Part 2

Frans epäröi ja oli kahden vaiheilla, mitä hänen tuli tehdä. Myrsky ulkona ulvoi lakkaamatta ja ajoi yhä uusia lumipilviä ohitse, jotka lyhyessä ajassa tekisivät kaikki tiet aivan mahdottomiksi. Pienen karjansa hoidosta riippui koko hänen perheensä toimeentulo, sään nopeata muutosta ei voitu odottaakaan; siis oli hän sangen tuskallisessa ja hankalassa asemassa. Toiselta puolen oli kysymys hänen pienen omaisuutensa pelastamisesta, toiselta puolen taas oli hänellä vaikea suostua jättämään vanhaa, vaivaloista isäänsä yksin tälle autiolle ja kolkolle ylängölle. Yhä uudelleen kehoitti hän vanhusta jättäytymään hänen vahvojen hartioittensa turviin; Jaakko vakuutti kyynelsilmin, että hän olisi tarpeeksi vahva ja sukkela voidaksensa auttaa isää karjan kuljetuksessa; isoisä pysyi vaan lujana kiellossansa ja vaatii yhä uudelleen, että poika ja pojanpoika lähtisivät kahden matkalle.

Isoisä kehoitti, isä rukoili, Jaakko itki sydämmensä tuskissa, ja tällä tavalla kului osa päivää tulematta mihinkään varmaan päätökseen. Vihdoin ratkaisi Jaakon ehdotus asian:

"Tiedätkös mitä, rakas isä", sanoi hän, "jätä minut isoisän luo ja mene sinä yksin karjan kanssa. Minä jään tänne mielelläni ja hoidan isoisää niin huolellisesti kuin ikinä vaan voin. Kun emme ole sinulle esteeksi, niin saavut varmaankin pian kotiin, ja siiloin on vielä aikaa kutsua naapurit avuksi ja rientää meitä auttamaan. Se olisi varmaankin parasta! Isoisällä on silloin hoitoa ja seuraa, ja minä voin tässä tilaisuudessa osoittaa kuinka suuri rakkauteni häneen on. Mene sinä isä! Mene yksin! Me, isoisä ja minä, pidämme huolta toinen toisistamme, ja lopuksi eiköhän kaikkivaltias Jumala ottane meitä molempia suojaansa."

"Minä luulen että lapsi on oikeassa", sanoi isoisä kääntyen poikaansa. "Se on varmaankin viisainta, mitä nyt enää voimme tehdä. Lunta on jo niin paksulta ja tuuli puhaltaa niin rajusti, että pelkään hänen olevan suuremmassa vaarassa, jos hän sinua seuraa, kuin jos hän jää minun luokseni. Mene yksin, Frans, ja ota minun alppisauvani; se on vankka ja siinä on uusi rautainen kärki, niin että voit hyvin siihen turvautua. Kyllä se auttaa sinua alas, niinkuin se minuakin tänne ylös on auttanut. Ota lehmät mukaasi ja jätä meille yksi vuohi vaan ynnä se vähäinen ruokavarasto, joka vielä on täällä jälellä. Muuten mene Jumalan haltuun ja usko minua, etten minä huolehdi puoleksikaan niin paljon meistä molemmista kuin sinusta."

Muutamia hetkiä horjui Frans vielä päätöksessään, sillä hänelle oli todellakin vaikeata erota vanhasta isästään ja pojastaan, vieläpä tällaisissa olosuhteissa, jotka epäilemättä olivatkin arveluttavia. Mutta vihdoin täytyi hänen kumminkin älytä, että pitempi viipyminen saisi aikaan pahempia seurauksia ja teki tämän mukaan päätöksensä.

