Part 1

LUKUKAMMIO

(Imperfectum)

Kirj.

RAGNAR JOSEPHSON

Tekijän luvalla suomentanut

Aarni Penttilä

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I

Palavat kammiot. Kirjasto. Kolme sukupolvea. Traditio. Tieteileminen. Ystävyys. Typologi. Luonto. Murhattu Odysseus.

II

Uskollisuus. Omatunto. Lukeminen. Ensimmäinen painoarkki. Tieteileminen. Palavat kammiot. Erakko. Kummitus. Sydän. Yö.

III

Palavat kammiot. Vesiajoa. Nykyhetki. Kulttuurivallankumouksellinen. Suuri aikakausi. Runous ja tiede. Käsikirjoitus. Lukeminen. Tieteellinen luomistyö. Palavat kammiot.

Yliopistokaupungin monien muiden rakennusten keskellä seisoo eräs vähäinen hökkeli, Imperfektum. Ne lukuisat ylioppilaspolvet, jotka ovat eläneet ylioppilasvuotensa sen nojahtaneiden ja natisevien puuseinien suojassa, tuntevat nimen merkityksen. Heille tuo rakennus uskollisesti säilyttää muiston siitä ajasta, joka kerran oli, ja joka oli heidän vaikeimpansa ja parhaimpansa. Kun he joskus palaavat kaupunkiin ja tekevät toivioretkensä muinaiseen majaansa, huminoi se aika hiljaa heitä vastaan; vuodet täynnä etsintää ja unelmia, epäilyä, lyötä ja iloa. Ja jos he kuuluvat uskollisten parveen, syventyvät he hetkeksi opiskeluaikansa, ensimmäisten miehuusvuosiensa peruuttamattomasti menneeseen Imperfektumiin.

Muutamia piirteitä erään sen asukkaan elämästä tässä kerrotaan; ei hänen ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltansa, vaan kaikilta hapuilevilta vuosilta, joina hän koetti kypsyä tiedemieheksi. Ehkä herättävät hänen mietelmänsä, hänen tunne-elämänsä ja hänen keskustelunsa opinnoista vastakaikua sen piirin ulkopuolellakin, jonka kerran oli tapana kokoontua hänen ahtaaseen kammioonsa.

I

PALAVAT KAMMIOT.

Hän kulkee hiljaisia katuja tänä iltana, alas ahdasta Linnankujaa, alastomien lehmusten reunustamaa joenvartta, kohti Islanninsiltaa, joka hiljaisena kaartuu yli kammitsoidun putouksensa.

Kaikki on äänetönnä, vain akkunain valot puhuttelevat häntä. Hän kuulee mitä ne sanovat hänelle, sillä hän tuntee melkein jokaisen lampun tehtävän tässä pienessä kaupungissa. Hän tietää, mitä kirjoja ne valaisevat, hän tuntee ne, jotka istuvat kumartuneina kirjojen ääreen.

Glasin talon ullakkokamarissa palaa, tänä iltana istuu siis Waern-ystävä, kreikkalainen, murtaen peistä antiikin draaman kuoron kehityksen puolesta; hänen teoriansa oli rohkea ja uusi, Jacob tuntee sen ja ihailee sitä. Punerva hohde säteilee keltaisen Ommelvakan alakerran akkunasta; Kantin puhtaan järjen kritiikki on alistettuna vähemmän puhtaan järjen kritisoitavaksi; Somzeliuksen hevosaivot koettavat löytää rakennelmasta heikkoja kohtia; jos hän tänä iltana keksii tuolta valtavalta virhepäätelmän, on hän huomenna suurmies filosofien joukossa.

Arkeologinkin valo 35:ssä on tänä iltana sytytettynä: Lind piirtää suurta Hälsinglandin muinaislinnojen karttaansa. Ja tuossa vieressä palaa valo: —sta päätteiset paikannimet lähenevät siis selvitystänsä, ja tuossa muuan: Puolan ja Ruotsin suhteet vv. 1704—05 ovat kirkastumassa, se näkyy loisteesta. Ja tuossa, ja tuossa, ja tuossa! Johannes-evankelistan jumalusko palaa liekki yhä kirkkaampana, muinaisranskan con-prefiksi saa yhä useampia merkitysvivahduksia, ja Tegnérin poliittinen runous viskoo säteinä valoa pienestä ikkuna-aukostaan.

