Chapter 12
Ja Yrjön henki kulki lehtien ylitse ja käänsi ne näkymättömästi, niin että sisarusten silmät kohtasivat suloisimmat ja lohduttavimmat paikat pyhästä raamatusta. Siinä he lukivat: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, ja älkää kieltäkö heitä; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta."
Taas he lukivat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut."
Ja vielä he lukivat: "Isä, minä tahdon, että kussa minä olen, siellä nekin olisivat minun kanssani, jotkas minulle annoit."
Ja kuin sisaret lukivat nämät sanat, tulivat he tyyniksi ja iloisiksi sydämmissänsä, sillä he tiesivät, että Jumalan sana on ijankaikkinen totuus.
Mutta Yrjön henki palasi takaisin raamatun lehdiltä ja kiitti Jumalaa.
Nyt oli pääsiäinen maan päällä, ja valkoinen lumi suli pois neljän sisaruksen haudalta, mutta kolme jäljelle jäänyttä eivät enää surreet. He ajattelivat Herraa Kristusta, joka on kuollut meidän edestämme ja on murtanut kuoleman kahleet ja noussut ylös meidän edestämme, että mekin uskon kautta nousisimme ylös ijankaikkiseen elämään. Ja silloin nuo kolme sisarta menivät neljälle haudalle ja panivat rukoillen kätensä ristiin ja vasta nyt he ymmärsivät viimeiset sanat siunauksessa:
"Anna meille ijankaikkinen rauha!"
[Kuva]
WARPUNEN JOULU-AAMUNA.
Lumi ompi peittänyt Kukat laaksosessa, Järven aalto jäätynyt Talvi-pakkasessa, Varpunen Pienoinen Syönyt kesän einehen; Järven aalto jäätynyt Talvi-pakkasessa.
Pienen tuvan ovella Seisoi tyttö-kulta: "Tule varpu, ilolla, Nouki siemen multa. Joulu on. Koditon Varpuseni onneton. Tule tänne ilolla, Nouki siemen multa."
Tytön luo nyt riemuiten Lensi varpu-kulta: "Kiitollisna siemenen, Otan kyllä sulta. Palkita Jumala Tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen Otan kyllä sulta."
"En mä ole, lapseni, Lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, Tulin taivahasta. Siemenen Pienoisen, Jonka annoit köyhällen, Sai sun pieni veljesi Enkelitten maasta."
[Kuva: Urholan linna.]
URHOLAN LINNA.
"Nyt tulee sota!" huusi Matti, ja tallusteli sisään aivan punaposkisena, noella piirretyt viikset huulilla, kukon höyhen lakissa ja puusapeli sojossa.
"Herra varjelkoon!" parkasi vanha Maija, joka aamupäivällä lakasi salin lattiata ja säikähti niin, että oli vähällä pudota istualleen lattialle. "Mitä Matti sanoo? Tuleeko sota?"
"Tulee kyllä", virkkoi Matti ylpeästi ja pisti sapelinsa ympärillänsä olevan vyön silmukkaan. "Sota tulee, niin että paikat paukkuu, mutta antakaa, hyvä Maija, minulle ensin voileipä; nälkäisenä on niin ikävä sotia."
"No, mitä minä nyt kuulenkaan?" virkkoi Maija vieläkin yhtä peljästyneenä. "Sota on paha onnettomuus. Sehän on hirveätä, että ihmiset tappavat toisiansa ja polttelevat kaupunkeja ja kyliä ja sotkevat viljan pelloilla. Onko mahdollista, että turkkilainen on maahan tullut?"
"Se on tietty", sanoi Matti, ja haki ruokakaapista leipäkorista itselleen kuivaa leipää koko puoliskon, levitti sen päälle voita ja alkoi syödä kaikin voimin. Suu täynnä voileipää sanoi hän turkkilaisia vilisevän pihan täydeltä. "Mutta äläs huoli, kyllä me heidät ajamme pakoon. Kyll' eivät Urholan linnaa saa valloitetuksi."
