette ole, niin teidän pitää nousta ja tehdä se nyt!"

Mies totteli vastustelematta, mutta ennenkuin hän oli lopettanut työnsä, oli Frona lakannut kuulemasta.

Asiaankuuluva silavantuoksu täytti ilman hänen jälleen avatessaan silmänsä. Päivä oli koittanut ja myrsky tauonnut. Kostea aurinko heloitti sateen kyllästämän maan yllä ja pilkisti oviaukosta suoraan telttaan. Päivän työ oli alkanut, ja miesjoukkoja kulki ohitse taakkoineen. Frona käänsi kylkeä. Aamiainen oli keitetty. Hänen isäntänsä oli juuri pannut silavan ja paistetut perunat uuniin ja koetti parin halon avulla saada ovea pysymään raollaan.

"Hyvää huomenta", tervehti Frona.

"Hyvää huomenta teillekin", vastasi mies nousten seisomaan ja tarttuen vesisankoon. "Minun ei tarvitse kysyä, oletteko nukkunut hyvin, sillä tiedän sen muutenkin."

Frona nauroi.

"Minä menen nyt hakemaan vettä", sanoi mies, "ja palatessani toivon tapaavani teidät valmiina aamiaiselle."

Aamiaisen jälkeen istuessaan auringonpaisteessa Frona huomasi, tutun miesryhmän lähestyvän Crater Laken suunnalta kiemurtelevaa jäätikkötietä pitkin. Hän löi käsiään yhteen.

"Tuolla minun matkatavarani tulevat. Ja Del Bishop on varmaan niin häpeissään kuin olla saattaa myöhästymisensä vuoksi." Hän kääntyi miehen puoleen ja heitti valokuvauskoneen ja selkärepun olkansa yli. "Minun täytyy siis sanoa hyvästi ja kiittää teitä ystävällisyydestänne."

"Oi ei suinkaan -- ei teidän kannata kiittää. Saman minä tekisin jokaiselle --"

"Varieteetaiteilijalle!"

Miehen katse ilmaisi moitetta, mutta hän jatkoi "En tiedä teidän nimeänne enkä pyydäkään saada sitä tietää."

"Mutta minä en olekaan niin armoton, etten sanoisi sitä, sillä sattumalta tiedän teidän nimenne. _Mister Vance Corliss!_ Minä näin sen tietysti matkakapineittenne osoitekortista", hän selitti. "Ja minä toivon että te tulette minua tervehtimään käydessänne Dawson'issa. Nimeni on Frona Welse. Hyvästi!"

"Ei suinkaan Jakob Welse ole isänne?" huusi mies hänen jälkeensä hänen juostessaan kevyesti tietä kohden.

Hän käänsi päätään ja nyökäytti myöntävästi.

Mutta Del Bishop ei ollut ensinkään häpeissään eikä edes pahoillaan. "Kyllä ihminen, jonka nimi on Welse, aina putoaa jaloilleen ja oikeaan paikkaan." Näin hän oli tuuminut ja lohduttautunut laskeutuessaan levolle edellisenä iltana. Mutta vihainen hän oli, äkäinen kuin ampiainen hänen omaa puhetapaansa käyttäen.

"Huomenta", hän sanoi tervehdykseksi. "Kyllä teidän kasvoistanne näkyy, että olette nukkunut yönne mainiosti mutta minua te ette voi siitä kiittää."

"Ette kai vain ollut huolissanne?" kysyi Frona.

"Huolissaniko? Teidänkö takianne, joka kuulutte Welsen sukuun? Kuka? Minäkö vai? En kuolemakseni! Minulla oli aivan tarpeeksi työtä antaessani Crater Laken kuulla, mitä siitä ajattelin. Minä en siedä vettä. Johan sen teille sanoin. Aina se tekee minulle kiusaa -- mutta en minä sitä silti pelkää."

"Hei, Pete!" Hän kääntyi intiaanien puoleen. "Eteenpäin ja hyvää kyytiä! Meidän pitää olla Lindermanin järvellä puolenpäivän aikana."

"Frona Welse?" Vance Corliss toisti nimeä itsekseen.

