Part 7

Vaan yksin sotalaitoksenkin oli ajan pitkään mahdotoin pysyä vapaana siitä turmiosta, joka oli vallannut kaikki hallinnon haarat. Ahneuden, ylellisyyden ja tottelemattomuuden henki tarttui sivili-virkamiehistä upseereihin ja upseereista sotilaihin. Turmio kasvoi kasvamistaan, kunnes jokainen sotilasten yhteinen ruokahuone tuli salaliiton ja juonten pesäksi ja kunnes sepoita ei voitu pitää kurissa kuin joukottain toimitettujen hengenrangaistusten kautta.

Vihdoin alkoi asiain tila Bengalissa herättää huolta kotona. Yksi vallankumous oli tapahtunut toisensa perästä; hallinto oli joutunut epäjärjestykseen; syntyperäiset olivat ryöstetyt paljaiksi, vaan kompania ei siltä ollut rikastunut; jokainen laiva toi takaisin onnellisia seikkailijoita, joilla oli varoja ostaa aateliskartanoita ja rakentaa uljaita taloja, vaan se toi myöskin huolettavia tietoja hallituksen tulevaisten rahalähteiden suhteen; rajamaissa vallitsi sota, armeijassa eripuraisuus; kansallismaine oli tahrattu Verres'en ja Pisarro'n tekojen tapaisella irstaisuudella: tämmöinen oli se tapausten näyttämö, joka pani Indian asioihin osalliset miehet hätäilemään. Yleinen huuto kuului, että Clive ja ainoasti Clive voi pelastaa sen valtakunnan, jonka hän oli perustanut.

Nämä tunteet tulivat ankaralla tavalla ilmi eräässä yleisessä osakasten kokouksessa, jossa oli sangen runsaalti läsnäolijoita. Kaikkien puoluelahkojen miehet huusivat, unohtaen riitansa ja vavisten saamajaostensa puolesta, että Clive oli se mies, jota tässä pulassa tarvittiin, että se rasittava päätös, joka oli otettu noudatettavaksi hänen tulojensa suhteen, oli peräytettävä ja että häntä oli pyydettävä palajamaan Indiaan.

Clive nousi istuiltaan. Tulojensa suhteen sanoi hän tahtovansa tehdä tirehtoreilla semmoisia ehdoituksia, että ne -- hän luotti siihen -- saattaisivat ystävälliseen sopimukseen. Vaan vielä suurempi hankaluus löytyi. Hänen sopi sanoa heille, ett'ei hän koskaan suostunut ottamaan Bengalia hallittavakseen, niinkauan kuin hänen vihamiehensä Sulivan oli kompanian esimiehenä. Melu oli ankara. Sulivan sai tuskin sanan vuoroa. Kokouksessa oli valtaava enemmistö Clive'n puolella. Sulivan koetti saada asiaa ratkaistuksi kuula-äänestyksen kautta. Vaan kompanian asetusten mukaan ei kuula-änestystä voitu käyttää kuin sillä ehdolla, että tätä tarkoittava pyyntökirja oli yhdeksän osakkaan allekirjoittama, ja vaikka satoja oli saapuvilla, ei sittenkään löytynyt yhdeksää henkeä, jotka olisivat suostuneet kirjoittamaan nimensä tämmöisen pyyntökirjan alle.

Clive nimitettiin siis Bengalin brittiläisten alusmaiden kuvernööriksi ja ylipäälliköksi. Vaan hän pysyi kiini vaatimuksissaan ja kielsihe astumasta virkaansa, ennenkuin tulevan tirehtorinvaalin päätös oli tunnettu. Taistelu oli kiivas, mutta Clive pääsi voitolle. Sulivan, joka vähää, ennen oli ollut India-huoneen rajatoin hallitsija, olisi yhtä ääntä vähemmällä menettänyt paikkansa siinä, ja sekä esimies että vara-esimies olivat tuon uuden kuvernöörin ystäviä.