"Olkoon sitten niin", hän sanoi, syleillen kyynelsilmin isäänsä. "Jaakon eilinen varomattomuus oli kova onni, sillä jos ei hän olisi poikennut tieltä, ei isoisälle olisi tämä onneton tapaturma sattunut. Sen lisäksi olemme vielä tehneet toisenkin erehdyksen, Eilen, näet, olisi vielä ollut mahdollista saattaa Pekan avulla isoisää takaisin, tänään se on liian myöhäistä, ja Jumala rankaisee tämän lumipyryn kautta tyhmää vitkasteluamme. Tahdon kutsua naapurit kokoon, tahdon pyytää heitä auttamaan minua, ja taivas suokoon että me kaikista vastuksista huolimatta voisimme tunkeutua tänne pelastamaan teitä kauheasta asemastanne!"

"Jumala on sen salliva, toivon minä", vastasi isoisä hiljaisella mielenmaltilla. "Mene rauhaan poikani, ja siunaukseni seuraa sinua."

Frans astui majan ovelle päin, mutta kääntyi vielä kerran ja antoi vanhalle isälleen oljilla ympäri kudotun pullon, joka oli vielä puoleksi täynnä viiniä.

"Ottakaa tämä, pitäkää se isä", sanoi hän, "hyvä äitini antoi minulle tämän pullon keväällä matkaani, kun läksin vuorelle ja onneksi on vielä jotain jälellä sen sisällyksestä. Omasta puolestani en viiniä tarvitse, mutta teille voipi se kenties tehdä hyvää. Äiti parka! Kun minä hänet jätin, ja hän viimeisillä jäähyväissanoillansa antoi minulle tämän virvokkeen, emme kumpikaan voineet ajatella, että hän neljä viikkoa myöhemmin lepäisi maan kylmässä povessa, ja etten enää saisi häntä nähdä. Ottakaa, isä, se on lahja kirkastuneelta ja nyt elä terveenä!"

Viimeisen kerran syleili Frans isäänsä, ja sitten hän kiiruhti ulos ajamaan lehmät navetasta. Jaakko oli hänen kintereillään ja auttoi häntä. Kohta olivat elukat kytkyeistään irti ja riensivät ulos avaralle. Kummastuneina ne näkivät joka paikan lumen peitossa ja seisoivat hetkisen ällistyneinä. Paimenen huuto sai heidät kumminkin kohta liikkeelle. Epäilemättä he ymmärsivät, että kotiin lähtö oli käsissä ja juoksentelivat iloissaan paimenmajan ympäri. Vaivalla sai Frans heidät jälleen kokoon. Kun tämä oli tehty, syleili hän vielä kerran poikaansa ja painoi häntä isällisellä hellyydellä rintaansa vastaan.

"Jumala varjelkoon sinua Jaakko", sanoi hän, "sinua ja isoisääsi! En tahdo antaa sinulle nuhteita eilisestä varomattomuudestasi, vaikka se juuri onkin syynä meidän nykyiseen tuskalliseen asemaamme, tahdon vaan varoittaa sinua vastaisuudessa ottamaan oppia tästä tapahtumasta. Ole varuillasi lapseni ja hillitse nuoruutesi ajattelemattomuutta. Hoida isoisää, pidä huolta hänestä niin paljon kuin voit, äläkä ole liioin huolissasi ja levoton tulevaisuudesta. Kun Jumala antaa minulle voimia ja saattaa minut onnellisesti kotiin, tulen teitä muutamien päivien perästä pelastamaan. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja toivoa siis, poikani! Jumala teitä suojelkoon ja varjelkoon!"

"Niin sinuakin, isäni", nyyhkytti poika painaen kyynelsilmin viimeisen jäähyväissuutelon isänsä huulille.

