Part 10

Knut hieroi silmiään ja ihmetteli, missä hän olikaan. Tuossa oli Kiikkalan metsä kaikkine noitakuninkaineen, jossa hän oli nähnyt niin monta hullutusta ja hänelle oli tarjottu niin kummallisia aamiaisia. Tuossa oli avara meri, joka yhä vielä lainehti ja viskoi kuohuaan aina hänen luoksensa asti. Mutta missä oli Aallottaren kammarineitsyt? Häntä ei näkynyt, hän tietysti oli uinut pois sen suuren laineen mukana. Ja missä oli taika-pilli, missä pikku keijukainen, joka oli jäänyt hänen taskuunsa ja niin uskollisesti pelastanut hänet kuningaskotkan kynsistä? Vuorella hänen vieressään oli vanha, taittunut ruokopilli, mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä, ja mekon taskussa tuntui pieni märkä paikka, mutta kukapa osasi arvata, oliko se tullut veden roiskeesta vaiko pikku keijukaisesta, jonka Knut oli ehkä pusertanut mäsäksi vuorta vasten. Knut alkoi jo luulla, että hän olikin ehkä paneutunut nukkumaan päiväpaisteesen ja siinä unissaan nähnyt kaikenlaisia hullutuksia.

"Minuthan on kutsuttu Harjulaan päivälliselle!" virkahti hän,

Yht'äkkiä hän oli jaloillaan ja läksi juoksemaan tietä metsän läpi. Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa. Katajapensailla oli paljo tekemistä hänen housujensa kanssa, kuusenvarvut pitelivät häntä kiinni mekosta, mustikanvarvut ja kanervat hakata nakuttelivat hänen paljaita jalkojansa. Mutta eteenpäin piti Knutin päästä ja hän pääsikin perille ilman sen enempiä seikkailuja, väsyneenä, nälissään ja punakkana, juuri kello 4 iltapäivällä.

"Terve tuloa, Knut Soittelija!" sanoi herra Petter. "No, tänäänhän sinä näytät oikein iloiselta."

"Miksipä en olisi iloinen, kun minulle on tarjottu välipalaksi kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaraa, itikanjalkaa, seitsemää kuormaa sammalsuota, merenvaahtoa ja vuoren kokoista kasaa helmiä?"

"Olipa siinä monta ruokalajia yhdeksi ateriaksi. Ei pidä niin paljon ajatella ruokaa tässä maailmassa. Kun alinomaa ajatellaan sellaista, joudutaan taikojen valtaan, jotka vain tekevät pilaa ihmisille. Eikö sinulla ole nälkä, poikaseni?"

Knut vilkutti silmää, puristeli lakkiaan käsissänsä ja arveli, ett'ei hän nyt toki vielä kuollut juuri nälkään.

"No, hauskaa kuulla", sanoi herra Petter. "Minä söin myöhään aamiaista, eivätkä nuo palvelijat vielä ole ehtineet kyniä lintuja. Odottelehan kello 8:aan asti, niin saat illallista sitte."

"Tämäpä oli pahempaa kuin kuuma kankirauta ja seitsemän kuormaa sammalsuota", ajatteli Knut itsekseen, mutta pureksi vain kynsiänsä ja vastasi saattavansa odottaa. "Voinpahan ajatella katkismusta sill'aikaa", mietiskeli hän.

Herra Petter oli aika veitikka. Hän oli ennen ollut köyhä poika, niin että tiesi kyllä, miltä tuntuu odottaa nälkäisenä neljä tuntia. "Knut Soittelija", sanoi hän, "kylläpä huomaan sinun osaavan muutakin kuin ajatella ruokaa. Tiedätkö, että sekin on sankarillisuutta, kun voittaa itsensä ja tulee toimeen ilman välttämättömimpiäkin tarpeita, joita mielemme tekee tässä maailmassa? Minä pidän sinusta, poika, ja toimitan sinut kouluun, että sinusta tulee kunnon mies. Mutta mitä tämä on? Ihanhan tuntuu nenääni lintupaistin käryä. Astu sisään, poika! Nyt saat istua oikein minun omassa pöydässäni ja syödä kylläiseksi."

