Chapter 8

MAIJA _(istahtaa huohottaen mättäälle)._ Se vielä puuttui! Koko metsä pilkkaa minua. Eikä yksikään armelias kuusenkarahka pidä kiinni varasta, minun omaa veljeäni Svante Aprillia, joka on varastanut kaikki minun kukkani! _(Pyyhkii silmiänsä)._ Ei, ... kukaan ei saa nähdä minun itkevän! _(Nousee ylös reippaana ja iloisena)._ Hyvää huomenta, metsä! Tunnetteko minua, herra Hongikko. Kenties rouva Kuusela muistaa minut menneestä vuodesta? Enkös minä sinutellut neiti Lehmusta, Vaahteraa, Pihlajaista ja Tuomista? Vuodet kuluvat, pikku tytöille tulevat entiset puvut liian ahtaiksi... Vai niin. Herrasväki näyttää niin oudolta, herrasväellä ei ole kunnia? Minun täytyy kai sitte esitellä vähäinen olentoni _(niiaa)._ Minä olen Maija, kukkaistyttö, jonka koko Eurooppa, pohjois-Aasia ja pohjois-Amerikka tuntee. Mutta tänä vuonna on nimeni Perdita, kadotettu Toukokuu. Ajatelkaas, eilen, viimeinen päivä Huhtikuuta, oli auringonpaiste; tänään, ensimäinen päivä. Toukokuuta, on talvi ja lunta! Oi, miten minua paleli, kun avasin silmäni tänä aamuna! Kaikki koululapset etsivät minua, mutta eivät löytäneet mistään. Minä olin kömpinyt valkoisen peittoni alle. Arvatkaas, tuliko kodissa surua ja valitusta! Lastenhan piti tänään saada iloisin vapaapäivänsä, ja missä on nyt heidän iloinen Toukokuun ensimäinen päivänsä? Perdita! Perdita!

KAIKU _(näkymätöinnä)._ Perdita! Perdita!

MAIJA. Tuossa sen kuulette! Mutta ei ole kylliksi yhdessä äänessä. Kaikki vuoret, kummut ja laaksot, kaikki odottavat lehtisilmut, kaikki paleltuneet laululinnut, kaikki hyttyset, joiden tuli tanssia franseesia tänään, etsivät ja surevat minua. Sano niille vaan yksi sana, niin saat sata vastausta. Sano niille: _(koroittaa äänensä)_ Perdita!

_(Sadat näkymättömät kaikuäänet kertovat kaikilta sivuilta: Perdita! Perdita!)_

MAIJA. No niin, hiljaa, olkoon siinä nyt kylliksi! _(Kaikuäänet vaikenevat)._ Huomaatko nyt, metsä, että luonto kuulee meitä ja vastaa meille. Kaikki odottaa, kaipaa ja toivoo meidän kanssamme... Kun minä nousin ylös ja hain kukkiani, oli veljeni Svante ottanut ne. Oi, sitä petturia! Minä juoksin hänen jälestään saadakseni hänet kiinni, mutta ... huu, miten kylmä ulkona oli! Minun tätini, täti Almannakka, juoksi minun jälestäni. _(Matkii mummoa, jolla on ääni sorruksissa)._ Lapsi, lapsi, mitä sinä ajattelet! Menet ulos ohuessa hameessasi ja saat »lentsun!» _(Yskii)._ Pue itsesi kunnollisesti, tyttö, kas tässä! Ja sitte hän puki ylleni kaikki, mitä vaatehuoneesta löytyi, vaatteita, jotka oli jo pantu kesäksi koita pakoon. Niin, minä olen kaunis, minä! Minun tulee olla olevinani kukkaistyttö ja olen aivan kuin talvipöpö.

KAIKU _(näkymätöinnä). _ Talvipöpö!

MAIJA. Oh! Ole hiljaa! Sitä ei tarvitse minulle uudelleen sanoa! _(Kovemmin)._ Svante-e!

KAIKU _(näkymätöinnä)._ Svante-e!

MAIJA _(suuttuneesti)._ Pidä suusi kiinni, narri!

KAIKU _(kuten ennen)._ Pidä suusi kiinni, narri!