Koko juttu tuntui hänestä kuin unelta, ja hän kääntyi katsomaan tytön jälkeen vakuuttaakseen itselleen, että se oli täyttä totta. Del Bishop ja intiaanit olivat jo kadonneet näkyvistä kallioseinämän taa. Frona kiersi juuri sen juuren alitse. Aurinko valaisi häntä kirkkaasti, ja hän erottautui loistavana kallioseinän tummaa taustaa vastaan. Hän heilautti vuorisauvaansa ja kääntyi Vance Corlissin nostaessa lakkiaan kallionkielekkeen taa ja katosi näkyvistä.

VIIDES LUKU.

Jakob Welse oli todellakin mahtava ja merkillinen mies. Hän oli jättiläisliikemies maassa, jossa ei ollut kauppaa, yhdeksännentoista vuosisadan täysin kehittynyt tuote yhteiskunnassa, joka oli yhtä alkuperäinen kuin muinoisten vandaalien. Teollisuuden mahtavana, yksinoikeutettuna valtiaana hän hallitsi riippumattominta ihmisjoukkoa, mikä koskaan on kaikilta maan ääriltä kokoontunut samalle seudulle. Taloudellisen elämän lähetyssaarnaajana, kaupan Pyhänä Paavalina hän julisti tarkoituksenmukaisuuden ja voiman oppia. Hän uskoi ihmisen luonnollisiin oikeuksiin, oli itse kansanvaltaisuuden kannattaja -- ja joka miehen täytyi alistua hänen yksinvaltansa alle. Jakob Welsen ja kansan hyväksi, Jakob Welsen kautta, se oli hänen hallitusohjelmansa, hänen kirjoittamaton evankeliuminsa. Omin voimin hän oli laajentanut valtaansa, kunnes se ulottui alueille, jotka vastasivat toistakymmentä Rooman maakuntaa. Hänen ukaasinsa saivat väestön luoteen ja vuoksen tavoin liikehtimään sadantuhannen mailin laajuisella alueella, ja kaupunkeja kasvoi maasta ja katosi hänen käskystään.

Ja kuitenkin hän oli yksinkertainen mies. Hän näki ensi kerran päivän valon La Plata joen varrella leviävällä aavikolla sinisen taivaan alla, missä maan vihreä ruoho hyväili hänen alastonta pikku ruumistaan. Ensimmäiseksi hänen silmänsä kohtasivat hevoset, jotka yhä satuloituina lempeästi kummeksuen katsoivat ihmettä. Sillä hänen isänsä, joka oli turkismetsästäjä, oli vain poikennut tieltä, jotta hänen vaimonsa saisi rauhassa synnyttää. Tunnin tai parin kuluttua nuo kaksi, joita nyt oli kolme, olivat taas hevosten selässä ja saavuttivat pian toverinsa. Matka ei ollut viivästynyt, aikaa ei ollut menetetty. Seuraavana aamuna hänen äitinsä keitti suuruksen leiritulella ja ratsasti sitten viidenkymmenen mailin matkan auringonlaskuun asti.

Metsästäjä-isä polveutui sitkeästä walesilaisesta heimosta, joka menneinä aikoina oli vähitellen muuttanut Ohioon ahtaaksi käyneestä Idästä, ja äiti oli Ontarioon muuttaneiden irlantilaisten siirtolaisten tytär. Molemmilta vanhemmiltaan hän peri vaeltamishalun, kuumeentapaisen innon päästä eteenpäin, niin kauas kuin mahdollista. Elämänsä ensimmäisenä vuonna, ennenkuin vielä oli oppinut käyttämään jalkojaan, Jakob Welse oli hevosen selässä kulkenut läpi tuhannen mailin laajuisen aavikon ja viettänyt talven metsästysmajassa pohjoisessa, Punaisen joen lähteillä. Mokkasiinit olivat hänen ensimmäiset jalkineensa, hirvenrasva hänen ensimmäinen mieliruokansa. Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka hän itselleen loi, olivat, että maailman muodostivat suuret erämaat ja valkeat aavikot ja että siinä asui intiaaneja ja valkeita metsästäjiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Kaupunki oli ryhmä hirvennahoista tehtyjä asumuksia, kauppapaikka sivistyksen tyyssija ja kaupanhoitaja melkein itse kaikkivaltias Jumala. Joet ja järvet olivat olemassa etupäässä sen vuoksi, että ihminen saisi kulkea niitä pitkin. Tältä kannalta hän ei voinut käsittää vuorten tarkoitusta, mutta hän ei antanut niiden häiritä itseään, vaan luki ne selittämättömien asioitten luokkaan. Ihmiset kuolivat joskus. Mutta heidän lihansa ei kelvannut syötäväksi, ja heidän nahkansa oli arvoton, -- ehkäpä sen vuoksi, että se ei ollut karvainen. Eläinten nahat olivat sitä vastoin kallisarvoiset, ja jos niitä oli jonkun verran, saattoi niillä ostaa koko maailman. Eläimet olivat luodut ihmisten pyydettäviksi ja nyljettäviksi. Hän ei tiennyt, miksi ihmiset olivat luodut -- ellei kenties kauppamiestä varten.

