Part 2

"Totisesti, kyllä minä tiedän, että tunnen teidät", selitti hän, "mutta en kuolemakseni saa mieleeni, kuka te olette."

Frona osoitti varastorakennusta ja katsoi häneen tarkasti.

"No nyt minä sen keksin!" Hän astui askelen taaksepäin ja mittaili tyttöä silmillään kiireestä kantapäähän, kunnes hänen kasvonsa äkkiä saivat pettyneen ilmeen. "Ei, se ei ole mahdollista. Minä erehdyin. Te ette milloinkaan ole voinut asua tuossa hökkelissä." Hän osoitti Peukalollaan varastorakennusta.

Frona nyökäytti vakuuttavasti päätään.

"Oletteko te siis todella itse siinä, te pieni äiditön sydänkäpynen, jonka kultatukkaa minä niin monta kertaa olen selvitellyt? Tuo pikku veitikka, joka juoksenteli täällä kaikkialla paljain jaloin ja säärin?"

"Olen, olen", vakuutti Frona iloisesti.

"Se pikku paholainen, joka varasti koiravaljakon ja mennä huristi solan tuolle puolen tulisimpaan talvipakkaseen nähdäkseen, loppuiko maailma siellä, niinkuin vanha Matt Mc Carthy saduissaan oli hänelle kertonut?"

"Voi Matt, rakas vanha Matt! Muistatteko sitä kertaa, jolloin minä siwash-tyttöjen kanssa tulin uiden intiaanileiriltä?"

"Ja minä vedin teidät ylös hiuksista?"

"Ja kadotitte toisen uuden saappaanne?"

"Muistan kyllä. Se oli vallan kauhean sopimaton kepponen. Ja saappaat olivat maksaneet kymmenen dollaria teidän isänne puodissa."

"Ja sitten te lähditte pois solan tuolle puolen sisämaahan, emmekä me kuulleet teistä mitään. Kaikki luulivat teidän kuolleen."

"Hyvin minä sen päivän muistan. Te itkitte minun sylissäni ettekä tahtonut antaa vanhalle Mattillenne jäähyväissuudelmaa. Mutta sainpa minä sen lopulta sittenkin", sanoi hän voitonriemuisesti, "kun te näitte, että minä toden teolla aioin jättää teidät. Mikä pikkiriikkinen otus te olittekaan silloin!"

"Olinhan minä vasta kahdeksanvuotias."

"Ja nyt siitä on kaksitoista vuotta. Kaksitoista vuotta minä olin sisämaassa käymättä kertaakaan muualla. Oletteko te nyt siis kaksikymmentä vuotta vanha?"

"Olenpa kyllä! Ja melkein yhtä suuri kuin te, Matt", vakuutti Frona.

"Ja teistä on tullut oikein komean näköinen nainen, pitkä ja solakka ja niin edespäin." Mies tarkasteli häntä arvostelevin katsein. "Mutta vähän enemmän lihaa teissä voisi olla minun mielestäni."

"Eihän toki, Matt", vastusti tyttö, "ei kaksikymmenvuotiaana. Tunnustelkaapas minun käsivarttani!" Hän koukisti sitä, niin että lihas pullistui.

"On siinä jänterettä", myönsi ukko ihastuneena sivellen voimakasta käsivartta. "Luulisi vallan, että te olette tehnyt raskasta työtä elatukseksenne."

"Voi, minä osaan heittää moukaria ja nyrkkeillä ja miekkailla", selitti Frona tehden vuoronperään kuhunkin urheilulajiin kuuluvia liikkeitä, "ja uida ja sukeltaa syvään ja hypätä hevosen yli kaksikymmentä kertaa peräkkäin ja -- ja kävellä käsilläni. Siinä kuulitte!"

"Vai semmoisissa hommissako te olette siellä ollutkin? Minä kun luulin, että teidän piti saada kirjallista oppia", sanoi Matt kiivaasti.