MAIJA. Ei, tuon kanssa ei toki kannata riidellä. Oi, kuinka minun on kylmä ja kuinka väsynyt minä olen! Kas, tuossa on kaksi paleltunutta sinivuokkoa. Minä istun' niiden viereen. _(Istuu)._ Anteeksi, rouva Kuusela, että istun rouvan hameenliepeelle! _(Huokaa)._ Miten valo on ihanaa, kun se samalla on lämmintä! Miten kevät on iloinen, kun se todellakin on kevät!... Mutta kuka tulee tuolla? Lumiukko!

_(Valkoiseen lakanaan puettu lumiukko, jolla on naamio kasvojen edessä ja pitkä, valkoinen parta, astuu esiin nojaten kahteen kainalosauvaan)._

MAIJA. Miten vanhalta ja huonolta hän näyttää! Mistä sinä tulet, köyhä vanhus?

LUMIUKKO. Alpeilta.

MAIJA. Sinä tarkoitat kai Lapista. Minulla ei ole penniäkään sinulle antaa, mutta jos olet väsynyt, niin lepää tässä pehmeillä kuusenoksilla!

LUMIUKKO. Kiitos. Tahdon nukkua itseni lämpöiseksi. _(Hän istahtaa ja nukkuu havunoksille)._

MAIJA. Mitä? Nukkuuko hän jo? Ja minä olen melkein yhtä väsynyt kuin hänkin. Jos minä pitäisin itseäni valveilla lukemalla koululäksyäni?... Jangtsekiang eli Sininen joki... Hoangho eli Keltainen joki _(haukottelee)_... Tschinkiang, Sutscheu, Schanghai... Koskahan mahtanee prinssi Florio saapua tänne kylmään pohjolaan. Hän ei kiirehdi. Koko hänen seurueensa tulee kantamaan hänet riemukulussa ... ja aikaa tarvitaan, ennenkuin kaikki ovat pukeutuneet hovipukuihin. Me toiset _(haukottelee)_ saamme odottaa... Jospa hiukan nukahtaisin. Hyvää yötä, auringon säde! _(Nukkuu)._

_(Perhonen ja korennoinen lentävät näyttämölle)._

PERHONEN. Täällä on kevääntyttönen kulkenut ennen meitä. Minä näen hänen jälkensä lumessa. Korennoinen, minulla on kylmä ja nälkä; anna minulle yksi ainoa kirsikankukka!

KORENNOINEN. Perhonen, minulla on yhtä kylmä kuin sinullakin, ja vielä ankara jano. Anna minulle sininen järvi kauniine aaltoineen!

PERHONEN. Jos olisin varpunen, söisin sinut heti.

KORENNOINEN. Jos sinä olisit kastehelmi, joisin minä sinut heti.

PERHONEN. Kuuleppas, korennoinen! Minun mielestäni meistä kahdesta voisi tulla pari. Eilen, auringon loistaessa, kömmimme molemmat ulos koteroistamme. Tänään, kun aurinko ei loista, voimme kuolla yhdessä. Me olemme eläneet yhden päivän ja yhden yön hyvinä ystävinä. Olemme eläneet kylliksi.

KORENNOINEN. Yhden päivän valossa ja yhden yön varjossa. Sinä olet oikeassa, kuolkaamme tänä yönä toistemme vierelle lumeen ja kiittäkäämme Jumalaa.

_(He istuvat maahan ja nukahtavat. Lumi[1] lankeaa valkoisena heidän ja Maijan, lumiukon ja sinivuokkojen yli. Kaiku tulee esiin)._

[1] Lumi on valkoista, pieniksi paloiksi leikattua paperia.