Vanhemmaksi päästyään hän kehitteli käsityksiään, mutta elämänkulku antoi hänelle alituisesti aihetta lapselliseen, kunnioituksensekaiseen ihmettelyyn. Vasta hänen mieheksi tultuaan ja nähtyään puolet kaikista Yhdysvaltain kaupungeista tuo lapsellisen ihmettelyn ilme katosi hänen silmistään, ja ne tulivat täysin teräviksi ja valppaiksi. Kun hän poikana joutui kosketuksiin kaupunkien kanssa, niin vanhat mielikuvat osaksi muuttuivat, ja uusia tuli niiden rinnalle. Ihmiset, jotka elivät kaupungeissa, olivat veltostuneita. Heillä ei ollut kompassia päässään ja he eksyivät helposti. Sen vuoksi he mieluimmin asuivat kaupungeissa. Koska he saattoivat vilustua ja koska he pelkäsivät pimeyttä, niin he nukkuivat katon alla ja lukitsivat ovensa yöksi. Naiset olivat lempeitä ja kauniita, mutta he eivät jaksaneet kulkea pitkiä päivämatkoja lumikengillä. Kaikki kaupunkilaiset puhuivat liian paljon. Sen takia he myöskin valehtelivat eivätkä kyenneet paljoakaan aikaansaamaan kättensä työllä. Lopuksi he olivat keksineet erään uuden inhimillisen voimakeinon, jota sanottiin "puijaukseksi". Jos kenen mieli sitä käyttää, niin hänen oli oltava tuiki varma asiastaan, muuten hän saattoi joutua koville sen vuoksi. Puijaus oli hyvä keino -- kunhan sitä vain osasi käyttää.

Vaikka hän melkein koko elämänsä ajan elikin metsissä ja vuorilla, niin hän myöhemmin kuitenkin oppi tietämään, ettei kaupunkien tarvinnut olla ensinkään huonoja ja että mies saattoi elää kaupungissa ja kuitenkin olla mies. Hän oli tottunut taistelemaan luonnonvoimia vastaan, ja kauppataistelu yhteiskunnallisia voimia vastaan veti häntä puoleensa. Kaupan ja pörssin mestarit huikaisivat, mutta eivät sokaisseet häntä, hän tutki heitä ja pyrki saamaan selville heidän voimansa salaisuuden. Ja edelleen hän merkiksi siitä, että Nasaretistakin tulee jotain hyvää, parhaassa miehuuden iässä otti vaimokseen kaupungissa kasvaneen naisen. Mutta yhä hän tahtoi päästä "niin kauas kuin mahdollista", eikä peritty intohimo jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin he lähtivät matkaan ja Dyean rannalle, metsän reunaan, rakensivat hirsistä suuren kauppatalon. Ja täällä hän aikojen kuluessa oppi arvostelemaan asioita oikealta kannalta ja yhdisteli ja eritteli yhteiskunnan ilmiöitä aivan samoin kuin aikaisemmin luonnonilmiöitä. Hän huomasi niiden välillä vallitsevan vastaavaisuuden suhteen. Molemmat olivat samojen lakien alaiset, samat totuudet vallitsivat molemmissa. Kilpailu oli luomisen salaisuus, taistelu edistyksen ehto ja edellytys. Maailma oli luotu voimakkaita varten, ja ainoastaan voimakkaat saivat periä sen. Kaikessa vallitsi ikuinen oikeus. Olla oikeudenmukainen oli samaa kuin olla voimakas, tehdä syntiä samaa kuin olla heikko. Rehellisen miehen puijaaminen oli epärehellistä, puijaajan puijaaminen oikeuden miekalla iskemistä. Alkuperäisen voiman sijana oli käsivarsi, uuden ajan voiman sijana ovat aivot. Mutta vaikka taistelu olikin vaihtanut paikkaa, niin se kuitenkin oli sama kuin muinoinkin, ihminen kamppaili nyt kuten jo ammoisina aikoina maailman herruudesta ja sen iloista. Mutta miekka oli saanut väistyä kassakirjan, haarniskoitu ritari verkapukuisen liikemiehen ja hallinnollisen vallan keskus kauppavaihdon tyyssijan tieltä. Uuden ajan harkitseva tahto oli voittanut menneisyyden sokean intohimon. Taipumaton maa totteli vain voimaa. Järki merkitsi enemmän kuin ruumiillinen voima; siksi mies, jolla oli järkeä, parhaiten kelpasi alkuperäisten olojen herraksi.