"Mitä se on?" Tuo kysymys kuului melkein kuin katkismuksesta. Ovet avattiin ruokasaliin, suuri, katettu pöytä odotteli paistista tuoksuvana vieraita. Herra Petter talutti Knutia kädestä ja Knut sai istua kuin herra pöydässä, ja siellä hän ehkä istuisi vielä nytkin, kun niin nälissään oli, ell'ei olisi aika sitte vienyt taskussaan juustopalaa mummolleen ja päässyt kouluun.

VASARAMIES.

Saliin saapuvi -- eikä lakkaa -- Kaikenmoistakin kaupus-akkaa. Myöjää kuivan ja marjankin, Vanhaa tätiä, äijääkin, Pilkkahintoja vartoovaista. Luona serviisin -- hei! -- on naista; Köyhä tuoss' ylioppilas; Neito, palvelija myös, no kas!

Saapaspari! Se uljas vasta, Ei saa vertaista Europasta: Korko vino, ei anturaa, Uusin kuosi! No, tarjotkaa! Markan puolikas! Lisää siellä! Penni!... Kymmenen!... Vielä, vielä! Yks... kaks... Vielä! No, kolme! Hei, Kas, sen kisälli helppoon vei!

Monta pulloa tyhjää! Anna Vaikka viinejä täyteen panna!... Lintuhäkkejä!... Kynttilän pää, Huutakaatte, ken ennättää!... Ruukku -- korvaton --!... Lippulakki! Vaunusilat!... Kah! hännystakki! Välttämättömät!... Yksi!... kaks!... Oiva tavara!... Kolme! Naks!

Vanha vakkanen!... Seula!... Seili!... Rouva, tässä on teille peili. Puitteet poikki, las' halki sen!... Ken sai saapasten vetimen?... Kahvipannu, kas, neitsyt Anna! Nehtaria se suo ja mannaa, Kuohuu piipusta koskenaan! Papua neljä ja sakkaa vaan!

Minä vasaramies näin jauhan, Painuksiin täten kurkun pauhaan... Kaikkein kynnet on kurkollaan Toisen kalua kaappaamaan. Toimi mulla on poloisella Onnen pirstoja paloitella... On kuin uunissa paistuisin. Kultaa rauhasta hetkenkin!

YÖVAHTI.

Minä kurja, kun työtä On mull' yli yötä! Saan kylmässä kulkee, Muut silmät kun sulkee.

Minä mälliä puren, Tulen syttyvän suren: Kun torvea soitan, Niin huomion voitan.

Putos näppini tuohon: Se jäi kuni suohon, Kun en näe. No, en piittaa: Toisen neulovi Riitta.

Mikä nurkassa hohtaa? Joko toitotan kohta? Joku sauhuja vetää, Jos ei silmäni petä.

Uni -- ah! -- olis paras... Kah, kynttilän varas: Neiti lukuhun nukkuu, Tuleen -- voi! -- talo hukkuu.

Ylioppilas Keikka, Kas, tutkivi kreikkaa. Hyvää yötä! ja soma Näe armahas oma!

Hotellissa tässä Taas vierahat mässää. Lasi punssia mulle!... Jopa mar sitä tullee!

Mitä tehdä nyt tuosta? Hevon täytyvi juosta. Joka vain kotosalla Olis vällyjen alla!

POIKA, JOKA KUULI ÄÄNETTÖMYYDEN PUHUVAN.

Oli kerran kuuromykkä poika Paavo. Hän olisi niin mielellään tahtonut osata suurta kuulemisen ja puhumisen taitoa, vaan ei osannut. Hän näki muiden lasten liikuttelevan huuliaan ja ymmärtävän toisiaan, mutta Paavon täytyi tehdä merkkejä käsillään. Isä ymmärsi, mitä hän aikoi sanoa, sisar ja veli ymmärsivät paremmin, vaan äiti ymmärsi kaikkein paraiten. Muut kylän lapset eivät ymmärtäneet hänen merkkejänsä; he matkivat käsillään Paavoa ja nauroivat.