KAIKU. Lapsi raukat! Jumala katsoi niihin lämpimänä aurinkona, ja ne heräsivät eloon. Jumala käänsi pois kasvonsa, ja ne katosivat. Heidän elämänsä oli yksi päivä ja yksi yö. Mutta Jumala on armelias, hän herättää jälleen eloon kaikki, jotka nöyryydessä kärsivät ja kuolevat maan päällä. Minä panen ensimäisen viheriän pajunoksan perhosen ja korennoisen haudalle. _(Hän panee viheriän oksan niiden päälle)._ Sanotaan, että olen ilkeä ja kielevä. Mutta sellainen olen siitä syystä, kuin kaikki pilkkaavat minua. Minä osaan kyllä olla hyväkin. Sanokaa vaan minulle ystävällisiä ja kauniita sanoja, niin minä kyllä vastaan, samoin kuin minua puhutellaan. _(Kuuntelee)._ Mikä myrskytuulen pauhina! Zefyyri lakaisee metsää. Hän on prinssi Florion kamaripalvelija; hän odottaa herraansa ja siivoaa hänen viheriäistä linnaansa. Florio on kiltti poika, mutta vähän turhamielinen, kuten kaikki nuoret prinssit. Hän tahtoo saapua tänne kuninkaallisesti. Senvuoksi saamme me toiset odottaa ja väristä. _(Kuuntelee jälleen)._ Mutta kuka visertää tuolla ylhäällä pilvissä? _(Kuuluu leivosen viserrys)._ Olisiko se leivonen? Mahdotointa! Hän paleltuisi kuoliaaksi. _(Uusi viserrys)._ Mutta se on kuitenkin hän! Minä lyön vetoa kaikista maailman juoruista, että nyt ei prinssi Florio enää voi olla kaukana. Se vaan vielä puuttuisi, että käkikin... _(Käki kukkuu)._ Ei, mutta kuulkaa, tuossa se nyt tosiaankin on! _(Käki, siivellinen, harmaisiin puettu poika, astuu esiin)._

KÄKI. Hyvää huomenta, kaiku! Miksi et vastaa kukkumiseeni?

KAIKU. Ei, kuules nyt, pikku käkönen, sinä olet varmaankin erehtynyt. Minä en näe sinistä taivasta, tuisku on asettunut, mutta sade räiskyy vielä vasten kasvojani. Rouva Kuusela, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle sateensuoja!

KÄKI. Prinssi Florio, metsän nuori kuningas, tervehtii uskollisia puitansa, ruohojansa, kukkiansa ja lintujansa. Hän palajaa Alpeilta pohjoiseen valtakuntaansa ja kysyy, onko hän tervetullut?

KAIKUÄÄNET _(ympäriinsä). _ Tervetullut!

KÄKI. Pois kaikki talviset pilvet, jäät, lumet, pimeys ja usvat! Sininen taivas, viheriä maa, vapaa meri! Kaikki purot lirisemään! Kaikki metsät viheriöimään! Kaikki kedot kukkimaan! Kaikki lapset piiriin tanssimaan!

KAIKU. Ja tuollaista sinä kehtaat uskotella meille, juuri kun kaikki _(yskii ja niistää nenäänsä)_ olemme menehtyä yskään ja nuhaan. Missä hänen prinssinsä sitte on? Enpäs minä häntä näe! Ääneni on sorruksissa; kadotan kokonaan kauniin ääneni, enkä voi enää virkaani hoitaa.

_(Käki kukkuu kolme kertaa vähäisten väliaikojen jälkeen. Ensimäisen kukunnan aikana nousee lumiukko ylös. Toisen kukunnan aikana pudottaa hän päältänsä pois valkoisen lakanan, parran ja naamion. Kolmannen aikana seisoo hän näyttämön keskellä; hän on nuori, kukkaisiin puettu prinssi)._

FLORIO. Tässä olen, metsä! Tässä olen, taivas! Tässä olen, meri! Kaikki suuri tulee hiljaisuudessa. Aamu kirkastuu yöstä. Kevään vihanta kohoaa talven lumesta. Kaikki, mikä kärsii, hengittäköön terveyttä. Kaikki, mikä on kuollut, herätköön uuteen eloon!

_(Näitä sanoja lausuttaessa nousevat Maija, molemmat sinivuokot, perhonen ja korennoinen ylös)._

PERHONEN. Kummallista! Uneksuin, että olin paleltunut kuoliaaksi.

FLORIO. Ei, saat elää onnellisena lyhyen perhoiselämäsi. Saat kokonaisen viikon vielä lentää kukasta kukkaan ja kiittää Jumalaa.

KOBENNOINEN. Uneksuin sinisestä järvestä, jota en koskaan saisi nähdä.

FLORIO. Sinä saat liidellä kimeltävässä auringon valossa sinisten aaltojen yli, ja kun kuolet, tulee Unda Marina pitämään sinua, niinkuin timanttikoristetta, liehuvissa suortuvissaan.