Hän ei ollut saanut paljoakaan varsinaista kasvatusta. Leiritulen ja kynttilän ääressä äiti oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja antanut hänelle joitakin tietoja uskonnosta; sen lisäksi hän itse oli hankkinut itselleen kirjatietoja mitä erilaisimmilta aloilta. Hän ei ollut koskaan oppinut enempää kuin jaksoi sulattaa. Hän kykeni käsittämään elämän tosiasioita, hänellä oli luonnonihmisen selvä ajatustapa ja avoin silmä.

Ja niin tapahtui kerran, että Jakob Welse eräänä varhaisena aamuna kulki Chilcootin yli ja katosi teille tietymättömille. Vuotta myöhemmin hän ilmestyi Yukonjoen suulla, Beringin-meren rannikolla sijaitseville venäläisalueille. Hän oli tehnyt kolmentuhannen mailin jokimatkan, kokenut paljon ja nähnyt suuren unen. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan, vaan ryhtyi työhön, ja eräänä päivänä ränstyneen jokilaivan ilkkuva vihellys tervehti keskiyön aurinkoa kostealla joenrannalla sijaitsevan Fort o' Yukonin luona. Saavutus oli suurenmoinen, sen toteuttamisesta voi Jakob Welse yksin kertoa, mutta tätä mahdottomuutta seurasi toinen, höyrylaivaa höyrylaiva ja yritystä yritys. Monen tuhannen mailin laajuisille alueille, jokien ja niiden sivujokien varsille, hän rakensi kauppa-asemia ja varastorakennuksia. Hän pakotti alkuasukkaat käyttämään valkoisen miehen kirvestä, ja joka kylään ja kylien välille kohosi halkopinoja hänen alustensa tarpeiksi. Eräälle Beringin-meren saarelle, siihen, missä joki ja valtameri yhtyivät, hän perusti suuren keskusaseman, ja Tyynen valtameren pohjoisosissa kulkivat hänen mahtavat valtamerihöyrylaivansa. Ja hänen toimistoissaan Seattlessa ja San Franciscossa tarvittiin kymmenittäin apulaisia järjestelmällisesti hoitamaan laajan liikkeen asioita.

Kansaa tuli tulvien maahan. Tähän asti nälkä oli karkottanut heidät sieltä, mutta nyt Jakob Welse oli siellä ruokavarastoineen; niin he viettivät talven pakkasissa ja kaivoivat kultaa jäätyneestä maasta. Jakob Welse rohkaisi heitä, hankki heille elintarpeita, merkitsi heidät yhtiön kirjoihin. Hänen höyrylaivansa kuljettivat heidät ylös pitkin Koyokuk-jokea menneinä Arctic Cityn aikoina. Missä vain löydettiin kultaa, sinne hän perusti liikkeen ja rakensi kauppatalon. Kaupunki syntyi pian sen ympärille. Hän tutki, teki laskelmia ja kehitti mahdollisuuksia. Väsymättömänä, lannistumattomana, teräksen loisto tummissa silmissään hän oli yht'aikaa kaikkialla läsnä ja teki kaiken. Liikennettä avattaessa uudelle joelle hän oli paikalla sekä matkan alussa että sen lopussa ja kiirehti ruokatavarain lähettämistä. Maan rajojen ulkopuolella hän hankki liikesuhteita, teki liittoja koko maailman yhtiöitten kanssa ja aikaansai erikoissopimuksia kuljetusmaksuista. Itse maassa hän möi elintarpeita, vaatetavaroita ja tupakkaa, rakensi sahoja, suunnitteli kaupunkialueita ja etsi kupari-, rauta- ja hiiliaarteita. Ja jotta kullankaivajat olisivat hyvin varustetut, hän hankki napaseudun mailta, aina Siperiasta asti, asukkaitten valmistamia lumikenkiä, _mucluc_'eja ja turkkeja.