"Mutta nykyäänpä opetetaankin uudella tavalla, Matt, ei vain sullota asioita päähän eikä --"

"Ja jalat teillä on niinkuin tikut, mitenkäs ne voisivat tuota kaikkea kantaa? No niin, onhan teillä ne lihakset."

"Entä te itse, Matt?" kysyi Frona. "Mitä kaikkea teille on tapahtunut näinä kahtenatoista vuotena?"

"Katsokaa tänne!" Matt asettui hajasäärin hänen eteensä, heitti päänsä taapäin ja työnsi vatsan ulos. "Te näette mr Matthew Mc Carthyn, jonka hänen oma voimakas oikea kätensä on tehnyt yhdeksi kunniakkaan Eldoradon valtakunnan kuninkaista. Omaisuudellani ei ole rajoja, ja minä ansaitsen enemmän kultahiekkaa minuutissa kuin ennen olin nähnyt koko elinaikanani. Lähdin tälle matkalle Valtoihin saadakseni selvää esivanhemmistani. Luulen ihan varmasti, että he kerran ovat eläneet. Toiseksi Klondykessa kyllä saa kultamöhkäleitä, mutta ei koskaan hyvää whiskyä. Ja minä olen myöskin päättänyt saada ryypyn oikeata lajia ennen kuolemaani. Sen jälkeen olen vannonut palaavani Klondykeen valvomaan omaisuuttani. Siis minä olen Eldoradon kuningas, ja jos joskus olette pienen lainan tarpeessa, ei kukaan muu saa sitä teille antaa kuin minä itse."

"Sama vanha, vanha Matt, joka ei koskaan tule vanhaksi", nauroi Frona.

"Ja te olette myöskin oikea Welse, vaikka teillä onkin nuo miekkailijan lihakset ja filosofin aivot. Mutta astutaanpa tänne sisään Louis'n ja Swiftwaterin jäljessä. Andy kuuluu vielä olevan varastonhoitajana, ja onpa hauska nähdä, vieläkö hän muistaa minut."

"Ja minut myös." Frona tarttui hänen käteensä. Hänellä oli paha tapa tarttua niiden ihmisten käsiin, joista hän piti. "Siitä on kymmenen vuotta, kun minä täältä lähdin."

Irlantilainen raivasi itselleen tien väkijoukon läpi, ja Fronan oli helppo seurata hänen leveän selkänsä turvissa. Tulokkaat katsoivat heihin kunnioittavasti, sillä he olivat heille kuin näiden pohjan perukoitten jumalaolentoja. Keskustelun surina alkoi uudelleen.

"Kuka tuo tyttö on?" kysyi joku. Ja juuri astuessaan kynnyksen yli Frona kuuli alun vastausta: "Jakob Welsen tytär. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Jakob Welsestä? Mistä kummasta te olette kotoisin?"

TOINEN LUKU.

Frona astui esiin kimmeltävästä koivikosta, ja auringon ensimmäisten säteiden kullatessa hänen vapaana aaltoilevaa tukkaansa hän kevyesti kiiruhti kasteisen niityn poikki. Maa uhkui hedelmällistä kosteutta ja tuntui pehmeältä hänen jalkoihinsa, märkä ruoho löi häntä polviin ja heitti taipuessaan ympärilleen välkkyvän timanttisateen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat kilpaa kirkkaan aamun kanssa, ja hän säteili nuoruutta ja rakkautta. Luonto oli ollut hänelle äidin sijassa, ja hän rakasti intohimoisesti näitä vanhoja puita ja maan vihreyttä. Hänen korvansa nautti versovan elämän hennosta huminasta, ja kostean maan tuoksu tuntui suloiselta hänen sieraimiinsa.