MAIJA. Florio, Florio, missä olet viipynyt niin' kauan? Me odotimme sinua, kuten prinssiä, loistavassa juhlakulussa, ja sinä tulit köyhänä lumiukkona, unohdettuna ja tuntematoinna!

FLORIO. Ken olet sinä, vanha, paleltunut mummo, jota en ole koskaan ennen nähnyt?

MAIJA. Hän kysyy, ken minä olen! Ja kuitenkin se olen minä, joka olen tuhannen vuotta hänen kanssaan rakentanut laivoja puroihin, maalannut perhoisten siivet ja kerinyt kultalankaa aamuruskon hunnussa! Kas, miten ne ovat käärineet minut talven turkkeihin!

FLORIO. Oletko se sinä, Maija! Oi, miten nuo julmat, ymmärtäväiset ihmiset ovat rumasti pukeneet kevään iloisimman tyttösen! Tule, saa'os jälleen vapautesi! Sinä, puuhkio _(heittää pois puuhkion)_, saat olla oravanpoikasien leikkitupana. Sinä, talvihilkka _(hän heittää pois hilkan)_, olet sopiva variksen pesäksi. Sinä, saali _(heittää pois saalin)_, saat liehua tuulessa metsän korkeimman kuusen latvassa. Sinut, turkki _(heittää pois turkin)_, lahjoitan minä joulutontulle ensi jouluna. Oikeaan kenkään _(heittää pois päällyskengät)_, saapi västäräkki ja vasempaan kenkään saapi harakka munia munansa tänä kesänä.

MAIJA _(seisoen kukkaisilla koristetussa kevätpuvussa)._ Minulla on sinulle pyyntö, Florio. Kaikilla koululapsilla on tänään vapaapäivä, ja kaikki ovat olleet aivan onnettomia, kun on ollut näin kylmä ja -- lunta. Pyydä, että taivas selkenisi! Anna meille kaunis Vapunpäivä!

FLORIO. Eikös käki ole jo sitä teille luvannut? Katso ylös! Mitä näet?

MAIJA. Aurinko! Aurinko!

KAIKU. Aurinko! Aurinko! _(Panee sormen suulleen)._ Oi, suokaa anteeksi, prinssini, ääneni on ollut sorruksissa kaksikymmentä minuuttia, enkä ole senvuoksi voinut hoitaa virkaani, mutta nyt en voi enää vaieta.

FLORIO. Puhu, kaiku, ja anna iloisten äänten metsässä kajahtaa! _(Koululapsia tulee näyttämölle, molemmilta sivuilta)._ Missä on kapellimestarini?

KÄKI. Mitä käskee teidän korkeutenne?

FLORIO. Soita tanssin sävel! Kaikki lapset piiriin! Kaikki lehdet lepattamaan! Kaikki linnut visertämään! Kaikki hyttyset katrillia tanssimaan, -- mutta tarpeeksi etäälle!

_(Kaikki koululapset, perhoset, korennoiset ja sinivuokot tekevät piirin prinssi Florion ympärille, joka ojentaa kätensä Maijalle. Kaiku puhaltaa torveensa. Käki antaa merkin alkamaan, laulaen: kukkuu!)_

KOULULASTEN KEVÄTLAULU TANSSIESSA[1].

[1] Sävel Jul. Hammarlundin »Barnens sångbok» n:o 101.

Räisky, talvi kylmä, hangen lumisen! Rauska, järvi jäinen, alla luistimen! Kenpä pelkäis sua, kylmä haltia. Lumen alta voipi kevät saapua. Ei nyt huolta! Hän jo tulee tuolta! Taivaan tumman rannan kevät kirkastaa, Kevätpäivä kultaa pilviin hajoittaa. Räisky, talvi kylmä, hangen lumisen! Rauska, järvi jäinen, alla luistimen! Kenpä pelkäis sua, kylmä haltia. Lumen alta voipi kevät saapua. Ei nyt huolta! Hän jo tulee tuolta.