Pahin oli pitkä Penttu. Hän narrasi Paavoa, ja kun Paavo sattui näkemään poikain lyövän kiekkoa maantiellä, määki Penttu "pää pää!", ikäänkuin Paavo olisi ollut pässi. Se oli kylän lapsista hyvin sukkelaa, mutta niin ei ajatellut pikku Liisu. Hän vei Paavon kanssansa tupaan ja lohdutteli häntä viilipiimällä, ett'ei hän rupeaisi itkemään.

Äiti oli merkkipuheella kertonut Paavolle taivaan Jumalasta, miten hyvä hän on kaikkia luotuja olentojansa ja varsinkin onnettomia pikku lapsia kohtaan. Paavo tiesi, että Jumala voi kaikki ja tahtoo mielellään auttaa niitä, jotka oikein sydämmestänsä rukoilevat häneltä jotakin. Mutta Paavo oli myöskin nähnyt, että kun joku auttoi isää tai äitiä, niin hän tahtoi avustaan maksua. Siispä Paavo ajatteli itsekseen: "jospa minulla olisi jotakin maksaa Jumalalle, niin pyytäisin häntä opettamaan minua kuulemaan ja puhumaan."

Paavo oli jo kuuden vuoden ijässä, mutta ei hän vielä ollut koskaan käynyt kirkossa. Mitäpä hän olisi tehnytkään kirkossa? Ei hän ymmärtänyt papin saarnaa eikä osannut kuulla messua eikä veisua. Mutta kun isä valjasti hevosen jouluaamuna ison laitareen eteen ja sisar ja veli valmistautuivat lähtemään kirkkoon, tuntui äitistä ikävältä jättää Paavoa yksin kotiin. "Tahdotko lähteä kirkkoon?" kysyi äiti.

Tietystihän Paavo tahtoi päästä niin harvinaiseen huvitukseen kuin ajamaan kirkkoon jouluaamuna. Ja kun muut sisarukset saivat kukin kymmenpennisen pannakseen kirkonkukkaroon, sai Paavokin rahansa, mutta äiti ei muistanut sanoa, mihin sitä oli käytettävä. Se oli suuri raskas raha, paljon raskaampi pennin, jopa viidenkin pennin rahaa, jollaisen Paavo välistä oli saanut matkustavaisilta, kun avasi heille maantien porttia. Paavo ajatteli siinä olevan hirveän paljo rahaa; niin rikas hän ei vielä koskaan ollut; nyt hänellä oli, millä maksaa Jumalalle.

Koko matkan kirkkoon mennessä ajatteli hän vain yhtä asiaa; mennä Jumalan luo ja sanoa: "Rakas Jumala, minä tahtoisin niin mielelläni kuulla ja puhua niinkuin muutkin ihmiset. Ja koska sä olet niin hyvä kaikkia kohtaan ja olet kaikkivoipa ja tahdot auttaa niitä, jotka sinua rukoilevat, niin auta nyt minua, että kuulen, mitä pappi sanoo. Kyllä minä apusi maksan, rakas Jumala: saat koho rahani, kymmenen penniä."

Sitte hän ajatteli: "Tietysti Jumala asuu kirkossa, mutta mitenkähän minä tapaan hänet, että saisin puhua hänen kanssansa, kun on niin paljo väkeä kirkossa? Ja tokkohan hän ymmärtää, kun minä vain käsilläni puhun?"

Paavo tuli murheelliseksi, mutta hän ei voinut kysyä muilta reessä olijoilta; kun oli pimeä, niin eiväthän he nähneet hänen käsiänsä. Hän istui hyvin miettiväisenä ja katseli, kun isä ajoi hevosta. Ruuna oli nopsa hevonen ja kulkusia sillä oli, niin että metsä ja vuoret kajahtelivat. Kirkolle oli kotoa puoli peninkulmaa, mutta reki luisti kuin kiekko maantiellä. Kaikki lumiset koivut ja kuuset näyttivät Paavosta juoksevan vastaan, ja merkillisintä oli, että kuukin juoksi muiden mukaan, tuo sama kuu, joka muuten niin vitkalleen luntusteli pitkin taivaan kantta.