Kun hän näin siinä kulkee, syntyy hänessä jokin tunne; ei hän tiedä nimittäisikö sitä kunnioitukseksi vai rakkaudeksi vai kiitollisuudeksi. Mutta häntä ylentävät kaikki nämä pimeitten kujien loistavat kammiot, tiedonjanon-, nuoruusunelmien-, totuudenjanontäydet. Hänestä tuntuu, että nämä pimeässä palavat pisteet kerran suurenevat ja kerääntyvät isoksi aamunsarastukseksi, joka virtaa yli hänen maansa. Tunnista tuntiin, vuodesta vuoteen hänen toverinsa istuvat keräten heltiämättömän kärsivällisesti sen koitteen polttoaineita. Elämänjanoiset pojat vangitsevat nuoren voimansa huoneeseensa; se uhrataan virittämään valoa yhä voimakkaammaksi. Kuinka hän kunnioittaakaan tätä nöyrää uutteruutta, kuinka hän rakastaakaan sitä! Ehkä monikin liekki sammuu ravinnon puutteesta, ja monesta ei kai ole säteilevä paljon valoa. Mutta jok'ainoa koettaa toki kykynsä mukaan tulla siksi lähteeksi, josta pulppuaa uutta tietämystä, uutta tietoa, uusi totuus.

Kokonainen sukupolvi, hänen omansa, istuu tänä iltana valvoen lamppunsa ääressä. Hän kuulee sen hengityksen, hän tuntee sen valtimonlyönnin, hän näkee sen etsivät, kirkkaat, tiedonjanoiset silmät sädehtimässä vastaansa. Tälle suuren tasangon, suuren maan, suuren maailman kurjalle läikälle he ovat kokoontuneina, hänen ystävänsä, hänen toverinsa, he jotka kerran, puolustavat oikeutta, puhdistavat uskontoa, lääkitsevät haavoja ja opettavat totuutta. Hän on ylpeä heistä, näistä kamppailevista nuorukaisista, hän luottaa heihin. Hän haluaisi yhdellä ainoalla suurella lämmittävällä syleilyksellä selittää hellyytensä heitä kohtaan, heidän ankaraa vuosien mittaista uutteruuttaan heidän hapuilevia, valoisia toiveitaan kohtaan.

Hän itse on muuan heistä. Hänen rintansa laajenee kiitollisena siitä, että hänkin on saanut kuulua tähän pieneen hiljaa palavaan parveen. Hän tietää, että hänessäkin on sellainen kyven, joka saa ravintonsa hänen verestään, joka on kasvava hänen työstänsä, ja josta kenties on kerran tuleva uuden päivän kirkas säde.

Hän menee kotiinsa. Hän menee ahtaaseen, pimeään, ihanaan huoneeseensa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjansa ääreen.

KIRJASTO.

Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton. Kirja seisoo hyllyllänsä, otetaan alas sieltä päiväksi, asetetaan takaisin vanhalle paikallensa, siihen samaan koloon, jossa se on seissyt vuodet kaiket. Tuoli seisoo kerran saamallaan kohdalla, muuan mies tulee ja istuutuu sille, sille samalle tuolille, jolla hän on istunut vuodet kaiket. Ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi, ja valo sammutetaan ja portti suljetaan ja portti avataan ja valo sytytetään. Ja kirja otetaan alas ja mies lukee, ja kirja pannaan paikoillensa, ja aika vierii hiljaa, hiljaa, tapauksettoman hiljaa.

Jacob on tullut mieheksi ja saanut tuolin ja kirjan, jota hän lukee. Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy kolmekymmentä sivua neljässä tunnissa. Minne katoavat loput kymmenen sivua? Hän ei tiedä sitä, ne hiipivät tiehensä, pois huojuvien puiden puistoon, tiehensä joelle, joka kulkee kohti merta, joka virtaa mereen. — — — Hänen tuolinsa rasahtaa, professori vieressä käännähtää ja silmäilee häntä. Hän istuu hiljaa kuin hiiri, teroittaisiko hän kynäänsä? Ja hän iskee työhönsä jälleen, kaksi sivua selvänä, neljä, kymmenen sivua, tunti.

