Chapter 2

Rustitilallisen emäntä sanoi Priskalle, luettuaan ja tarkastettuaan karjan: -- Nehän ovat kaikki täällä. Ja äläpäs, miten lihaviksi ne ovat tulleet, niin että oikein kiiltävät! Onhan tämä ihan ihmeellistä, kun ruokaa on vielä niin vähän, näin aikaisin keväällä. Näin mainiota paimentyttöä meillä ei ole koskaan ollut!

-- Mutta silloinhan on Sveru valhetellut minulle! -- huudahti Priska. Sveru sattui juuri tulemaan toivottaakseen sisarelleen paljo hauskuutta kellarissa. Voi sitä kyytiä! Sveru sai luudanvarrella niin ankarasti selkäänsä, että Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.

-- Älä lyö häntä, äiti! Vasikat olivat poissa, kun Sveru tuli minun luokseni metsänrinteelle. Mutta ne tulivat takaisin.

Koko kylä ihmetteli, miten rustitilallisen lehmät olivat niin lihaviksi tulleet. Mutta ihmetteleminen lisääntyi vielä, kun seuraavana aamuna kaunis satuloitu hevonen seisoi räätälin pihalla. Kenenkähän se kaunis varsa oli? Olikohan se herrastalon patruunan?

-- Se on sinun hevosesi, isä, -- sanoi Syyne, joka ei voinut olla ilmoittamatta iloaan. -- Nyt sinä saat ratsastaa joka päivä.

-- Pitääkö minun ratsastaa? -- nauroi räätäli. -- Sepä näyttäisi somalta!

-- Mutta koetteleppas, -- sanoi Syyne. Räätäli taipui vähitellen, kiipesi hevosen selkään ja putosi maahan kuin parsittu lapanen. -- Ai, ai, -- sanoi hän. -- Mutta kunhan totun, niin kyllä se käy.

-- Minä olen saanut uuden kuvakirjan, -- huusi Rinu.

-- Minä olen saanut uuden myssyn, -- huusi Sveru.

-- Minä olen saanut riisiryynimakkaran, -- iloitsi Morsa.

-- Mitä ihmettä! -- huudahti Priska-äiti. -- Minä olen saanut uuden-uutukaisen puuvillahameen!

Syyne hymyili hiljaa itsekseen, mutta toiset huomasivat sen.

-- Sinä tiedät jotain, -- sanoivat he. --- Sinä tiesit jotain isän uudesta hevosesta. Kerro! Kerro!

Syyne-parka ei voinut valhetella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut tuona merkillisenä päivänä, jona hän oli rustitilallisen lehmiä paimentamassa. Hän unohti ainoastaan, miten hyvä hän oli ollut eläimiä kohtaan.

-- Syyne, -- sanoi Priska-äiti, -- sinä et ole mikään tyhmä tyttö, sinä olet antanut minulle kauniin puuvillahameen. Sinä saat ruveta käymään koulua ja saat alkaa jo tänään. Morsa tahtoo lopettaa koulunkäynnin, sillä se on hänestä ikävintä, mitä hän tietää. -- Morsa ei ollut kertonut, että hänet oli laiskuuden tähden eroitettu koulusta.

Syyne kiitti. Hän oli jo saanut oikean aapiskirjan kukkoineen.

-- Äiti, -- sanoi Morsa, -- anna minun mennä huomenna paimentamaan rustitilallisen lehmiä!

Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, jos Morsa voisi tuoda hänelle pitkän kankaan lakanapalttinaa.

Ja Morsa sanoi Sverulle: -- Sepäs olisi jotain, saada Syynen tavoin toivoa itselleen mitä ikinä tahtoo.

-- Tosiaankin, -- sanoi Sveru, -- minä tulen mukaan.