"No tuosta puheesta minä en ymmärrä sanaakaan!" sanoi Maija ja keräsi rikat rikkalapiolle ja kiiruhti, niitä viemään ulos. Sillä muori oli utelias näkemään, mitä kummia siellä ulkona mahtoi ollakaan, ja avasi siis oven aivan peloissaan.
Mitäs hän siis näki? Ei muuta kuin että piha oli täynnä koulupoikia ja kulmassa aitaa vastaan oli iso lumilinna, ja sen muurille juuri nyt asetettiin lippu, joka oli tehty punaisesta kaulahuivista siten, että se sidottiin heilumaan pitkän leipävartaan päähän. Muori äkäili itsekseen jotakin "paholaisen maalaamisesta seinälle" ja heitettyään rikat pois, meni hän äkeissään takaisin huoneesen.
Mutta Maija ei älynnytkään, että aidan takana oli toinen parvi seitsenkorttelisia sotureja, joilla oli paperista leikatut puolikuun kuvat nuppineulalla pantu takin selkämykseen kiinni, sillä sitä ei sopinut muuhun paikkaan kiinnittää. Nämä ne nyt varmaan olivat turkkilaisia ja olivat luotia valavinansa, kuin puristelivat lumipalloja ja asettivat ne oikein säännöllisiin riveihin aidan vierustalle. Kristityt olivat pihan puolella ja niiden tunnusmerkkinä oli napinreikään pistetty havun oksa.
"Missä kenraali on?" kysyi joku kristittyjen joukosta ja katseli samalla levottomasti sinne päin, josta vihollinen oli tulossa. -- "Herra kapteeni! hän on ruokakaapilla voileipää syömässä", vastasi toinen ja nosti käden lakin reunaan, asettuen samalla asentoon.
"Sopiiko kenraalin syödä voileipää, kuin vihollinen hyökkää päälle?" muistutti kapteeni nurisevan näköisenä.
"Kyllä, herra kapteeni", niinhän Sandelskin teki, vastasi toinen soturi rohkeasti.
"Vääpeli ei saa siinä seista viisastelemassa, vaan käyköön pian komentamassa päällikköä marssimaan pois ruokakaapilta", virkkoi kapteeni oikein mahtavasti.
"Se tapahtuu heti", vastasi vääpeli. Mutta samassa näkyikin kenraali jo rappusilla, Ihan ensiksi hän näki punaisen lipun linnan muurilla. "Kuka on uskaltanut asettaa tuon veripunaisen lipun Urholan linnaan?" huusi kenraali käskevästi. -- Ei vähintäkään vastausta kuulunut.
"Herra kenraali," virkkoi viimein kapteeni hämillänsä, "minä lainasin lipun Kyökki-Priitalta ja maksoin lainan sotakassasta. En minä siihen mitään voinut, että hänen huivinsa oli punainen."
"Kapteeni," sanoi ylipäällikkö, "ette te ymmärrä eri väreistä enempää kuin kissa kyökissä. Olemmeko me merirosvoja ja ryöväreitä, että pitäisimme punaista lippua? Sen sanon teille, että valkoinen ja sininen on meidän värimme: -- valkoinen talviemme lumen takia, ja sininen sini-järviemme mukaan." -- Ja silloin hän kaivoi taskustansa esille kappaleet kuluneesta lippuvaatteesta, jonka hänen sisarensa Sofia oli eilispäivänä kutonut kokoon. Punainen rosvolippu otettiin alas ja kohta sen jälkeen heilui sinivalkoinen lippu leipävartaan nenässä.
"Turkkilaiset tulevat! Joka mies paikoillensa!" huusi aidan vieressä oleva etuvartia. Nytkös tuota pikaa syntyi suuri kiiru kristittyjen sotajoukossa. Koko joukko jaettiin kolmeen eri osastoon. Kaksi asettui portin viereen, voidaksensa molemmilta puolilta antaa viholliselle tervetuliaisiksi oikein hirmuisen luotisateen, ja kolmas osasto kiiruhti linnaan järjestämään sen pattereita ja siellä täällä paikkaamaan sen muuria, missä lumi oli liian pehmeä. Kenraali tarkasti jok'ainoata paikkaa, ja joka vain ei ollut kylliksi sukkela, sai säälimättä muksauksen selkäänsä. Mutta rumpali, pikku Rietrikki, jonka ei tehnyt mieli kunnian eteen uhrata seitsenvuotiasta elämäänsä, hämmästyi niin suuresti, että hän kadotti rumpupalikkansa ja vetäytyi pakoon koirankoppiin.
