Part 5

"Ah, armollinen herra, ovathan ne paistaneet joka päivä ja yö mereen, milloin vain on taivas ollut selkeänä", vastasi Lohi-Maija viekkaasti.

"Kyllä minä sinut opetan!" tiuskasi Ahti ja potkasi passo-viulua niin voimakkaasti, että se lensi kuin nuoli mummon kanssa kalliolle.

Siinä istui Prinssi yhtä nälkäisenä kuin ennen, muinoin kaluamassa variksen luita. Lohi-Matti istui, yllänsä vanha nutunrepale, yksinään vanhan töllirähjän rapuilla verkkoa kutomassa. "Kas mummoa!" sanoi hän. "Mistäs sinä tulet semmoisella kyydillä ja mitenkä sinä olet noin märkänä?"

Lohi-Maija katseli ällistellen ympärilleen ja sanoi: "Missä meidän kaksinkertainen talomme on?"

"Mikä talo?" kysyi ukko..

"No, meidän suuri talomme ja puutarha ja rengit ja piiat ja ne kolmekymmentä kaunista lehmää ja höyryvene ja kaikki muu?"

"Nyt lörpöttelet unissasi, mummo", sanoi ukko. "Ylioppilaat saivat pääsi pyörälle, niin että eilisiltana laulelit hullutuksia merellä etkä saanut unta ennenkuin aamusilla. Yöllä oli myrsky, vaan se jo lakkasi. Minä en hennonnut herättää sinua, vaan kävin yksin etsimässä verkot talteen."

"Mutta minäpä näin Ahdin!" sanoi Lohi-Maija.

"Sinä nukuit sängyssäsi ja puhuit unissasi kaikenlaista hulluutta ja menit sitte vielä horroksissa itse veteen."

"Tuossahan on passo-viulu", sanoi Lohi-Maija.

"Kaunis viulu! Vanha, laho tukinpää. Ei, muijaseni, toiste kyllä pyhitämme sabatin. Ei tule koskaan siunausta sunnuntaiyönä kalastamisesta."

MAKEAMPI MAKEAA.

Oli kerran kuningas rikkaassa Arabiassa; hänellä oli kylliksi kaikkea, mitä ihmissydän haluaa, paljo rikkautta, terveyttä, nuoruutta, kauneutta, rakkautta, valtaa, kunniaa ja huvituksia. Hän eli mielellään ylellisesti, se mahtava kuningas. Ei ainoatakaan päivää kulunut, jona hän ei olisi parhaansa mukaan huvitteleinut kauneissa puutarhoissansa, sadan puolisonsa kanssa ja komeassa pöydässään. Ja koska hän oli lempeä ja oikeudentuntoinen kuningas, arveli kansa hänen kyllä voivan huvitellakin, hän kun ei sillä tehnyt kellekään pahaa, vaan päinvastoin ravitutti köyhiä ylellisten atriainsa jäännöksillä.

Varsinkin rakasti tämä kuningas kaikenlaisia makeisia ja imeliä ruokia. Se maku oli hänelle jäänyt lapsuutensa ajoista, jolloin hän köyhänä paimenpoikana eleskeli huonolla ravinnolla kameleineen erämaassa. Siellä hän näki apinain joka päivä kiipeilevän taatelipalmuihin syömään makeita taateleita, mutta itse oli hän vielä liian pieni ja heikko kiipeämään niin korkean puun latvaan. Ja vaikka hän nousi kamelin selkään kyttyrällekin seisomaan, koettaen siitä kurkottaa, niin olivat taatelit yhä sittekin vielä liian korkealla, ja ivalliset apinat viskoivat hänelle taatelinsiemeniä kasvoihin ikäänkuin pilkatakseen häntä. Ah, ajatteli hän, jospa olisin apina, niin minäkin voisin hyvin joka päivä eikä minun tarvitsisi lakkaamatta syödä kamelinjuustoa ja karvaita ruohoja!

