Part 1

language: Finnish

LOUHIVAARAN PATRIARKKA

Romaani Pohjois-Karjalasta

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

I.

Kaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla. Saman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan, lähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä karttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää peninkuormaa.

Louhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama vuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä kirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut löytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen varsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras sen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä nyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen.

Mutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan, ei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä Louhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä olevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran ja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä hongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain hongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä hyvää, jos ei vielä parempaakin.

Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa, että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää. Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen hävisivät.

Tämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen. Ruununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja hänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle. Siellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien laajan valtapiirin keskellä.

Paljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä. Niiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä kaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä Louhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja ruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen virkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri eränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin kontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja aikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta vanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin nimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi.

Kunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa muisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän lumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä Louhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat, metsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän pilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli korkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat. Vavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen kuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti:

— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee ja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään.

Vielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra näin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä opetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti, joka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi haasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan uskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti. Niin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt, oliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa palvoi.

Yrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän oli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat olivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras vanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla. Vain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin kuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä lampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden tekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin synti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti ei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha metsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä metsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti vanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan paljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet, mutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta.

Totta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina puolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä kolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä pilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran usko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti äidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle opettanut.

Niin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten kuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä nurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä poistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle vieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas.

Yrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista paljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä nuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja metsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra oli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki entiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä ja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä suunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien eläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon näkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan. Siksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen sellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta järjestyksestä.

Yrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli uskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa Louhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun. Siitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen. Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan salaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen herkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli jo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän jälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia, kahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset ovat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten särkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä, vaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa.

Yrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli metsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja kesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään, tarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen jonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti lapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen hyvänsä.

Varsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin nuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli esimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia korven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä talviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen alkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat heräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät ensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina laumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan vesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset vanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään. Aivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin yhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja pyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi hän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut. Valoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät kalankudulla Louhijärven poukamissa souteli.

Hyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa hongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin metsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista ja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä pieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa lahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä tarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman viereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta elämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille sanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän kätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä angervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään. Ei ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö tiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta piilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen keskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa.

Yhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin ymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten metsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut.

Niin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian harhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen hiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja niin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta.

II.

Nuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon rahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran metsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia, monta sataatuhatta runkoa yhteensä.

Louhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että myytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin, niin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli vanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia ehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää uusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät, alaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista surkeutta nähdessään.

Mutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia maita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä yli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta tilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä vanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä.

Tähän selitykseen sai Yrjö tyytyä, mutta surkumielin hän ajatteli hoitoonsa uskottujen metsien kohtaloa. Hänen omat kotiselkosensa Louhivaaran puolella säästyivät tosin vielä tällä kertaa, mutta pian kai niidenkin vuoro joutuisi. Ne olivat varmaan metsäherran mielestä samanlaista ylellisyystavaraa nekin. Taimitarhuri hänestä tehtäisiin, se oli näet sitä uudenaikaista metsänhoitoa, mutta Yrjöä kovin peloitti, mitenkä hän, vanhan polven mies, jäkälöitynyt ja naavoittunut salojen kyöpeli mokomaan hommaan kuontuisi.

Mutta norjalainen kävi ripeästi toimeen. Jo aikaisin syksyllä saapui Louhivaaran saloille suuri miesjoukko tukkilaistupia rakentamaan ja talviteiden pohjia raivaamaan. Olikin aika urakka näiden teiden laittamisessa, sillä Naurisvaaran selkosilta Louhijärven rantaan tullessa oli hyvä taival ikuista korpiryteikköä, jossa ei kirves ollut vielä konsanaan kilkkanut. Hikipäin miesjoukko siellä korven kätkössä ahersi, hakkasi metsää, raivasi juurikkaita, karsi oksia ja tallasi niitä suonsilmäkkeiden täytteeksi. Vuoren läpi porattua tunnelia tämä tie valmistuttuaan muistutti, ja se piti sitten lumen tultua vielä kovaksi jäädyttää, niin jo rupesi siinä raskas tukkikuorma liukumaan.

Yrjö kävi näitä alkuvalmistuksia katsomassa ja kovin hän ihmetteli miesten rakentamien tupien suuruutta. Kaksi oli niitä rakennettu, kumpaisenkin seinät kuusisylisistä honkahirsistä ja sisälle oli laitettu kolmeen kerrokseen ympäri tuvan kiertävät leveät makuulaverit. Yrjö arvioi, että näihin tupiin mahtuisi majailemaan kolmisensataa miestä, mutta rakennusmiehet nauroivat ja selittivät, että sai niihin mahtua kaksi kertaa niin paljon. Kun täällä oli näin tuhottomasti näitä metsiä, niin piti olla paljon miehiäkin niitä liikkeelle saamaan.