He tulivat kirkolle. Monta hevosta ja rekeä seisoi ulkona; ovet avattiin, ja siellä sisällä oli valoisaa kuin taivaassa. Ihmisten hengitys höyrysi heidän suustansa kuin uhrisavu Jumalalle. Olipa hyvin ihmeellistä nähdä elävää henkeä ihmisestä.

Pääkäytävällä oli ahdinko, ja siinä väentungoksessa häipyi Paavo omaisistansa. Hän oli pieni, häntä puristettiin ihmisten välissä ja kuljetettiin eteenpäin hänen tietämättänsä minne. Kohta hän seisoi esimmäisenä valkoliinaisen alttarin edessä, jolla seisoi paljo palavia kynttilöitä, ja sen päällä riippui suuri taulu, jossa oli kuvattuna Vapahtaja riippuvana ristissä. Alttarinkehyksen sisäpuolella seisoi pappi valkoisessa messupuvussaan, joka oli kullalla kirjaeltu. Paavo parka yksinkertaisuudessaan luuli pappia Jumalaksi, pani rahansa alttarin kehykselle ja merkitsi käsillään sen, mitä hän niin sydämmestään oli halunnut pyytää Jumalalta.

Pappi ei nähnyt häntä, hän messusi ja luki rukoukset eikä Paavo kuullut mitään. Äiti penkistään katseli etsien Paavoa, meni käytävälle ja toi Paavon pois luoksensa. Mutta olipa siellä toinenkin, joka ymmärsi Paavon merkkipuheen, ja se oli suuri, näkymätön Herra, taivaan Jumala, joka näkee kaikki ja joka kyllä tiesi, ett'ei Paavo ymmärtänyt parempaa.

Paavo istui äitinsä vieressä penkissä, katseli kynttilöitä, katsoi pappia ja kirkkoväkeä, korkeata kattoa ja kauneita kuvia. Mutta kun hän ei mitään voinut kuulla, sattui hän viimein nukahtamaan. Silloin Jumala lähetti hänen luoksensa unessa enkelin. Ja enkeli puhui Paavolle, mutta enkelit eivät puhu pikku lapsille sanoilla, vaan ajatuksilla. Ja se pitää lasten muistaa, että kun hyvä ajatus nousee heidän sydämmeensä, silloin juuri enkeli puhuu heille.

Enkeli sanoi: "Paavo!"

"Tässä minä olen", vastasi Paavo unessaan.

"Jumala on kuullut rukouksesi", sanoi enkeli. "Sinä saat _kuulla äänettömyyden puhuvan_. Mutta tiedä, ett'ei kukaan ihminen voi palkita Jumalaa rahalla, sillä Jumala on niin rikas, että hänellä on koko maailma. Sentähden kun lähdet kirkosta, ota rahasi alttarilta ja anna köyhälle mummolle tuolla oven luona. Sillä jos tahdot maksaa Jumalalle pienen pikku osan hänen hyvyydestään sinua kohtaan, niin rakasta häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä, tottele hänen käskyjänsä ja ole hyvä kaikkia ihmisiä, jopa eläimiäkin kohtaan. Katsos, ken hyvästä sydämmestä antaa roposen köyhille, hän lainaa Jumalalle."

Samassa heräsi Paavo, sillä jumalanpalvelus oli lopussa ja ihmiset alkoivat lähteä pois kirkosta. Silloin muisti poika enkelin sanat ja pyysi äitiltään lupaa mennä alttarin luo. Äiti luuli Paavon tahtovan katsella kuvataulua ja salli mielelläänkin hänen nähdä jotakin niin kaunista. Mutta Paavo otti vain rahansa ja antoi sen mummolle, niinkuin enkeli oli sanonut.