Seuraavana aamuna menivät Morsa ja Sveru rustitilallisen karjaa paimentamaan. Heillä oli hyvät eväät ja lämpöiset vaatteet. Lehmät ajettiin kepinlyönneillä niitylle, joka jälleen oli kuihtunut ja kellastunut, ja kun karja oli aituuksen sisäpuolella, istuivat Sveru ja Morsa syömään aamiaista Syynen hävitetyn talon viereen. Kanto seisoi siinä vielä; se oli harmaa, vanha ja äänetöin. Lapset katselivat häntä uteliaasti. Olisko mahdollista, että tuollainen kurja puukanto antaisi kaikki, mitä siltä pyytää? He tahtoivat koettaa.

-- Kantoraukka, -- sanoi Morsa, -- lähetä minulle helminauha! -- Lähetä minulle pyssy! -- käski Sveru.

-- Minä tahdon olla korein kirkossa, -- lisäsi Morsa.

-- Minä tahdon ampua kaikki leivoset ja oravat tässä metsässä, -- selitti Sveru.

Kanto seisoi hiljaa, kuten ennenkin, mutta jos Syyne olisi ollut täällä, olisi hän ehkä huomannut, että sen parta liikkui, aivan kuin olisi se hymyillyt. Eihän hän voinut puhua sellaisille, jotka eivät häntä ymmärtäneet.

Silloin suuttui Sveru. -- Vai niin, sinä et tottele? Minä tahdon opettaa sinua tottelemaan, vanha kuivanut variksenpelätin! -- Ja sitte Sveru antoi kannolle niin kovan iskun kepillään, että kanto kaatui kumoon.

-- Mitä sinä olet tehnyt? -- valitti Morsa. -- Nyt suuttuu hän meihin, eikä anna meille mitään lahjoja. -- Sitte nosti Morsa kannon seisomaan ja siveli voita hänen suullensa lepyttääkseen hänen vihaansa.

-- No, kanto, -- sanoi Sveru uhaten, -- tahdotko nyt heti lähettää minulle pyssyn, tahi muutoin sytytän sinut tuleen. Minulla on tulitikkuja taskussa.

-- Sen jätät tekemättä, -- huusi Morsa.

-- Mitä vielä! -- nauroi Sveru ja otti esille tulitikun. -- Saanko, tahi enkö saa pyssyä?

Kanto oli vaiti. Morsa tahtoi ottaa Sverulta pois, tulitikun, mutta Sveru tuuppasi hänet mäkirinnettä alas.

-- Vai niin, minä en saa pyssyä! -- huusi Sveru. -- Minä tahdon opettaa sinua tottelemaan, vanha rahjus!

Ja sitte pisti hän palavan tulitikun kannon pitkän parran alle. Parta oli kuiva ja tulenarka kuin ruuti, se tupsahti tuleen ja heti oli koko kanto ilmiliekissä. Tuuli oli heti valmiina, sehän on tietty; ken ei tuntisi kevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja kuivannut metsää. Nyt se sai uutta työtä, laajensi keuhkonsa ja puhalsi raittiisti liekkeihin. Kannosta levisivät liekit nopeasti sammaleen, sammalesta kanervikkoon, kanervikosta katajapensaisiin, niistä kuusiin ja niin yhä edelleen metsään, mäntyihin ja koivuihin; hui! siitäpä vasta tuli takkavalkea! Pian oli koko suuri metsä tulena ja savuna, tuuli tanssi liekkien kanssa ja heitti niitä aidan toiselle puolelle niityllä oleviin kuiviin lehtiin. Härkä, lehmät ja vasikat pakenivat häntä pystyssä, mutta sudet olivat nähneet heidät, ja susia ei enää ollut peloittamassa metsänrinteellä seisova kanto. Silloin on selvä, etteivät sudet jättäneet sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Voi lehmä- ja vasikka-raukkoja! En henno kertoa, kuinka heidän kävi!

Morsa tuli juosten kotiin ja kertoi onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien hänen perässään. Härkä oli ainoa nelijalkainen, joka oli voinut pelastaa itsensä. Koko kylä läksi liikkeelle; kaikki väki riensi metsään tulta sammuttamaan. Mitä piti heidän tehdä? Koko metsä hehkui ja niitty oli porona. Sverusta ei ollut muuta kuin yksi saapas jälellä. Kanto oli kaatunut hänen päällensä ja sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Luonnon voimia ei pidä koskaan ärsyttää.

