Part 2

"Mutta eihän se ihminen koskaan saa kylliksensä; niinpä herra Petterkin, jolla jo oli niin paljo rikkautta, mietiskeli, että hänen pitäisi päästä vielä toista vertaa rikkaammaksi. Hän oli päättänyt vuorata koko Aavasaksa-vuoren kullalla, koska se kerran oli niin merkillinen, ja sitte tulisi koko maailman kuuluksi, että sen on herra Petter tehnyt. Sentähden hän haetti Lapista kuuluisan velhon ja kysyi häneltä, mitenkä hän lyhyessä ajassa saisi niin paljon kultaa, kuin tarvitsisi. Velho mietti asiaa seitsemän vuotta, kysellen neuvoa kaikilta Lapinmaan muilta velhoilta, ja vastasi viimein:

"'Rakennuta Refanut!'

"'Mikä se on?' kysyi herra Petter, sillä hän ei ollut yhtään viisaampi teitä, sylttynokat, vaikka oli niin rikas.

"'Niin', sanoi velho, 'Refanut on velholaiva, jonka vertaista ei ole koko maailmassa. Siihen mahtuu enempi tavaraa kuin sataan muuhun laivaan, ja vähemmässä kuin kolmessa vuodessa saa se kokoon enemmän kultaa kuin Lapissa on kiviä.'

"Ohoh!" sanoivat pojat.

"Niin, aivan niin sanoi herra Petterkin. Ohoh! sanoi hän. Mistä ihmeestä minä saisin rakennustarpeita ja rakennusmestareja semmoisen laivan tekoon?"

"'Kyllä minä siitä pidän huolen', sanoi velho. 'Minä rakennan kaikki valmiiksi, enkä tahdo sinulta muuta kuin tyttäresi neiti Päivänpaisteen vaimokseni.'

"Herra Petter mietti asiaa vähän, sillä velho oli sata vuotta vanha eikä neiti Päivänpaiste vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Mutta kun hän ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, niin jopa se ihanne voitti, hän suostui velhon kauppaan ja pani vain ehdoksi, että häät oli pidettävä vasta sitte, kun Refanut ehti palata ensi matkaltaan.

"Nyt alkoi velho rakentaa. Kuusamon tunturilla kaukana pohjoisessa on honkia, jotka eivät ole paljon nuoremmat vedenpaisumista. Sinne lähetettiin kaikki Lapin velhot hakkaamaan ja vetämään; karhut valjastettiin rekien eteen ja ne vetivät rakennustarpeet meren rantaan. Siihen tehtiin veistämö, niin suuri ja korkea kuin vuorenselkä, ja siinä rakennettiin Refanut. Kun se viimein laskettiin vesille, kuohahti meri yli rantojensa, merenpohja halkesi, hyökylaine nousi aina Oulunjärveen saakka ja kivitti kaikki Keminjoen kosket.

"Kun Refanut sitte seisoi vesillä, oli sen perä Torniossa, vaan etukeulan lippu häilyi Vaasan kohdalla ja keulan kärki lakasi eräässä käännöksessä kumoon kaikki Hämeen metsät. Kolme mastoa siinä oli, mutta niiden kumpikin väli oli niin pitkä, että varikselta kului koko päivä lentäessä maston latvasta toiseen. Ja niin pitkät ne mastot olivat, että kun pieni laivapoika lähetettiin sitomaan kiinni märssypurjetta, hän oli vanha harmaapää ukko tullessaan sieltä alas. Laivaväeksi valittiin 10,000 reipasta merimiestä, ja kun joka mies söi puoli kappaa herneitä ja vadillisen puuroa päivässä, niin siitä voi kuka hyvänsä sormillaan laskea, miten paljo herneitä ja puuroa siinä tarvittiin vuoden varaksi."

Pojat nauroivat ja alkoivat lukea sormillaan.

"Joka väkipyörässä oli ruokapaikka ja joka märssyssä seurahuone. Ankkuriketjuista ei puhettakaan; joka rengasta nostamaan tarvittiin kaksitoista miestä. Nuorat olivat paksummat kuin minä..."

"No, jopa olivat paksut!" sanoivat pojat.

"Ja partuunit ... no niin, pahin oli, että kun laivaa tahdottiin kääntää ja purjeita sovittaa tuulen mukaan, täytyi ratsumiehen ajaa lennättää kolme viikkoa täyttä laukkaa ensin pitkin laivaa, sitte poikki edestakaisin ja huutaa täyttä kurkkua, että oli aivan läkähtyä: 'hei pojat! käännetään!'"

"Sitte siellä on täytynyt olla kestkievarejakin välillä!" virkkoi muuan poika.

"Sanopas muuta! Miksikä siellä ei olisi ollut kestkievareja! Mutta eipä ollut helppo löytää taitavaa kapteenia niin suurelle laivalle; kaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman päästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei puhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen ei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin hakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät kuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin kuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa vaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi korttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä korttelia, en muista niin tarkkaan..."

"No, kolme tuumaa!" oikasivat pojat.

"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää, vääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon rappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin, ja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe oikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja tornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne jo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta onpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin verkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja 39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin mies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu huomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin 15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku mies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi Ouluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan padosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä 120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät katsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen Lapissa?'"

"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja hänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan oli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan. Päätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta ja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia maustimia.