Kun ihmiset pääsivät kirkosta rekihinsä, alkoi siinä huima kilpa-ajo, sillä kaikki luulivat, että ken jouluaamuna ajoi kaikista muista edelle kotimatkalla, hänen pellossaan kasvoi seuraavana kesänä pisintä pellavaa. Ja moni löi hevostaan piiskalla, mutta Paavo kuuli hevosten sanovan: "miksi lyöt minua? juoksenhan minä ilmankin, min enimmän kerkiän."

Paavosta oli hyvin ihmeellistä, että hän kuuli ja ymmärsi hevosten puheen. Hän ei vielä käsittänyt saamaansa lahjaa: kuulla äänettömyyden puhuvan. Mutta kohta oli hänen ihmeensä kasvava vielä suuremmaksi.

Kello oli kohta 8 aamua, mutta vielä oli aivan pimeä ulkona, ilma oli kylmä, tähdet välkkyivät kirkkaina taivaalla. Silloin Paavo, ajettaessa jäätä myöten hiljaisten vesien yli, kuuli kaikkein kauneinta soittoa, kuin kukaan ihminen on kuullut aina ensimmäisestä jouluaamusta asti, jolloin paimenet kuulivat enkelein laulavan Betlehemin edustalla. Mitähän se oli? Paavo ei sitä silloin tiennyt, hänhän ei ollut vielä koskaan kuullut mitään soittoa eikä laulua; mutta sittemmin hän sen kyllä ymmärsi. Kointähdet siinä ylistivät Jumalaa.

Se kaikui ilmassa taivaasta tullen ja siihen vastasi toinen kaiku maasta. Luminen vuori, jäätynyt järvi, kaikki metsän puut, kuusessa istuva orava, aidalla hyppelevä pakkastiainen, yksinpä valkoinen jääkin, jossa reki vieri kuin lasikatolla, kaikki sanoivat toinen toiselleen: "kuulehan, miten tähdet ylistävät Jumalaa Vapahtajan tulemisesta maailmaan! Laulakaamme heidän kanssansa kaunein ylistyslaulumme!"

Sen kuuli Paavo, mutta ymmärsikö hän sen myöskin? Ei, hänellä oli nälkä, hän ajatteli tuoreita jouluvehnäsiä, jotka niin makealta tuoksusivat uunissa eilen, ja mietiskeli, annetaankohan hänelle oikein paljo siankinkkua päivälliseksi. Kun kotiin saavuttiin, paistoi äiti eilistä puuroa aamiaiseksi, ja Paavo kuuli puuron sanovan puulusikalle: "älä kaikkea syö, jätä vähän isällekin!"

Se huvitti Paavoa sanomattomasti, ja sen hän ymmärsi paremmin kuin tähtien ylistyslaulun. Hän nauroi niin, ett'ei syödessä puuro ollut pysyä lusikassa, ja puhui merkitsemällä äitilleen: "puuro sanoo: jätä vähän isällekin!"

"Senpä puuro puhuu viisaasti", vastasi äiti, "sillä onhan nälkä isälläkin."

Paavo aikoi juuri ottaa lusikkansa oikein täyteen siitä vähäisestä, mitä vadin pohjassa enää oli, kun hän sisällään kuuli merkillisen selvän äänen, joka tuntui tulevan sydämmestä ja sanovan hänelle: "isä nousi niin aikaisin ylös ja kyyditsi sinua kirkkoon; kuinka raaskit syödä loppuun hänen niukan aamiaisensa?"

Paavo punastui häpeästä ja pani pois lusikan. Hän ymmärsi olleensa vähällä tehdä vallan väärin, mutta ei vielä ymmärtänyt, kuka häntä varoitti. Ehkäpä sinä sen paremmin tiedät. Suokoon Jumala, että kaikki ihmiset kuuntelisivat sitä äänetöntä ääntä, joka puhuu heidän sydämmissään, milloin he tekevät väärin. Se on _omantunnon_ ääni.