Turkkilaisia oli melkein kahta vertaa enemmän kuin kristityitä ja sen vuoksi he suurella rohkeudella hyökkäsivät portista sisään. Hurraa! Nyt saivat ensimmäisen pallotuiskun vastaansa -- loiskis, ropsis! Turkkilaiset hämmästyivät, ja nuorimmat heidän joukossaan alkoivat itkeä. Mutta heidän päällikkönsä Dshingis-Khan, pitkä yläluokkalainen, osasi heitä rohkaista. He viskoivat kauhean joukon lumipalloja. Turhaan kokivat kristityt suojella itseään takin kauluksia pystyyn kääntämällä, hyökkäys oli liian ankara; he alkoivat peräytyä. Tällä kertaa kaikki riippui rumpalista. Mutta rumpua, jonka piti elähyttää kaikkien urhoutta, sitä ei kuultu, ei nähty. Turhaan huusi kenraali rumpalille: tämä istui hiljaa kenenkään huomaamatta koirankopissa.
"Voi sitä petturia!" huusi kenraali. Mutta mikäs nyt enää auttoi? Viholliset hyökkäsivät sisään, ja vaikka kristityt verrattoman urhollisesti puolustivat paikkaansa; täytyi heidän viimein väistyä ylivoiman edestä ja vetäytyä lumilinnan turviin.
Kenraali oli hirveästi harmissaan. Mutta voitolla olevat turkkilaiset hurrasivat hyvin lujasti ja heiluttelivat pitkin pihaa taistelutantereelta saamiansa voiton merkkejä, joiden joukossa oli: yksi saapas, kaksi puusapelia, seitsemän lakkia ja neljä- tai viisitoista paritonta villa-lapasta.
Nyt pidettiin aselepo ja turkkilainen komentaja vietti voittojuhlaa, tarjoten runsaasti nekkuja miehillensä sotakassan kustannuksella. Sitte hän lähetti sanansaattajan, joka ylpeällä äänellä vaati linnalaisia antautumaan ehdottomasti. Muutoin heidän pitäisi jokaisen kuoleman, joka merkitsi, että kaikkien piti ruveta maahan ja olla olevinaan kuollut.
Vääpeli, joka oli ensimmäisnä linnan muurilla, arveli täydellä syyllä, että sellainen vaatimus olisi kovin häpeällinen, ja sieppasi kuin sieppasikin patterilta lumipallon, jonka hän lennätti ihka suoraan tuon ylpeän turkkilaisen otsaan, niin että lakki lensi pois päästä ja turkkilainen lähti käpälämäkeen minkä kerkesi.
"Tuohan on vastoin kansain oikeutta!" huusi Dshingis-Khan vihoissansa pihalla. -- "Niin," huusi vääpeli, "mutta tässä vallitseekin nyrkkioikeus!" ja samalla hänen tarkka kätensä lennätti toisen pallon niin liki Dshingis-Khanin korvia, että ylpeä voittaja töin tuskin sai päänsä pelastetuksi.
"Kas se oli oikein tehty, vääpeli!" kuului kenraali sanovan. "Joka uskaltaa puhua antautumisesta, se ammutaan heti paikalla. Minä julistan vääpelin vänrikiksi, mutta" -- nyt kenraali huusi niin lujasti, että kuului yli koko pihan, -- "rumpali on pelkuri raukka ja hänet minä alennan kuormarengiksi."
"Urholliset turkkilaiset," huusi Dshingis-Khan, "kuulkaas, mitä nuo kerskailijat tuolla sanovat! En tahdo maksaa teidän urhouttanne, mutta sen sanon, että aidan takana vielä on korillinen nekkuja, ja ensimmäinen, joka linnan muuria yli pääsee, hän saa -- niin, en tahdo kantaa Dshingis-Khanin nimeä, joll'ei hän saa palkinnoksi koko koria."