"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden lepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä, meren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan asti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat meriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen käsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste itki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden. Hän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi voinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan palaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon vaimoksi.

"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli olevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut mitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen, maan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan purjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei koskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole tyhmää olla sellainen maamoukka?"

"Hyvin tyhmää", myönsivät pojat.

"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi joutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki koskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat ajattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä sanonut hänelle: Hyvä velho -- sillä pitää olla hyvin kohtelias velhoille -- hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä olisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi ennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin, sillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen ja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään järkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi."

"No, kuinkas sitte kävi?" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli uutta mälliä.

"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli; peräkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa, ja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä, Refanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen laivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri laivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että siitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan Mikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?"

"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!"

"Samapa se."

"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta maarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin päivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri Mikonsaarilla."

"Ohoh!" sanoivat pojat.

"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää vettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä. Kokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun suunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista prikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas', tiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat rannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne turmelemaan meidän puuroamme!'

"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman ja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa, huutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin sananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo valmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia suoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin hyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu mennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä Juutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana Itämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi koko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva kiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu. Eikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin Refanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni Juutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä kahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti."

"Olipas se!" sanoivat pojat.

"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni ja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto äkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti. Tuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi paikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät turhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan heittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja 200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan ja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa koko laivaan.

"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että tanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin oli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan torppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin he muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla pahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat valittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän pitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä sisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä odottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja Pohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää ilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme odottaa suurta ja hirmuista sotaa.'

"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä hajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä; velhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne voineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia tuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren. Monta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois, syntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat, kaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.'

"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies, ja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen nuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista nuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi yli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa, mutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.'

"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa ja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea kohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!'

"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja sentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja pistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks', kolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut.

"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa komentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks', kaks', kolme!'

"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän.

"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan ... yks', kaks', kolme!'

"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten upseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki yhdestä suusta.

"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä, että kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko vuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!'

"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota koettaa.'

"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi mustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin, että kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän, ett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs päävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja luvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin seitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren halkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja hyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan palavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja..."

"No?" kysyivät pojat.

"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä ruutivuorta."

"Todellako?"

"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro se vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta vehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän oli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka vakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän heti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle, kaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi palavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus ruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi levisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan. Yli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan kokoista muruakaan.

"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies..."

"Se olit varmaankin sinä, Matti!" huusivat pojat.

"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä merimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta. Hän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon osaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja vettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi. Hakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton sotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä sen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.'

"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli sotaministeri.

"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali.

"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaan Kattegatissa', huomautti yli-hovimestari.

"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä', virkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat selviävät.'

"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin merkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota ei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren Refanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä puujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas ja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä jäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin kolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti kulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen. Mutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen nuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki valaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja kaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa.

"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes pientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että oli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta, että Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti heti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin eikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin kultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari; nyt pidetään ylpeät häät.'

"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin velhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun antamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti Päivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava auringonlasku.

"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki kiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että hurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta Refanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena niinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa repalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan laivan kohtaloa.

"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin arvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät pois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui kasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter köyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta Aavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon säteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän joutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat herra Petterin ruodulta luokseen.

"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan vanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta kokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa ja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin omituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa suunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet taivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat hattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä ja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs keulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!' Sillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa, mutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä. Jos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna jalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa, sillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma aivan edessänne."

"Onko tuo kaikki totta, Matti?" kysyi eräs pieni poika viattomasti.

"No, en minä huoli sitä vannoa", vastasi Matti. "Mutta kyllä se on yhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo kymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat kuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron."

ALAUDA CANTAT.

Niin, herra maisteri, naurullista: Kun istuin -- onko se mahdollista? Keväällä, kartiini suojanain, Ja päivä paistoi latinahain, Niin -- mitä luulla? -- Sain lintuin kuulla Tuhansin laulavan sulosuulla, Ja parvi tää Näin visertää: Alauda cantat! Alauda cantat!

Mua päästäkää ulos! Puiston puolla Alauda cantat on irti tuolla, Kirjaimet sääskinä kirmajaa, Nyt osaa luontokin latinaa. Voi, leivot ratki, Nuo mokomatki, Hävyttä läksyni kaiken matkii! Alati vain Soi korvissain: Alauda cantat! Alauda cantat!

Katolta varpunen visertääpi: Nyt kevään leivoset herättääpi! Alauda cantat, ne sanat soi, Taivaalta, maasta ne kuulla voi. Kun aamu loistaa, Yön varjot poistaa Laaksoista, kentiltä, -- silloin noista Taas ennättää Korviini tää: Alauda cantat! Alauda cantat!

Nyt herää unesta metsät tuoreet, Nyt valon virrassa kylpee vuoret, Soi järvi, tanssivi puronen, Säteilee saarikin lemuten, Ja pisarina Kuin kukkasina Tippuilee lauluja suloisina, Ja rintanen On riemuinen! Alauda cantat! Alauda cantat!

ILO-MATIN LAPSET.

Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat, ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu, omaa tekoa ja nimeltä _Vinkura_. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu, mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan, että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin polkemisessa.

Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta, kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla, ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen toimi.

"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä.

"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?"