Tämmöisten olojen vallitessa purjehti Clive kolmannen ja viimeisen kerran Indiaan. Hän saapui Kalkuttaan toukokuussa v. 1765 ja huomasi hallituskoneiston olevan vielä kauheammassa epäjärjestyksessä kuin hän oli edellyttänyt. Mir Dsjaffir, joka joku aika sitten oli menettänyt vanhimman poikansa Miramin, oli itse kuollut Clive'n ollessa matkalla. Kalkutan englantilaiset virkamiehet olivat jo saaneet kotoa ankaran käskyn olla ottamatta lahjoja syntyperäisiltä ruhtinoilta. Vaan heidän voitonhimonsa sekä heidän tottumattomuutensa pitää noiden kaukaisten, tietämätöinten ja huolettomain isäntien käskyjä arvossa saattoi heidät jälleen tarjoamaan Bengalin valta-istuinta kaupaksi. Noin sata neljäkymmentä tuhatta sterlinkipuntaa jaettiin yhdeksän kompanian etevimmän palvelijan kesken ja tämä lahjomissurama vaikutti, että eräs nabobi-vainajan nuori poika asetettiin isänsä valtaistuimelle. Sanoma tästä hävittömästä kaupasta kohtasi Clive'ä hänen saapuessansa perille. Hän ilmaisee yksityisessä, heti maalle noustuansa eräälle hartaalle ystävälle kirjoitetussa kirjeessä tunteensa sanoilla, jotka näyttävät meistä erittäin liikuttavilta, kuin arvelemme, että ne lähtivät niin rohkean, lujamielisen ja mielentilansa ilmaisemisessa niin vähän näytteliäisyyteen taipuvaisen miehen kuin Clive'n kynästä. "Oi", sanoo hän, "kuinka Englantilaisten nimen arvo on alennut! En voinut pidättää itseäni uhraamasta muutamia kyyneliä Britannian kansan maineelle, jonka pelkään menneen ja hävinneen ikipäiviksi. Vaan sittenkin vakuutan minä, ottaen sen korkean olennon todistajaksi, joka tutkii sydämmet ja jonka edessä meidän on vastattava, jos haudan tuolla puolella elämätä jatkuu, että olen saapunut tänne kaikkea turmelusta halveksivalla mielellä ja että päätökseni on hävittää nuo suuret ja kasvavat paheet tahi itse menehtyä tässä yrityksessä."

Neuvoskunta tuli koolle ja Clive ilmoitti sille, että hän vakavasti oli päättänyt panna toimeen täydellisen muutoksen asiain tilassa ja tätä hanketta varten käyttää koko sitä avarata valtaa, joka oli hänelle uskottu sotaväen ja sivilivirkamiesten yli. Johnstone, eräs neuvoskunnan rohkeimpia ja kehnoimpia jäseniä, osoitti jotakin vastustamisen halua. Clive keskeytti hänet ja kysyi ankaralla äänellä, oliko hänen aikomuksensa pitää uuden hallituksen vallanomaisuutta epäiltävänä. Johnstone säikähti ja sanoi ett'ei hänellä ollut minkäänlaista senkaltaista aikomusta. Kaikki kasvot neuvospöydän ääressä nolostuivat ja kalpenivat eikä kukaan enää sanallakaan tehnyt vastarintaa.

Clive pysyi sanassaan. Hän viipyi Indiassa puolentoista vuoden paikoilla ja sai tässä lyhyessä ajassa toimeenpannuksi avarimmalti ulottuvan, vaikeimman ja terveellisimmän parannustyön, minkä joku valtiomies ikinä on toimittanut. Tämä oli se aika hänen elämässään, jota hän aina muisteli suurimmalla ylpeydellä. Hänellä oli vallassaan tehdä jo ennestään loistavan rikkautensa kolmea kertaa suuremmaksi, sallia väärinkäytöksiä sillä välin kuin hän luulotteli niitä poistavansa sekä saavuttaa kaikkien Bengalin Englantilaisten suosion antamalla alttiiksi heidän saaliinhimollensa turvattoman ja aran kansan, joka ei tietänyt missä se saari oli, josta heille lähetettiin sortajia, ja jonka valituksilla oli vähätoivoa päästä kuuluviin viidentoista tuhannen meripenikulman takaa. Hän tiesi, että jos hän todenteolla yhtyi parannushankkeihin, niin herättäisi hän jokaisen kehnon intohimon vastaansa aseihin. Hän tiesi kuinka rajatoin ja kuinka leppymätöin noiden saaliinhimoisten seikkailijain viha oli oleva, jos he, elettyänsä toivossa saada muutamien kuukausien kuluessa kootuksi kyllin varoja voidaksensa viettää päärin päiviä, saivat huomata, että kaikki nämä toiveet olivat rauenneet tyhjiin. Vaan hän oli ottanut täyttääksensä hyvän tehtävän ja hän nostatti kaikki henkiset voimansa taisteluun, joka oli paljoa tuimempi Plassin taistelua. Alussa ei näyttänyt olevan mitään menestymisen toivoa, vaan pian alkoivat kaikki esteet taipua hänen lujan rohkeutensa ja innokkaan tahtonsa edessä. Lahjojen vastaanottaminen syntyperäisiltä kiellettiin ankarasti. Kompanian palvelijain yksityinen kaupankäynti keskeytettiin. Koko siirtokunta näytti nousevan yksissä voimin näitä hankkeita vastaan. Vaan tuo taipumatoin kuvernööri ilmoitti että, jos hän ei saavuttaisi kannatusta Fort Williamissa, hankkisi hän sitä itselleen, muualta, ja tuotti muutamia sivilivirkamiehiä Madrasista auttamaan itseänsä hallintotoimissa. Ankarimmat vastustajansa pani hän viralta. Muut taipuivat noudattamaan sitä, jota ei käynyt välttäminen, ja varsin lyhyessä ajassa oli kaikki vastustus tukehdutettu.