"Hurraa! Eläköön Dshingis-Khan!" huusivat turkkilaiset kaikki yhteen ääneen, ja syöksivät linnaa vastaan. Mutta eipä Urholan linna ollutkaan yhtä helposti valloitettava kuin varustamaton pihamaa. Sieltä sateli luotia ympäri korvia kuin herneitä vaan. Turkkilainen toisensa perästä tulla tuiskahti takaisin muurilta. Nyt ei enää voitu käyttää kuulia, vaan käytiin käsikähmään, painiskeltiin mies miestä vastaan ja kaaduttiin toistensa päälle, muuria murrettiin, niin että suuret kappaleet kukistuivat maahan ja siellä täällä muutamat kaikessa hiljaisuudessa joutuivat tukkanuottasillekin, mutta se oli kansain-oikeutta, nyrkki-oikeutta ja sotajärjestystäkin vastaan. Kenraali ja hänen väkensä teki kaikki, mitä vaan voidaan vaatia urhollisilta miehiltä paljain päin, ilman lapasia ja muutamat saappaitakin vailla. Kaikki taistelivat viimeiseen mieheen saakka, mutta pahaksi onneksi olivat turkkilaiset niin paljon lukuisammat. Sitä ei voitu enää auttaa, turkkilaiset pääsivät voitolle. Kenraali oli jo saatu vangiksi, lippu temmaistiin alas, viholliset syöksivät jo linnan muurien yli, silloin -- -- -- Niin, silloin alkoi rumpu päristä!
Tämän aavistamattoman merkin kuultuansa turkkilaiset hämmästyvät. He eivät voineet muuta arvella kuin että toinen kristitty sotajoukko oli tulossa heidän takanansa, ja syöksivät suin päin alas muureilta, lähtivät käpälämäkeen eivätkä seisattuneet ennen kuin hyvän matkan päässä portin takana.
Pahanpäiväisen tappion kärsittyänsä ryömi kenraali väkinensä linnan jäännöksien seasta esiin ja he uskoivat tuskin silmiänsä, kuin näkivät pikku Rietrikin tulevan rummuttaen aivan yksinänsä pihan yli. Mutta kun hän lähestyi kenraalia, otti hän lakin päästänsä, laski polvilleen ja sanoi: "Nyt kenraali saatte minut ammuttaa, minä en ole sen parempaa ansainnut; minä läksin rivistä pakoon, kuin vihollinen lähestyi. Parempi on tulla ammutuksi kuin alennetuksi kuormarengiksi. Niin, kyllä minä kuulin, mitä kenraali sanoi, kuin istuin koirankopissa ja silloin sydämmeni vavahti, ja kyllähän minä turkkilaista pelkäsin, mutta pahemmin minä pelkäsin, että minua sanottaisiin pelkuriksi raukaksi. Sen tähden minä purin hammasta, ja hain rumpupalikkani ja sitte ajattelin: vaikkapa he minua löisivätkin, niin minä rummutan kuitenkin! -- Mutta he juoksivatkin kaikki tyyni tiehensä."
Kenraali tarttui rumpalin korviin, nosti hänet korkealle ylös ja suuteli häntä niin, että maikahti. "Toverit," sanoi hän, "Rietrikki rumpali on pelastanut Urholan linnan ja meidät kaikki. Minä julistan tässä koko sotajoukon kuullen, että Rietrikki rumpali on rehellinen mies. Maltas vaan, jahka hän on kasvanut päätä pitemmäksi, niin hän ei enää sovi koirankoppiin. Mutta sen sanon teille, pojat että silloin hän ei _tahdokaan_ sinne ryömiä. Häpeä sille pojalle, joka koskaan ryömii koirankoppiin, kuin Urholan linna on pelastettava! Vaan kunnia jokaiselle, joka mieluummin antaa lyödä itsensä kuoliaaksi kuin viskaa pois rumpupalikat, kuin pitäisi seista tai kaatua isänmaan puolustamisessa!"
LINTU SININEN.
_Satunäytelmä kolmessa näytöksessä_.
Henkilöt: Guido, Kypron kuningas. Sibylla, hänen toinen puolisonsa. Prinsessa Florinna, kuninkaan tytär ensimmäisestä naimisesta. Prinsessa Forella, kuningattaren tytär. Prinssi Amundus, Syrian kuningas. Prinssi Cyprinus, hänen ystävänsä. Holofernes, kuninkaan kuuluttaja. Mangipani, kuningattaren hovimestari. Sysis, noita-nainen. Deoletus, noita-mies. Roosa ja Liila, kammarineitsyeitä.
Sitä paitsi sotilaita, hoviväkeä ja muuta kansaa, kissoja, pöllöjä ja tonttuja. Tapahtuu Kypron saarella noin 650 vuotta sitte.
Ensimmäinen näytös.
_Vierashuone kuningas Guidon linnassa. Roosa ja Liila ompelevat morsiusleninkiä_.
*Roosa*.
Yh, nyt neulan' katkasin! Teräksest' ol' Englannin.
*Liila*.
Jätä kiire kohtuuton! Työläs neulominen on Leninkiä Forellalle...
*Roosa*.
Jos se oisi Florinnalle, Niin työ tuntuis suotuisalle.
*Liila*.
Vain näin sievää pukua, Florinnalle? Eihän vainen. Vaikk' on hame hitulainen, Ei tok' uutta hankita.
*Roosa*.
Sitä vastoin Forella Kaikin puolin komea, Vaikk' on epäkelpo häntys!
*Liila*.
Tyhmä, veltto, tyly, läntys, Vaikka pesee yhtenään Maidossa hän käsiään.
*Roosa*.
Florinnap' on ennättäivä Kylpemähän lähteellen, Siks on puhdas hän kuin päivä, Kaunis kuin tähtönen.
*Liila*.
Puoleen päivään makaapi Forella, ja sitte huutaa Äitiään hän täyttä suuta, Haukottelee, torkkuupi. Torttuja ja sokuria Sitte syödä ahmastaa, Kirkuu hillomuuramia, Kunnes etehensä saa! Sitte vitkaan pukeutuu, Sitt' taas jälleen uinahtuu.
*Roosa*.
Florinnapa armahainen, Ihana kuin mansikkainen, Aamuin nousee ani varhain, Kukkiansa hoitaa parhain, Koko päivän tekee työtä, Sitte vihdoin viimeinen Avunteko ennen yötä Iltasilla köyhillen. Hän on kovin herttainen.
*Liila*.
Kuningatar Florinnaa Toruu aivan yhtenään Vaan ei pahaa pakinaa Forellalle ensinkään.
*Roosa*.
Kuningatar leski oli Kuninkaan kun rouvaks tuli, Onhan näet Forella Hänen oma lapsensa. Florinnalle riiteleepi, Forellaa hän hyväileepi, Kuninkaall' ei ollenkaan Sanomista sanaakaan.
*Liila*.
Tämähän on kumma vallan!
*Roosa*.
Hän kun tohvelin on alla. Nyt on uljaan prinssin kanssa Tapahtunut kihlaus, Forellan luo matkallansa On jo prinssi Amundus.
*Liila*.
Onko prinssi mieltä vailla?
*Roosa*.
Sehän sopi kelpo lailla, Forellaa hän nähnyt ei, Siks kun kihlat hälle vei. _(Tirkistää ikkunasta.)_ Liila, mikä touhu tiellä! Ratsastaja lentää siellä, Kansanjoukko hurraten Kokoutuupi portillen, Kuningas on loistossansa, Holofernes sivullansa, Hän tuo viinilasku myös.
*Liila*.
Roosa, katso, jätä työs! Se on varmaan prinssi. Taivas, Kuin hän hyvin ratsullaan Kansanjoukkoon tiensä raivas! Kuningatar vierastaan Tervehtää jo parhaillaan.
_(Holofernes tulee sisään, lihava, punakka ja vähän päissään.)_
*Holofernes*. Pois tieltä, sanon minä, pois tieltä, tytöt, hänen majesteettinsa meidän kaikkein armollisimman kuninkaan kaikkein armollisin kuuluttaja tulee panemaan järjestykseen kaikkein armollisimpia kuninkaallisia huoneita suurvaltiaalle prinssi Amundukselle, hänen armollisen armonsa röökynä Forellan kaikkein alammaisimmalle yljälle! Puh, minä olen juossut kuin orava, minä olen lentänyt kuin nahkasiipi, seremonianmestarilta hovimestarille, hovimestarilta kellarimestarille ja kellarimestarilta juomanlaskijalle hankkimassa olutta ja viiniä kuninkaalliseen hoviin, että olisi millä juoda hänen kaikkein armollisimman armonsa prinssi Amunduksen onnen malja.
*Roosa*. Niinpä näyttää kuuluttaja varmuuden vuoksi tutkineen viinejä.
*Holofernes*. Tietysti, se on minun alammaisin velvollisuuteni. Nyt täällä tulee pidot, tytöt, suuret pidot hovissa, tietäkäätte, ja hänen armonsa prinssi Amundus on alkava tanssin hänen armonsa röökynä Forellan kanssa.
*Liila*. Mutta hän ei viitsi sitä, ell'ei prinssi kanna häntä. Siihen on hän kovin laiska.
*Holofernes*. Hillitse kielesi ja puhu arvokkaasti meidän armollisesta röökynästä. Minä voin ilmaista erään salaisen asian. Osaatko olla vaiti, pikku hempukka, mitä?
*Liila*. Kuin muuri, _(hiljaa)_ kuin joku seisoo muurin takana ja kuuntelee.
*Holofernes*. Niinpä saatan sanoa, sokurimuruseni, että kuningatar kuiskasi korvaani tänään: Holofernes, sinä olet kelpo mies ja suuri sota-urho. _(Tytöt nauravat.)_ Mitä virnailemista? Tosiaankin niin hän sanoi, ja sentähden, sanoi hän, saat sinä Florinnan rouvaksesi, kun vaan olet siitä puhumatta. Se ei tule koskaan kysymykseen, sanoin minä. Mitäs virkkaa, polttiainen?
*Liila*. Minä sanon, että kuuluttajamestari on narri.
*Holofernes*. Niinkö sanot, ampiaispesä? Kyllä minä opetan...
*Roosa*. Tule, Liila, olen varma, että kuningattarella on jotakuta pahaa mielessä Florinnaa kohtaan. Kertokaamme se hänelle. _(Menevät.)_
*Holofernes*. Malta, raapiva kissanpoika! _(Juoksee Liilan perästä.)_
_(Kuningas Guido, kuningatar Sibylla, prinsessa Forella, Mangipani ja hoviväkeä saapuu.)_
*Kuningatar* _(antaa käskyjänsä)._
Kunniaksi prinssillen Pannaan vahti ovellen. Pannaan vahti, vaiko miten Teidän majesteettinne?
*Kuningas*.
Miten vaan te käskette.
*Kuningatar*.
Ja tuo sali parahiten Kukkasilla verhotaan, Pidot illaks laitetaan. Neljä istuint' upeata Valmistetaan loistavata: Minulle ja kuninkaalle, Prinssille ja Forellalle...
*Kuningas* _(hiljaa)._
Kultan', eikös Florinna Saiskaan olla seurassa?
*Kuningatar* _(hiljaa)._
Niinkö sopis sinusta? _(Kovasti.)_ Neljä istuint' tehkäätte, Kuninkaan on käsky se. Florinna, hän pikku tipu, Ei voi tulla, pääss' on kipu...
*Florinna* _(tulee nöyrästi)._
Mit' on mulla tehtävätä?
*Kuningatar* _(vihaisena)_
Ovellako väikyt tätä Kuulemassa? Katsos vaan, Ethän sairaaks joudakaan, Kun on prinssi vierahana. Mene, makaa nukkuvana!