Vihdoin irtautui Frans lapsensa hellästä syleilystä, kutsui lehmiään ja ajoi pienen karjansa vuoren rinnettä alas, eikä pitkää aikaa kulunut, ennenkuin hän elukkoineen oli kadonnut pyryäviin lumipilviin, ja Jaakko koetteli enää turhaan silmillänsä tunkea läpi tuon paksun lumihunnun. Viimeinen jäähyväishuuto, joka kaikui yli tuulten ulvonnan, kohtasi vielä hänen korviaan, sitten katosi kaikki isän jäljet, ja yksin seisoi poika nyt törmällä, tuulien huminan ympäröimänä, verhottuna lumipilviin, jotka kohta peittivät hänen hennon vartalonsa valkoiseen, kosteaan vaippaan. "Jumala suojelkoon sinua, isä, sinua ja meitä!" sanoi hän itsekseen vienolla äänellä ja lisäsi huoaten: "Oi, milloin, milloin suopi taivas, että saamme sinua seurata!"

Vielä loi hän armoa anovan katseen kolkkoa, pilvillä peitettyä taivasta kohden, sitten, voittaen tuskallisen tunteensa voimakkaalla ponnistuksella, hän kääntyi pois ja riensi paimenmajan ovelle isoisänsä luo, omistaaksensa hänelle kaiken lapsellisen rakkautensa, hellyyden ja huolen.

KOLMAS LUKU.

Ensimmäinen päivä paimenmajassa.

Kun Jaakko tuli majaan, näki hän isoisän seisovan ikkunan ääressä, josta hän katseillaan yhä vielä näkyi etsivän poikaansa Franssia. Hän kallisti kunnianarvoisen, harmaan päänsä ikkunalautaa vasten, ja hänen huulensa vapisivat ikäänkuin mumisten itseksensä hiljaisia rukouksen sanoja, kenties poikansa puolesta. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen katseensa suunnattu ylöspäin. Jaakko purskahti, nähdessään hänet niin surkeana ja samalla niin nöyränä, uudelleen itkuun, lankesi isoisänsä jalkoihin ja painoi kuumat huulensa nuttunsa liepeisiin.

"Hän on poissa, isoisä!" sanoi hän, "ja Jumala yksin tietää, jos me hänet koskaan näemme!"

"Rukoilkaamme hänen edestänsä, lapseni, ja sulkekaamme hänet Herran suosioon, jota hän niin suuresti tarvitsee", vastasi isoisä lempeällä ja vakavalla äänellä ja pani vapisevan kätensä ikäänkuin siunaten pojanpoikansa pään ylitse. "Me olemme tukalassa tilassa", jatkoi hän, "tukalammassa ja toivottomammassa kuin ehkä nyt voimme aavistaakaan, mutta juuri sellaisessa asemassa on soveliainta panna kaikki luottamuksemme Jumalaan, sillä ilman Hänen pyhää tahtoansa ei hiuskarvaakaan putoa päästämme. Ajattele tätä, lapseni, kun tuska ja toivottomuus uhkaavat saada sinut valtaansa, ja kun sinä vaan oikein rukoilet Jumalaa sydämmesi pohjasta, niin on Hän myös antava sinulle rauhan ja levollisuuden. Rauhoitu, lapseni! Älä itke! Ole vakuutettu, että kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä johtaa kaikki viisautensa mukaan, siis epäilemättä hyvään!"

Jaakko tukahutti kyyneleensä, ja kun isoisä oli istahtanut puutuolille lähelle ikkunaa, hiipi hän hiljaa hänen jalkojensa juureen ja pani päänsä isoisän syliin. Siinä asennossa pysyivät he kauan kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä välin kuin myrsky ulkona yhä riehui ja raivoisalla kiivaudella ryntäsi pientä paimenmajaa vastaan. Yhä paksummat lumipilvet pimittivät ilman, ja vihdoin tuli äkkiä pimein yö, vaikka vanha, puinen seinäkello heleällä äänellänsä vasta ilmoitti kolmatta iltapäivän hetkeä.

"Kello on kolme!" sanoi isoisä, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. "Jumalalle olkoon kiitos, Frans on jo varmaankin nyt ehtinyt suojaavan metsän reunaan, muuten hän ei jaksaisi kestää tämän ilman kauheata raivoa. Mutta varmaan on hän jo niin kaukana alhaalla, että tämä hirmumyrsky ei enää voi häntä vahingoittaa! Mutta kyllä hänellä mahtaa olla tuskallinen huoli meistä!"

Jaakko huokaili, mutta ei vastannut; rukoili ainoastaan hiljaa isänsä edestä. Hänellä oli siihen kyllin syytä. Tuulen raivo eneni hetki hetkeltä, sen kohina, sen ulvonta, sen vingunta pani pojan sydämmen vapisemaan. Pienet ikkunat kilisivät ja tärisivät myrskyn raivosta, ja raesateen tavoin paiskautui pyörivä lumi kalisten ja räiskyen ikkunaruutuja vastaan.

Jaakko ja isoisä eivät voineet ajatella mitään muuta, kuin kotimatkalla olevaa Franssia ja hänen karjaansa, ja kun joku tavattoman ankara tuulen puuska syöksyi ohitse, oli ehdottomasti kumpaisenkin ajatus heti: "tapaako tämä tuulenpuuska häntä, eli syöksyykö se voimatonna hänen ohitsensa?" He unhottivat kerrassaan kaiken muun tämän huolen ja pelon tähden, unhottivatpa nälän ja janonkin, ja vasta vuohen määkyminen majanviereisessä navetassa muistutti heitä, että kolmaskin elävä olento, -- vielä avuttomampi kuin he itse -- oli suljettu tähän kaukaiseen paimenmajaan.

"Valikkiparka", sanoi isoisä. "Sen olemme kokonaan unhoittaneet ja kiinnittäneet ajatuksemme ainoastaan omiin huoliimme. Maito vaivaa sitä ja se odottaa lypsämistä. Sytytä nopeasti lamppu, Jaakko! Tuottakaamme eläinparalle helpotusta ja syökäämme sitten illallisemme!"

"Joka samalla tulee olemaan päivällisemmekin", lisäsi Jaakko tähän. "Sillä tiedäthän isoisä ettemme aamusta saakka ole mitään ravintoa nauttineet."

Näin sanoen sytytti Jaakko lampun. Kun keittiön ahdas ala tuli valaistuksi, kiinnitti hän huolestuneen katseensa isoisään. Ilokseen huomasi hän kumminkin, että isoisän kasvot ilmaisivat suurempaa luottamusta ja rauhaa, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Vieläpä hymyili isoisä ystävällisesti hänelle, ja tämä hymyily valoi uutta rohkeutta poikaraukan epätoivoiseen sydämmeen. Raivoisa myrsky ei kumminkaan tauonnut. Päinvastoin, se syöksyi yhä uudistetuilla voimilla paimenmajan kattoa vastaan ja tärisytti kattopäreitä niin ankarasti, että luuli sen kiskovan kaikki mukanaan ilmaan. Ehdottomasti katsoi Jaakko peljästyneenä ylös.

"Älä pelkää lapseni", sanoi isoisä huomattuaan katseen. "Katto ja maja ovat kestäneet vielä rajumpia myrskyjä kuin tämä. Tiedäthän että vahvat poikkipuut ja raskaat kivet pitävät kiinni kattopäreitä, ja toiseksi on katto niin laaka, ettei tuulella ole vähintäkään voimaa siihen. Mene vaan rohkeasti eteenpäin ja valaise minua vähän, että me pääsemme navettaan Valikkiraukkamme luo."

Jaakko meni edeltä, ja yksinänsä navettaan suljettu vuohiraukka oli vimmoissaan ihastuksesta, alkoi määkiä puolta enemmän ja tempoi köyttänsä, kun molemmat kovanonnen kumppalit tulivat sitä tervehtimään, Jaakko silitteli elukkaa ja tarjosi sille pienen pivonsa täydeltä suolaa, jonka se halukkaasti nuoli, eikä antanut ainoatakaan suolaraetta joutua hukkaan. Sillä välin käytti isoisä tilaisuutta lypsääkseen vuohta ja vapauttaakseen sitä liiasta maidostaan. Se antoikin kokonaisen kiulullisen, ja Jaakko katseli sitä yhtä suurella ruokahalulla kuin isoisäkin, sillä kumpainenkaan, niinkuin jo mainittiin, eivät olleet koko sinä päivänä nauttineet mitään ravintoa.

