Part 4

Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista, Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään, tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi, niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään."

Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä vaivaisukon rahat.

"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta.

"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen. "Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?"

"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki itsellensä.)

"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.)

"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli. Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat joutuneensa hirveän velhon kynsiin.

Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto.

Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan, oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä, oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa. Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon, joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan. Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä. Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä, että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa vaivaisille korvaukseksi.

Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään ole mahdotonta.

PRINSESSA KULTAKUTRI.

Ja nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan, ruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat korukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät sydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin sinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä järvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla, ja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja rakkaudesta yht'aikaa.

Oli kerran kuningas Persiassa, nimeltä _Shah Nadir_, ja hän oli äärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat ja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä kultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian maustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi pääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto, sata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon paisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä kauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat kalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin viittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa.

Tämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai valloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa; moni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja monta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin, kun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas. Vaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli pehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä keväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan auringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta, istuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja kannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos tarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja.

Shah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta vaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle iloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän mielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen henkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki pois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän vain ainoan tyttärensä, prinsessa _Kultakutrin_ jota hän rakasti yli kaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko valtakuntaansa.

Tosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa, sitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet oikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä Pohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli nuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein oli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle, joka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään muuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa, nimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti, että prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se loisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä.

Ja toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän maan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri. Hänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta ulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi ja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin ei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko Shah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei olisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja hyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian.

Sen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä pehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa. Kultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen öittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän kiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman vangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun Shah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita tyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille ja heidän perillisilleen.

Mutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja synniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle. Hän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle rakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli väärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli vasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän kuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi häntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se syntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin rangaistustuomion.

Eipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin prinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen suojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon lorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin kammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain läpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun tultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta ja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja leikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän neitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen laulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi kultaperhosilla ja tummilla ruusuilla.

Sillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä; mutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista Pohjolassa.

Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut. Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet, ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on, ennenkuin osasi oikein nauttia iloa.

Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen ollut hänelle mieluinen.

Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan; mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten kuningas _Turanista_, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli _Bom-Bali_. Hän oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon _Hirmun_, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja sanoi: "koira, tahdotko elää?"

Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö. Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää."

Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo."

"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho.

Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä Ispahaniin.

Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin, jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva, rautainen ristikkoaita.

Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään, hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta, ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä.

Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa, niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille. Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua kuningasta seurassansa.

Mahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä nähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille purpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen kalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu.

Ensin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa höyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli hyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista.

Sitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja toisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se päässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa, kotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa kotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin se oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin suurtakin voittajaa.

Tuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä vesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille krokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen, jonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa kuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa vesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti pitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki seljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti kiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle, eikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein hereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja pujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi pienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan ja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan saaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan eivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin. Viimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja ahmasi porsaan.

Seurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen Turanin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin susikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi shakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta aina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä tuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja ainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja urhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti lempikoiraansa _Valledivauta_. Koira kuuli herransa äänen ja sai uutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen hammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi.

Vaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja sen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen heitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen hampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli vahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin.

Nyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa istui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri ja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan sanottiin _Ahrimaniksi_. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa ärsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät säkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa eräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman viuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti vuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan ja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan musertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua nousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan. Tuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta turhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui hitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi vihollisen vertä.

Ahrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri leijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä _Ormus_, ja näiden eläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa prinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen. Hän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin pedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti siihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut elefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin liikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi Ormusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko kaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi heidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät yhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa päälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan oli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri kukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten vietiin Ormus pois kentältä.

Nyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin joukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko paahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat ehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle katsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat. Uteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin tahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut aavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja laululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana astui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla koristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia jalkojansa.

Mitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot vahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman, makasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen kauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti pyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa.

Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois.

Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan.

Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin, tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt.