Chapter 10

*Maija*. Mitä sinä sanot, poika? Lohikäärmeen ruuaksiko! _(Asettuu poikien eteen, kädet puuskassa.)_ Tässä ei ole yhtään prinssiä eikä tässä kukaan joudu lohikäärmeen ruuaksi. Sen minä sanon, herra kuningas, älkää tulkokaan tänne, sillä, ken koskee minun lapsiini, siltä minä revin silmät päästä. Onko tuollaista kuultu! Lohikäärmeiden ruuaksi! Kas, siitä ei tule mitään. Pidä puolesi Matti! _(Fride hiipii peloissaan Maijan taakse.)_

*Matti* _(hiipii myöskin Maijan taa)._ Niin, siitä ei tule mitään.

*Musta henki* _(hiljaa Frodelle)._ Etkö tiedä, että lohikäärme purskuttaa tulta ja että sillä on terävät hampaat kuin naskalit? Ajattelehan, miten se pureksii sinua! Fride, se pelkuri, on juuri sopiva syötäväksi. Sitte kuningas ottaa sinut, ja sinä tulet kuninkaaksi ja saat kultakruunun päähäsi, ja miekan sivullesi ja muhkean hevosen ratsastaaksesi. _(Frode on epätietoinen ja peräytyy Maijan taakse.)_

*Kuningas*. Dagobert, ottakaamme molemmat pojat, koskapa emme saa selville, kumpi on prinssi.

*Maija* _(näyttäen kynsiään)._ Koettakaapas!

*Matti* _(Maija seljän takana)._ Niin, koettakaapas vain.

*Liisan enkeli* _(Liisalle)._ Muistatko, mitä unta näit?

*Liisa*. Tiedäpäs, herra kuningas, nyt minä muistan, että näin kerran unta, kuin olin pieni. Minä näin, että Frodella oli merkki vasemmassa korvassa ja että hän sen merkin tähden oli kerran tuleva ylhäiseksi herraksi.

*Dagobert*. Teidän majesteettinne! Nyt minäkin muistan Mustalais Daaran kertomuksen, että hän oli nipistänyt prinssin korvaa.

*Kuningas*. Niin, se on totta. Katsokaammehan. Tules tänne, Frode, ja näytä korvaasi!

*Musta henki* _(hiljaa)._ Älä mene, Frode; ne syövät sinut. Sääski on purrut Frideä korvaan; sano, että se on hän.

*Valkoinen enkeli* _(matkanpäässä)._ Mene Frode!

*Liisa*. Etkö kuule, Frode, että enkeli käskee sinua menemään? _(Frode menee. Kuningas katsoo hänen korvaansa.)_

*Kuningas*. Frode, tule syliini! Sinä olet minun poikani, minun kadonnut prinssini! Matti -- minä nimitän sinut tässä heti paikalla hovimylläriksi.

*Maija*. Ei, sanon minä, ei, ei, ei, viimeiseen asti! Frodea ei saa syödä. Ettekö häpeä, herra kuningas, viedä minun lapsiani syötäväksi?

*Matti* _(Maijan takana)._ Hovimylläriksi! Niin, niin, mutta hävetköön Dagobert syödä meidän lapsiamme! Kas, tuossa tulee Kaisa muori. No, nyt saamme taas kuulla jonkun hirmuisen uutisen.

*Kaisa muori* _(tulla harppailee täyttä vauhtia)._ Oletteko kuulleet suurta ja hirveää uutista? Mitäs arvelette siitä, että Mesopotamian suuri lohikäärme on ollut niin näljissään, että on syönyt ihan itsensä.

*Kuningas*. Mitä te lörpöttelette? Johan ritari Pyhä Yrjö tappoi sen aika sitte.

*Kaisa muori* _(niiaa hirveän syvään)._ Ohoh, no kaikkiansa, sehän on herra kuningas itse!

*Matti*. Olipa hyvä, että joku toinenkin pettyi. Pidä hyvänäsi, Kaisa muori!

*Kaisa*. No se on juuri niin, kuin minä sanoin. Tottahan nyt joka kristitty tietää, että lohikäärme tappoi ritari Pyhän Yrjön.

*Maija*. Mutta sittehän lohikäärme ei voi syödä meidän lapsiamme.

*Kuningas*. Ei, Maija, se olikin vain koetus.

*Maija*. No, niinpä ottakaa hänet, herra kuningas Se on totinen tosi, että hänellä on merkki korvassa. Frode, rakas poikaseni, nyt sinä pääset suureen kunniaan, mutta tuolla myllyssä asuu sentään yksi, joka kuitenkin aina itkee ikävästä. Tule vielä kerran minun syliini.

*Musta henki* _(Frodelle)._ Onko soveliasta sinun, joka olet prinssi, syleillä tuota mylläriakkaa?

*Frode* _(syleilee Maijaa ja Mattia)._ En minä, en koskaan unhota, miten hyvät te olette olleet minulle.

*Lumikko* _(niiaa ylhäisesti)._ Nyt me olemme molemmat kuninkaalliset. Nyt saat luvan sinutella minua.

*Kuningas*. Ylpeä tyttö, tiedätkö sinä, kuka sinä olet? Sinä olet Mustalais Daaran lapsi, vaikka minä olen vain kasvattanut sinut linnassani.

*Musta henki* _(Frodelle)._ Nyt sinä voit kostaa tuolle ylpeälle kerjäläispennulle. Muista, miten hän halveksi sinua, vaikka pelastit hänen henkensä.

*Valkoinen enkeli* _(etäämpänä)._ Anna hänelle anteeksi, Frode.

*Liisa*. Kuuletko, enkeli käskee sinua antamaan hänelle anteeksi?

*Frode* _(ojentaa kätensä Lumikolle)._ Hyvä Lumikko, älkäämme enää kiistelkö, koska nyt viimeinkin saatamme sinutella toisiamme! Ja sinä, Fride, sinä olet aina oleva minun paras kumppanini. Ja sinä, Liisa, sinun pitää olla minun näkyväinen enkelini maan päällä. Sinä se aina ennen, kuin me muut, kuulit enkelien äänen meidän sydämmissämme. Sinä olet onnellinen, sinä Liisa. Muistatko, miten äiti kerran luki meille: _Autuaat ovat puhtaat sydämmestä, sillä he saavat nähdä Jumalan._

*Kuningas*. Tulkaa, nyt lähdemme kaikki minun kuninkaalliseen linnaani, ja siellä ja koko valtakunnassa pitää vietettämän suuri ilojuhla. Minä olen saanut takaisin poikani! Tämä on ensimmäinen iloinen päivä aina siitä asti, kuin kadotin jalon ja hyvän kuningattareni Gunillan, jota en koskaan unhota.

*Liisa* _(kuuntelee)._ Hiljaa, malttakaahan! Enkelit nousevat meidän takaamme ylös... Huh -- tuolla on myöskin musta henki! Mutta hän ei enää ole häijy... Hän laskeutuu polvilleen... Hän itkee... Kuulkaahan! Nyt hän puhuu... _(Täll' aikaa nousee suuri valkoinen enkeli heidän taaksensa metsän kunnalle ja pikku enkelit seisovat, kaksi kummallakin puolella. Musta henki astuu näkyviin kunnaan vasemmalle puolelle ja laskeutuu polvilleen.)_

*Musta henki* _(valkoiselle)_

Sä voitit jo. Mä jouduin tappiollen. Sun valtakuntaan prinssi kuulukoon. Mä kiusasin, mut uskollisna ollen Hän sulle jäi; mä hyljätty nyt oon. Sua valko-enkel rukoelen mä, Tee minut valkoiseks kuin olet sä!

*Valkea enkeli*.

Et, musta henki, saa mua kumarrella! Rukoile Häntä, joka meidät loi, Vaikk' eri teitä saamme matkaella. Mä heikkoudessan' en mitään voi, Hän voimakas, Hän tekee armotyön, Hän yksin muuttaa päiväks voipi yön.

*Musta henki*.

Sua kiitän lohdustas. Mä neuvos mukaan Nyt, valko-enkel, tehdä koittelen. Jumala kaikkivoipa, Hän, jos kukaan, Voi muuttaa minut. Häntä rukoilen. Mut ennenkuin meill' alkaa täältä tiet, Ilmoita, valko-enkel, ken sä liet?

*Valkea enkeli*.

Mä enkel olen, Luojan lähettämä Kuninkaan poikaa suojelemahan. Gunilla oon, on oma lapsen' tämä, Siks Luoja uskoi mulle hoidannan. Mä väsymättä häntä seurailen, Kun hältä päättyy taisto maallinen, Hänt' äidinsyliss' olen ylentävä Ja enkelsiivin vievä taivaasen.

*Liisa* _(kuunnellen)._ Nyt lakkasivat enkelit puhumasta. Mutta jos laulamme, ehkä ne vastaavat.

_Laulu enkelien voimasta_.

_Sävel_: "Riemun ruusut."

1.

Kevään kukkasen lailla puhdasna kukoista! Talven kuusosen lailla raitis ja vihanta! Enkel ylhäällä taivaassa Silmänsä puolees kääntää. Etkö kuule sieltä hellää, kuiskaavaista ääntä?

_Enkelit vastaavat:_

Etkö kuule meidän hellää, kuiskaavaista ääntä?

2.

Joudu enkeli armas, oi tule luoksemme! Maailman sumu-yössä kuultemme ääntele! Meidät taivaasen saattele! Tule ohjaelemaan! Edest' oikean ja hyvän neuvo taistelemaan!

_Enkelit vastaavat:_

Edest' oikean ja hyvän opi taistelemaan!

_(Kolmannen ja viimeisen tapauksen loppu.)_

SAUL JA DAVID.

Kuningas Saul oli tuolillaan Niin hirveän synkkänä. Hän vaieten istui vaivoissaan, Tusk' ahdisti sydäntä, Ja miel' oli murtuneena, Ja himmeät silmänsä.

Luo saapui nyt köyhä poikanen, Mut ryhdikäs, kauniskin, Ja lempeä, tyyni, vakainen; Hän katsahti Saulihin; Kädessä häll' oli harppu; Pyys koskea kielihin.

Hirmuisna nousi nyt kuningas: "Ken näin mua häiritsee? Ken tuskien usta, uskaljas, Näin rohkeast' aukaisee? Et henkeäs liioin sääli, Mun miekkan' sun rankaisee!"

"Mä paimenpoik' olen köyhä vaan Lähettämä Jumalan. Sun huolias tulin hoivaamaan, Mä mielesi rauhoitan. Kuningas, sielus on sairas! Siis kuuntele harppuan'!"

Saul nosti välkkyvän miekkansa, Mut lyönyt ei kuitenkaan. Ei iskun arvoa raukalla. Ja kuningas virkkoi vaan: "No hetkisen saat viel' elää, Sua myönnyn mä kuulemaan!"

Jo poika kosketti kielihin, Ja sävelet vuosiki, Kuin niityllä lähde kirkkahin Kukastossa vierivi. Kirkastui Saulin jo kasvot Ja miekka se hervahti.

Hän soitti ja laski lauluaan, Saul kuunteli lauhtuen; Sai vihdoin kyynelet vuotamaan Jo partahan, rinnallen. Pois hälveni syys-yön synkkyys Jo miel' oli lämpöinen.

"Nyt hetki mennyt on, valtias, Saan sulta nyt kuolemain!" Näin poika. Siihenpä kuningas: "Oi laula ja soita vain! Sä lääkitsit mieleni sairaan, Mun poikani, rakkahain!"

Ja silmät loistivat poikasen: "Suo Luojalle ylistys! Mun soitton' ja laulun' sinullen Ol' vaan ajan viehätys. Sun lääkitsi taivaan Herra, Hält' on elo, terveys!"

KIRKKAALLA JÄÄLLÄ.

Heleä lammin jää, Sä kaunis, kirkas kuvastin, Jonk' äsken myrsky-sää Rajaten nosti kuohuihin, Laps' etelän sun mahtias Ei tunne eikä riemujas, Sä vieno, Sä lieno, Sä hieno pinta hopeinen, Mi helkyt Ja välkyt, Meit' ilmaan vietellen!

Mit' on, vaikk' kukkanen On hankeen käynyt nukkumaan, Ja mets' on huurteinen Ja lumivaippa peittää maan! Miel' uljas, leikki viaton Sun jäälläs liiton tehnyt on Niin, täällä Mä jäällä Nyt säällä kirkkaall' liukuilen, Ja mieli Ja kieli On vilpas, iloinen.

Ja jalka teräkseen, Ilolla, posket punottain, Nyt määrään kaukaiseen Mä tuulen lailla lennän vain. Ja matkaltani palajan Taas kotiin, äidin helmahan, Ja luotan Ja vuotan Taas tuota kevätt' ihanaa, Kun läikkyy Ja väikkyy Vapaina järvet, maa.

VERNA ROOSA.

Mä tunsin Verna Roosan, mä. Hän oli sievä tyttönen, Kuin lintu oksall' iloinen, Kuin kevätpäivä lempeä.

Hän välist' ylväs, raivokas. Ja poikia hän toisinaan Kätehen pisti neulallaan; Mut muutoin hellä, laupias.

Hän kerran juoksi hatutta, Ja käsineittä, kengittä, Ja sukitta ja siteittä, Tapaillen kevään perhoja.

Ja Verna Roosa iloitsi, Kun kevät hehkui tuoksuineen, Ja koivu pitkin hapsineen Kasteessa aamun kiilteli.

Ja linnut lauloi iloiten, Ja käki kukkui helkytti Ja joskus kukko kajahti Pihalla kovin kiekuen.

Ja ruohot, kukat kasvoivat Niityllä päivän paisteessa, Ja perhot niiden latvoissa Niin ihanasti nuokkuivat.

Ei kumma, niissä oloissa, Jos Verna Roosa päähineet Ja käsineet ja jalkineet Unohti, juoksi vapaana.

Niin kukat virkki: kuulepa Sä, Verna Roosa, tule vaan Kukaksi sieväks olemaan! Hän sanoi: Suokoon Jumala!

Samassa tuuli käännähti, Ja Verna Roosa jaloistaan Jo alkoi niittyyn juurtumaan, Ja tarttui kenttään lujasti.

Ja lehdet, haarat versoivat Jo Verna Roosan latvassa, Kahdesta punaposkesta Muodostui ruusut ihanat.

Ja neulat kaulaliinassa Ne tuli koviks piikeiksi, Kun perhot luona ilvehti, He tuta saivat pistoja.

Mut perhot hymyilivät vaan, Ja kevätsää ja kukkaset Olivat kovin riemuiset, Kun hän jäi omaks niittymaan.

Niin kävi Verna Roosallen, Kun käsineittä, kengittä Ja avopäin juoks niityllä. Se ei käy laatuun tytöllen.

Hän lumottuna vieläkin Samalla niityll' ainiaan On kiintyneenä jaloistaan. Näin hänet siellä eilenkin.

Mut kunhan täst'ees tyttönen Käy käsineittä, kengittä Ja avopäisnä niityllä, Ja tuuli silloin käännäksen,

Niin taas se tyttö vuorostaan Muuttuupi silloin ruusuksi, Ja Verna Roosa vapaaksi Jo pääsee lumouksestaan.

Niin vaarallista tyttöjen On hatutta ja harsotta. Ja kengittä ja kintaitta Parissa juosta perhojen.

Mut ennen niin, kuin korskana, Kintaineen, päivänvarjoineen Kuhnailla aina itsekseen, Kun lapset telmää iloisna.

Ennemmin niin, kuin mieleltään Pöyhkeenä, mutt' ei iloisna, Sipsuttaa koristuksissa Sivulla jonkun pöllöpään.

Ennemmin kukaks nurmellen, Kuin Verna Roosa, ystäväin, Paljasna jalat, avopäin, Mut vapaa, raitis, iloinen.

VALVAAN KYNÄ.

Ylhäällä lintu ilman halki lentää. Se joutsenkuningatar on, mi siellä Päin pohjolata valkosiivin entää, Ylitse kumpuin, laaksoin ilomiellä.

Siell' ukkospilven kohdalla hän päilyy, Kuin aamunkoite kirkkahana aivan, Keveenä ilman ulapalla häilyy Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan.

Hän maahan katsoo alas ihmistoimiin: Kaikk' kärsii, toivoo, puuhailee ja häärää. Kaikk' ylös katsoo, josta apu voimiin Lähtee, ja Häneen, joka juoksun määrää.

Ken olet pilvess' ilme ihanainen? Oletko päivän säde, armasna mi loistat? Oletko taivaan valo armahainen, Mi tumman pilven synkeyden poistat?

Ei. Olet Valvas, sadun kaunokainen Ja joutsenien sulo kuningatar. Sä ylistystä Luojan laulat vainen Ja olet kaikkivallan palveljatar.

Hän loi sun taivaan sinest', aamun koista, Hän verhosi sun valkosiivin somin, Ett' oisit luonnon kaikist' olennoista Ylevin, puhtain, kaunein, viattomin.