"Meidän täytyy hoitaa Valikki hyvin huolellisesti ja omistaa hänelle kaiken mahdollisen huolen", sanoi isoisä, kun he jälleen palasivat navetasta keittiöön, joka, kuten jo mainittiin, oli sekä heidän asuin- että makuuhuoneensa. "Me emme saa koskaan jättää sitä lypsämättä emmekä ruokkimatta, sillä meidän oma toimeentulomme riippuu juuri sen hyvinvoinnista."

"Sinä peloitat minua, isoisä!" vastasi Jaakko hämmästyneenä. "Pelkäätkös sinä siis, että meidän on pakko kauemmin kuin korkeintaan pari päivää viipyä täällä?"

"Kuka voi sitä edeltäpäin sanoa?" vastasi isoisä miettivällä katseella ja kohottaen hartioitansa. "Ehkä me jo huomenna tai ylihuomenna olemme pelastetut tästä kiusallisesta tilastamme, ehkäpä voipi vielä viikkojakin kulua, ennenkuin meidät täältä vapautetaan. Hyvä on aina varustautua kaikkea, vieläpä pahimpaakin vastaan, ja vaikkei ole pakko kadottaa toivoa, niin ei kuitenkaan saa liiallisella varmuudella luottaa toivonsa täyttymistä. Näethän ja kuulet, rakkaani, ettei myrsky ja lumipyry vieläkään ole tauonnut. Itse turvapaikkaammekin tunkeutuvat nuo pyörivät hiutaleet."

Isoisä ei liioitellut yhtään sanoissansa. Vaikka maja olikin rakennettu melkein suojattuun paikkaan, ja savutorvi ylhäälle päin yhä kapeni, oli myrskyn valta kumminkin niin raju, että se välistä ajoi pieniä lumipilviä ulosjohtavan aukon kautta, ja molempien vangittujen täytyi tuon tuostakin pudistaa vaatteistansa sisään tunkeutuneen lumen. He vetäytyivät tosin uunin äärimmäiseen soppeen, mutta sittenkin puuttui paljon siitä mukavuudesta, jota heillä olisi ollut kotona asunnossaan laaksossa. Heille ei ainoastaan lumi tehnyt kiusaa, mutta myös tuo raju myrsky, joka välistä raivokkailla puuskilla lentää suhahti savupiipun torvesta sisään, uhkasi sammuttaa tulen takassa ja oli ylipäänsä hyvin tunkeileva ja kiusallinen vieras.

Jonkun aikaa sietivät kumpaisetkin erakkoparat rauhallisella kärsivällisyydellä kiusallista tilaansa, mutta vihdoin alkoi tämä jo olla isoisästä liikaa.

"Näethän, Jaakko", sanoi hän, "ettemme tänään muuten voi lämpimänä pysyä, kuin menemällä vuoteeseemme. Laskeutukaamme siis levolle, sillä peitteemme lävitse ei lumi tungekse eikä myrskykään ole meille niin kiusallinen. Huomenna tahdomme tarkastaa, voimmeko paremmin pitää tätä tunkeilevaa vierasta kauempana ja laatia itsellemme mukavampia istuinpaikkoja uunin ääressä. Tule, rakas lapseni, rukoilkaamme Jumalaa ja heittäytykäämme hänen pyhään suojaansa! Onhan Hän joka paikassa läsnä, niin hyvin syvissä laaksoissa kuin vuorien korkeuksilla; ja joskin lumi vielä sata kertaa paksummaksi karttuisi, niin lepäisi hänen isälliset silmänsä sittekin meidän päällämme! Hän näkee meidän ristiin taipuneet kätemme, Hän kuulee meidän huokauksemme! Niin, Herra, sinä olet aina meidän kanssamme ja me lepäämme pelvotta sinun siipiesi suojassa."