Vaan Clive oli liian viisas mies voidaksensa olla huomaamatta, että noihin äskeisiin väärinkäytöksiin osaksi oli pidettävä syynä seikka, joka ei voinut olla synnyttämättä samanlaisia väärinkäytöksiä, niin pian kuin hänen voimakkaan kätensä paino oli poistunut. Kompania oli virkamiestensä palkkaamisen suhteen noudattanut epäviisasta menetystapaa. Palkat olivat liian pienet yksin niidenkin tarpeiden tyydyttämiseen, jotka troopilllsessa ilmanalassa ovat Europpalaisen terveydelle ja mukavuudelle välttämättömiä. Mahdotointa oli panna rupi säästöön niin niukasta palkasta. Ei ollut oletettava, että kyvyltään keskinkertaisetkaan miehet suostuivat viettämään parhaat ikävuotensa maanpaossa polttavan päivän alla, ilman muuta etua kuin tämä vähäinen palkka. Sentähden oli jo aikoja ennen arveltu, että kompanian asiamiehillä oli vallassaan rikastua yksityisellä kaupankäynnillänsä. Tämä tapa oli tullut varsin haitalliseksi kauppayhdistyksen eduille. Tuo sangen tiedokas asiain tutkija Thomas Roe, Jaakko I:sen hallituksen ajoilta, kehoitti tirehtoreja innokkaasti parantamaan tätä epäkohtaa. "Kieltäkää peräti yksityinen kauppaliike", sanoi hän, "sillä teidän asianne ajetaan siinä tapauksessa paremmin. Minä tunnen että tämä määräys on kova. Ihmiset sanovat, ett'eivät he suostu palvelemaan paljaasta palkasta. Vaan te teette tästä puheesta lopun tyydyttämällä heidät suurilla palkoilla ja silloin tiedätte mitä kustannatte."