*Florinna*.
Armonne, oon terve aivan.
*Kuningatar*.
Viekastelet! Salaat vaivan. Tahdot pettää.
*Kuningas*.
Eipä vaan! Minä luotan Florinnaan. Älä sure, lapsi kulta, Suvaitsetko, niin saat multa Namusia, näetsen _(antaa hänelle namusia)_ Kaikki taskus täytehen?
*Florinna*.
Tottelen ja käskyn mukaan Menen oitis kammariin.
*Kuningas* _(hiljaa kuningattarelle)._
Salli hänen tulla niin...
*Kuningatar*.
Sin' et ole myötäsukaan Tiedänhän sen ennestään. _(Florinnalle.)_ Pitoihin saat toki tulla, Jos on kunnon puku sulla, Muutoin älä mielikään. _(Hiljaa Mangipanille.)_ Onko vaatteet hältä viety? Annoinhan mä käskyn sen.
*Mangipani*.
Kaikk' on tehty, se on tietty.
*Kuningatar* _(hiljaa)._
Siitä suurest' iloitsen.
*Forella* _(Florinnalle)._
Miltä pidoissa se näyttää, Jok' ei itseään voi käyttää? Mamma sanoi, että vaan Koreilla mä yksin saan.
*Kuningatar* _(hiljaa Forellalle)._
Pysy vait! _(kovasti)_ Nyt silkki maksaa Paljon. Kuningas ei jaksa Korskeutta kannattaa. Florinna siis olla saa Tyytyväinen hameesensa Sekä vanhaan pukimeensa.
*Florinna*.
Siihen tyydyn, tietty se, Mitä määrää armonne.
*Kuningatar* _(Florinnalle)._
Nyt on aikas lähteä!
*Kuningas*.
Vartoomme jo prinssiä.
*Kuningatar*.
Majesteetti, edeltä Valtasaliin menkää vastaan.
_(Kuningas, Mangipani ja hoviväki menevät.)_
*Kuningatar* _(Forellalle)._
Oot kuin pölkky oikeastaan. Oot kuin tipahtanut kuusta. Tuhmuutta vaan tulvaa suusta.
*Forella*.
Mamma aina sanoo mua Viisaaks, sangen sukkelaks, Osavaks ja taitavaks. Minuun saattaa ihastua, Sanoo mamma, kaikk' yks kaks. Paremp' olen Florinnata, Sievempi ja somempi, Kaikin puolin kauniimpi; Puhe mull' on sujuvata. Puku muodin mukaan yllä; _(itkee)_ Niin on mamma sanonut, Olen mieleen painanut, Ja ne todeks uskon kyllä.
*Kuningatar*.
Usko mitä tahdot, töllö, Mut siit' älä hiiskukaan Ollos vaiti!
*Forella*.
Niinpä vaan Tahdon ollakin kuin pöllö, Nyt mä prinssin uhalla.
*Kuningatar*.
Se ois kaunis!
*Forella*.
Luultavasti Prinssi naurais makeasti.
*Kuningatar*.
Saisit seista kaapissa. _(Menee.)_
*Forella*.
Kas niin, nyt taas mamma puhkaa, Vaan en huoli, teenpä uhkaa. Mull' on tuima nälkä, haa! Mistä saisin makkaraa? _(Menee.)_
*Holofernes* _(aukasee salin ovet ja kumartaa, vielä vähän päissään)._ Minä olen heidän kaikkein alammaisimpain majesteettiensa ja armojensa kaikkein armollisin palvelija. Suvaitsevatko heidän korkeat armonsa tehdä minulle armon vilvoitella itseänsä vähän täällä ulkona perähuoneessa. Vai niin. Heidän korkearuhtinaalliset, kuninkaalliset ja prinssilliset armonsa suvaitsevat vielä hikoilla. Olkaa sitte niin armolliset ja hikoilkaa, niin kauan kuin teidän armonne haluatte. _(Itsekseen.)_ Kunhan vaan ei tulisi kovin ikävä iltaista, tahi oikeammin maljoja. Kas niin, nyt tulee hänen armonsa kuningatar, kovin armoton. Nyt tulee täällä nuoskailma. Parasta on pötkiä tipo tieheni, tunnen itseni sanomattoman janoiseksi. _(Sill' aikaa on Forella tullut toiselta puolelta sisään, iso makkara kädessä, ja asettuu nurkkaan syömään.)_
*Forella* _(syöden)._ Kolme päivää on mamma pitänyt minua nälkäparannuksella, että tulisin oikein hienoksi, kuin prinssi tulee. Eihän siitä liho, jos makkaran syökin, _(Mutustaen.)_ Mokoma prinssiraukka! Mut minäpä tiedän, mikä on parempi, ja se on makkara.