Mitenkä siipes pilviin kantaa voisi, Jos tomu maan sua vetäis alahalle? Jos omaa kunniatas laulus soisi, Tekisit uhkaa silloin korkeimmalle.

Mut kaikki loistos onkin heijastusta Jumalan kirkkaudesta; voimas aivan On kaikkivallan hyvää lahjoitusta, Hän antimillaan täyttää maan ja taivaan.

Viivähdä, Valvas, ilme ihanainen, Opeta meitä, että ilonamme Korkeimman palvelus ois täällä vainen, Ja ain' ois valo hengen verhonamme!

Niityllä tuolla joutsenenpa alla Poikanen pieni valkotukka juoksi, Hän huvitteli kukkain poiminnalla, Ja perhoin jälkeen iloisesti juoksi.

On riemu hällä, läksynsä hän taitaa Säntilleen kaikki, sanoi opettaja, Hän pitkin hypyin harppaelee maita. Miss' onkaan nuoren riemastuksen raja?

Heleijaa! Missä näki puron, ojan, Sen poikki poika loikki innossahan. Ja missä metsän korkein puu, niin pojan Sen latvaan täytyi nousta kiikkumahan.

Kah mitäs tämä? Pilven reunuelta. Valkoinen sulka alas liipottaapi, Se lahja ylhäält' ilman joutsenelta, Keskelle kukkain nyt se suikahtaapi.

Niin kaunis sulka, ja niin valkoinenki, Niin pehmyt, sievä, oikein harvinaista. Mä hyvän kynän kohta tarvitsenki, Kun kirjoittamist' on niin monellaista.

Takkinsa alle hän nyt sulan kätki. Taas saaliineen hän juoksi riemuisasti. Kun solui päivä, joutui iltahetki, Hän kotiin riensi, nukkui makeasti.

Yö kuluu; aamu koittaa; nukkumasta Jo herää poika; aut' ei uinaella. Vaikk' kevään tuoksu henkii ikkunasta, Hän sisäll' istuu, täytyy kirjoitella.

Kirjoituskaava esiin, ja sen mukaan Hän konstikkaita mutkia nyt laatii, Mut silmänsä ei niihin ihastukaan, Ja mieli luonnon ihanuuteen vaatii.

Ja joutsenenpa sulka mieleen johtui. No malta, sitä paikalla mä koitan, Ja sillä -- hän nyt lapsekkaasti lohtui -- Mä kaavan mukaan laadin koukeroitan'.

Nyt on se vuoltu; kastettu myös läkkiin. Nyt alkaa työ. Vaan mitä? Uneksiiko? Unessa käynti kohtasiko äkkiin? Unohtain itsens poika haaveksiiko?

Hän kirjoittaa, ja kynä joutuin mennen Sipsuttaa sievään sivun pitkän täyteen. Sen laatuist' ei hän kirjoittanut ennen. Opettajalle veiskö moisen näytteen?

Ei kirjoita hän kaavan renkuloita, On toisen moinen kirjoituksen laatu. Hän kirjaimista luopi olennoita, Jokaiseen niistä elo, henk' on saatu.

Silmissä pojan kirjaimet nyt tanssaa Kuin kuninkaat ja keijot kruunupäiset, Kuin urhot aseiss', immet loistossansa, Kuin ilmattaret ylhääll' leikkiväiset.

Ja ikkunoista kevään tuoksu huokuu, Ja kevään tuuli sisään liiteleepi, Ja kukkaset niin ihanasti nuokkuu, Ja lintuin laulu hellin helkkyileepi.

Ja poikanen se istui teki työtään Hämillä, iloisna ja ihmeissänsä. Vois istua hän päivät pitkät myötään, Mut kaavan moist' ei tule kirjelmänsä.

Jo pitkät sivut häll' on katsomista Satuja kauniit', ihanoita aivan Perhoista kevään, kummun kukkasista, Tähdistä ylhäält', enkeleistä taivaan.

Hän katsoo, lukee, nauraa itkeissänsä, Kun juuri itkee, kas hän nauraa jälleen. Hän lukee taas, eik' usko silmiänsä, Käsittämätönt' on tää taika hällen.

Lumottu onko poikanen vai kynä? Nuo sadut syntyi aavistuksen mukaan Ikäänkuin ne ois ennen tiedettynä, Vaikk' ei niit' ollut kertonut vaan kukaan.