Päivät vierivät, toinen samanlaisena kuin toinen. Jacob lukee, kirja loppui; oh, niin monen monta kirjaa on hyllyllä odottamassa. Mutta Jacob lukee. Hän kiertää säärensä tuolin jalkojen ympärille, niin että lihaan leikkaa, nyt ei hän voi karata, hän haraa pitkää tukkaansa ja tarttuu siihen, nyt ei hän voi kääntää päätänsä. Hänen yläpuolellaan valoisa, korkea, vaitelias halli, hänen ympärillään vaiteliaat tutkijat, hänen edessään vaitelias kirja.

Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy viisikymmentä sivua neljässä tunnissa. Mistä ne kymmenen viimeistä sivua tulivat? Hän ei sitä tiedä, ne hiipivät hänen luokseen itsestään. Ne humajavat hänen luokseen mukanaan ihmeellisten lakeuksien, kirkkaiden, valokimmelteisten syvänteiden kangastuksia, joista hän ei ole mitään tiennyt.

Nerokas järjestelmä rakentuu kohti korkeuksia, yhä korkeammalle, korkeammalle. Kestääkö se? Nyt se horjuu, se kaatuu, hiljaa. Valtava avaruus kartoitetaan, tuolla ovat laaksot ja vuoret, nyt avautuu silmänkantamattomia näköaloja. Todistus terottaa nuoltansa, nyt se on valmis, viuhahtaen se lentää läpi ilman ja osuu: muuan portti vajoo maahan, ja uusi raikas ilmavirta tulvahtaa ulos. Tuolla sädehtivät kultaiset mahdollisuudet, minä pyydystän! Tuolla liploo lähde, minä juon! Tuolla huminoi sävel, minä kuuntelen! Enemmän, enemmän minä tahdon imeä mielikuvitukseni huokosilla, minun mieleni laajentuu, minun katseeni kantaa kauas, minun järkeni väräjää halusta.

Hän katsahtaa kirjastaan levähtääkseen. Hän näkee valkohapsisen naapurinsa, köykkyselkäisen, kuusikymmenvuotiaan köyristyneenä käsikirjoituksensa ääreen. Lapsenhymy väreilee vanhan kasvoilla, vapisevat kädet innostuvat, harmaat posket punehtivat. Nyt juopi vanhus nuoruuden lähteestä syvin, vilvoittavin siemauksin, nyt nauttii hän älyllisen humalan kristallista viiniä.

Hänen vieressään Jacob näkee nuoremman, pureutunut-ilmeisen oppineen. Hänen ohimonsa takovat kuin vuorta kiivetessä, hänen kätensä ovat nyrkissä, hänen rintansa työskentelee. Nyt koettaa hän ajatuksensa painolla murtaa pilviseinän edessään. Kuin keskitetyin hyökkäyksin iskee hän aukkoja pimeyteen, heilauttaa itsensä yhä korkeammalle jyrkällä pilvipeittoisella vuorenseinämällä.

Muuan nuorukainen istuu tuijottaen kuin äkillisen surun kohtaamana. Hän katsoo katsottuaankin samaa sivua aivan kuin hän ei kykenisi käsittämään sitä onnettomuutta, jonka nuo painetut rivit ovat tuoneet hänelle: hänen tieteellinen unelmansa on tuossa kirjan lehdillä murskattuna; se ajatus, jota hän vuosikausia on elättänyt, ja jolla hän kerran aikoi vallata maailman, se on tuossa jo, rikkaampana, mahtavampana, kuin mihin hänen voimansa milloinkaan olisivat kyenneet sen muovaamaan.

Ja Jacob tarttuu jälleen kirjaansa, ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi ja valo sammuu.... Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton.

KOLME SUKUPOLVEA.

Jacob oli ottanut tehtäväkseen tutkia, ketkä ennen häntä olivat kuluttaneet nuoruutensa Imperfektumin kammiossa. Rikkaasta, vaihtelevasta sarjasta kasvoi kahden hahmo yli muiden.

Toinen heistä oli valtiotieteilijä Severin Alin, nykyinen etevä valtiopäivämies ja ihailtu puolueenjohtaja. 80-luvun loppupuolella hän oli edes takaisin kuljeskellut näitä lattialankkuja ja iskenyt nyrkkiänsä näihin seiniin saadakseen ongelmat ratkeamaan. Ainoana näkyvänä muistona Alinin ajoilta oli puheenjohtonuijan varsi, joka myöhemmin oli sijoitettu ovenpieleen palvelemaan huomattavan epäkäytännöllisenä vaatenaulakkona.