Niin puhui isoisä, ja Jaakko rukoili hänen kanssansa langeten polvillensa ja kohotti luottamuksella sydämmensä ja ajatuksensa Jumalaan. Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa vuohta, ettei yön kuluessa heidän ravinnonantajaltansa mitään puuttuisi, heitti ruokaa sen eteen ja kuivia olkia sen alle, sivellen lempeästi sen pitkävillaista selkää. Valikki oli mielissään näistä hyväilyistä ja hieroi kuvettansa pojan polvia vasten. Eläinraukasta näkyi navetan yksinäisyys pimeässä tuntuvan kolkolta, ja kun Jaakko hänet jälleen jätti, päästi se surkeita ääniä ja määkyi hirveästi. Poika surkutteli Valikkiparkaa, mutta kun hän ei voinut sitä auttaa, sulki hän navetan ja palasi isoisänsä luo, jonka viereen hän pani maata. Kohta hän nukkuikin; vuohen valittava määkyminenkin taukosi vähän ajan kuluttua, ja pienessä paimenmajassa oli kaikki aivan hiljaa, jota vastoin ulkona myrsky yhä vonkui ja ajoi rajussa vauhdissa paksuja lumipilviä pyryten ympäri.

NELJÄS LUKU.

Lumeen haudattuina.

Yö kului ilman muita häiriöitä, ja paimenmajan kaikki kolme asukasta nukkuivat niin rauhallista ja terveellistä unta, kuin jos he täydellisessä turvassa olisivat maanneet kotona vuoteessansa. Kun Jaakko vihdoin heräsi, kummeksi hän suuresti, että majassa oli aivan pimeä, vaikka hänellä oli tunne siitä, että hän oli tavallista kauemmin maannut. Kuullen jalkojen kopsetta hän arvasi sitäpaitse, että isoisä jo oli noussut; hän hieroi kummeksuen silmiänsä voimatta kumminkaan nähdä sen enempää.

"Isoisä", sanoi hän, "oletko jo ylhäällä ja päivä ei ole vielä edes noussutkaan?"

"Sinä erehdyt, lapsi", ukko vastasi. "Jos me tahtoisimme odottaa, kunnes päivä majaamme paistaa, saisimme vielä kauan jäädä makaamaan. Aurinko on jo epäilemättä aikoja sitten noussut, mutta minä pelkään ettemme me sitä voi nähdäkään, sillä ikkunamme ovat kaikesta päättäen ylhäältä alas asti lumikinosten peittämiä."

"Suuri Jumala, olisiko se mahdollista?" huusi Jaakko aivan peljästyneenä, ja hypähti äkkiä vuoteestaan noutamaan lamppua, jonka hän sytytti tullakseen vakuutetuksi surullisten tietojen totuudesta. "Minä toivon että olet pettynyt, isoisä", lisäsi hän tähän. "Yhdessä ainoassa yössä on mahdotonta, että voisi sataa niin paljon lunta!"

"Nyt saat nähdä ja tulla siitä vakuutetuksi", vastasi isoisä. "Ikkuna ei ole hyvin korkealla, ja sen lisäksi minä arvelen, että tuisku on pyrynnyt lumen majaa vasten. Jos asian laita on niin, ei se paljon merkitse. Lumi makaa ainoastaan kahden tai kolmen jalan paksuudessa ja me voimme silloin helposti lykätä sen syrjään."

"Niin, aivan oikein!" sanoi Jaakko rauhoittuneena. "Ja sitte tullaan tänään pelastamaan meitä vankeudestamme. Isä on varmaankin jo matkalla."