Tästä alkaen Paavo yhä paremmin tottui kuulemaan äänettömyyden puhuvan. Hän kuuli auran sanovan pellolla kivelle: "siirryppä syrjään, että saan tehdä sarkani hedelmälliseksi!" Muikku löi päänsä jäähän ja sanoi: "täällä on järvessä niin pimeä!" Pajupensas sanoi pilvelle: "miksi pimität aurinkoa, ett'en saa auaista untuviani?" Aita sanoi vieressä seisovalle kuuselle: "lainaas minulle seiväs tueksi, etkö näe, että aivan kohta muuten kaadun?" Kaivo sanoi kiululle: "jos vielä kerran sysäät minua sivuun, niin et pääsekään enää ylös." Vuokko sanoi Paavon jalalle: "ole niin ystävällinen, ett'et tallaa minua kuoliaaksi!" Karpalo sanoi Paavon kädelle: "kyllä saatat poimia minut, en minä ole liian hapan, kun vain saan vähän siirappia sekaani." Ja lakki sanoi Paavon päälle: "jos heität minut puroon, niin karkaan minä pois."

Kesän tultua kuuli Paavo ruohon sanovan niityllä: "nyt minä kasvan, että riittää!" Pelto sanoi ojalle: "hyvä oja, annas minulle vettä, kun minulla on niin kova jano!" Metsä sanoi kaskelle: "varo tulta, kärvennäthän tukkani!" Vesi sanoi veneelle: "tekeekö mielesi kiikkua?" Ja suuri avara maa, Paavon maa, meidän maamme, sanoi taivaan auringolle: "rakas aurinko, lue iltasiunauksesi, kun menet maillesi, ja rukoile Jumalaa, että huomenna saisit paistaa oikein lämpimästi ja antaa lihavia laihoja minun rakkaille lapsilleni!"

Paavo oli jo niin tottunut tähän kaikkeen, ett'ei se hänestä enää ollut vähääkään ihmeellistä. Mutta omantunnon puhe häntä ihmetytti. Joka kerran, kuin hän yritti tekemään jotakin pahaa, sanoi omatunto: se on "_väärin_!" Ja joka ilta, milloin hän oli tottelevainen ja ahkera, nöyrä ja kuuliainen, sanoi omatunto: "se on _oikein_!" Vaan jos hän milloin yritti valehtelemaan, oli hän pahimmassa pulassa; silloin omatunto itki. Ja milloin muut olivat hänelle olleet hyvät, vaan hän sen sijaan kiittämätön, silloin äänetön ääni hänen sisällänsä myöskin itkeä nyyhkytti. Sitä ei Paavo jaksanut kuulla. Hänen piti olla rehellinen, kiitollinen ja hyvä kaikkia kohtaan, muuten hänellä ei ollut rauhaa siltä ijankaikkiselta ääneltä, joka lakkaamatta varoitti, rankasi tai hyväksyi kaikkia hänen tekojansa.

Paavo mietiskeli, kuulivatkohan muutkin ihmiset sisällänsä sellaista merkillistä ääntä. Hän melkein arvasi joka ihmisellä olevan jotakin samankaltaista, mutta se oli syvällä isän sarkamekon ja äitin villaliivin alla, ett'ei Paavo oikein voinut kuulla niin syvälle. Muistipa hän sentään yhden tapauksen, kun pitkä Penttu viskasi kissan kaivoon ja kumartui katsomaan, miten kissa hukkuu. Silloin sattui Penttu itsekin putoamaan kaivoon ja olisi varmaankin hukkunut, ell'ei Paavo olisi suurella vaivalla laskenut alas raskasta ämpäriä ja pelastanut sekä Penttua että kissaa heidän pahimmasta hädästään. Silloin luuli Paavo kuulevansa Pentun omantunnon sanovan: "muistatko, miten usein olet tehnyt pilkkaa kuuromykkä raukasta ja nyt hän pelasti sinun henkesi!"