Hän kantoi maata hartioillaan, huolehti sen tarpeista, teki työtä sen hyväksi. Joka unssi sen kultaa kulki hänen käsiensä kautta, samoin jok'ainoa postikortti ja luottamuskirje. Hän hoiti sen pankki- ja vaihtoasioita, kuljetti ja jakoi postin. Hän ei suvainnut kilpailua, peloitti maasta nylkemishaluiset rahamiehet, veti nenästä kilpailevia yhtiöitä, ja kun ei se auttanut, hän musersi ne todenteolla. Ja kaikesta tästä huolimatta hänellä riitti aikaa ja tilaisuutta muistaa äiditöntä tyttöään, kasvattaa häntä sitä asemaa varten, jonka oli hänelle luonut.

KUUDES LUKU.

"Niin, kapteeni, teidän täytynee myöntää, että meidän on pakko hiukan liioitella tilanteen vakavuutta?" Jakob Welse auttoi nahkaturkkia vieraansa ylle ja jatkoi: "En tarkoita, ettei se olisi vakava, vaan että se ei saa tulla vakavammaksi. Olemmehan me kaksi ennenkin taistelleet nälänhätää vastaan. Meidän täytyy peloittaa heitä ja tehdä se nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos Dawsonista poistetaan 5,000 miestä, niin elintarpeet riittävät. Jos nuo 5,000 levittävät huhun nälänhädästä Dyeaan ja Skaguayhin, niin he estävät 5,000 uutta miestä tulemasta tänne jäätiköitten yli."

"Aivan oikein! Ja te voitte olla varma tarmokkaasta yhteistoiminnasta järjestysvallan taholta, mr Welse." Puhuja, harmaatukkainen mies, jolla oli päättäväinen ilme, tanakka vartalo ja sotilaan ryhti, käänsi kauluksensa korville ja tarttui ovenripaan. "Olen jo huomannut, että vastatulleet teidän ansiostanne alkavat myydä varustuksiaan ja ostella koiria. Mikä rynnäkkö tästä tuleekaan rannikolle, kunhan joki jäätyy! Ja kun yksikin mies myy tuhat naulaa elintarpeita ja lähtee tiehensä, niin se merkitsee, että jäljelle jää yksi tyhjä vatsa vähemmän ja että toinen, joka jää, tulee täytetyksi. Milloin _Laura_ lähtee?"

"Tänään aamupäivällä, mukanaan 300 miestä, joilla ei ole ruokaa. Olisipa niitä 3,000!"

"Amen! Ja milloin odotatte tyttärenne saapuvan?"

"Minä päivänä tahansa." Jakob Welsen silmät saivat lämpimän ilmeen. "Toivon, että tulette luoksemme päivälliselle, kun hän on tullut ja otatte mukaanne muutamia nuorukaisianne kasarmista. Minä en tiedä kaikkien nimiä, mutta viekää heille kuitenkin terveiseni. Olen laiminlyönyt seuraelämän -- ei ole ollut aikaa -- mutta tahdon pitää huolta siitä, että tyttö saa huvitella. Hän tulee suoraa tietä Yhdysvalloista ja Lontoosta ja voisi helposti tuntea itsensä yksinäiseksi täällä. Ymmärrättehän?"

Jakob Welse sulki oven, työnsi tuoliaan hiukan taapäin ja asetti jalkansa tulisijan rautaristikkoa vasten. Puolen minuuttia tyttömäinen olento välkkyi tulen valossa hänen silmäinsä edessä sulautuen sitten vaalean, saksalaistyyppisen naisen kuvaksi.

Ovi avautui. "Mr Welse, mr Foster lähetti minut kysymään, saako hän edelleen menetellä allekirjoittamienne määräysten mukaisesti, mitä ruokavarastoihin tulee?"

"Kyllä, mr Smith. Mutta sanokaa, että hän jakaa vain puolet säädetystä määrästä. Jos jonkun osuus on tuhat naulaa, niin antakaa hänelle viisisataa."

Hän sytytti sikarin ja nojautui taas selkäkenoon tuolissaan.

"Kapteeni Mc Gregor pyytää päästä puheillenne, sir."

"Antakaa hänen tulla."