Nyt hän oli rikas kuningas ja sai syödä taateleja mielin määrin, vaan apinat sen sijaan rautahäkeistään sitä kummastellen ja kadehtien katselivat. Ja hän söi, söi niinkuin koulupoika. Mutta tuleehan herkkukin ajan pitkään yksitoikkoiseksi; niinpä eivät taatelitkaan viimein enää maistuneet, ja silloin tilasi kuningas hunajakakkuja Persiasta. Kun hunaja alkoi tuntua yksitoikkoiselta, keitätti hän ananaseista ja rypälesokurista imelää hilloa, saadakseen jotakin oikein erinomaista. Sitä syötiin joku aika ja sitte koetettiin muita hedelmiä, mutta kaikki ne alkoivat vähitellen maistua yksitoikkoisilta.

"Mestarikokki", sanoi kuningas, "hanki minulle jotakin, joka on _makeaakin makeampi_! En minä jaksa kärsiä tuota yhtäläistä, jota sinä tarjoat."

Mestarikokki tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän oli jo etsinyt läpi itämaiden, löytämättä sieltä mitään kuninkaalle sopivaa. "Lähettäisinköhän Europasta noutamaan konvehteja?" ajatteli hän itsekseen.

Ja hän lähettikin noutamaan konvehteja Europasta. Monta kamelia toi koko kantamuksensa suuria kauniita konvehteja, paraimmista marmelaadeista aina kaikenlaisiin sokuriryyneihin asti. Siinä oli rasioita, joiden kansissa oli tyhmiä värssyjä, ja toisia, joita loistokuvat koristivat; siinä oli Landrinia ja Montpensieria, Pariisin suklaakonvehteja, kaikenmoisia karamelleja, onsia sokurisydämmiä, nekkuja, piparkakkuja ja pumpernikkelejä. Mitäpä olisi ahnaskaan kuningas saattanut haluta enempää? Hän kutsui kokoon kaikki sata puolisoansa ynnä heidän sata lastansa, aukoi rasiat heidän läsnä ollessaan ja jakeli heille niin paljon kuin he suinkin jaksoivat syödä; itse hän söi paljasta konvehtia aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi.

No niin, tätä kesti noin viikon päivät. Silloin alkoi kuninkaan vatsaa pullistella, ja samoin hänen sadan puolisonsa ja heidän sadan lapsensa. "Ei", sanoi kuningas, joka ei ollenkaan saanut unta öillä, "tämä ei käy päinsä, mestarikokki. Enkö jo käskenyt sinua hankkimaan minulle jotakin, joka on _makeaakin makeampi_?"

"Herra", sanoi mestarikokki heittäytyen otsalleen marmorilattialle, "älköön sinun varjosi koskaan pienetkö! Minä, sinun uskollinen koirasi, olen etsinyt kaikki nurkat kolmesta maanosasta, tyydyttääkseni sinun ylhäistä makuasi. Käsketkö vielä etsimään Amerikasta ja Austraaliasta?"

"Tyhmyyksiä!" vastasi kuningas äkeissään. "Mitäpä siellä olisi muuta kuin sokuria ja kokospähkinöitä? Hanki minulle jotakin makeampaa!"

Mestarikokki vapisi, hyvin tietäen, että tässä oli hänen päänsä vaarassa, ja löi kolme kertaa kovasti päänsä marmorilattiaan, sanoen: "Herra kuningas, kutsuta tänne kolme viisasta miestäsi, ja mitä he sinulle sanovat, sen minä sinun koirasi teen, kun vain sinun viisas suusi puhuu."

Neuvo oli kuninkaasta hyvä, hän kutsutti luokseen viisaat miehet ja kysyi heiltä, mistä hän löytäisi jotakin sellaista, joka on makeaakin makeampi.

Viisaat miehet pyysivät kolme päivää ajatusaikaa ratkaistakseen niin vaikeaa arvoitusta, ja kun ne päivät kuluivat, astuivat he taas kuninkaan eteen.