Alinin voimakas nyrkki oli lukuisia kertoja puristanut tätä nuijanvartta vahvistaen ne suuret yhteiskuntaa mullistavat päätökset, jotka hänen kamarissaan oli tehty. Hän oli muodostanut valistuneitten ystävien kanssa liiton, jolla illoin oli salaisia kokouksia tässä oivasti suojatussa asunnossa. Johtajansa kaunopuheisuuden innostamana seura oli — nämä seinät ainoina todistajina — lakkauttanut prostitution, kohottanut työväenluokan aineellista ja henkistä tasoa, miinoittanut valtiokirkon ja viitoittanut ohjelman Ruotsin tasavallaksi. Nuoret älyniekat olivat kiiruhtaneet opintojensa leikistä Alinin kerhon vakavuuteen; siellä ei rakenneltu kekseliäitä tieteellisiä ilmalinnoja, vaan uutta, todellista yhteiskuntaa maan ja kansan siunaukseksi. Yhteiskunnalliset aatteet olivat valtoiminansa kuohuilleet ahtaassa huoneessa, mutta Alin oli istunut tyrskyjen keskellä kuin rauhallinen ja mahtava kallio.

Toinen asunnon edustajista, josta Jacob rakenteli kuvitelmiansa, oli Johan Almark niminen mies, nyt erään pienehkön maaseutulehden jo unohdettu toimittaja. Jacobin huoneessa oli hänestäkin eräs muisto; uunissa oli vielä jäljellä joitakin merkkejä niistä mielikuvituksellisista arabeskeista, joilla tuo lahjakas diletantti oli koettanut antaa rumalle huonekalulle onnistuneemman esteettisen leiman.

Almarkin loistokausi yliopistokaupungissa oli ollut vuosisatain vaihteessa. Hänen suuri, imevä katseensa leveälierisen hatun alla oli vanginnut parven hartaita ihailijoita ja ystäviä. He kerääntyivät hänen luokseen vapaisiin istuntoihin, joissa viljeltiin harvinaisia valaistusvaikutuksia, pöydällä kämmeköitä. Vanhemmat olivat tulleet sinne keskustelemaan suurkirjallisista uutisista, valittiin uusia neroja, tuomittiin kuolemaan entisiä. Nuoret olivat väräjävin äänin lukeneet kainot koelmansa ja odottivat vavistuksella Almarkin tuomiota. Hänen ihmeellinen katseensa oli heille vahvistanut, kannattiko jatkaa kirjallisella uralla vai eikö. Moni oli lähtenyt hänen luotansa varmana kutsumuksestaan, moni kunnianhimoiset toiveet murskattuina.

Hartaimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin Almark kähisevällä, mutta voimakkaalla äänellään itse oli esittänyt jotakin sellaista, joka oli saavuttanut hänen hyväksymyksensä. Oli vaistomaisesti tunnettu, että näinä iltoina uuden ajan runous juurtui nuoreen sukupolveen. Se runoilija, jota näin tulkittiin Almarkin piirissä, se joutui yhdellä iskulla suurten kirjoihin. Ja tätä huomattavaa kulttuuritapahtumaa pohdittiin ja naulittiin seuraavana päivänä kahviloissa ja kadunkulmissa.

Kaksi yliopistokaupungin elämän mennyttä vaihekautta Jacob näki ruumiillistuneina Severin Alinin ja Johan Almarkin hahmoihin. Yhteiskunnallisten mullistusten itämisajan, jolloin jokainen lahjakas ylioppilas oli yhteiskunnanparantaja, ja kaunokirjallisen kukoistuksen ajan, jolloin jokainen puolivuosi toi mukanaan ruotsalaisille kirjamarkkinoille jonkin kiihkonumeron, ja jolloin jokaisesta kalpeasta ja pitkätukkaisesta nuorukaisesta uumottiin uutta lyyrikkoa.