Kapteeni Mc Gregor astui huoneeseen ja jäi seisomaan esimiehensä eteen. Uusi maailma oli lapsuudesta asti kovin kourin pidellyt tätä skotlantilaista, mutta hänen ahavoituneitten kasvojensa jokainen piirre ilmaisi ankaraa oikeudenmukaisuutta, ja päättäväinen leuka julisti katsojalle, että oli edullisinta olla rehellinen, jos joutui tekemisiin sen omistajan kanssa. Tätä varoitusta vahvisti nenä, joka oli vino ja poikki hakattu, sekä pitkä arpi, joka kulki pitkin otsaa ja katosi harmahtavien hiusten peittoon.

"Tunnin kuluttua me irroitamme köydet, sir, ja olen tullut saamaan viimeisiä määräyksiä."

"Hyvä!" Jakob Welse käänsi tuoliaan. "Kapteeni Mc Gregor!"

"Mitä, sir?"

"Minä olin ajatellut teille muuta työtä talveksi, mutta olen muuttanut mieltä ja päättänyt antaa teidän kuljettaa _Lauraa_. Voitteko arvata miksi?"

Kapteeni Mc Gregor siirsi painonsa toiselta jalalta toiselle, ja ovela, irvistyksenkaltainen hymy vilkkui hänen silmäkulmillaan. "Taitaa olla kova edessä", hän mörähti.

"Minä en olisi voinut keksiä sopivampaa miestä. Mr Bally antaa teille yksityiskohtaiset ohjeet, kunhan olette laivassa. Mutta antakaa minun vain sanoa teille, että ellemme saa tarpeeksi miehiä peloitetuksi lähtemään seudulta, niin Fort Yukonissa tulee olemaan ankara puute. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän."

"Sen vuoksi ei mitään ylellisyyttä! Te otatte kolmesataa miestä mukaanne, voi sattua, että kaksi kertaa niin monta lähtee samaa tietä, kun joki ehtii jäätyä. Teillä tulee olemaan tuhat henkeä ruokittavananne talvella. Antakaa heille määrätyt ruokaosuutensa -- työn palkaksi -- ja katsokaa, että he tekevät työtä. Haloista 6 dollaria syleltä, ja ne on pinottava rantaan, sellaiselle paikalle, mihin höyrylaivat voivat laskea maihin. Jos eivät tee työtä, niin saavat olla ilman ruokaa. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän."

"Tuhat miestä voi tuottaa ikävyyksiä, jos saavat laiskotella. Ja he voivat tehdä sen joka tapauksessa. Pitäkää huolta siitä, etteivät he silloin saa haltuunsa elintarvevarastoja. Jos niin kävisi, niin -- täyttäkää velvollisuutenne."

Toinen nyökäytti jurosti päätään. Hän puristi itsetiedottomasti kätensä nyrkkiin, ja otsan arpi kävi tulipunaiseksi.

"Satamassa on viisi höyrylaivaa jäissä. Älkää antako kevättulvan turmella niitä ja sijoittakaa ennen kaikkea niiden lasti suureen tavara vajaan. Siten te voitte paremmin suojella sitä ja estää sitä kastumasta. Lähettäkää sanankuljettaja Fort Burriin pyytämään mr Carterilta kolme miestä. Hän ei tarvitse heitä. Circle Cityssä ei ole paljoakaan tehtävää. Poiketkaa sinne matkalla ja ottakaa puolet mr Burdwellin miehistä. Te tulette tarvitsemaan heitä, teiltä ei tule puuttumaan levottomuuksia eikä revolverinäytelmiä. Älkää taipuko! Pitäkää ohjakset kireällä alusta alkaen. Muistakaa, että se, joka ensin ampuu, pääsee leikistä ehjin nahoin. Älkää hetkeksikään unohtako varastoja!"

"En, sir!" mutisi kapteeni Mc Gregor vastaukseksi ja lähti huoneesta.

"John Melton -- mr John Melton, sir. Voiko hän päästä puheillenne?"

"Katsokaahan nyt, Welse, mitä tämä merkitsee?" John Melton seurasi kirjurin kintereillä ja melkein kaatoi hänet kumoon rynnätessään eteenpäin heiluttaen paperia kädessään yhtiön päämiehen silmien edessä. "Lukekaa tämä! Mitä siinä sanotaan?"

Jakob Welse loi silmäyksen paperiin ja katsoi sitten kylmästi ylös. "Tuhat naulaa elintarpeita!"

"Sitähän minäkin sanon, mutta se mies, joka teillä on liikkeessänne, väittää vastaan. Hän sanoo, että se merkitsee viittäsataa naulaa."

"Hän on aivan oikeassa."

"Mutta --"