Nyt me seppelöimme kevään haltian! Piiri riemuin pyörii päällä kanervan. Puiden oksat keinuu, purot pulppuaa, Lintuin kevätlaulu ilmaan kajahtaa. Kevät saapuu! Poi'es talven kaapu! Ennen noin ei metsä ollut vihanta, Ennen noin ei Vappu ollut ihana! Nyt me seppelöimme kevään haltian! Piiri riemuin pyörii päällä kanervan. Puiden oksat keinuu, purot pulppuaa, Lintuin kevätlaulu ilmaan kajahtaa. Kevät saapuu! Poi'es talven kaapu!

_(Leikin lopussa kukkaissade)._

HYRRÄ.

Leikillinen [Kuva] Satu neljässä seikkailussa.

Henkilöt.

Kuningas. Kuningatar. Prinsessa Kielevä, heidän tyttärensä, jota sanotaan Hyrräksi. Kuvernööri Hämähäkinjalka. Kuvernöörin rouva Eau de Cologne, prinsessan opettaja. Raatimies Teiri, ylituomari. Kapteeni Puks, henkivartion päällikkö, Hämähäkinjalan adjutantti; Pytt, hänen poikansa, kääpiö. Kuninkaan airut. Hannu-mestari, seppä. Hannu-muori, hänen vaimonsa. Sukkela Pekka, } Viisas Matti, } heidän poikansa, sepänoppilaat. Tyhmä Olli, } Liisa, heidän kasvattityttärensä. Ruusuposki, } Lumihiutu, } haltijattaria. Ukonjylinä, } Ilkisiipi, noita-akka. Hovineitejä ja ääniä, jotka puhuvat. Hovi, henkivartio, kansaa, joka katselee ja huutaa hurraata.

Sadun aika: Oli kerran.

Ensimäinen seikkailu.

_Hannu-mestarin paja. Ahjo, alasin, palje, pietti ikkuna ja ovi. Sukkela Pekka lausuu, Hannu-mestari ja Matti takovat tahdissa alasimella[1], Olli lietsoo palkeella, Liisa istuu nurkassa kutoen sukkaa._

[1] Vasaranlyönnit sattuvat alleviivattujen tavujen kohdalla.

PEKKA _(mittelevästi)._

Ne _sa_tua _ta_koo, Niin _pit_kää, kuin _ra_ko, Kuin _ov'_ _leveää_. Onks'[1] _tut_tua _tää_.

Jos _sa_dustain _et_ saa, Sä _mie_lelles _vit_saa, Niin _kuun_nella, _oi_. Sen _tois_te_kin_ _voi!_

[1] Lyhennys sanasta _onkos_.

HANNU-MESTARI. No, pojat, nyt on lauvantai-ilta, äiti odottaa puuropatoineen, voimme lopettaa päiväntyömme. Vai niin, Matti ei ole vielä valmis. Minä odotan sinua ja pistän tupakkata piippuun. _(Panee, tupakkaa piippuun, polttaa ja katsoo ikkunasta)._ Hakaset ja lehtiäiset! Mitä väkeä on tuo _(osoittaa sormellaan katselijoita)_, joka istuu tuolla kuun valossa ja tirkistelee tänne pajaan.

PEKKA. Ne ovat säkeneitä savupiipusta. Isä luulee, että ne ovat silmiä, kun ne loistavat pimeässä.

LIISA. Ei ne ole säkeniä. On olemassa paljo muuta, mikä säihkyy pimeässä lauantai-illoin.

HANNU-MESTARI. Jumala siunatkoon sinua, lapseni, sinä olet haltijatarten kummilapsi, sinä näet enempi kuin toiset. Mitä, jos tuolla ulkona olisi väkeä! _(Katsojille)._ Kernaasti minun puolestani. Olkaa hyvä ja katsokaa meitä, kyllä meitä kannattaa katsella. Minä olen Hannu, mestariseppä, joka olen takonut hopeakengät kuninkaan hevoselle, Tulenkorskujalle. Muori on tuvassa, mutta tässä näette lapseni. Tässä on sukkela Pekka; hän osaa takoa hyrriä ja soittaa harmonikkaa. Tässä on viisas Matti; hän takoo konstilukkoja ja on niin tavattoman ovela, että hän voi pettää ketunkin. Tässä on Olli, sanovat tyhmäksi Olliksi senvuoksi, että hän puhuu vaan kuusi tahi seitsemän sanaa viikossa, mutta hän osaa matkia kukkoa. No niin, tässä on Liisa; lapsi, jonka löysimme eräänä sunnuntai-aamuna pajasta. Meillä on kolme poikaa, sanoi vaimoni, me tarvitsemme kyllä tytön. Olkoon menneeksi, sanoin minä, ja kas, hänestä tuli voinsilmä puuroon. Niin, katsokaa nyt vaan, sellaista väkeä me olemme. _(Ovelle koputetaan)._ Luulen, että väki rupeaa pyrkimään kuutamosta huoneeseen. Kapene ja kömmi sisään, sanoi lukko avaimelle.