"Herra", sanoi ensimäinen heistä, "ällös sinä koskaan kyllästykö onneesi! Ei ole mitään makeampaa kuin kauneus ja sulous. Lähetä orjasi ympäri koko maailman, tuokoot he kaikkein kauneimman morsiamen koko maan päältä sinulle ensimäiseksi vaimoksi toista sataa!"

"Viisas mies", sanoi kuningas, "nyt olet tyhmä. Jos minulla kerran ei ole mitään iloa sadasta puolisostani, jotka joka päivä keskenään riitelevät, niin mitä iloa minulla sitte voisi olla siitä, joka tulisi lisäksi? Ei muuta kuin enempi riitelijöitä."

"Herra", sanoi toinen viisas mies, "sinun sanasi ovat kuin kultaomenat hopeamaljoissa. Ei ole mitään makeampaa kuin kostaa vihollisillensa. Abessinian kuningas on sinulle velvollinen maksamaan 100 valkoista hevosta vuotuisena verona; vaan hän sen sijaan lähetti sinulle ontuvan aasin. Marssi hänen maahansa, hirtätä hänet savuun ja myö koko hänen kansansa orjiksi!"

"Abessinian kuningas on narri", vastasi kuningas, "mutta sinä olet vielä suurempi narri kuin hän. Mitäpä iloa minulla olisi sen miehen hirtättämisestä savuun tai hänen kansansa myömisestä orjiksi? Savu minulle pakkautuisi kurkkuun, ja mistä minä saisin ruokaa elättääkseni niin monta orjaa? Vai luuletko minun rupeavan elättämään heitä konvehteilla?"

"Ei, herra kuningas", sanoi kolmas viisas mies; "sinä olet itse viisain mies valtakunnassasi; eläös tuhat vuotta! Koska sinulla jo on kaikki, mitä makeaa ihmissydän haluaa, niin julista kunniasi, valtasi ja rikkautesi kaikelle kansalle. Pukeudu purpuraan, käy istumaan kultaisella valtaistuimellesi, kokoo ympärillesi kaiken maailman kansat ja ota vastaan heidän kunnioituksensa! Usko minua, se on makeampaa kuin hunaja, taatelit ja marmelaadit."

"Menkää tiehenne!" sanoi kuningas. "Mestarikokki, anna heille kullekin pumpernikkeli! Tehköön se heille yhtä pahaa kuin minulle. Minä en ole ummistanut silmiäni seitsemään yöhön."

Mestarikokki antoi viisaille miehille kolme pumpernikkeliä, heidän täytyi lyödä otsansa lattiaan, kiittää ja syödä; mutta pumpernikkelit tarttuivat heille kurkkuun. Koko hovi nauroi, mutta kuningas läksi tyytymättömänä pois, eikä hän mistään löytänyt sitä, joka olisi ollut makeaakin makeampi. Ei hän voinut mennä sadan puolisonsa luo kuulemaan heidän riitelemistänsä; ei hänen tehnyt mieli hävittämään kokonaista kansaa ontuvan aasin tähden, ja mitä iloa olisi tullut siitäkään, jos olisi kuin kolho istuutunut purpurapuvussa koko maailman ihmeteltäväksi? Sitä paitsi oli hänellä vielä monta kaunista konvehtirasiaa jäljellä; mitä piti hänen tekemän niille, kun koko hänen hovinsa oli kyllästynyt makeisiin niinkuin hän itsekin?

Ilta oli tulossa kuuman päivän perästä, aurinko alkoi vaipua, se oli laskeutuva juuri kello kuusi. Kuningas istui yksin ajatuksiinsa vaipuneena kauniissa puutarhassaan. Suihkukaivot lorisivat, mantelipuut kukoistivat, viikunapuun varjo kasvoi yhä pitemmäksi hiekkakäytävällä. Oli niin suloista ja rauhallista, että kuningas alkoi mietiskellä itsekseen, ett'eiköhän tämä kaunis, onnellinen iltahetki vain ollutkin makeampi Landrinin ja Montpensierin karamellejakin.