Räätäli voi kiittää onneansa, että rustitilallinen tyytyi ottamaan hänen uuden hevosensa palkkioksi lehmistä ja vasikoista. Mutta ei ole mitään pahaa, josta ei olisi myös jotain hyvää. Priskasta tuli siitä päivästä lähtien toinen ihminen. Hän ei voinut unohtaa, että hän oli lähettänyt lapset paimeneen sitä varten, että ne toisivat hänelle pitkän kankaan lakanapalttinaa. Katumus ja häpeä teki Morsastakin hyvän tytön. Hänestä ja Rinusta ja Syynestä tuli pian hyvät ystävät.

Seuraavana keväänä menivät nämä kolme lasta metsänrinteelle, missä onnettomuus oli tapahtunut ja Sveru ja lehmät kuolleet. Metsästä oli jälellä ainoastaan muutamia palaneita kantoja, jotka olivat enemmän nuohojan kuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli muutamia viheriöitä oraita kohonnut tuhasta. Lempeä, voimakas kevät, joka herättää uutta eloa luonnon haudoista, oli jo ruvennut poistamaan hävityksen jälkiä tästä raivatusta erämaasta.

Turhaan etsivät lapset jälkeäkään siitä ihmeellisestä kannosta, joka kerran oli ollut isäntänä Syynen talossa.

-- Syyne, -- sanoi Morsa, -- tiedätkös, minä luulen, ettei se kanto ollut mikään oikea kanto; se oli varmaan itse metsänkuningas. Sanotaan, että metsänkuningas näyttäytyy valepuvussa lapsille ja metsästäjille.

-- Niin, niin kertoo satu, -- vastasi Syyne. -- Mutta minä olen kuullut kannon itsensä sanovan, että hän oli kanto, kuten muutkin kannot. Kuinka hän olisi muutoin voinut palaa? Niin kauan kuin hän oli olemassa, asui hänessä elävä henki, joka asuu kaikissa kasveissa ja kaikissa eläimissä. Morsa, olkaamme hyviä kasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan saattako murheelliseksi sitä elävää henkeä, joka niissä asuu.

[Kuva]

PAIMENPOJAN LAULU.

Sävel: Honkain keskellä.

Yö yhä uinuvi, männikkö huojuu, Aamun poika on vuorella, oi! Järvet ne välkkyvi, kankahat kaikuu, Rastahan laulu helkkyen soi. Hoi lal la lal la laa Nyt vuoret kajahtaa! Ei kaikuun ja rastaaseen luottaa saa!

Käki jo kukkuvi koivussa yllä: Muistatko tyttöä torpan tuon? Sulhonsa viipyvi vuosia kyllä Ennenkun taas onpi omansa luon! Hoi lal la lal la laa Nyt vuoret kajahtaa! Ei tyttöin ja käkihin luottaa saa.

Kyynärän pitkästä mies kyllä kasvaa, Siunausta tuottavi uskollisuus. Kirves se pystyy, mut' Jumala ohjaa. Jumalan armo on aina uus. Hoi lal la lal la laa. Nyt vuoret kajahtaa! Luojaan ja maahansa luottaa saa.

KUN AURINKO TANSSII.

Oletkos nähnyt auringon tanssivan pääsiäis-aamuna?

Minä näin sen, kun olin pieni; minä näen sen vieläkin, kun olen vanha ja harmaa. Sinä et sitä usko, et! Odotas, minä kerron sinulle, millaista se on.

Se ei ole ollenkaan ihmeellistä. Jos Jumala tahtoisi, niin voisi hän antaa meidän nähdä auringonkin tanssivan, niinkuin hyttyisten auringonpaisteessa. Mutta hän ei tuhlaa ihmeitään kaikille uteliaille ja tyhmille katseille. Hän antaa ainoastaan niiden, jotka uskovat hänen voimaansa ja hänen rakkauteensa, nähdä enempi kuin toisten.

Oletko sinä nähnyt tähtien vilkkuvan? Oletko sinä nähnyt auringon tanssivan peilikirkkaalla järvellä, jossa virta käy tai maininki vyöryy?