_(Pytt astuu huoneeseen, naurettavaan upseerinpukuun puettuna, ja tervehtii sotilaan tavoin)._

LIISA. Ah, sehän on Pytt! Mistä sinä tulet? Me olemme vanhoja tuttuja, isä. Pytt vetää minua talvella kelkassa haltijattarien kouluun Sinivuorille. Hän aikoo ruveta sotilaaksi, sillä hän on niin pitkä ja reipas.

PEKKA. Caesar Aleksanteri Napoleon Pytt!

MATTI. Minä lähden pakoon. Julma herra sotamies, älä tapa minua!

HANNU-MESTARI. Hiljaa, Matti! No, mitä suurella Pytt-herralla nyt on ilmoitettavaa?

PYTT _(tehden kunniaa)._ Armollinen herrani ja kuninkaani käskee ilmoittaa sinulle, mestariseppä, että hän tarvitsee maanantai-aamuna sen lukon, jonka hän on sinulta tilannut.

MATTI. Suuri Pytt, tuon lukon taon minä ja se on pian valmis.

HANNU-MESTARI. Minne tarvitsee kuningas niin suuren, tiirikalla avaamattoman lukon?

PYTT. Uuteen lasikaappiinsa, jonka isäni, kapteeni Puks, hänen käskystään rakentaa.

HANNU-MESTARI. Ne ovat varmaankin kallisarvoisia aarteita, joita kuningas siellä aikoo tallentaa. Kenties kruunuansa?

PYTT. En uskalla kertoa. Se on valtiosalaisuus.

LIISA. Minä tiedän, isä, olen kuullut sen haltijattarilta. Kuningas rakennuttaa lasikaapin säilyttääkseen siellä tytärtään prinsessa Kielevää, jota kansa sanoo Hyrräksi.

HANNU-MESTARI. Mitä ihmettä! Ainoata lastansa, joka tulee perimään kruunun ja valtakunnan!

PYTT. _(Olkapäitään kohottaen)._ Hänen täytyy!

HANNU-MESTARI. Miksi hänen täytyy? _(Pytt vaikenee kohottaen jälleen olkapäitään)._ Miksi hänen täytyy, Liisa?

LIISA. Siksi...[1] _(puoleksi itkien)._ Ei, minä en tahdo puhua pahaa Hyrrästä.

[1] Kolme pistettä merkitsee vähäistä vaitiolon aikaa.

HANNU-MESTARI. Älä istu ja värise, tyttö-letukka! Totuus esiin! Miksi hänen täytyy?

LIISA _(itkien)._ Hän lörpöttelee.

HANNU-MESTARI. Mitä niin? Täytyykö prinsessan istua lasikaapissa sen vuoksi, että hän lörpöttelee.

LIISA _(vastenmielisesti)._ Kas, asia on niin, että kuninkaalla oli ennen kaksi kilttiä prinsessaa, mutta hänen mielestään olivat ne aivan liian hiljaisia, sillä hän tahtoo, että hovissa on iloista elämää. Silloin ottivat haltijattaret pois ne kaksi kilttiä prinsessaa ja lähettivät kuninkaalle Hyrrän niiden sijaan. Ja vuosi vuodelta lisääntyi Hyrrän lörpöttelemishalu kaksinkertaiseksi. Mutta nyt, kun hän jo on viisitoistavuotias...

HANNU-MESTARI. No, nyt kun hän jo on viisitoistavuotias?

LIISA _(itku kurkussa)._ Ei kukaan enää jaksa häntä kuulla. Jokainen työntää puuvillaa korviinsa ja kaikki käyvät paksut liinat pään ympäri käärittyinä, aivan kuin hammastaudissa. Ja sitte eivät he myöskään voi kuulla mitä toiset sanovat.