Astuipa siihen köyhä kristitty orjavaimo, taluttaen kädestä pientä nelivuotista poikaansa. Äiti ja lapsi näyttivät molemmat väsyneiltä, he olivat astuneet pitkät matkat ja nyt eksyneet puistoon etsiessään yösijaa hovista. Kuningas oli hyväsydämminen, hän ymmärsi heillä olevan nälän, ja hänelle johtui jotakin mieleen. "Orja", sanoi hän palvelijalleen, joka vähän matkan päässä odotteli hänen käskyjänsä, "tuo tänne niin monta suurinta konvehtilaatikkoa, kuin vain kantaa jaksat!"

Orja läksi ja toi pian neljä suurta laatikkoa kaikenlaisia makeisia.

"Asettele, mitä niissä on, tähän ruohopenkille!" sanoi kuningas palvelijalleen. Vaan itsekseen hän ajatteli: "tuo köyhä vaimo ja hänen lapsensa eivät ole elämässään edes aavistaneetkaan näin erinomaisia herkkuja. Katsotaanpas, miten he niitä halulla syövät."

"Syökää niin paljon, kuin mielenne tekee!" sanoi kuningas vaimolle ja pojalle, joka jo oli istahtanut lepäämään ruohokkoon penkin viereen. Äiti taittoi palasen sokurileivästä ja antoi pojalle. Poika piti sitä kädessään, mutta ei vienyt suuhunsa.

"Ah, kyllä ymmärrän", sanoi kuningas; "poika on janoissaan, kun on astunut niin pitkän matkan auringon paahteessa. Orja, tuo raikasta vettä lähteestä! Tosiaankin on jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on kovan janon sammuttaminen."

Poika sai vettä ja joi, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään noista monista makeisista. Kuningas huviksensa tarjosi omalla ylhäisellä kädellään hänelle kaikkia paraita tavaroita, niin että pojan ympärille viimein kasvoi kokonaiset kasat makeisia. Mutta söikö hän? Eipä suinkaan. Kyllä hän välistä ojensi kätensä jotakin erittäin houkuttelevaa hyvää ottamaan, mutta ei hän sitä nähnyt; hänen silmänsä kävivät yhä sumuisemmiksi ja pienemmiksi, ja viimein ne kokonaan painuivat yhteen ja pienokainen nukkui, pää ruohopenkkiä vasten, niinkuin nukutaan raskaan päivän jälkeen, kun on hyvä omatunto ja lapsen levollinen mieli.

"Mitä?" sanoi kuningas. "Nukkuiko hän?"

"Niinpä näkyy", vastasi äiti.

"Ja kaikkiko jätti nämä hyvät herkut koskematta?"

"Niin, herra. Onpa jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on _lapsen uni_."

"No, sitähän minä juuri olen etsittänyt kolmesta maanosasta, eikä ole onnistunut sitä löytää!" sanoi kuningas hyvin ihmeissään. "Uniko! Mitä sanotkaan? Minä en ole nukkunut hiukkaakaan seitsemään yöhön."

"Olkaa kuin lapsi, herra kuningas, niin kyllä sen heti ymmärrätte?"

"Mitä nyt? Enkö ole ollut kuin lapsi? Onko kukaan koulupoika tai tyttö ollut ahneempi makeisille kuin minä, itse kuningas? Ja kuitenkin, vaimo, sanon minä sinulle, ett'en ole seitsemään pitkään yöhön saanut rahtuakaan unta silmiini."

"Ah, herra kuningas, ei lapsen ahneus tuo meidän silmiimme suloista unta, vaan lapsen sydän, hyvän ihmisen työ, rukous ja kohtuullinen elämä. Me täyskasvuiset ihmiset tiedämme yhden asian, joka on vieläkin autuaallisempi kuin lapsen makea uni, ja se on syntein anteeksi saaminen. Mutta makaava lapsi on rauhoitettu, se makaa enkelien suojeluksessa."

"Orja!" huusi kuningas.