Vaan Jacobin huone ei enää ollut ei yhteiskunnallisten enempää kuin esteettistenkään väittelyjen polttopisteenä. Yhteiskunnan uudistus oli kauan sitten poistettu keskustelun päiväjärjestyksestä. Uudet sosiaaliset aatteet olivat tulleet toteuttamisen runottomalle asteelle ja samalla menettäneet niiden nuorukaisten huomion, jotka halusivat liikkua uusin, rohkein ajatuksin, eivät kunnallishallinnon tai valtakunnanhallinnon murheellisen käytännöllisin kysymyksin. Ja esteettisienkin kysymysten ympärillä oli Jacobin ja luultavasti myös muitten huoneissa sangen hiljaista. Syy oli kyllä mutkaton: ei ollut enää suurta uutta kirjallisuutta, josta olisi voinut murtaa mielipiteitä. Joskus ehkä kainosti yritettiin keihästää joku uusi runoilija, mutta sellainen yritys toistettiin haluttomasti. Ja tämä kirjallisen elämän autius se synnytti selkeäpiirteisen epäilyn jokaista omassa piirissä syntynyttä lyyrillistä koetta kohtaan. Enää harvoin kuultiin pikkuhuoneissa jonkun lukevan runoa; romanttisten valojen sijalla oli häikäisevä sähkö; niin, jopa tukkakin jo leikattiin.

Mutta pohdiskelu ei silti ollut tyrehtynyt Jacobin huoneessa. Niihin seiniin, jotka vuosikymmenet olivat vastanneet niin intohimoiset aallot, murtui yhä niinkuin ennenkin vaahtoharjoja. Huone oli siinä määrin kyllästetty tupakalla ja henkisesti palavilla aineilla, että jos siellä oli edes kahdetkin aivot yhtaikaa, leiskahti tuli.

Nyt kiisteltiin — tieteestä. Ennen oli opiskeluvuodet käytetty tutustuen yleisesti sellaisiin kysymyksiin, jotka liikkuivat ilmassa; nyt tultiin jo muutamassa vuodessa ammattimiehiksi, jonkin tieteenhaaran spesialisteiksi ja siihen syvennyttiin kaikin voimin. Tieteellinen organisointi oli suoritettu niin kiinteästi, että tulokas heti sai paikkansa rivistä alimman asteen tutkijana, mutta kuitenkin tutkijana. Enää ei oltu liber studiosuksia, oltiin ammattimiehiä.

Ja ammatista puhuttiin. Riitaannuttiin eriävien metodillisten käsitysten vuoksi, toinen murhattiin jonkin tutkimuksen vuoksi. Kartoitettiin toisen järjestelmän harhatiet, analysoitiin ainesten kokoamisen tekniikkaa, ainesten käsittelemisen ongelmaa. Puhuttiin arkistoista, opettajista, kirjastoista, hypoteeseista. Seulottiin toisasteisen lähteen totuusarvo, typologisen sarjan todistusvoima, päiväyskoje, influenssiteoria, pragmaattinen historiankäsitys ja mekaaninen kehitysoppi.

Pujeenjohtajannuijasta oli tullut vaatteenripustin ja uunin arabeskit olivat kuluneet ja unohtuneet. Ei pystytetty uusia yhteiskuntia, ei luotu uutta taidetta. Oltiin niin pitkälle kuin kykyä riitti tiedemiehiä, ja niin pitkälti kuin aika salli puhuttiin tiedettä.

TRADITIO.

Muuan runokirja kaupungista lojui kirjakaupan ikkunassa, 'Ei myrskyjä vielä' niminen. Jacob poikkesi kauppaan ja osti sen. Hän odotti saavansa nähdä tästä pikku vihkosta edes pienen pilkahduksen omaa elämäänsä, toveriensa elämää.

Heti ensimmäisestä runosta hän ymmärsi, että otsake oli tarkoitettu ivalliseksi. Se ennusti, että myrskyt olivat nuoren tekijän elämässä tavallinen sää.

Se muutti Jacobin mietteliääksi, sillä hän tunsi näitten ylioppilasrunoilijoitten myrskyilmakehän: ylpeä tuomio porvarillisesta moraalista, mikä urheus, mikä rohkeus, ja kun se oli tehty: avomielinen paljastus niistä paljon sisältäneistä öistä, jotka nuoren runoilijan oli onnistunut hankkia muutamien vähäisten ruususten avulla.

Uudessa runokirjassa oli koko rituaali; runoilija vertasi laulaen itseään kevättuuleen, joka niin huolettomasti käsittelee kaikkia kaupungin tyttösjalkoja; hän kuvaili hellän muistavasti kaikki ne pikkujulkeat kolttoset, jotka hän oli tehnyt järjestysvallalle ja naisväelle. Hän pani runoksi kirjanpitäjäerotiikkansa pitkin, kainostelemattomin sanapinoin, vaatien, että nuo sinne tänne sirotetut sanat 'kevät' ja 'valkolakki' ja 'nuorukainen' pirskottaisivat ruusuntuoksua karkeuteen.