HANNU-MESTARI. Ja sitte?

LIISA _(entiseen tapaansa)._ Nyt täytyy kuninkaan sulkea hänet lasikaappiin, jollei kukaan tahdo olla niin armelias ja mennä hänen kanssansa naimisiin.

PEKKA. Saako se, joka menee Hyrrän kanssa naimisiin, myöskin valtakunnan?

MATTI _(takoen)._ Niin, saako hän myös valtakunnan?... Ai, ai, sormeni! Löin sormeeni! Hiisi vieköön Hyrrän ja valtakunnan myös!

LIISA. Häpeä, Matti! Etkö tiedä, että kun Hiittä huutaa, tapahtuu heti jotain pahaa?

_(Ilkisiipi tulee pajaan ratsastaen luudalla, piiska, kädessä ja säkki selässä)._

[Kuva: Hyrrä.]

ILKISIIPI. Kiitoksia paljo! Ken oli niin hyvä ja pyysi minut sisälle? Uh, olen ratsastanut itseni väsyksiin; olen matkalla Hiitolaan. Onko täällä joku, joka riitelee? Minä tarvitsen haukkumasanoja, paljo haukkumasanoja tänä iltana, sillä minä aion jauhaa ne kahviksi -- en sano kenelle.

HANNU-MESTARI. Mikä marakatti te olette?

ILKISIIPI _(haukkaa ilmaa)._ Kiitän nöyrimmästi! Se oli hyvä sana. Jokainen sellainen sana on kahvinpapu minulle. Eikö täällä ole enempää?

MATTI. Voitteko parantaa minun sormeni, senkin pohjaanpalanut, nokinen noita-akka?

ILKISIIPI _(haukkaa ilmaa)._ Kiitos, kiitos, sekin oli hyvä sana. Mutta nyt ei minulla ole aikaa, minun täytyy aamulla anivarhain rientää kuninkaan hoviin, minulla on asiaa Hyrrälle, ja siellä saan minä paljo mainioita kahvinpapuja. _(Vainuten ilmaa)._ Ptsih! _(Aivastaa)._ Varjelkoon, luulenpa, että täällä haisee pakanan veri! Varpusen poikanen! _(Tarttuen Pyttiin)._ Hänen täytyy mun pussiini aamiaiseksi huomenna.

_(Pytt pakenee ja kätkeytyy palkeen taakse)._

PEKKA. Uljas Pytt, lävistä akka miekallasi!

ILKISIIPI _(ahdistaen Pyttiä)._ So, so, so, varpusen poikanen, älä ole olevinasi! Säkkiin sinun täytyy, vartaaseen sinun täytyy, minä höyhennän sinut, minä paistan sinut, sipulissa ja pippurissa minä sinut paistan, paistan, kunnes tulet mureaksi! _(Olli vastustaa häntä)._ Mitä nyt, nuohojapoika? Tahdotkos nähdä pitkiä kynsiäni? Minun täytyy saada käsiini tuo kääpiö!

OLLI _(kukkoa matkien)._ Kukko kiekuu!

ILKISIIPI _(pelästyneenä)._ Hui, mikä se oli! Kukko laulaa, minä tulen liian myöhään Hiitolaan. Ja ainoastaan kaksi kahvinpapua olen minä saanut tässä kurjassa pajassa. Simpele, timpele, murra palurra, hei, ilmaan, hei, mun hevosein! _(Lyö luutaansa ja ratsastaa ulos)._

HANNU-MESTARI. No, olipa toki hyvä että pääsimme tuosta noidasta. Tunsin merkillistä halua paistaa hänet ahjossani. _(Pytt kömpii esiin)._ Hänhän tahtoi syödä sinut, siivo poikaseni.

PYTT _(uljaasti)._ Miekkani oli liian lyhyt. Jos hän olisi tullut vaan hiukan lähemmäksi, olisin naulannut hänet seinään kiinni.