Orja tuli.

"Heitä kaikki nämä laatikot makeisineen jokeen! Vie sitte minun käskyni hoviin, että valmistavat siellä asunnon vaimolle ja hänen lapsellensa! Minä tahdon joka päivä kysyä häneltä neuvoa, sillä hän on viisaampi kuin minä ja kaikki viisaat miehet minun valtakunnassasi... Makeaakin makeampi! Olipa merkillistä, että minä viimeinkin sen löysin."

Ja aurinko laskeutui valasemasta ihmeen kaunista puistoa, kukkivia mantelipuita, komeaa palatsia, ällistyneitä viisaita miehiä, köyhää kristittyä vaimoa, nukkuvaa poikaa ja rikkaan Arabian kuningasta, joka nyt oli saanut arvoituksensa selville ja unen helmoista löysi sen, joka oli makeampi kaikkia hunajatavaroita, taateleja ja koko maailmaan ranskalaiskonvehteja.

KARTTAPALLO.

Kuin moni nuorna ollessaan Kiitäisi ympär' aavan maan Kuin miete mieluisesti! "Sun siipes, pääsky, ottaisin Päiväksi ainoaksikin Mä hyvin haluisesti."

Mä riemuin sitte kukillen Liitäisin maiden lämpöisten Pois Pohjan pakkasista Ja ystävälle laatisin Ma linnan aina pilvihin Ruusuista loistavista.

Hei! pikku pääskyt, lentäkää! Minuutissa jo pallo tää Tuhannet virstat entää, Tää on se maa jonk' ympäri Te saatte liitää huoleti Ja riemumielin lentää.

Nyt pesän paikka valitkaa Vapaasti! Saima, sun on maa, Ja sinun myöskin, Selma! Maa onnellisin valitkaa, Se olkoon lämmin palmumaa Tai jäinen Sulitelma!

Ei kuningas niin äveriäs, Niin vapaa lintu siivekäs, Niin valtaa haltialla. Valitkaa! Unhotettu vaan On köyhä Suomi nurkassaan Puhurin vallan alla.

Kah! Tekö, joill' on laaja maa, Mielitte majan rakentaa Poloiseen Pohjolaamme? Tuo uljuus sietää suutelon! Maa laaja kyllä oiva on, Vaan paras oma maamme.

JÄTTILÄINEN JA KOULUPOIKA.

Yks jättiläinen on Pohjolassa. Se herraks mielisi maailmassa; Vaan kesin nukkuvi niin se, että Voi häntä pahasti silloin pettää: Kas, päivä vaan Kelkkansa suistaa Sen niskaluista, Käy istuimelle sen istumaan.

Syksyllä valvoa taas se jaksaa, Päivälle kepposen mielii maksaa, Lähettää jäitänsä kirkkaina, Pimeän, kylmän ja nietoksia. Se näyttää näin Kuin joku suuri Maan herra juuri; Vaan jättiläinen on renkinäin.

Mä hevoseksi sen valjastanki, Kun jää on järvellä, maalla hanki Jalkaani sen sidon ilman haittaa; Se vetää kuormia, sillat laittaa. Se muureja Ja tornit, vallit Ja parhaat pallit Rakentaa sokurijauhoista.

Sä karski kuningas Pohjolamme, Punaiseks nipistät poskiamme, Mua usein tupahan ajeletkin, Kärvennät kärpäsen siipysetkin; Mut sievään vain Käyn suksilleni, Näin kaataakseni Sun, talvijättiläs, palvelijain!

LOTTA TÄTI.

Meidän oiva täti Lotta, Sellaista ei muut vain saa. Vahinkomme kaikki totta Hyvin päin hän sovittaa, Sukat, housut, paidat ratki Paikkaa, merkkii lakanatki, Muistaa nenäliinatkin, Keittää puuron, kahvinkin.

Kotiin lailla märjän hiiren Koulusta kun hölkkäämme Sateella, ken laittaa kiirein Kuivat vaatteet yllemme; Ken tuo sitte syödäksemme Viilikehlon etehemme; Jälkemme ken kuivailee, -- Jos ei niitä täti tee?