Mikä sitten noissa joka joulu ja kevät palaavissa tuotteissa tuntui niin loukkaavalta? Totta tosiaan, siveellistä närkästystä ei Jacob tuntenut. Hänestä tosin tuntui, että nuoren miehen kohdellessa huonosti nuorta naista pitäisi suhdetta katsoa erittäin yksityisluontoiseksi asianomaisten keskiseksi seikaksi. Ja jos nuori mies halusi antaa episoodille lyyrillisen muodon, niin kernaasti hänen puolestaan, kunhan ei soinnutus ollut aivan liian virheellistä. Ei, siinä oli jotakin kokonaan muuta. Tämä runoilija, nämä runoilijat ne esiintyivät koko nuoren opiskelevan sukupolven nimissä. Heidän runonsa ottivat päälleen pyhän ylioppilasien ilmeen, tuon kyynillisyyden ja sentimentaalisuuden kummitusmaisen ilmeen. Valkea ylioppilaslakki heitettiin uljaasti vinoon tyhmyyden ja raakuuden päälle ja pillitettiin kevätmyrskyistä ja kamppailevasta nuoruudesta ja murskatuista unelmista ja vietellyistä tyttösistä.

Oliko tällaisessa ylioppilaselämän kuvauksessa hituakaan totta? Oliko sillä oikeus puhua näin tuttavallisessa äänensävyssä 'meistä nuorista hupsuista'? Varmasti ei! Luonnollisesti oli pienessä opiskeluyhteiskunnassa poikia, jotka viettivät vapaan aikansa tuolla niin usein ylistetyllä tavalla. Oli pieni joukkio, joka oli uskollinen ns. ylioppilastraditioille, joka toisin sanoen eli ruumiillisille iloillensa ja saarnasi niistä. Heillä oli tehtävänsä, näillä nuorukaisilla ja he tunsivat vastuunsa. Sillä sukupolven suurin osa eli työssä, levottomuudessa, iloiten, kamppaillen, eikä siltä riittänyt aikaa eikä halua huolehtia traditiosta. Sen vuoksi painoi se sitä raskaammin niiden hartioita, jotka olivat ottaneet tehtäväksensä ylläpitää kunniakasta ylioppilasmaista siveettömyyttä, ylioppilasiloa alituisesti yhtä loukatun ja ihastuneen yleisön silmissä. Niinkuin kaikessa muussakin, niin oli tässäkin järjestynyt käytännöllinen työnjako. Yhdeksälle oli opiskelukammio työhuone ja vasta kymmenennelle jokin chambre séparée. Traditio saattoi olla tyytyväinen: tuo kymmenes se alati oli rakkaana mielikuvana nuoresta, iloisesta ylioppilaasta oikeata lajia. Ja runovihkot levittivät hänestä yli maan tiedon merkiksi siitä, että vielä ei kaupunki ollut kuollut, vielä siellä oli jotakin jäljellä oikeasta, vanhasta, kunniakkaasta hengestä.

Mutta se henki oli kuitenkin kuollut. Se oli pelkkä koriste, sen joukon kantama, joka kuitenkaan itse asiassa ei opiskeluelämässä mitään merkinnyt. Sentimentaalinen säädyttömyys, törkeä elämä ei enää ollut uuden sukupolven elämänmuoto, ja runoilijat koettivat turhaan houkutella esiin vastakaikua uuden nuorison sydämestä.

Pohjimmaltaan ei itse tämä huoleton elämä ollut Jacobille vastenmielinen, vaan sen kirjallisuus; sitä hän vihasi; tuota kirjallisuutta, joka velvollisuudentuntoisen, virallisen luonteettomana yritti kohottaa matalan ja vastuuttoman moraalin opiskeluelämän varsinaiseksi ytimeksi ja tarkoitukseksi.

TIETEILEMINEN.