Tuvissa oli mahdottoman suuret kiuasuunit, liesi varsinkin oli leveä riehtiläs. Sen piti olla niin leveä sitä varten, jotta kaikki tuvan asukkaat aamuin illoin mahtuivat siinä paistinpannuineen tuhertamaan. Kovin suurellisilta näyttivät nämä norjalaisen hommat, Yrjö pelkäsi, että Louhivaaran saloilla alkaisi rauhattomat ajat, hän metsien hiljaisuuteen tottunut miespoloinen joutuisi kaikkien sysittäväksi.

Paljon tulvasikin väkeä heti lumen maahan tultua. Kokonaisen viikkokauden solui saloteitä myöten hevosmiehiä ja hakkuumiehiä sekaisin; sinne ne kaikki painuivat Naurisvaaran "täituville", hajaantuivat siellä pitkin selkosia ja pian oli työ täydessä vauhdissa. Joka paikasta kuului sahan kitkutusta ja kirveen kolketta, hakkuumiesten hoilausta ja huutelua, hevosmiesten sadatuksia. Rytisten sortuivat maahan satavuotiset jättihongat, oravat puikkivat pakoon uhatuista pesäpuistaan, korkealla työmaan yläpuolella lenteli pökertyneinä suuria teiriparvia, jotka ensi hämmingissään eivät tienneet, minnepäin pakonsa ottaisivat.

Hävinnyt oli tosiaan rauha ja hiljaisuus näistä metsistä, mutta kauemmas katsoen ei hävitys ensimäisinä päivinä mitään näkyväistä jälkeä jättänyt. Louhivaaran Yrjö tarkasteli työmaata omalta varaltaan ja naurahteli siellä itsekseen. Taisipa metsä hiukan puoliaan pitää, vaikka sinne oli jo mennytkin niin lujasti väkeä voimiaan koettelemaan.

Muutaman viikon kuluttua alkoi näkyä pieniä aukkoja Naurisvaaran rinteiltä. Oli selkeä pakkasaamu, kun Yrjö tämän huomion teki. Silloin hän päätti lähteä lähempää tarkastamaan, miltä työmaalla oikein näyttäisi.

Suuri puuhkalakki oli hänen päässään ja hänen partansakin meni hiihtomatkalla vahvasti kuuraan. Talviaisen täyttämästä metsästä karisi lunta hänen leveille hartioilleen, perille tultuaan hän näytti kuin miltäkin talviaistontulta tai metsän kyöpeliltä. Aivan lähimmät miehet pysähtyivät kesken työnsä häntä ihmetellen katselemaan, kun hän työmaan rannakseen ilmestyi. Mutta vähintäin yhtä hämmästynyt oli Yrjö itsekin. Hän oli luullut metsän pitävän puolensa, mutta jopa oli hakattu aukeama hyvinkin kilometrin laajuinen. Ristiin rastiin oli metsän komeita jättiläisiä maahan sorrettu ja niiden kimpussa hääri lumisia ja hikisiä miehiä, pienoisilta näyttäviä miehen rehvanoita. Niin niitä hääri ja kihisi kuin muurahaisia, siinä karsittiin ja latvottiin, siinä väännettiin valmiita tukkeja kuormaansa odottavien hevosten rekiin. Lämpimänsä näkyivät miehet tässä hommassa saavan ja hevoset vetivät, selkä jousen jänteeksi pingoittuneena, sillä alkutaival oli pehmeäksi tarvottua. Miesvoimilla ja ruoskalla täytyi hevosta autella, mutta kun päästiin selkoselta korpeen vetävälle tukkitielle, niin jo siinä liukui myötärinteessä raskas kuorma itsestään.

Kauempana oli työmaa pantu jo putipuhtaaksi, ei oltu jätetty edes ainutta puuta linnun leposijaksi, puoliksi pyrylumeen hautautuneet latvukset siellä vain hävityksestä kertoivat. Yrjö ajatteli, että tämä muistutti ilmeistä kalmistoa, kun oisi vain sinne tänne pystytetty korkeita kuolinristejä ja karsikkopuita. Silloin oisi kalmisto ollut täydellinen, tämän hänen hoitamansa metsän hautausmaa.

Mutta mistäs tukkimiehet Yrjön ajatuksia oisivat arvanneet. Kun joku tunsi hänet tämän piirin metsänvartijaksi, niin pian keräytyi hänen ympärilleen miesjoukko ja alkoivat kehua häntä, kun oli niin hyvän metsän kasvattanut.

— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle kuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo sitten enää samaksi tuleekaan.

— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä kasvaa, jos kasvaa ensinkään.

— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen paikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva.

Vanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui uittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden kasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle lähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten kasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään.

Haasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä mieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot putipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui, läskipetäjää ja oksaista turilasta.

Koko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti hänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt metsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten puheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi metsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana.

Yrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä jonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin säästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua vesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen aikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla järvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla niin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata moisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun käännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran metsien uittamista.

III.