Niityn toisessa laidassa, juuri siinä, mistä varjoisa ja kapea metsäpolku lähti suikertamaan, hän äkkiä valkovartisten voikukkien ja loistavanväristen leinikköjen joukosta keksi mättään suuria Alaskan orvokkeja. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan, hautasi kasvonsa viileään kukkarunsauteen ja veti molemmin käsin sen purppuraloistoa puoleensa. Eikä häntä ensinkään hävettänyt. Hän oli ollut ulkona suuressa maailmassa ja oppinut tuntemaan sen elämän kurjuuden, sekavuuden ja hivuttavan kiihkeyden, mutta hän oli palannut yksinkertaisena, puhtaana ja luonnollisena. Ja hän oli siitä iloinen maatessaan tässä ja noiden vanhojen aikojen palatessa hänen mieleensä, jolloin maailma ei ulottunut taivaanrantaa kauemmaksi ja hän solan tuolta puolen luuli löytävänsä Tyhjyyden.

Hänen lapsuusaikansa elämä oli ollut alkuperäistä ja luonnollista, sen lait harvat, mutta ankarat. Noiden lakien, tuon jokapäiväisen elämän yksinkertaisen uskonnon ytimenä oli ollut rehellisyyden, velvollisuuksiensa täyttämisen ja luottamuksen palkitsemisen vaatimus. Hänen isänsä oli elänyt sen mukaan, ajatteli Frona muistaessaan, miten kunnioittavasti joka mies lausui hänen nimensä. Saman uskonnon hän itsekin oli oppinut ja vienyt muassaan valtameren taakse suureen maailmaan, missä ihmiset olivat hylänneet vanhat totuudet ja keksineet itsekkäitä dogmeja, rakennelleet taidokkaita järjestelmiä. Ja saman uskonnon hän oli tuonut takaisinkin palatessaan yhtä puhtaana, nuorena ja iloisena. Kaikkihan oli niin yksinkertaista, miksi ei siis kaikilla ollut sama uskonto kuin hänellä? Se vallitsi näiden pohjan perien autioilla teillä ja leiritulilla, se antoi voimakkaille kelpo miehille uskallusta vaaran ja kuoleman uhatessa. Miksi se ei ollut kaikkien ihmisten uskonto? Olihan se Jakob Welsen ja Matt Mc Carthyn. Ja intiaanipoikien, hänen muinoisten leikkitoveriensa, ja intiaanityttöjen, joiden johtajana hän oli ollut amatsonisodassa. Vieläpä susikoiratkin tottelivat samaa lakia ponnistellessaan valjakkonsa edessä ja kiidättäessään häntä lumikenttien halki. Frona tunsi, että hänen uskontonsa oli terve, luonnollinen ja hyvä, ja hän iloitsi siitä.

Kultarintakertun kirkkaat liverrykset tervehtivät häntä koivikosta ja vetivät hänen huomionsa ympäröivään luontoon. Peltokana kirkui kaukana metsässä, ja orava hyppelehti hänen päänsä yläpuolella taitavasti oksalta oksalle, puusta puuhun, vähän väliä iloisesti raksutellen. Metsän takana olevalla joella huutelivat eteenpäin pyrkivät seikkailijat, jotka jo olivat heränneet unestaan ja aloittaneet vaelluksensa pohjoista kohti.

