Part 5

Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos, hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.

Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.

"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.

"Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.

Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:

"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"

"Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel askeleelta.

Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.

Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä, mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat Murri-kissan silmät.

"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari vanhukselle.

"Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen, täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin! Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä, päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni, sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni, niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he ulvovat ilosta!"

Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."

Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan, ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa tai itkee varasta?

Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."

"Nyt narraatte", sanoi Ruusu.

"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla kirjaimilla."

Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista rautaa.

Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua vain ei ollut missään.

"Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"

Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.

Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.

Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua kävelylle linnaan!"

"Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä? Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"

"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo, josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."

"Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on kaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan." Ruusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.

He kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti nuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille muureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime kertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki hän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella, hyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana, niin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja Ruissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan kesäillan vienossa tuulessa.

Vahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta. Hän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin vieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta vieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan. "Oh tosiaankin", huokasi ukko, "ajan hammas ei säästä edes kuninkaan muistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha linna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain kivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset pesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin pelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen edestä!"

"No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!" sanoi silloin tuttu ääni. Vahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin raosta.

"Tekö se olette?" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun äkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.

"Totta kai!" nauroi tonttu-ukko. "Mutta minä muutin Ontelotornista tänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon siellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa lukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle. Huh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma on nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään ryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä vinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia, kiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet minun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita."

"Se on totta", huokasi vahtimestari, "maailma käy yhä huonommaksi. Minun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin karkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä vankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte linnan rappeutua?"

"Annanko rappeutua?" ärähti tonttu. "Kyllä siihen on syynsä, minä olen ollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan linnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia vuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran, että täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys. Mitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?"

"Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa kunnossa", virkkoi vahtimestari.

"Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?" nauroi tonttu. "Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle pikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä."

Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.

"Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku Erikkiini et saa koskea."

Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti muuriin kämmenellään ja mutisi:

"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi. Minä en huoli vaihtaa."

Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu", sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin sinä!"

Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.

Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.

Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan; soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.

"Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua. Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän iloisemmin."

He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni", sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"

Vahtimestari oli vaipunut lattialle. "Nouse ylös", sanoi Ruusu, ottaen häntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha vahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen laulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa kuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.

Ilta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista valkotukkaa.

"Vai niin", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu äänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. "Vanha ystäväni uskoi tuon pahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut hänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain säikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni sanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni kautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan kuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo kuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte olisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt tarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta vuosisataa..."

"Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli", jatkoi tonttu. "Kukapa nyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien korjailemisessa?"

"Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta", nyyhkytti Ruusu. "Ja kun pikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa vanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus."

"Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki", sanoi tonttu.

"Ei", vastusti Ruusu, "vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija koko ijäksensä."

Vahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja virsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli kunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä linnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna huomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen nostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin kuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät ja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin soran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä tavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna tosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka kaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri, anna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen halkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä vain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän sataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se! Mutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain ajan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset ihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?

ULPUKKA

Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta, että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli? Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä, veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.

Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi, että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille, jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.

Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois. Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa, ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen ylitsensäkin, kun niin sattui.

Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi, sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa. Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.

Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.

Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla, kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan, uneksien kaikesta kauniista maailmassa.

"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille. Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä, kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne, teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"

"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.

"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen kukkani sinun sammalpesääsi!"

"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."

"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät ystävät."

Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle: "Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli. -- "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla aviopuolisokseni."

"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista pientä vähäpätöistä koivua?"

Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus ohi mennessäsi."

"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.

"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka koskaan tahdo tulla puolisokseni."

"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian huomiseksi."

"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.

Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä repimästä verkkoani?"

"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs. "Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi. Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."

"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon ajatella asiata."

Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat kukkaissilmänsä.

Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.