Niin, ei sinun sentään tarvitse luulla, että tähdillä on silmänluomet, joita ne räpyttävät yöllä. Eikä sinun tarvitse uskoa, että aurinko, joka on monta kertaa suurempi kuin maa, hyppäisi harakkaa avaruudessa. Aurinko voi kyllä kauniimmalla tavalla todistaa pääsiäisestä, jolloin Vapahtajamme nousi kuolleista.

Etkös ymmärrä, että kevät on ylösnousemisen juhla, kuolleista ylösnousemisen? Silloin herää koko kuollut luonto elämään. Silloin itkevät kaikki hanget, samoin kuin paljo itkettiin Vapahtajamme haudalla. Silloin kätketään viljansiemenet multaan, kuten ikuisen elämän herrakin kerran kätkettiin hautaan. Silloin murtuvat jäät aaltojen haudoilta, kuten raskas kivi vyörytettiin Vapahtajamme haudalta. Silloin kohoaa valo kauniina pitkästä talviyöstä, kuten Hän nousi kuoleman pimeydestä. Silloin alkaa luonnon uusi elämä vihantana ja ihanana, kuten uusi elämä Jumalassa on Vapahtajamme kanssa alkanut ihmismaailmassa. Ja kaikki tämä on auringon työtä: silloin me sanomme sen tanssivan.

Tarkasta auringonsäteitä! Mistä koko maailmassa voit löytää niiden kaltaista, jotain niin hienoa, niin kevyttä, niin hellän iloista ja samalla niin lämmittävää, niin lohduttavaa, niin elähdyttävää? Ja sinä luulet, etteivät ne tanssi? Kysy pehmoisilta pilviltä, jotka kullatuin reunoin leijuvat sinisellä taivaalla! Kysy kimaltelevalta järveltä ja puiden puhkeavilta lehtisilmuilta, joiden ympärillä auringonpaiste liehuu kuin välkkyvä hopea. Kysy leivoita, kysy ensimäisiltä perhosilta, kysy tanssivilta hyttysiltä, kysy iloisilta lapsilta, jotka juoksevat poskensa punaisiksi vapaudessa ja valossa! Ne tulevat kaikki sinulle vastaamaan: -- Niin, me tiedämme sen, me ymmärrämme sen, me todistamme sen: aurinko tanssii pääsiäis-aamuna. Eikös se ole _silloin_ uuden elon aurinko? Ja sekö ei tanssisi?

AMMATTILAULUJA.

[Kuva: Ajuri]

Mä korkeella istuen katselen vaan Mun matkallain katuja, teitä. On aisoissa hirvillä vertaisiaan Ja kenties! ylikin heitä. Kas, Kotka on tuo, Kuin vikkelä vuo, Ja Leijona toinen, mi vauhtia luo. Jo vaan Nopeaan! Hei, hei minun varsani, nyt ajetaan.

Pois tieltäni joukko, kun tulen mä, hoi. Ett' kipunat kivistä paukkaa! Nyt poikaset juoksee, min kengästä voi. Ja eukot ne pakohon laukkaa. Ptruu! Ptruu! Seiso, seis! Tuoll' koira on ees, Kuka pienosen tieltäni poi'es veis! Vai niin, Hän on siin'! Hän elää. Hän ontuu. Ei siis olla kiin'!

Nyt maalle, heleijaa! On veräjä tuo... Siis siinä kiusa jo alkaa! Mut ken tuolla tulee kuin nopea vuo? Kas, tyttöstä paljas-jalkaa! Oi, kiitosta vaan Nyt lausua saan! Ja lantti on tuossa! Hei, hei, hurrataan! Noin, noin, Ilakoin! Mä veräjät pirstoiksi silpoa voin!

Mull' Kotka ja Leijona rakkahat on Nuo korkeasukuiset, oivat. Vaan joskuspa meillä niin ikävä on Kun kestissä herramme »voivat». Mut' pehmeän vaan Kun loimen mä saan Mun varsani ylle, niin taas varrotaan. Hehee, Helelee! Kuin prinssit, mun varsani ain' elelee.