Frona nousi maasta, heitti hiuksensa taapäin otsalta ja lähti vaistomaisesti kulkemaan pitkin vanhaa tuttua polkua, joka puiden lomitse vei George-päällikön ja dyean heimon leiripaikalle. Hän tapasi pojan, joka yllään polvihousut, mutta muuten alastomana kuin vaskijumala kokoili polttopuita ja joka kuparinkarvaisen olkansa yli heitti ujostelemattoman silmäyksen häneen. Frona toivotti hänelle ystävällisesti hyvää huomenta dyean murteella, mutta poika pudisti päätään, nauroi röyhkeästi ja keskeytti työnsä huutaakseen loukkaavia sanoja hänen jälkeensä. Tyttö ei voinut tätä ymmärtää, näin ei ollut ennen, ja kohdatessaan hetken kuluttua suurikasvuisen ja hehkuvasilmäisen sitkalaisnuorukaisen hän kulki vaiti ohitse. Metsän laitaan päästyään hän näki leirin edessään ja hämmästyi. Tämä ei enää ollut vanha leiri, jonka parikymmentä majapahasta ikäänkuin seuraa kaivaten oli ryhmittynyt sikin sokin metsänaukeamalle, vaan suuri, mahtava leiri. Se alkoi heti metsän reunasta, puikkelehti siellä täällä tasangolla kasvavien viidakkojen läpi ja ulottui aina joen rantaan, missä pitkät kanootit kymmenittäin tai tusinoittain olivat riveissä. Täällä oli heimojen kokouspaikka, jommoista ei ennen muinoin ollut ainoatakaan, ja tänne tuli kansaa tuhannen mailin ranta-alueelta. Ne olivat kaikki vieraita intiaaneja, joilla oli mukanaan vaimot, koirat ja muu omaisuus. Frona tapasi Juneaun ja Wrangelin maan miehiä, hurjasilmäisiä stick-intiaaneja solan tuolta puolen, tuimia chilcateja ja Kuningatar Charlottan saarten asukkaita. Ja kaikki heittivät häneen synkeitä, vihaisia katseita, paitsi milloin -- sitä pahempi -- joku iloinen sielu suosiotaan osoittaakseen vilkutti hänelle silmää ja nauraa hohottaen sopotti sanoja, joita ei sovi toistaa.

Heidän julkeutensa ei Fronaa peloittanut, mutta se tuotti hänelle mielipahaa; se loukkasi häntä ja samensi kotiinpaluun iloa. Mutta pian hän käsitti, mitä kaikki tämä merkitsi: hänen isänsä ajan vanhat patriarkaaliset olot olivat olleet ja menneet, ja sivistys oli kuumana tuulahduksena äkkiä vyörähtänyt tämän kansan ylitse. Hän vilkaisi oviaukosta erääseen telttaan ja näki rajunnäköisiä nuorukaisia kyyristyneinä piiriin lattialle. Oven luona oli kasa rikkinäisiä pulloja merkkinä yön juomingeista. Epämiellyttävän ja viekkaan näköinen valkoinen mies jakeli kortteja, ja kulta- ja hopearahoja kasaantui lattialle. Muutaman askelen päästä Frona kuuli onnenpyörän hyrinän ja näki intiaanien, miesten ja naisten, panevan vaivoin ansaitut roponsa alttiiksi kiihkeästi tavoitellen pelin kirjavia voittoja. Ja teltoista ja majoista kuului halpojen soittokoneitten särkynyt ja rämisevä ääni.

Muuan vanha vaimo, joka istui auringonpaisteessa telttansa avoimen oven edustalla pajukeppiä kuorien, nosti päätään ja huudahti kimakasti.

"Hee-Hee! Tenas Hee-Hee!" hän sopotti niin selvästi ja innokkaasti kuin hänen hampaattomat leukansa suinkin sallivat.

Frona säpsähti kuullessaan huudon. Tenas Hee-Hee! Pikku nauru! Tuolla nimellä intiaanit kauan sitten olivat häntä kutsuneet. Hän kääntyi ja meni vanhan naisen luo.

"Ja oletko sinä unohtanut niin pian, Tenas Hee-Hee?" tämä mutisi. "Vaikka sinun silmäsi ovat niin nuoret ja terävät. Neepoosa ei niin pian unohda."

"Sinäkö se olet, Neepoosa?" huusi Frona vanhukselle.

Tottumattoman kielen oli vaikea taipua outoihin äänteisiin.