HANNU-MESTARI. No niin, pojat, äiti odottaa ja puuro jähtyy. _(Torventoitotus kuuluu ulkoa)._ Mitäs se mahtaa olla? Kuninkaan airut niin myöhään lauantai-iltana! Nyt on varmaankin aika kiire. _(Kuuntelee ikkunan luona)._ Oikein! Airut lukee kuninkaallisen julistuksen... _(kuuntelee ja kertoo)._ Koska hänen korkeutensa prinsessa Kielevä kärsii huolestuttavassa määrässä liian suuren kaunopuheliaisuuden tautia ... ja koko valtakunnan onni ja menestys täten on vaarassa ... niin ... mitä hän sanoo?... niin julistaa kuningas kaikkein armollisimmin kilpailun, johon kaikki valtakunnan naimattomat miehet, mistä säädystä ovatkin, saavat osaa ottaa ... ja tulee kilpailijoiden ensi maanantai-aamuna saapua kuninkaan kartanoon... Ja se, jonka onnistuu saada hänen korkeutensa vaikenemaan viisi minuuttia, -- kuulkaas vaan: viisi minuuttia! -- se saa hänet puolisokseen ja saapi periä valtakunnan kuninkaan kuoleman jälkeen. _(Pekka ja Matti hypähtävät ylös)._ Mutta se, joka koettaa, mutta ei onnistu, ... hän saa istua jalkapuussa, kunnes on oppinut ulkoa kaikki, mitä hänen kuninkaallinen korkeutensa kahdentoista päivän kuluessa on armollisesti suvainnut hänelle lausua. Annettu meidän kuninkaallisessa linnassamme aika ja paikka j. n. e. j. n. e.

PEKKA ja MATTI _(yht'aikaa)._ Minä tahdon myöskin mennä, isä!

HANNU-MESTARI. Kuulkaa nyt pojat! Ettekö häpeä! Pekka, miten sinä aijot tulla toimeen kaunopuheliaan Hyrrän kanssa?

PEKKA. Minä suututan häntä, niin että hän halkeaa.

HANNU-MESTARI. Ja sinä, Matti? Aiotko takoa hänet nauloiksi?

MATTI. Ei, mutta minä taon hänelle lukon suulle.

HANNU-MESTARI. No, kyllä siis valtakunta saa kauniita kuninkaita aikaa myöten. On toki hyvä, että minulla on Olli jälellä.

OLLI _(jäykästi)._ Minä ... tahdon ... mennä ... myös!

HANNU-MESTARI. Olli myös! Nuo olivat ensimäiset sanat, jotka kuulin pojan suusta sitte keskiviikon! No, miten sinä aijot saada prinsessan vaikenemaan? _(Olli panee sormen suullensa)._ Vai niin, vai niin, onnea vaan, sinä tahdot opettaa hänelle oman taitosi. Se on minusta viisaasti, jollei se vaan satu olemaan tavattoman tyhmästi. Minä jään aivan ilman pajarenkiä. Kuka täällä nyt lietsoo? Kenties Liisakin tahtoo mennä mukaan?

LIISA. Ei, isä. Minun täytyy huomenna auringon noustessa mennä haltijattarien jumalanpalvelukseen sinisille vuorille.

HANNU-MESTARI _(katsojille)._ Tuossa kuulette itse, hyvät ihmiset! Kaikki lapseni karkaavat luotani. Mitä minun pitää tehdä? Pitääkö minun pönkittää ovi kiinni ja sanoa heille: lasten tahto on isän housuntaskussa! Tahi annanko heidän mennä nenänsä mukaan? No, menkööt vaan, tulevat ne varmaankin vielä takaisin kotiin, kun mielensä rupeaa tekemään äidin puuropadan ääreen. Ohhoh! mitä kaikkea saa kuulla ja nähdä yhtenä lauantai-iltana! Mutta nyt on jo aika saada leipäpala suuhunsa ja päästä levolle. _(Katsojille)._ Hyvää yötä, rakkaat ystävät, nukkukaa hyvin, niin saatte nähdä Hyrrän huomenna ja kuninkaan ylihuomenna.

_(Esirippu laskeutuu)._

Toinen seikkailu.

_Varhain aamulla kuninkaan puistossa. Puita ja ruusupensaita. Niiden takana perällä siniset vuoret. Kuuluu pienten kellojen helinä. Pytt, sotilaspuvussa, kastelee ruusupensaita._