*Kuningatar* _(hyökkää sisään, näkemättä Forellaa.)_
Tule, tule Forella, Prinssi kysyy sinua. _(Menee etsien pois.)_
*Prinssi Amundus* _(seuraa heti kuningattaren perästä)._
Väistyä hän tahtoi varmaan. Mistä löydän sinut, armaan'? _(Huomaa syövän Forellan.)_ Tiedätkö sä, saunapiika, Joll' on nälkä hirmuinen, Miss' on sulo neitinen?
*Forella* _(hiljaa)._
Niijaanko nyt, se lie liikaa? Enkä viitsi. _(Kovasti.) _ Sanokaa, Josko prinssin nähdä saa?
*Prinssi*.
Min' oon prinssi Amundus.
*Forella*.
Vai niin. Oiva sattumus! Ota syliis!
*Prinssi*.
Ootko höpsy?
*Forella*.
Tässä istun niinkuin löpsy, Tule auta seisaallen, Anna muisku huulillen'!
*Prinssi*.
Hupsu, kuka lienetki?
*Forella*.
Tulen sulle rouvaksi.
*Prinssi*.
Mitä? Ootko Forella?
*Forella* _(pala suussa)._
Se on nimen todella.
*Prinssi*.
Taivas, olen petetty?
*Forella* _(kuin ennen)._
No miks et jo lähesty? Kosk' on hidas kulku miehen, Menen vastaan puolitiehen. _(Nousee kömpelösti ylös, lähestyy prinssiä ja pyyhkii suutansa.)_ Kas nyt olen siisti jo, Suikkaapas nyt suutelo!
_(Prinssi tahtoo paeta, Kuningatar hyökkää sisään ja sieppaa makkaran Forellalta.)_
*Kuningatar* _(kovin hämillään)._
Teidän armonne, on vielä Tyttö kovin lapsekas, Vaan se talttuu elon tiellä...
*Forella*.
Tulen rouvaks, tulenpas.
*Kuningatar* _(hiljaa)._
Ole vait!
*Forella* _(kovasti)._
Vai ole vait?
_(Itkee.)_
Mitä mamman kielto tiennee, Pappi meidät vihkii kait?
*Prinssi*.
Teidän armollanne lienee Tytärtä kaks, tietääkseni Toinen niist' on suloinen.
*Kuningatar* _(hiljaa)._
Pelko jäätää sydämmeni. _(Kovasti.)_ Kaks on. Toinen tyttönen On kuin hanhi typerä, Ilman ihmis-älyä. Piiloon itsensä nyt sulkee.
*Liila* _(sisään hyökäten)._
Armonne, Florinna kulkee Ylös arkipuvussa, Hämillä ja pelossa. Hält' on varastettu vaatteet!
*Kuningatar*.
Sulta mitkä tyhjät vaatteet!
*Liila*.
Kysykää hält' itseltään!
_(Florinna saapuu nöyränä jokapäiväisessä puvussaan.)_
*Kuningatar*.
Hävytön, sä noinko tänne Tohdit tulla näkymään? _(Hiljaa.)_ Sydämmessän' viha riehuu.
*Florinna*.
Noudatinhan käskyänne.
*Kuningatar*.
Poistu pian! Joutuen! _(Hiljaa)._ Veri suonissani kiehuu.
*Prinssi* _(joka on ilolla katsellut Florinnaa)._