"Olenhan minä Neepoosa", vastasi vanha vaimo vetäen hänet telttaan ja lähettäen pienen pojan juoksujalkaa jollekin asialle. Molemmat naiset istuutuivat lattialle, ja vanhus taputteli hellästi Fronan kättä ja katsoi häntä samein silmin suoraan kasvoihin. "Niin, minä olen Neepoosa, joka on pian tullut vanhaksi niinkuin meidän naisillamme on tapana. Neepoosa, joka keinutti sinua käsivarsillaan, kun sinä olit pieni lapsi. Neepoosa, joka antoi sinulle nimen, Tenas Hee-Hee. Joka taisteli sinusta kuoleman kanssa, kun olit sairaana, ja kokoili maan yrttejä metsistä ja niityiltä ja keitti niistä teetä ja antoi sinun juoda. Mutta minä en huomaa sinussa paljon muutosta, minä tunsin sinut heti. Sinun varjosi maassa sai minut nostamaan pääni. Ehkä vähän muuttunut! Solakka sinä olet ja sulavaliikkeinen kuin pajunvitsa, eikä aurinko viime vuosina ole yhtä palavasti suudellut poskiasi kuin ennen muinoin. Mutta hiuksesi, jotka vapaasti hulmuavat ja joiden väri on kuin aalloilla keinuvan ruskean meriruohon, ovat samat kuin ennenkin, ja suusi nauraa mielellään eikä tahdo itkeä. Ja silmäsi ovat yhtä kirkkaat ja rehelliset kuin niinä päivinä, jolloin Neepoosa torui sinua pahanteosta etkä sinä tahtonut päästää valheen sanaa huuliltasi. Niin, niin! Mutta ne naiset, jotka nyt tulevat maahan, eivät ole sellaiset kuin sinä!"

"Miksi te ette kunnioita valkoista naista?" kysyi Frona. "Teidän miehenne huusivat minulle julkeuksia leirissä, jopa pojatkin, kun kuljin metsän läpi. Sellaista ei tapahtunut ennen muinoin, kun minä leikin heidän kanssaan."

"Niin, niin", vastasi Neepoosa. "Niin on käynyt. Mutta älä moiti heitä. Älä anna vihasi vuotaa heidän ylitsensä. Sillä totta on, että syy on sinun heimosi naisten, jotka näinä aikoina tulevat maahan. He eivät voi osoittaa yhtäkään miestä ja sanoa: 'Tuo on minun mieheni.' Eikä ole hyvä, että naiset ovat sellaisia. Ja he katsovat kaikkia miehiä julkein katsein ja ujostelematta, ja heillä on saastainen kieli ja paha sydän. Siksi meikäläiset eivät kunnioita sinun heimosi naista. Pojathan ovat vain poikia, ja miehet, mistä he tietäisivät?"

Teltan ovi avautui äkkiä, ja vanha mies astui sisään. Hän mörähti jotakin Fronalle tervehdykseksi ja istuutui. Vain eräänlainen uteliaisuuden ilme hänen kasvoillaan osoitti hänen iloaan vieraan läsnäolosta.

"Tenas Hee-Hee on siis tullut takaisin näinä pahoina päivinä", sanoi hän kimakalla ja väräjävällä äänellä.

"Miksi pahoina päivinä, Muskim?" kysyi Frona. "Eikö naisillanne nyt ole koreammat vaatteet? Ettekö nyt saa syödä vatsanne täydeltä jauhoja ja silavaa ja valkoisen miehen herkkuja? Eivätkö nuoret miehet ansaitse paljon rahaa sekä kuormankantajina että soutajina? Ja tuodaan kai sinulle nyt niinkuin ennenkin lahjaksi lihaa ja kalaa ja peitteitä? Miksi siis ajat olisivat huonot, Muskim?"