Jo pojan luo tul' opettaja hyvä. Hän hämmästyy tuon kirjoituksen suhteen. Katseensa tuima koht' on lieventyvä. Jokohan saapi työstään poika nuhteen.

Ah suokaa anteeks, rakas opettaja, Kaavasta kirjoittaa ol' aie mulla, Vaan mua kohtas noituus -- sekoittaja, En voinut muuta, sadut tahtoi tulla.

Hymyillen opettaja: kynäs kyllä On oiva. Sulle Valvas luultavasti Joutsenten ruhtinatar lentelyllä Ollessaan lahjoitti sen suopeasti.

Kun kevät kaikki pukee, verhottaapi, Ja lapset liehuu kilvan leikissänsä, Välistä Valvas sulan pudottaapi Suurista valkoisista siivistänsä.

Se sulka lumott' on, ken kirjoittaapi Kynällä sillä, hänpä tietämättä Numerot, kaavat, säännöt unhottaapi, Mut sadut, runot syntyy empimättä.

Minäkin piennä löysin kaunokaisen Siivestä Valvaan kirvonnehen kynän, Niin hienon, pehmeän, sun kynäs laisen, Ja sadut selvät näin mä ilmestyvän.

Vaan kynä kului, hukkui vahingossa, Mä hanhen sulist' etsin saman moista, Valitsin paljon, mut en kynää, jossa Ois sama tenho, löynnyt enään toista.

Kirjoitin numeroita tuhat määrin, Mä luvin latinat, toin tieteet julki, Mut runovirta kuivui pohjin, äärin, Ja sadun mailma mulle ovens sulki.

Kas niin on rakas poika asiamme, Täytyyhän tuta elon vakaisuutta. Vaan kun me vaivan suota talustamme, Tuo lapsuutemme satu rattoisuutta.

Nuoruuden lähde raitisna kun päilyy, Se kuivat aavat kankahatkin juottaa. Sen vihannuus myös syksysäällä säilyy, Se talvellakin kevättuoksun tuottaa.

Siis ollos viisas! Vastuksissa aina Sä kätke aartees sitä syvemmällen. On hellin hoidettava taivaan laina. Ken tuhlaa sen, hän ei saa koskaan jällen.

* * * * *

Nää sanat poika ihmetellen kuuli, Hän opettajan neuvon otti varteen. Hän pöydänlaatikossa parhain luuli Säilyvän Valvaan lahjoittaman aarteen.

Niin kului sitte pääksyttäisin päivät, Ja viikot, kuut ja vuosikaudet vieri. Jo uudet aatteet pojan päähän jäivät, Jo uudet tunteet sydämmessä kieri.

Taas kohtas hänet vanha opettaja. Noin kasvanut? Sä ootko poika sama? Iloitsen, kosk' oot tieteen harrastaja, Vaan miss' on kynä, Valvaan lahjoittama?

Niin kynä? vastas verkkaan nuorukainen, Se muistaakseni oli laatikossa. -- Ja sitte? Sano miss' on kynä vainen? -- Sen ilmapyssyks laadin vahingossa.

-- Voi tuhlasitko siten lahjan taivaan? -- No onhan teräskynää monta mulla, Ja hanhen sulat yhtä kauniit aivan, Viel' uusi kynä ilmasta vois tulla.

Nyt vait ol' opettaja, murhemielin He yhdess' astui niityn äärtä myöten, Ja kevään linnut lauloi sulokielin, Ja perhot kieppui leikkiänsä lyöden.

Siell' ukkospilven kohdalla taas päilyy Valkoinen joutsen kirkkahana aivan, Keveenä ilman ulapalla häilyy, Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan.

Hän Valvas, sadun haltiatar, siellä Ylhäällä loistaa kaukaa tultuansa, Mut turhaan vartoo kynää nuorukainen, Häll' onhan hanhen sulka omanansa.

[Kuva]

SAMPO LAPPALAINEN.

Olipa kerran lappalais-ukko ja lappalais-ämmä. Tiedätkös, mitä nämä ovat?

Lappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuin ruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näe yhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettua huonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita ja pieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, siellä asuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puoli vuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaan keskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä, niin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta joka vuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienien lappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä, joita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro. Oletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen, vaikk'ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvet ja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaat silmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin sen kaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassa istuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvä rekikeli.

Olipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivat kaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähellä suurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johon Lapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän. Tämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihan varmat siitä, ett'ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoista lunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuin siellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen, kuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaan vähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuin puiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi? Sentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen ja sitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojen päälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oli heidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneet aukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen, ja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiin ulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivät sitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä ei ollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi.

Ukolla ja ämmällä oli pikku poika, jonka nimi oli Sampo, ja sitä nimeä pidetään onnea tuottavana Lapissa. Mutta Sampo oli niin rikas, että hänellä oli kaksi nimeä; yhdessä ei ollut kyllä. Kerran oli tullut vieraita herroja, yllä suuret turkit, kotaan lepäämään. Heillä oli muassansa kovia, valkeita lumipalasia, joita lappalaisämmä ei koskaan ennen ollut nähnyt ja joita sanottiin sokuriksi. Muutamia makeita lumipalasia he antoivat Sammollekin ja taputtelivat häntä poskelle sanoen: "Lappelill! Lappelill!" Muuta he eivät voineet sanoa, kun näet ei yksikään heistä taitanut lapinkieltä. Ja niin lähtivät he matkustamaan pohjoisimmalle niemelle asti, jonka nimi on Pohjannokka. Mutta lappalaisämmä ihaili hyvin noita vieraita herroja ja heidän valkoista, makeaa luntansa. Sen koommin rupesi hän nimittämään poikaansa "Lappelilliksi".

"Minusta on Sampo paljon parempi nimi", sanoi ukko suutuksissaan. "Sampo nimeä pidetään rikkautta tuottavana, äläkä sinä, muori, pilaa sitä nimeä, sen minä sanon! Meidän Sammostamme tulee vielä kerran lappalaisten kuningas ja tuhannen poron ja viidenkymmenen lappalaiskodan hallitsija. Saadaanpas nähdä, muori, saadaanpas nähdä!"

"On tuo niinkin, mutta Lappelill on niin sievä nimi", sanoi ämmä. Ja niin nimitti hän poikaa Lappelilliksi ja ukko nimitti häntä Sammoksi. Tässä on kumminkin muistettava, ett'ei poikaa vielä ollut kastettu, sillä siihen aikaan ei siellä ollut pappia kahtakymmentä peninkulmaa lähempänä. "Tulevana vuonna viedään poika pappilaan kastettavaksi", oli ukon tapana sanoa. Mutta aina tuli esteitä, ja niin jäi matka tekemättä, poika kastamatta.

Sampo Lappalainen oli nyt pieni pyylevä poika, seitsemän- tai kahdeksanvuotias, hänellä oli musta tukka, ruskeat silmät, kippurainen nenä ja leveä suu, ihan kuin isännällä itselläkin, mutta Lapissa pidetään tätä kauneuden merkkinä. Sampo oli puolestaan jo mies, hyväkin iäkseen: hänellä oli omat sukset, joilla hän laski korkeita mäkiä Tenojoen lähellä, ja oma pieni poro, jonka hän valjasti oman pulkkansa etehen. Hei, kunpahan olisit saanut nähdä, kuinka lumi pyrynä pölysi hänen ympärillänsä, kuin hän ajaa hujautti jäällä ja korkeitten kinosten läpi, niin ett'ei koko pojasta näkynyt muuta, kuin pienoinen töyhtö mustaa tukkaa!

"Ei tässä kunnian kukko laula, jos ei poikaa saada kastetuksi", sanoi ämmä. "Sudet hänet vielä vievät tuolla vuorilla. Taikka saa hänet Hiiden kultasarvinen poro kynsihinsä, ja Herra varjelkoon! kuinka pojan sitte käy, kun ei vielä ole kastettu?"

Sampo sai nuo sanat kuulla ja rupesi mietiskelemään, mimmoinen tuo poro lienee, jolla oli kultasarvet. "Se lienee komea poro", arveli hän. "Silläpä mun kerran pitäisi saada Rastekaiselle ajaa!" -- Rastekainen on hyvin korkea ja autio vuoren harjanne, joka näkyy viiden tai kuuden peninkulman päähän aina Aimiolle asti.

"Kavahda semmoisia puhumasta, ylenmielinen poikaressu!" torui äiti. "Rastekaisella on koukojen oikea koto, ja siellä asuu Hiisi."

"Hiisikö? kukas se on?" kysäsi Sampo.