On sydäntä meillä, mun varsani, oi! Tuoss' kauroja sulle mä kaadan. Ken hevosta huonosti kohdella voi, Hän ruoskasta itse voi saada! On hevosella Kyll' ajatusta Enempi kuin monella ajajalla. Jo vaan Nopeaan! Minne tie? Se on Luojalla tiedossaan!

[Kuva]

KALASTAJA.

Hei, Antti ja Martti ja Tiina ja Mai, Nyt nuotalle! Tuotte mun nuttuni kai! Mitä tekee, jos hiukkasen puhaltaa, Nyt Mikon aikana siikoja saa. Jos meri se hyrskyy Ja vettä jos tyrskyy, Niin äyskäri mukahan ottakaa!

Kas nyt on mun verkkoni aalloilla noin! Sen jällehen hinata takaisin voin. Seis, nuoria tuolla te loiskuttakaa, Ei siika nyt verkosta karata saa! Ja Tiinako että Nyt pelkäävi vettä! Sä hametta nosta ja laulele vaan!

Mä muistan, kun kesällä laulusi soi, Kun nuotta runsaasti kaloja toi, Ja silakat välkkyi kuin hopea vaan. Sun reipasta työtäs mä kiitellä saan. No, mitäs se luikkaa Nyt Kallea, suikkaa? Hän piankin suuttuvi Amerikkaan.

Ja vaikk' olis rikaskin Amerikka, Ja siellä lohia, silakoita, Niin ennen mä puuroni kotona syön Ja täällä teen ankaran merellä työn. Ja naureksin noita Herras-onkijoita, Kun liejussa tekevät turhasti työn.

Mä merellä keinuva oon merimies, Mun purteni viikinkiretkiä ties. -- On peltoni meri, sielt' leipäni saan, Siell' eloni pursi se keinuvi vaan. Jos purteni hukkuu Ja aalloille nukkuu, Niin pääsen mä taivahan satamaan.

[Kuva: Tuttemuj.]

[Kuva: Tuttemuj.]

Hän oli pieni miehen alku, nelivuotias vain, mutta mies hän oli mielestään, pieni ja reipas. Tuttemuj oli hänen nimensä. Se nyt oli liikanimi vain; isä ja äiti kai tiesivät enemmän; semmoisilla miehillä on monta nimeä. Kaksi veljeä hänellä oli, Mikke ja Nikke, toinen 9 ja toinen 11 vuoden vanha. Niilläkin oli monta nimeä. He olivat saaneet kankaasta tehdyn valkoisen veneen, joka oli kevyt kuin herneenpalko. Sitä kun sinisellä melalla meloi, niin se tanssi järvellä. Ajatelkaas, oikein tanssi järvellä!

Eräänä päivänä saapui Mikke palkoveneineen kotia ulkomaamatkalta. Hän oli näet käynyt Espanjassa, joka oli lahden tuolla puolen. Espanjaan on pitkä matka; Mikke oli melonut itsensä väsyksiin ja riensi kotiin, mielessä vain maukkaat voileivät. Palkoveneensä jäi irralleen venelaiturin kupeelle. Sehän se on poikain tavallinen huoleton tapa.

Salaa ja minkään poliisin seuraamatta oli Tuttemuj lähtenyt ulos retkeilemään; mikä onkaan jalon vapauden vertaista.

Matkallaan saapui hän venelaiturillekin ja näki sen ääressä palkoveneen. Tuttemuj tietysti oli heti valmis siihen kömpimään. Kyllä hän oli kuullut Ahdista puhuttavan, mutta hänpä oli myös nähnyt miten palkovenettä melotaan. Ja ennenkuin mikään poliisi ennätti häntä keksiä oli hän jo ulkona järvellä.

Rasvastyynenä oli järven pinta ja ensikertaa oli nelivuotias mies yksin ulapalla. Kuinka pehmosta ja hienoa vesi oli; mela upposi siihen kuin lusikka velliin. Osaisikohan veden päällä kävellä? Olisipa sitä hauska koettaa. Käveliväthän pojatkin syksyllä jään päällä, ja kärpäset kävelivät viilipytyissä.