Toisen kerran oli Paavo huomaavinaan Liisun omantunnon puhuvan. Liisulla oli kana, jota hän hyvin rakasti, ja Paavo oli asettanut kanakopin viereen suuren, raskaan rotanpyydyksen, koskapa rotat niin usein söivät kanain munia. Eräänä aamuna oli Liisun kana astua riputellut ulos saamaan suuhunsa jotakin hyvää, ja kun Paavo meni katsomaan pyydystänsä, oli sen alla kana kuolleena ja ihan litteänä. No, tietysti Liisu siitä hyvin pahastui ja harmistui; niin hän pahastui, että yritti lyömään Paavoa. Mutta samassa kuuli Paavo Liisun omantunnon sanovan: "mitäpä löisit kunnon pojasta, hänhän vain tahtoi avittaa sinua ja suojella munia rotilta?" Liisu häpesi, halasi Paavoa kaulasta ja lohdutteli sanoen: "älä ole pahoillasi, Paavo; kyllähän minä tiedän, että tahdoit hyödyttää meitä rotanpyydykselläsi."

Paavo kasvoi suureksi pojaksi. Satuttipa silloin Jumala niin, että pappi tuli lukusille Paavon kotikylään ja näki taitamattoman Paavo raukan. Ja koska äskettäin oli kaupunkiin perustettu koulu kuuromykille lapsille, lähetti pappi Paavon kouluun. Siellä sai Paavo oppia lukemaan ja kirjoittamaan, oppia parempaa tietoa taivaan Isästä ja Jumalan Pojasta Vapahtajastamme, kuin hänellä pikku poikana oli, jolloin hän oli niin ymmärtämätön, että luuli 10 pennillä voivansa palkita Jumalaa. Ja sitä paitsi sai Paavo myöskin oppia hyvän käsityön. Hän oli ahkera, tarkka ja taitava, ja pian hänestä tuli niin kätevä puuseppä eli nikkari, ett'ei kukaan koko pitäjässä osannut tehdä niin kauneita tuoleja ja kunnollisia pöytiä kuin Paavo. Kaikki pitivät hänestä, kun hän oli hyvä ja rehellinen mies, aina armelias ja aina totinen. Paavo kyllä tiesi, ketä hänen tuli kiittää siitä, ja hän ylisti Jumalaa, että omatunto on Jumalan ääni ihmissydämmessä.

Kun hänellä oli oma työhuone, arveli hän, ett'eipä hän suinkaan voisi saada parempaa vaimoa kuin Liisu, jos vain Liisu huoli hänestä raukasta, joka oli kuuromykkä. Mutta kas, Liisu ei ollutkaan taipumaton tulemaan hänen vaimoksensa; hän kyllä tunsi Paavon ja tiesi voivansa tosin saada miehen, joka olisi vähemmin vaiti, mutta ei parempaa miestä. Hyvin onnellinen pari heistä tulikin. Heidän lapsensa osasivat kaikki kuulla ja puhua, ja kun heidän vanhempansa ja sisaruksensa usein kävivät heitä tervehtimässä, oli Paavon äitillä tapana sanoa pikku pojalle, kun näki paistettua puuroa pöydällä: "ettekö kuule, kun puuro sanoo lusikalle: älä syö kaikkea, jätä vähän isällekin!" Silloin nauroi Paavo ja merkitsi, niinkuin hänen äitinsä oli ennen muinoin merkinnyt hänelle: "sen puhui puuro hyvin viisaasti!"

Eräänä päivänä tuli köyhä juopporenttu ja pyysi yösijaa työhuoneesen. Se oli Penttu. Paavo otti hänet rengikseen, opetti hänelle käsityötä ja sai viimein ilokseen nähdä Pentusta tulevan kunnon miehen.