Äitikään ei paha meille; Vaan on meillä vikoja: Nyt jäi kaulus harhateille, Nyt sai vaatteet tahroja, Nyt on kampaamatta tukka, Nyt on nurin toinen sukka. Silloin äiti toruu jo: Mitä teit taas, lapsi, noh?

Täti Lotta silloin vastaa: Tuo on kodikasta vaan: Kärsi, äiti kulta, lasta! Lapsi tuhrii luonnostaan. Kaulus oli eilen poissa, Rintamusta ennen voissa, Tukka siloinen on nyt; Ken lie sukan kääntänyt?

Täten joka päivä Lotta Pitää meidän puoltamme.

METSÄKARHU.

Rauman kaupungissa eli ammoin sitte rikas kauppias Kultanen; miksipä hän ei olisi ollut rikas? Hänellä oli suuri nenä, pieni poika ja monta laivaa, jotka toivat kahvia, sokuria, inkivääriä, kardemummaa ja muita maustimia vieraista maista. Aina onni seurasi hänen laivojansa paitsi ensimäistä, jonka nimi oli Neptunus. Sen kapteenina oli Metsäläinen ja laiva oli pummulilastissa tulossa Amerikasta, mutta pummulipakat syttyivät itsestään tuleen, ja Neptunus paloi merellä kaikkine tavaroineen ja kapteenineen, joka velvollisuutensa mukaan pysyi viimeiseen asti laivalla.

Patrooni Kultanen suri kallista laivaansa, niinkuin olisi hänen puoli sydäntänsä palanut merellä, eikä voinut mielessään antaa kapteeni Metsäläiselle anteeksi pummulin tuleen syttymistä. Miksi oli kapteeni ostanut sellaista pummulia? Ehkäpä se ei ollutkaan syttynyt itsestään, vaan joku laivamies oli ehkä käynyt avotulen kanssa lastiruumassa. Miksi ei kapteeni Metsäläinen pitänyt parempaa järjestystä laivalla? Ja miksi hänen nimensä oli Metsäläinen, kun niin usein kuullaan puhuttavan metsänpaloista?

Laivamiehiä kuulusteltiin, kun palasivat kotimaahan. Kaikki valalla vakuuttivat, että kapteeni Metsäläinen oli pitänyt parasta järjestystä ja ollut taitavin kapteeni kaikista, joiden kanssa he olivat purjehtineet. Mutta sitä Kultanen ei uskonut. Hänellä oli vanhaa saamista kapteenilta, ja sen hän nyt kiskoi leskeltä.

Kapteeni Metsäläisen leski oli köyhä, ja hänellä oli poika, nimeltä Karhu, jollaiset ristimänimet ovat jotenkin tavalliset Ruotsissa ja Norjassa. Leski menetti pikku talonsa Kultalan saamisesta eikä sitte tiennyt mitään neuvoa, millä voisi elättää itsensä ja rakkaan pikku poikansa.

Mutta hän sattui olemaan hyvin kaunis, ja se oli pahoin. Eräänä päivänä patrooni Kultanen, joka myöskin oli leski, puki yllensä kiiltävänappisen sinisen frakin, punaisen liivin ja valkoiset housut, että oli kirjava kuin Venäjän lippu, sekä ilmestyi suuren nenänsä kanssa rouva Metsäläisen ovelle ja sanoi hänelle: "Hyvä rouva, teidän miehenne poltti minulta laivan; miksi läksittekään metsään sellaisen miehen kanssa? Mutta minä annan teille anteeksi ymmärtämättömyytenne ja teen teille niin suuren kunnian, että saatte tulla minun vaimokseni, ja toivoakseni olette siitä hyvin iloissanne."