Jacobista puut olivat melkein vihertäviä, vaikka oli talvi, ja ihmiset melkein kauniita, vaikka he olivat pikkukaupungin eläjiä. Hän hymyili kaikille, kullekin ja hän tunsi tarvetta jakaa heille hyvää, kukkuraista sydäntään. Hän auttoi erästä kaupunginlähettiä työntämään tyhjiä rattaita ja antoi roposen eräälle hyvin puetulle, hämmästyneelle koulupojalle. Hän nyökäytti ystävällisesti eräälle palvelustytölle, joka riippui talon ikkunoita kuivailemassa; tyttö kokoili hameitaan ja näytti kiukustuneelta. Ilma oli kirkasta, keveää, kuin kylmää ja aurinkoa tuoksuten. Hän keksi, että pelkkä hengittäminenkin on fyysillinen nautintokeino, jonka hurma on selittämätön ja ennen kokematon. Hän hengitti. Hän oli onnellinen.

Eipä, ei täysin. Hän tahtoisi tavata jonkun, samantekevää kenet, jolle hän olisi voinut eritellä tyytyväisyytensä syyn. Hänen puoliksi tiedoton ilonsa, jonka hän sisimmässään tunsi, oli tosin mieluinen, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, ennenkuin se muuttuisi tietoiseksi. Ja ehk'ei se silloin enää olisikaan iloa? Niin, jos niin kävisi, jos se rikkuisi joutuessaan päivänvaloon, eipä silloin kannattanut kuljeskella siitä nauttimassa.

Hän poikkesi ostamaan sikaaria, hän pyysi saada kaupan parhaimman.

— Havanna ennen päivällistä, se tuskin on hyödyllistä, sanoi pikku myyjätär äidillisen huolestuneena.

— Saanko istahtaa tähän ja jutella vähän?

— Kernaasti, jos teitä huvittaa.

— Mutta kun puhuisin vain itsestäni.

— Ei se niinkään harvinaista ole.

— Nähkääs, minulla on tänään käsissäni eräs parhaita päiviäni, sellainen päivä, joita ainoastaan me tiedemiehet saamme elää jonkin yksinäisen kaivatun kerran. Köyhä kullanmetsästäjä, joka kuukausia ja vuosia on turhaan hakenut ja etsinyt, ja sitten muutamana päivänä näkee punaisen metallin kimmeltävän hiekassa, hän ehkä tuntee jotakin samantapaista. Me vaellamme läpi kirjojen aarniometsän, me vajoamme paperirämeisiin ja poraudumme käsikirjoitusvuorten läpi, kultajyvänen sieltä ja toinen täältä, kas siinä kaikki mitä löydämme, me kokoamme ne ahneesti, sellainen on kaiken vaivamme mitätön saalis; sitten eräänä päivänä, tänään kimmeltää metalli paljaana edessämme, ja saamme vain kerätä sitä suurina, ihanina kimpaleina. Kädet vapisevat jännityksestä, ja sydän takoo; saanen rauhoittaa hermojani tällä sikaarilla.

Tyttö kuunteli silmässä loiste niinkuin hän näkisi valtavia kultakenttiä pöydälle leviteltyinä.

— Ei itse kulta, vaan kullan keksiminen se valaisee meidän sisimpämme. Iloitsee epäitsekkäästi kun on paljastanut ihmiskunnalle rikkauksia, jotka ehkä ilman hänen keksimisvoimaansa olisivat ikuisiksi ajoiksi jääneet kätköön.

— Käykö päinsä selittää tällaiselle asioita tuntemattomalle kuin minulle, mitä tänään olette keksinyt.

— Se on vaikeanpuoleista, mutta koetanpa. Minä tutkistelen erästä ruotsalaista 1800-luvun alun kirjailijaa. Minä koetan selvittää hänen ajatussysteemiänsä, koetan valaista hänen mielikuvamaailmaansa. Tehtävänäni on tutkia sen maailmankatsomuksen syntyä ja sisällystä, josta hänen runoutensa on puhjennut. Siis aivan samoin kuin tutkitaan sen puutarhamaan kokoomusta, jossa on nähty omituisten kukkien kasvavan. —

Jacob pysähtyi; hänestä tuntui vastahakoiselta puhua muuten kuin yleisin sanoin. Hän kävi yhä epävarmemmaksi, kuta lähemmäs hän joutui sitä konkreettista keksintöä, joka oli hänen päivänsä riemuvoitto. Hän pelkäsi pikku neitosen ymmärtämätöntä ilmettä, aivan kuin se olisi ollut pätevää kritiikkiä. Mutta hän huomasi, että neitonen odotti tarkkaa selkoa, ja hänen täytyi jatkaa.