Pois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se hävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä Naurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön torpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma joutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen mukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä mittamiehiäkin.

Silloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan perällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen tavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli karttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä täpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen keskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen konjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja näkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön nainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja kovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui.

Iloista ja reipasta väkeä olivat nämä tukkilaisherrat. Itse Ilja Huurinainen oli kuuluisa mies, suuri Aunuksen kävijä, monet seikkailut kokenut maailman kiertäjä. Komea mies hän oli ulkonäöttään, ryheväpartainen, vilkas karjalainen silmänluonniltaan ja lauleli mielellään hiukkasen tuuleen tultuaan. Hänen apulaisensa Asko Martikainen rakasti myös laulua ja muuta ilonpitoa. Hän olikin vielä aivan nuori mies, vasta muutaman vuoden norjalaisen palveluksessa ollut, mutta Ilja Huurinainen ennusti hänelle suurta tulevaisuutta. Oli suuri onnenpotkaus Asko Martikaiselle, kun tämä oli saanut hänestä niin mainion opetusmestarin. Hän kyllä kasvatti tukkimiehen siinä missä toinenkin. Lupasi Ilja Huurinainen Louhivaaran Yrjöstäkin tukkilaisen vielä kasvattaa, jos Yrjö vain norjalaisen palvelukseen tulisi. Heti ensimäisenä iltana otti Ilja Huurinainen tämän asian puheeksi ja toisteli sitä sitten joka päivä. Hän selitti olevansa tyytymätön yhteen mittamieheensä, oisi halunnut antaa tälle potkut ja Yrjö oisi päässyt hänen paikalleen. Usein hän tarjoili Yrjölle totilasia, koetti tällä tavoin tätä miehekseen suostutella.

Mutta tiesihän Yrjön, metsien hiljaisuuteen tottuneen miehen. Ei tämä meluisa seura häntä miellyttänyt eivätkä Ilja Huurinaisen houkutukset häneen tehonneet, vaikka ei viitsinyt sitä suoraan sanoakaan. Niin Yrjö arveli, että tavallaan oli hänen velvollisuutensa antaa hakkuupäällikölle ja tämän apulaisille majapaikka, mutta sen pitemmälle ei hän halunnut mennä. Sai Ilja Huurinainen hankkia mittamiehen muuatta, hän tahtoi elellä omissa oloissaan.

Yrjön nuori ja kukkea nainen Aliina oli siihen sijaan hyvin mielistynyt tukkilaisherrojen vierailuihin. Nyt oli heidän torpassaan elämää ja hyörinää, jota hän oli alati ikävöinyt ja kaivannut. Hän aivan kuin muuttui toiseksi ihmiseksi, hääräili ja emännöi punaposkisena, leipoi ja paistoi Ilja Huurinaiselle ja tämän apulaisille vehnäsiä ja kaikkia muita herkkuja. Ei hän ollut konsanaan saanut tällä tavoin emännöidä, mutta nytpä hän näytti, mihin kelpasi. Hyvää tekivät hänen herkälle korvalleen Ilja Huurinaisen ja Asko Martikaisen kiittelyt ja kehumiset eikä hän pannut pahakseen, jos jompikumpi näistä reippaista ja iloisista miehistä sattui taputtamaan häntä poskellekin Yrjön silmän välttyessä. Mitäs pahaa tuossa oli, viattomassa tuputtamisessa, helakan naurun hän silloin vain päästi. Mutta ei Yrjön tarvinnut sitä nähdä, hitaan ja kömpelön Yrjön.

Oisi tuo Yrjö saanut paljon reipastua, hänen mieskuhnuksensa. Ei hän Yrjön hitautta ja saamattomuutta ollutkaan aikaisemmin niin merkille pannut, mutta nyt hän sen niin hyvin huomasi, kun pani nämä iloiset miesveitikat rinnalle. Pahasti joutui Yrjö häviölle tässä vertailussa. Komeahan oli tosin Yrjökin mies, hiukkasen vain pienempi Ilja Huurinaista, mutta hartevampi ja kaikin puolin jykevämpitekoinen. Molemmilla oli melkein yhtäläinen partakin, rehevä ja täyteläinen, mutta joustavuutta puuttui Yrjöltä kerrassaan. Ilja Huurinainen oli aivan merkillinen siinä suhteessa, ei nuori ja sukkela Asko Martikainenkaan hänelle piisannut. Oli aivan toinen asia, jos Asko Martikainen taputti häntä poskelle ja jos Ilja Huurinainen taputti. Iljan taputus tuli joka kerran aivan kuin sattumalta, sitä ei osannut milloinkaan odottaa, mutta Asko Martikaisen aikeet näki jo hyvän aikaa ennen. Se ei tuntunut sitten enää paljon miltään ja Iljan sormien kosketuskin oli aivan toisenlainen. Hyvä ettei pannut vavahtamaan, mutta eihän siinä kuitenkaan ollut mitään pahaa.