Tuttemuj kastoi kättään veteen. Tuohan oli aivan yhtä märkää kuin kylpysoikossa. Ei hän viitsinytkään lähteä kylpysoikkoon. Ja hän pisteli melallaan oikealta ja vasemmalta, aivan kuin veljensäkin olivat tehneet. Hyvin se kävikin! --

Kepeänä lenteli itikka vedenpintaa pitkin. -- Osaatko sinäkin lentää, vaikket olekaan lintu? Olisipa lysti, kun osaisi lentää!

Tuli sitten utelias salakka, sieppasi itikan ja nielasi sen yhdellä kerralla. -- Osaatko sinä uida, vaikka olet niin pieni? Kuka sinulle on sitä opettanut? Mikke osaa uida, Nikke osaa uida, Wahti osaa uida, mutta minä olen pieni vielä. Kun kasvan suureksi, niin uin Espanjaan.

-- Ainahan uida osaa, vastasi salakka. -- Pahempi on kävellä kuivalla maalla.

-- Mutta sitä minä osaan, tuumaili Tuttemuj. Salakka ei huomannutkaan, että iso ahven oli juuri hänen takanaan, ja yks' kaks' sujahti salakka ahvenen kitaan.

-- Mitä se oli?

-- Eipä mitään; -- sanoi ahven, -- minä syön vain aamiaistani.

-- Meillä on tapana paistaa kalat, -- sanoi Tuttemuj.

-- Mutta eipä ahvenkaan huomannut että iso hauki väijyi takana kaislikossa. Tuokiossa ennätti se palkoveneen luo ja nielasi ahvenen aamiaisineen päivineen. Kun hauki sivalsi pyrstöllään, niin syntyi vedessä pyörre, joka pani palko veneen keinumaan. -- Häpee toki, sanoi Tuttemuj. -- Aiotko minutkin syödä? Samassa löi hän melalla veteen niin reippaasti, että se pääsi kädestä ja lähti uimaan omia teitään. Samassa tuli pieni tuulenpuuska, ja palkovene ajelehti minne tahtoi järvellä, Tuttemuj ei nähnyt valkoista enkeliä, joka istui hänen vierellään.

Tuulen mukana oli hauska kulkea. Mutta ei Tuttemuj voinut siinä ristissä käsin istua. Hän pani taas kätensä veteen, otti sitä kuin kauhalla ja laski sen juoksemaan takaisin järveen. Vene kallistui vähän ja sekös lystiä oli. Hän kiikutti sitä puolelle ja toiselle. Vene kallisteli kovasti, ja sepä vasta oli kaikista hauskinta! Olisippas äiti ollut näkemässä, miten taitava hän oli!

Hetken päästä juolahti Tuttemujlle mieleen, pysyisikö hänen pieni, sininen lakkinsa vedenpinnalla. -- Pysyi se, ja se kellui aivan kuin melakin. -- Voisikohan sillä vettä ammentaa? Näkyi se vettäkin pitävän! Mutta tokkohan kengät pysyisivät veden päällä! Tuokiossa riisui Tuttemuj molemmat kenkänsä ja laski ne veteen. Aivan oikein, nekin pysyivät! Ja nyt hänellä paitsi palkovenettä oli kolme venettä vesillä. Olihan siinä kokonainen laivasto! Mikellä oli vain yksi höyrylaiva, jonka nimi oli Wellamo.

Lakki ja kengät kyllä pitivät urhoollisesti puoliaan, mutta eivät suvainneetkaan seurata palkovenettä. Omia teitään nekin menivät kuin melakin. Pieni käsi tavoitti niitä, mutta se oli liian lyhyt.

Tuttemuj istui nyt sukkasillaan. Voisihan hän yhtähyvin olla paljain jaloinkin. Hän vetäisi sukat jalasta ja koetti ammentaa niihin vettä. Mutta se ei maksanut vaivaa, kun vesi juoksi niistä läpi, eivätkä ne edes pysyneet veden päällä. Tuttemuj viskasi ne pois. Toinen putosi järveen ja upposi.