"Me tahdomme sitä toivoa, mutta me emme saa siihen liian lujasti luottaa, ettei pettymys sittemmin tuntuisi kovin katkeralta", vastasi isoisä. "Viisainta olisi, jos panisimme toivomme ainoastaan Jumalaan ja itseemme, lapseni. Olettakaamme sen mahdollisuuden, että meidän täytyy jäädä tänne suljetuiksi pitemmäksi ajaksi. Millä meidän tulee alkaa? Meidän on pakko siihen mukautua, emmekä voi muuta, emmekä parempaa tehdä, kuin arvostella apulähteitämme, ja kun me ne tarkoin tunnemme, menetellä suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta kuule, tuossa kukahtaa käkemme... seitsemän, -- siis oikein, -- päivä on, ja aurinko on jo noussut, jos kohta me pimeydessämme emme ole siitä mitään havainneet. Hyväpä oli kumminkin että minä eilisiltana vedin ylös kellon! Sitä emme saa koskaan unhottaa, Jaakko, ja ellen minä sitä ajatteleisi, niin pitää sinun minua siitä muistuttaa, kuuletko? Mutta nyt tutkikaamme ensin, kuinka paksulta lumi makaa ikkunamme edessä."

Kun he juuri olivat tutkimuksiansa alkamaisillaan, tapasi niinkuin eilen vuohen valittava määyntä heidän korviinsa.

"Seis!" sanoi isoisä, "ensiksi Valikkiparka, sitte lumi! Se saa odottaa!"

Molemmat läksivät siis kaikkein ensiksi navettaan. Isoisä kumartui lypsämään vuohta, ja Jaakko seisoi vieressä ja katseli tarkoin toimitusta.

"Niin, oikein, lapseni", sanoi isoisä, joka sen huomasi. "Se on todellakin tarpeellista, että opit lypsämään, niin voit kerran astua minun sijaani, jos minä kävisin liian heikoksi siihen työhön. Näethän sinä, että kumartuminen on minun vanhoille jäsenilleni raskasta, ja minun kätenikin alkavat käydä heikoiksi. Koettelepas kerran, kuinka voit suoriutua Valikista ja lypsämisestä."

Jaakko totteli, polvistui alas vuohen viereen ja koetteli, alussa kumminkin niin huonolla menestyksellä, että vuohi rupesi potkimaan ja oli vähällä kaataa kiulun kumoon.

"Hellemmin Jaakko, hellemmin! Sinä kosketat kipeästi vuoheen, kun sinä noin kömpelösti tartut siihen", puhui isoisä. "Koettele vielä kerran, mutta vähemmällä voiman ponnistuksella!"

Jaakko alkoi uudestaan suuremmalla varovaisuudella, ja muutamien uudistettujen kokeitten perästä onnistui se paremmin. Valikki seisoi levollisna ja antoi taas suuren kiulun täydeltä maitoa, joka niin varovasti vietiin keittiöön, ettei tippaakaan siitä hukkaan menisi.

Kun he molemmat olivat virkistäneet itseänsä nauttimalla tuoresta, makeata maitoa, joka yksin muodosti heidän aamiaisensa, käänsivät he huomionsa taas sataneeseen lumeen, ja isoisä avasi hiukan ikkunata koettaakseen, jos hän sieltä käsin voisi mitata kertyneen lumikinoksen paksuuden. Mutta tämä koe ei antanut tyydyttävää tulosta. Niin etäälle kuin hänen käsivartensa ulottui, tunsi hän joka paikassa lunta, joten kinoksen siis joka tapauksessa täytyi olla muutamia jalkoja paksu. Ikkuna suljettiin siis ja he menivät savupiipun aukon alle täältä käsin ehkä ylöspäin jotain nähdäksensä.

"Minä näen taivaan, isoisä!" huusi Jaakko ohjaten katseensa savupiipun torveen.