No, mitäpä nyt enää olisi kertomista Paavosta? Se, että kun ihminen oikein sydämmestään jotakin rukoilee Jumalalta Jesuksen nimeen, niinkuin Jumalan sana meitä opettaa, niin saa hän aina varmaan uskoa, että Jumala kuulee hänen rukouksensa. Mutta Jumala ei kuule meitä aina, niinkuin itse ajattelemme, vaan antaa sen sijaan jotakin vielä parempaa. Eihän ketään kummastuta, että kuuromykkä poika raukka rukoilee Jumalaa opettamaan häntä puhumaan ja kuulemaan. Ne ovat kaksi suurta Jumalan lahjaa, joista kaikkein, jotka ne ovat saaneet, tulee kiittää ja ylistää Luojaansa. Mutta Jumala antoi sen sijaan Paavolle jotakin, joka oli vielä parempaa kuin kuulo ja puhe: _kuulla äänettömyyden puhuvan_, joka Paavolla merkitsi samaa kuin alinomaa ja minkään häiritsemättä kuunnella omantunnon ääntä. Kun Paavo sellaisesta Jumalan armosta tuli hyväksi ihmiseksi, oli se hänelle parempi kuin kuulla ja puhua kuinka paljon hyvänsä maailmassa ja tulla rentuksi kuin Penttu.

Mutta jos sinua kummastuttaa, että Paavo, vaikka olikin kuuromykkä, kuuli metsän ja veden ja tähtein ja kaiken muun äänettömän puhuvan, niin tiedä, ett'ei se olekaan mitään harvinaista tai tavatonta, sillä kuulevathan samaa melkein kaikki lapset. Kun sinä leikittelet nukkiesi kanssa tai leikit kivillä vuorella ja kuusenkävyt ovat sinulla lehminä ja puutikut vieraina, niin kuulethan niiden aina puhuvan ja vastaavan. Ikäänkuin ei muka koivu osaisi puhua sinulle kevätiltana tai puola huutaa mäeltä hyvää huomenta! Eihän se ole kummallista ollenkaan.

SIPI ILONEN

"Kuka tahtoo nähdä kaappiani? Eikö kukaan huoli katsella koko maailman merkillisintä kapinetta?" huuteli Sipi Ilonen. Ja hän asetti kaappinsa neljän seipään päähän portin eteen. Kaikki, mitä talossa oli ihmisiä, suuret ja pienet, ukot ja ämmät, pojat ja tytöt, juoksivat kumoon toinen toisensa, huutaen: "Sipi Ilonen on tuolla kuvakaappinensa!"

"Huomatkaa jo!" huusi Sipi Ilonen, "nyt alkaa näytäntö!" Ja hän väänsi kampia kaapin sivusta; sen etusivu aukesi, koko joukko kauneita nukkeja astui esiin ja teki kaikenmoisia sukkeloita temppuja. "Lakit pois päästä, pojat! Tässä tulee keisari Napoleon suuren kotkansa, kenraaliensa, sotamarskiensa ja rosvopäällikköjensä keralla. Huomatkaa, miten suuri hän on, kuusi tuumaa pitkä, päätänsä pitempi Espanjan kuningasta ja kuuhun tarttunutta ukkoa. Varokaa, sotamiehet tulevat, pyssyt olkapäällä; pois tieltä, pojat, nyt tulee sota! Trrrm, rummut pärisevät. Näettekö tuota pientä rummuttajaa, joka astuu suorana kuin rautanaula keisarin henkivartiaväen etupäässä, noiden, joilla on karhunnahkalakit päässä? Hänpä vasta näyttää uljaalta. Ja päärummuttaja tuossa, hän puhaltaa kumoon kokonaiset rykmentit; tehkääpäs perästä, jos osaatte!... Hih hei, tuolla englantilaiset purjehtivat laivastollaan tänne päin... jum! jym! kanuunat paukahtelevat..."

"Hyvä Ilonen, antakaahan niiden paukahdella vähän kovemmin", pyyteli vanha Kaisa, päässänsä punainen myssy. "Merkillistä, ett'en minä kuule mitään, vai lienenkö tullut umpikuuroksi."

"Niin, en minäkään kuule mitään", ärähti Laiska-Jaakko, joka oli istuutunut nurmikolle, kun ei ollut tuolia käsillä. "Onhan minulla aika pitkät korvat enkä kuitenkaan kuule mitään."

"Olkaa vaiti!" tiuskasi Sipi Ilonen. "Luuletteko te kuuluvan kanuunain äänen, kun ihmiset surisevat kuin paarmat kaapin ympärillä?"