"Tuo on totta", vastasi vanhus kauniilla papillisella tavallaan, ja hänen silmistään saattoi nähdä pilkahduksen siitä tulesta, joka niistä ennen muinoin oli loistanut. "Tuo on aivan totta. Meidän naisillamme on koreammat vaatteet. Mutta he ovat löytäneet suosiota sinun valkoisten miestesi silmissä eivätkä enää välitä oman heimon nuorukaisista. Sen vuoksi heimo ei kasva eivätkä pienet lapset enää telmi jalkaimme juuressa. Niin on asian laita. Vatsamme ovat kyllä täynnä valkoisen miehen ruokaa, mutta myös hänen ilkeätä whiskyänsä. Ansaitsevathan nuorukaisemme paljon rahaa, mutta he istuvat yökaudet korttia pelaten ja menettävät kaiken. He torailevat keskenään, tappelevat vihoissaan ja kantavat kaunaa toinen toiselleen. Ja vanhalle Muskimille ei tuoda paljon lihaa eikä kalaa eikä peitteitä. Sillä nuoret naiset kulkevat uusia teitä, eivätkä nuoret miehet enää kunnioita vanhoja tapoja eivätkä vanhoja jumalia. Siksi nämä päivät ovat pahat, Tenas Hee-Hee, ja ne saavat nähdä vanhan Muskimin surren käyvän hautaansa."

"Niin, niin, niin on!" valitteli Neepoosa.

"Sinun kansasi hulluus on tehnyt minunkin kansani hulluksi", jatkoi Muskim. "Ja sinun kansasi tulee suolaisen meren ylitse kuin hyökyaalto ja menee -- voi, kuka tietää minne!"

"Niin, kuka tietää minne!" voivotteli Neepoosa huojutellen ruumistaan edestakaisin.

"Aina he lähtevät pakkasta ja kylmää kohti, ja yhä tulee uutta väkeä, hyökyaalto toisensa jälkeen!"

"Niin, niin! Pakkasta ja kylmää kohti! Matka on pitkä, ja siellä on pimeätä ja kylmää." Neepoosa värisi ja laski sitten äkkiä kätensä Fronan käsivarrelle. "Ja sinäkin menet?"

Frona nyökäytti päätään.

"Tenas Hee-Hee menee! Voi, voi, voi!"

Teltan oviverhoa kohotettiin, ja Matt Mc Carthy pilkisti sisään.

"Sielläkö te olette, Frona? Aamiainen on odottanut teitä jo puoli tuntia, ja vanha Andy kiehuu ja kuohuu kiukusta kuin vanha akka, jommoinen hän onkin. Huomenta, Neepoosa, ja teille myös, Muskim", hän tervehti Fronan seuralaisia, "vaikk'ette te juuri taida minua suuresti muistaakaan."

Vanha pariskunta mutisi jotakin tervehdykseksi ja jäi sitten ääneti töllistämään.

"Mutta joutukaahan nyt, tyttö", kiiruhti Matt kääntyen taas Fronan puoleen. "Minun laivani lähtee puolenpäivän aikaan, ja minulla on aivan liian vähän aikaa olla teidän kanssanne. Ja ajatelkaa Andyä, joka kiehuu ja pihisee kilpaa aamiaisen kanssa!"

KOLMAS LUKU.

Frona heilutti kättään Andylle hyvästiksi ja lähti matkaan. Hän oli sitonut lujasti selkäänsä valokuvauskoneen ja matkarepun. Sen lisäksi hänellä oli alppisauvana Neepoosan pajukeppi. Hänen pukunsa oli sellainen kuin vuoristomatkailijan puvun tulee olla, lyhythameinen, mukava ja yksinkertainen, väriltään rauhallisen harmaa.

Hänen tavaransa olivat kymmenkunnan intiaanin kantamina ja Del Bishopin valvonnassa lähteneet matkaan jo muutamaa tuntia sitten. Edellisenä päivänä Fronan palatessa Matt Mc Carthyn seurassa siwashleiriltä Del Bishop oli odottanut häntä varastohuoneen luona. Hänen asiansa oli nopeasti suoritettu, ja ehdotus, jonka hän teki, oli selvä ja asiallinen. Frona oli matkalla sisämaahan. Del Bishop aikoi myös lähteä sinne. Frona tarvitsi jonkun avukseen. Jos hän ei ollut vielä saanut käsiinsä ketään, niin Del Bishop oli juuri mies paikallaan siihen toimeen. Hän oli soutaessaan Fronaa maihin unohtanut kertoa, että hän useita vuosia oli ollut sisämaassa ja että hän tiesi yhtä ja toista sen oloista. Kyllähän hän vihasi vettä, ja matka kävi suurimmaksi osaksi vesitietä, mutta hän ei sitä pelännyt. Hän ei pelännyt mitään. Ja hän taistelisi Fronan puolesta viimeiseen asti. Mitä maksuun tuli, niin kunhan Frona vain sanoisi jonkun hyvän sanan isälleen, niin tämä varmaan antaisi Del Bishopille vuodeksi tarvittavat varustukset. Ei isä siitä joutuisi kärsimään, ei, kyllä Del Bishop maksaisi ne myöhemmin, kunhan olisi saanut säkkinsä täyteen kultahiekkaa. Niin, mitä Frona ajatteli asiasta? Ja Frona ajatteli, ja ennenkuin hän oli lopettanut aamiaisensa, niin Del Bishop jo täydessä touhussa etsi kantajia.