Isoisä tähysteli myös sinne, ja huomasi ettei Jaakko erehtynyt. Savupiipun vetoryöri oli avoinna ja voitiin ahtaan aukon kautta katsoa ulos avaruuteen. Muutamia tuokioita myöhemmin kimelteli aurinko äkkiä kirkkaasti lumikinoksia vasten, jotka torven yläreunan ympäri olivat kasaantuneet melkoiseen korkeuteen, ja Jaakko, joka tuon kirkkaan kimelteen nuorilla silmillänsä ensiksi havaitsi, huomautti isoisää tästä. Melkein tarkoilleen voivat he, kun heidän silmänsä ensin vähän olivat tottuneet lumen häikäisevään valoon, arvostella kerroksen paksuuden, kun ei mikään ulkoneva osa estänyt näkemästä. Se oli yksinkertainen suppilo, jonka lumi oli muodostanut piisin yli.

"Vahinko!" sanoi isoisä. "Jos meillä vaan olisi portaat, niin voisit kiivetä ylös ja tähystellä ulkona vähän ympäryksiä. Muistaakseni pitäisi ylhäällä löytyä luukku, jolla savupiippu voidaan sulkea. Isäsi valmisti sen muutamia vuosia sitte tuonne ylhäälle, kun piisiä korjattiin, se kun silloin oli hyvin kurjassa tilassa ja uhkaili ensi myrskyssä murtua maahan. Se olisi meille suuri etu, jos me voisimme saada aikaan jonkunlaisen laitoksen, jolla mielemme mukaan voisimme sulkea ja avata luukkua; mutta valitettavasti en näe mitään mahdollisuutta nousta ylös savutorveen."

"Jos savutorvi vaan olisi hiukan ahtaampi", sanoi Jaakko, "en silloin porraspuita kaipaisikaan. Minä kapuaisin ylös niinkuin nokinuohoojan oppipoika. Mutta valitettavasti, niinkuin nyt on, ei se käy päinsä, savutorvi on liian laaja voidakseni saada tukea sen molemmista seinistä."

"Ja kumminkin pitää meidän miettiä, mitenkä keinon keksisimme", väitti isoisä miettiväisenä vastaan. "Luukku on meille siksi tärkeä. Ajattele vaan, Jaakko, jos taas tulisi myrsky lumipyryineen! Heti sulkisimme luukun, eikä myrsky, eikä lumihiutaleet olisi meille enää haitaksi majassamme; me istuisimme suojattuina ja lämpimässä, kuinka ikinä rajuilma ulkona päittemme ylitse riehuisikin. Sanoppas minulle, Jaakko, osaatko kiivetä? Puissa tarkoitan?"

"Oi, tietysti, isoisä", vastasi poika vilkkaasti. "Minun kumppalini sanovat aina, että sitä minä osaan paraiten heistä kaikista. Mutta mitä voipi se meitä nyt hyödyttää? Savutorvi ei ole mikään puu!"

"Aivan oikein. Kumminkin johtuu mieleeni, että minä jossain tuolla navetassa olen nähnyt jokseenkin pitkän kuusisen riu'un", väitti isoisä vastaan. "Mitä jos sen tänne toisimme..."

Jaakko taputteli iloisena käsiänsä. "Sepä vasta oli oivallinen ajatus, isoisä", huusi hän. "Jos riuku vaan on tarpeeksi pitkä yltääkseen ylös asti, niin olemme tarkoituksemme voittaneet. Sata kertaa olen jo puuhun kiivennyt, joll'ei heidän runkonsa vaan ollut niin paksuja, että voin saada käsivarteni ympäri. Etsikäämme heti tuo riuku, isoisä!"

He etsivät, ja riuku löytyi kuin löytyikin. Se oli käsivartta paksumpi ja kuori peitti sen vielä, niin että sen pinta oli karkea.

"Tämä tulee paljon kiipeämistäni helpoittamaan", sanoi Jaakko hilpeästi, "ja kysymys on vaan, jos me voimme sovittaa sen savutorven sisään."