Leski raukka ei tullut ollenkaan iloiseksi, mutta mitäpä hän osasi tehdä? Hänellä oli pikku poika, joka näki nälkää ja vilua; siispä hän murhemielin myöntyi ja tuli yht'äkkiä rouva Kultaseksi. Pikku Karhu seurasi mukaan kaupanpäällisiksi ja tuli patrooni Kultasen pojintimaksi. Kultasen oma poika, joka nyt tuli Karhun velipuoleksi, oli nimeltään Mooses, mutta kun hän oli kankeakielinen eikä osannut lausua rehti nimeänsä, sanottiin häntä _Moosepiksi_, Häntä elätettiin sokurileivillä ja mantelimaidolla, hänellä oli koreat samettivaatteet, hän sai asua isänsä kammarissa ja tehdä mitä vain tahtoi. Karhun täytyi syödä kovaa leipää renkien kanssa, maata heidän tuvassaan oljilla, pitää kuluneita, ihan rikkinäisiä vaateryysyjä ja olla kaikkein juoksupoikana. Hän oli aina kovassa työssä, sai syyttä selkäänsä, Moosep tyrkki häntä eikä häntä edes nimeltänsä puhuteltukaan, vaan sanottiin _Metsäkarhuksi_. Ikäänkuin tuo olisi ollut niinkään sukkelaa! Hyvän ja iloisen kasvatuksen voi kyllä monikin saada, mutta eipä pahan kärsiminen aina ole myöskään pahaksi. Moosepista tuli sylikoira ja kelvoton laiskuri, mutta Karhu kasvoi isoksi ja väkeväksi mieheksi sekä tuli nöyräksi ja sukkelaksi kaikkeen hyvään. Välistä kun Moosep löi häntä ja syyti omia tyhmyyksiään hänen niskaansa, teki hänen mielensä juoksemaan niin kauas kuin tietä kesti. Mutta silloin hänelle aina johtui mieleen, että äiti siitä itkisi, eikä hän sitä mitenkään tahtonut. Kyllähän äitillä muutenkin oli kyllin raskaat päivät. Mutta yksi ilo hänellä sentään oli. Milloin patrooni Kultanen oli merillä ja Moosep siellä söi viikunia niin, että tuli sairaaksi, kutsui rouva Kultanen pikku Karhun luoksensa, pesi ja kampasi hänet, antoi hänelle vehnäleipää ja maitoa, opetti hänet lukemaan Jumalan sanaa ja kehoitti häntä aina olemaan kärsivällinen, ahkera ja lempeä, aina puhumaan totta, aina pelkäämään Jumalaa ja luottamaan Jumalan suojelukseen. "Älä sinä sure, poikani", sanoi äiti, "nyt olet Metsäkarhu, mutta Jumala voi vielä tehdä sinusta aika miehen."

"Luuletko niin, äiti?" kysyi poika.

"Kyllä minä sen ihan varmaan uskon."

"Ja minä koetan parastani", sanoi Karhu.

Eräänä kesänä rikas patrooni Kultanen matkusti omalla laivallaan Apollolla Tukholmaan ja otti molemmat pojat mukaansa. Ahvenanmerellä purjehtiessa oli heillä hyvä tuuli ja kaunis ilma. Moosep vetelehti kajuutassa romaaneja lukien. Karhu oli kajuutanvahtina ja kaikkein juoksupoikana. Hän oli huuhtonut laivankannen, pessyt talrikit, kiillottanut saappaat, käynyt ylhäällä raakapuulla selvittämässä isoa purjetta ja kiivennyt keulapuun nenässä asti pienentämässä etupurjetta, kun patrooni Kultanen huusi: "Metsäkarhu!"

"Patrooni!" vastasi Karhu. Hän ei koskaan uskaltanut muulla nimellä puhutella isintimäänsä.

"Puhdista minun piippuni!"

"Kyllä teen, patrooni!"

"Varo suurta hopeasilaista merenvahapiippua. Muista, vetelys, että se maksaa sata riksiä."

"Kyllä teen, patrooni!"

