Part 1

LUKEMISIA LAPSILLE 3

Kirj.

Z. Topelius

Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg

Werner Söderström, Porvoo, 1893.

SISÄLLYS:

Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Noora, joka ei tahtonut olla lapsi. Paimentyttö. Tyttö marjassa. Vuoden-ajat. Tomu. Pudonnut kenkä. Turun linnan tonttu-ukko. Ulpukka. Metsästäjän ensimmäinen saalis. Pellava. Kalle ja Kaisa. Varro vähän. Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla. Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä. "Parempi" ja "huonompi". Peikkojen joulu. Kun on Juhannus. Kukkain haltian ja Aallottaren satuja. Totuuden helmi. Jouluyö. Pienten lintujen valitus. Kauniinta metsässä. Heinänteko. Satu Lillin nenästä. Koivu ja tähti. Merimiehen koti-ikävä. Suuria, kirkkaita tähtiä.

KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI,

Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen, että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna, niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.

Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua, mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.

Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos siihen otti jotakin.

Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan eihän hän sitä osannut estää.

Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat, Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."

Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.

Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään kantaa.

Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon nöyryyttää armottomat.

Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"

Poika vastasi: "minä vuolen kaukaloa."

"No, mitäs sillä teet?" kysyi isä.

"Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan syömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö."

Mies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä, niin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä tuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: "jos te ylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne katsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette."

Ja molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja sanoivat: "Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan! Täst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa paikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää ja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle hyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'."

NOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI.

"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.

Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö. Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket, jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti, mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö. Se oli rumasti tehty.

"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.

"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi. Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä luulet, Selma?"

Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä: "niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."

Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.

Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi. Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka, joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa, niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin tahallaan.

Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli. Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen, miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.

Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä. Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt, ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti; se näytti hyvin hauskalta.

Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle, kun olen suuri tyttö?"

Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen, ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"

Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"

Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla, kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?" Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa, muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään: "mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään muuta ystävää kuin minä itse."

Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi, siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme takaisin kesäiseen iloomme!"

Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään, katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala, että saamme olla hänen lapsiansa!"

PAIMENTYTTÖ.

Mä läksin ulos aamulla, Kun kirkas päivä koitti. Ohuissa olin vaatteissa, Ja tuuli metsää soitti. Tie ohitseni luisti vain, Ja metsä juoksi vastahain. Hei, heijuu, hei! Ja soi joka ainoa oksa

Pussissa oli leipänen Ja uljuutta, ei huolta. Ja karja kulki korpehen Harjumme tätä puolta. Mua suuri kuusi katseli, Ja puro riemuin lauleli. Hei, heijuu, hei! Ja soi joka ainoa oksa.

Kanerviin istuin kankaallen Sukkaani kutomahan Ja mietin, onko yhtään, ken Mua ehtii muistamahan. Niin muistin äiti vainajaa... Ken kotona nyt asustaa?... Hei, heijuu, hei! Ja soi joka ainoa oksa.

Tulipa kuuma päivä, kas! Kärpästä lensi, parmaa. Vajosi suohon kellokas; Ei kättä vahvaa, varmaa. Hei, tartuin silloin sarviin sen, Se kirkontornin painoinen. Hei, heijuu, hei! Ja soi joka ainoa oksa.

Kun lehmä pääsi kuivallen, Niin otso näkyi tiellä. Löin häntä; hänpä ymmärs sen, Hän seisoi ujomiellä. Pois lötkötti hän viitaan päin: Mitäpä hän mun lehmälläin? Hei, heijuu, hei! Ja soi joka ainoa oksa.

Hei, sadetta en pelkää vain Ja nälkää kanssa karjan! On pehmyt lato suojanain: Punaisen poimin marjan; Purosta kahvimyllyn saan; Jumala muistaa poloistaan. Hei, heijuu, hei! Ja soi joka ainoa oksa.

TYTTÖ MARJASSA.

Yksinpuhe. Metsäseutu järven rannalla.

_Maria_ (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).

Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!

Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa. Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi. Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella sekä hyviä että pahoja.

Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos, nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin korkealla koivun oksilla. Taikka... niin se juuri on, minä tahtoisin panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!

Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se myrskytäkin... huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa kera. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän niitä on, minä näen ne aivan selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä. Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja? Fridolf! Fridolf!... Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh, miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa ylös.)

Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois; Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat kuulla, kun minä kotiin palaan!

Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet, ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun tahdotaan tehdä _yksi_ asia kunnolla, niin ei pidä alottaa _kahta_. Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa, vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä, kun ollaan vilustunut... kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa... niin, työmies on palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?... Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.) Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?... Hän kumartaa... nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta, matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä, käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten, Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen, pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään levitetyistä hämähäkin verkoista.

Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni -- antakaa anteeksi, herra Pihlaja -- ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu ja... riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?

Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää) niin, _en_ minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle: elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun höyhenilläsi.

Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä, hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.

Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan poimintoon... Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.

Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä. (Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä. Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä olen täällä muhkeassa metsässä?

Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta! Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!

Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä ei!

Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle vaapukkasi! -- Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. -- Minä annan sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. -- Ei, kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin nälkä. -- Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt siinäkin nauramista.

Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?

(Kaiku vastaa: marjojasi.)

Annatko mulle niistä metsälinnasi?

(Kaiku: metsälinnani.)

Ehkäpä myöskin sydämmesi?

(Kaiku: sydämmeni.)

Ei, kiitoksia vain.

(Kaiku: kiitoksia vain.)

Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.

(Kaiku: kotiin äitin luo.)

Hyvästi nyt, hyvästi!

(Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)

(Maria lähtee hypistellen pois.)

VUODEN-AJAT.

(Koulutytöt opettajattarelleen.)

Näyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.

Henkilöt:

Saturnia. Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä). Maija: Kevät (vehreä, kukitettu). Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä). Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).

_Saturnia_.