Frona huomasi kulkevansa parempaa vauhtia kuin useimmat hänen kumppaninsa, joilla oli raskaat kantamukset ja joiden piti joka sadan yardin jälkeen pysähtyä lepuuttamaan selkäänsä. Kuitenkin hän havaitsi, ettei ollut leikintekoa pysytellä muutamien hänen edellään kulkevien skandinaavien kintereillä. Nämä olivat suurikasvuisia, rotevia, vaaleatukkaisia jättiläisiä, jotka kulkivat eteenpäin jokaisella sata naulaa selässään ja kaikki valjastettuina rattaitten eteen, joilla oli ainakin kuudensadan naulan painosta tavaraa. Heidän kasvoistaan loisti aurinkoinen elämänilo, ja raskas työ kävi kevyesti kuin lapsen leikki. He laskivat pilaa keskenään ja ohikulkijain kanssa kielellä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kaiku vastasi heidän voimakkaaseen nauruunsa. Muut miehet väistyivät heidän tieltään ja katsoivat kadehtien heidän jälkeensä, sillä he huristivat juoksujalkaa ylämäet ja alamäet, niin että rattaitten pyörät rämisivät kallioita vasten. Vaellettuaan pimeän metsän läpi he tulivat joen ylimenopaikalle. Hukkunut mies makasi selällään rannan hiekalla tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan aurinkoon. Muuan toinen kyseli kyselemistään ärsyttävällä äänellä: "Missä hänen toverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?" Pari muuta oli heittänyt maahan kantamuksensa ja laati aivan kylmästi luetteloa kuolleen omaisuudesta. Toinen heistä mainitsi ääneen eri esineet toisen merkitessä ne muistiin likaiselle käärepaperinpalaselle. Märkiä ja liuenneita kirjeitä ja laskuja oli hajallaan hiekalla, valkoiselle nenäliinalle oli huolimattomasti kasattu joitakin kultarahoja. Ihmisiä kulki edestakaisin joen poikki ruuhilla ja kanooteilla kiinnittämättä mitään huomiota koko asiaan.

Tämä näky sai skandinaavit hetkeksi vakaviksi. "Missä hänen toverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?" kyseli ärsyttävä mies heiltä. He pudistivat päätään, he eivät ymmärtäneet englanninkieltä. He astuivat veteen, joka roiskui heidän kulkiessaan eteenpäin. Joku huusi heille varoittaen vastaiselta rannalta, he pysähtyivät neuvottelemaan keskenään, mutta jatkoivat pian taas matkaansa. Miehet, jotka tutkivat hukkuneen omaisuutta, kääntyivät heitä katsomaan. Vesi ulottui nyt melkein heidän lanteihinsa, ja virta oli niin voimakas, että he hoipertelivat ja rattaat silloin tällöin liukuivat sivuittain sen mukana. He olivat jo päässeet vaarallisimman kohdan ohi, ja Frona huomasi seuranneensa heitä henkeään pidättäen. Vettä oli enää vain etumaisten miesten polviin asti, kun äkkiä lähinnä rattaita kulkevan miehen toinen kantohihna katkesi. Hänen selkäreppunsa heilahti sivullepäin, ja hän menetti tasapainon. Samassa hetkessä hänen vierustoverinsa jalka luiskahti, ja nyt molemmat vetivät toisiaan alaspäin. Kaksi seuraavaa miestä kaatui, rattaat menivät kumoon ja suistuivat kahluupaikan reunalta syvään veteen. Etumaiset, jotka olivat juuri pääsemäisillään maihin, heittäytyivät taapäin vastustaakseen koko painollaan virran voimaa. He ponnistelivat kuin sankarit, mutta tehtävä meni yli heidänkin jättiläisvoimiensa, ja he vaipuivat tuuma tuumalta syvemmä ja syvemmä.