Tuuli puhalsi Espanjaan päin, eikä aikaakaan, niin palkovene ajelehti Espanjalaiseen satamaan. Ja Tuttemuj päätti siellä nousta maihin. Mutta mitähän tuolla lepikossa liikkui? Mahtoiko se olla Ahti? Mutta eihän Ahti asunut Espanjassa, hänhän asui järvessä. Lähellä rantaa oli litteä kivi, sille kapusi Tuttemuj, samassa sattui hän jalallaan potkaisemaan palkoveneen ulos järvelle. Hyvästi vain; sekin meni menojaan niinkuin airo, lakki ja kengät.

Tuttemuj seisoi kivellä ja arveli, miten maihin pääsisi. Siinä oli vielä vettä välillä. -- Mitäpä siitä, minä uin, ajatteli Tuttemuj, hän oli jo unohtanut ettei osannutkaan uida. Samassa tuli jotakin näkyviin lepikosta. Lehmähän se olikin! Sen perässä tuli toinen ja kolmas lehmä, ja vihdoin tuli härkäkin. Niiden teki mieli veteen seisomaan, lepikossa kun oli niin paljon sääskiä. Kenties niitä janottikin. Äkkiä ne huomasivat kivellä pienen miehen.

-- Ammuu, huusivat ne. Luulivatko ne Tuttemujta koiraksi? Melkein se siltä näytti. Koirat kun aina haukkuvat lehmiä ja näykkivät niitä jaloista, niin lehmät ovat koirille vihaisia.

Mutta eipä Tuttemuj hätäillyt. Mistähän asetta saisi? Kivellä oli aallon tuoma kuiva kaisla. Hän otti kaislan aseeksi. Ase oli urhon vertainen.

-- Ammuu, sanoivat lehmät, ja härkä mylvi. Sitten kaikki lähtivät kahlaamaan matalaa rantaa. Aikovatkohan ne syödä minut? arveli Tuttemuj itsekseen ja ojensi uhkaavasti kaislansa vihollista kohti. Jos ne lähelle tulevat, niin minä lyön niitä!

Saatuaan voileipänsä muisti Mikke palkoveneen, jonka hän oli luvannut aina sitoa laituriin kiinni. Juosten riensi hän rantaan. Palkovenettä ei näkynyt. Ja missä oli Tuttemuj? Mikke hyppäsi soutuveneeseen ja lähti löytöretkelle. Karkulaista ei näkynyt. Mutta mitähän tuolla veden päällä kellui? Kenkä! Kenenkähän se oli? Sehän oli Tuttemujn. Vähän matkan päässä ui pieni, sininen lakki juuri uppoamaisillaan. Mikelle nousi sydän kurkkuun; hän souti Espanjaan ja löysi kaislikosta melattoman palkoveneen. Sen nähtyään olisi äiti varmaan pyörtynyt. Mutta Mikke souti eteenpäin ja keksi vihdoin urhean sotasankarin, joka seisoi kivellä paljain jaloin, lakittomin päin ja vihollisten saartamana.

Vapaaehtoisesti karkulainen kömpi veneeseen. Vapaus on ihanaa, mutta pelastuksellakin on puolensa. Kenties Tuttemujn urhokkaisuus sentään lopulla olisi pettänyt, mutta nyt hän oli niin vallan varma rohkeudestaan. -- Olisivatpa vain tulleet, minä olisin lyönyt niitä niin että! sanoi hän ylpeästi heilutellen kauheaa kaislaa.

-- Missä mela on? kysyi Mikke.

-- Melako?

-- Niin; entä kengät ja sukat?

Tuttemuj joutui hämilleen ja vaikeni.

-- Mokomaa pikku retusta! arveli Mikke.

-- Mutta eivätpä ne uskaltaneet syödä minua, sanoi Tuttemuj.

-- Ammuu, sanoivat lehmät.

[Kuva]

POVARI-MUORI.

Josko tiedän mä lain, Mitä tuleva lie? Senkö tietäisin vain -- Tiedän enempi mie. Voin mä povata näin Aina edeltäpäin, Kuinka asiat käy, Joit' ei koskahan näy.