Karhu seisoi etukannella lähellä laitaa piippuja puhdistamassa, kun Moosep tuli takaapäin, pisti neulalla kovasti mekon läpi ja kysyi: "mitäs nyt teet, Metsäkarhu?"

"Puhdistelen patroonin piippuja."

"Annas kun minä autan!" sanoi Moosep, sieppasi suuren merenvahapiipun ja alkoi nakutella sitä laitaa vasten; niinkuin oli välistä nähnyt isänsä tekevän. Mutta pesä olikin löyhässä eikä siinä myöskään ollut mitään nauhaa. Siispä se putosi Ahvenanmereen, niin että jäljestä kuului vain "put puli."

Karhu seisoi hämmästyksissään, niinkuin olisi itse pudonnut mereen. Mutta Moosep oli kekseliäs ja sanoi: "Miksi sä sysäsit minua?"

"Sysäsinkö minä sinua?" kysyi Karhu kummastuen.

"Sysäsit kyllä", vastasi Moosep. Ja samassa nähdessään isänsä suuren nenän lähestyvän huusi Moosep, ollen kohti kurkkua itkevinään: "miksi sysäsit minua, niin että isän paras piippu putosi mereen?"

Patrooni Kultanen oli sellainen mies, että kun hän pahastui, niin hän menetti kaiken malttinsa. "Vai niin!" sanoi hän, "eikö se riittänyt, kun isäsi poltti paraan laivani; nyt sinä vielä heität paraan piippuni mereen! Perimies! Laske alas pikku vene, heitä Metsäkarhu siihen ja matkustelkoon hän omin neuvoin."

Perimies hyvin hämmästyi, mutta ei uskaltanut sanoa vastaan. Muutamassa minuutissa oli vene laskettuna alas ja Karhu veneessä ja tuskin ehti perimies heittää hänelle enää leipäkannikkaa. "Souda nyt etsimään minun piippuani!" huusi patrooni Kultanen hänelle jäähyväsiksi peräkannelta.

Apollo-laiva kulki hyvää vauhtia myötätuulessa, ja kohta jäi pikku vene kauas jäljelle. Karhu oli niin kummastuksissaan, että hän alkoi miettiä, oliko hän todellakin sysännyt velipuoltansa. Rehellinen poika ei voi edes käsittääkään, miten toinen poika voi valhetella. Mutta kun Apollo-laiva purjehti yhä etemmäksi hänestä, niin että se viimein näkyi ainoastaan valkoisena pilkkuna kaukana taivaanrannalla, silloin huomasi Karhu kauhukseen olevansa yksin pienessä veneessä keskellä aukeaa merta. Suuret kalat pulikoivat hänen ympärillänsä, delfiinit ruiskuttivat vettä ylös ilmaan, hylkeet pistelivät mustanruskeita koiranpäitään ylös vedestä. Ei kukaan heistä voinut auttaa häntä. Tuuli kiihtyi, meren pinta alkoi peittyä valkoiseen vaahtoon, ilta tuli ja pimeni, ja Metsäkarhu ajeli veneessään kohti yötä ja kuolemaa.

Niin, kukapa koko avarassa maailmassa nyt huoli sellaisesta hyljätystä raukasta, kuin Metsäkarhu oli? Ei kukaan häntä tiedustellut; hän oli vaipuva mereen, aallot olivat tasoittavat hänen päänsä päälle eikä huomeisaamuna ollut enää näkyvä edes pientä ilmarakkoakaan hänestä sinertävän meren pinnalla, laivat olivat purjehtivat hänen ylitsensä ja merimiehet laulavat iloisia laulujaan aivan kuin ennen.

Yksi oli häntä kuitenkin kaipaava, hänen äitinsä. Ajatellessaan häntä alkoi Karhu itkeä. Mutta kun oli itkenyt hetkisen, tuli hänelle nälkä, ja hän alkoi pureksia kovaa leipää. Siitä hän vahvistui ja tuli iloisemmaksi. Onhan Jumalalla aina jäljellä jokin virvoitus niille, jotka ovat hyljättyinä täällä maan päällä.