Heidän taakkansa painoivat heidät pohjaan, paitsi sitä, jonka hihna oli katkennut. Tämä ei yrittänyt päästä maihin, vaan lähti uimaan myötävirtaa pysytelläkseen toveriensa seurassa. Parisataa jalkaa alempana virta syöksähti teräväsärmäisen kallioriutan yli, ja sen kohdalla he hetkistä myöhemmin tulivat näkyviin. Rattaat kuormineen ilmestyivät ensiksi, toinen pyörä murskaantui, ja kyljeltä toiselle kieppuen ne suistuivat syvyyteen. Miehet seurasivat surkeasti toisiinsa takertuneina, virta pieksi heitä vedenalaisia kallioita vasten ja vei muassaan kaikki paitsi yhtä. Frona näki kanootistaan (kymmenkunta kanoottia oli kiiruhtanut apuun) hänen verisin sormin pitävän kiinni kalliosta kasvot kuolemantuskasta ja ponnistuksesta kalpeina, mutta hänen otteensa heltisi, ja virta tempasi hänet mukanaan, juuri kun hänen vapaa toverinsa voimiensa takaa uiden ojensi kättään häntä kohden. Kun he suistuivat seuraavaan putoukseen, ei heitä näkynyt, sitten he taas yhä ponnistellen silmänräpäykseksi tulivat esiin eräällä matalalla kohdalla virtaa.

Eräs kanootti korjasi uivan miehen, mutta muut katosivat syvään, virtavaan vuolteesen. Neljännestunnin ajan kanootit turhaan etsiskelivät hukkuneita, mutta lopulta heidät löydettiin tarttuneina matalikkoon, jolle kurimus oli heidät viskannut. Eräästä vastavirtaa kulkevasta veneestä hankittiin vetoköysi ja rannalla olevilta tavarankuljettajilta pari hevosta, ja kauhea löytö vedettiin maihin. Frona katsoi noita viittä nuorta jättiläistä, jotka makasivat rantamudassa murtunein jäsenin, elottomina ja veltoin katsein. He olivat yhä vielä kiinni rattaissa, ja arvottomat tavaramytyt riippuivat heidän selässään. Kuudes istui heidän joukossaan kuivin silmin ja kivettyneenä. Muutaman jalan matkan päässä elämän keskeytymätön virta kävi kulkuaan. Frona antautui sen vietäväksi ja jatkoi matkaansa.

Tummat, kuusten peittämät vuoret vetäytyivät Dyean solassa lähelle toisiaan, ja ihmisjalat olivat polkeneet kostean, auringottoman maan kuoppaiseksi liejuksi. Uusien kulkijoiden täytyi sen vuoksi etsiä uusia polkuja, ja niitä oli lopulta useita. Eräällä niistä Frona tapasi miehen loikomassa aivan rauhallisena loassa. Hän makasi kyljellään, hajasäärin ja toinen käsivarsi pään alla, mahtava tavaramytty selässä. Hänen poskensa painautui liejuun kuin pehmeään tyynyyn, ja hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme. Hän kirkastui nähdessään Fronan, ja hänen silmänsä vilkkuivat iloisesti.

"Jo teidän oli aika tullakin", hän tervehti. "Tunnin minä tässä olen teitä odottanut."