Kas, se on aina näin: Jos te uskotte vain, Käy kyllä sinne päin, Mi on ennustamain. Mutta uskoa vaan Jos on vajavaltaan, Niin se turhahan käy, Eikä jälkeä näy.

Neitisein, antakaa Käsi pieni mun luo, Että saan tarkastaa... Oi, kuin hieno on tuo! Siell' on viivoja ... aa! Tästä selkoa saa! Nuori yl'oppilas Teidän on kuningas.

Tääll' on kadetti, kas, Kovin rakastunut... Kapteen' myös urhokas, Olat on kullatut! Vielä, yks' yrittää: Vanha kenraal' on tää! Pian täys tusina... Sääli kadettia!

Vielä kortitko nyt? -- Tahi kentiesi saa Kupin kahvia nyt? Se on virvoittavaa. Silloin haihtuvi pois Surut, jos niitä ois. Eläköön! Asentoon! Tuossa kadetti on!

VOILEIPIEN VÄLILLÄ.

Äiti puhdisti vadelmia suuren ruokapöydän ääressä. Vikke istui avojaloin pienellä rahilla ja söi voileipää. Hänen märät saappaansa seisoivat surullisina, uunin vieressä ja odottivat päiväpaistetta.

-- Kun minä tulen isoksi ja äiti tulee pieneksi, niin ajan minä aina äidin kanssa vaunuilla, etteivät äidin jalat kastu. Äidin ei tarvitse yhtään peljätä, minä ohjaan hevosta itse.

-- Kiitoksia paljo!

-- Minä rakennan äidille kultaisen linnan, jossa on neljä ikkunaa, ja äiti saa olla minun pikku lapseni. Minä tulen ja pesen äidin, niin että äiti on oikein puhdas, eikä äidin pidä juonitella, sillä katsos äiti, se on äidin omaksi hyväksi.

-- Mutta, Vikke, minähän olen jo kerran ollut pieni ja missäs sinä silloin olit? Et sinä kammannut tukkaani, et sinä kuljettanut minua vaunuissa, etkä sinä rakentanut minulle kultalinnaa. Kuinka sinä jätit tämän kaiken tekemättä?

-- En minä sitä muista, äiti.

[Kuva: Voileipien välillä.]

-- Ei, minä en nähnyt silloin poikaistani. Hän oli varmaankin metsässä marjoja poimimassa. Ja kun minä olin ulkona sateessa, kuten sinäkin tavallisesti olet, kuului vesilätäköissä läiskettä ja loisketta. Vikke, Vikke, kuinka sinä annoit minun jalkojeni tulla niin märiksi?

-- No, mutta äiti, miksi sinä et etsinyt minua? Olinko minä silloin iso?

-- En minä tiedä, olitko sinä iso vai pieni, minähän en nähnyt sinua. En minä tiennyt, oliko koko maailmassa Vikkeä. Mutta minä olin pieni ja minulla oli äiti, niinkuin sinullakin nyt on, ja hän kampasi ja pesi minua kuin posliininukkea.

-- Niin, ja kun sinä tulit isoksi, tuli sinun äitisi pieneksi ja sinä kannoit hänet pesu-ammeeseen. Rakensitko sinä hänelle linnan?

-- Mitä minä olisin rakentanut, minähän olin tyttö! Kun minä tulin isoksi, tuli minun äitini niin pieneksi, etten häntä enää nähnyt. Näin tyhjän sohvan, jossa hän tavallisesti istui, kun hän piti minua sylissään. Näin hänen kauniin sinisen hameensa, joka riippui vaatekammiossa, ja hänen virsikirjansa, joka hänellä oli muassaan kirkossa käydessä ja johon hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu. Minä en tuntenut enää hänen käsivarsiaan kaulani ympärillä, en hänen suudelmiaan otsallani enkä hänen hyviä, lämpimiä silmiään, jotka katselivat minuun. Minä en kuullut hänen enää lukevan kanssani iltarukousta: Jumala, lasten ystävä...

-- Juoksiko hän pois sinun luotasi?