Huolimatta tästä mainiosta neuvosta, säilytti kompania vanhan järjestelmänsä, maksoi pienet palkat eikä ollut tietävinänsä asiamiesten välillisistä tuloista. Neuvoskunnan jäsenillä ei ollut palkkaa kuin 300 puntaa vuodessa. Vaan tietty on, ett'ei semmoinen virkamies voinut elää Indiassa vähemmällä kymmentä kertaa tätä summaa, eikä voitu olettaa, että hän tyytyisi hyväänkään elämään Indiassa saamatta pannuksi mitään talteen niiden päivien varalle, jolloin hän jälleen oli palannut Englantiin. Tämä järjestelmä lienee ennen Bengalin valloitusta niukentanut osakkeenomistajain saama-osia, vaan ei voinut muutoin tehdä paljo haittaa ei yhdessä eikä toisessa suhteessa. Vaan kompania oli nyt hallitseva yhdistys. Sen palvelijoita saatettiin yhä edelleen kutsua asiamiehiksi, nuoremmiksi ja vanhemmiksi kauppiaiksi. Vaan he olivat oikeastaan avarain piirikuntain prokonsuleja, propretoreja ja prokuratoreja. Heillä oli äärettömän suuri valta. Heidän varsinainen palkkansa tunnustettiin yleisesti riittämättömäksi. He olivat toimeensa liittyneen vanhan tavan ja isäntäinsä vaiteliaan myönnytyksen kautta valtuutetut rikastuttamaan itseänsä välillisillä keinoilla, ja tämä seikka oli sen kauhean sorron ja turmion alkujuuri, joka oli hävittänyt Bengalin. Clive näki selvään, että oli järjetöintä antaa miehille valtaa ja vaatia heitä elämään puutteessa. Hän tuli siihen oikeaan päätökseen, ett'ei millään parannusyrityksellä voinut olla menestystä, jos siihen ei liittynyt hanke kohtuullisella tavalla parantaa kompanian virkamiesten palkka-etuja. Hän tiesi, ett'eivät tirehtorit olleet taipuivaisia mihinkään heidän omia tulojansa kustantavaan palkankorotukseen. Ainoa keino, joka jäi kuvernöörille käytettäväksi, oli sitä laatua, että se tuotti hänelle paljo moitetta, vaan meidän mielestämme oli hän täysin oikeutettu käyttämään tätä keinoa. Hän määräsi palkkojen varalle suolamonopoolin, joka meidän päiviimme saakka on ollut Indian tulojen päälähteitä; ja hän jakoi suoritettavat laskukaavan mukaan, joka ei näytä olleen epämukaisesti tehty. Sentähden syyttivät hänen vihamiehensä ja historioitsijat ovat syyttäneet häntä siitä, ett'ei hän noudattanut ohjeitansa, että hän rikkoi lupauksensa, että hän antoi tukea juuri sille väärinkäytökselle, jonka hävittämisen hän oli saanut erityiseksi tehtäväksensä, nimittäin kompanian palvelijain kaupalle. Vaan jokainen tiedokas ja puolueetoin arvostelija myöntää, ett'ei sillä järjestelmällä, jonka hän pani toimeen, ollut mitään yhteistä sen kanssa, jota hän oli lähetetty hävittämään. Suolamonopooli oli ollut Indian hallituksella tulolähteenä ennen Clive'n syntymistä. Se pysyi semmoisena vielä kauan hänen kuoltuansa. Sivilivirkamiehillä oli selvä oikeus saada eläkevaroja tästä tulosta, ja Clive ei tehnyt muuta kuin sen, että hän määräsi osan tätä tuloa näiden eläkevarojen varalle. Tällä tavoin hankki hän, tehden lopun siitä menetystavasta, jonka kautta äärettömät omaisuudet pikaisesti koottiin, jokaiselle Indiassa palvelevalle Brittiläiselle keinon hitaisen, vaan varman toimeentulon saavuttamiseen. Vaan niin suuri on ihmisten vääryys, ett'ei mikään niitä toimia, jotka todella ovat tahranneet hänen mainettaan, ole hankkinut hänelle niin paljo moitetta kuin tämä työ, joka oikeastaan oli kaikkien hänen muiden parannustointensa menestyksen ehtona.

Hän oli tukehduttanut sivili-virkamiesten vastarinnan; sotilasten vastarinta oli vaarallisempi. Muutamat tirehtorien säätämät säästämishankkeet koskivat sotilasten etuja, ja myrsky nousi, jota ei edes Caesarkaan mielellänsä olisi ottanut vastustaakseen. Ei ollut helppo hallita niiden vastarintaa, joilla oli ainoasti aseellisella voimalla hallittavan maan aseellinen voima käsissään. 200 englantilaista upseeria teki salaliiton hallitusta vastaan ja päättivät samana päivänä luopua tehtäviensä täyttämisestä. He eivät epäilleet, että Clive suostuisi mihin ehtoihin hyvänsä ennemmin kuin hän jättäisi armeijan päälliköittä, koska tämä oli Indian brittiläisen vallan ainoana tukena. He tunsivat hyvin vähäisen miehen taipumatointa luontoa, jonka kanssa heillä oli tekemistä. Clive'n ympärillä oli vielä muutamia upseereja, joihin hän saattoi luottaa. Hän tuotti Fort St Georgesta vereksen täytejoukon. Hän antoi sotavirkoja kauppa-asiamiehillenkin, jotka suostuivat auttamaan häntä tässä tukalassa tilassa, ja käski paikalla tuoda Kalkuttaan jokaisen upseerin, joka luopui virastaan. Salaliittolaiset huomaisivat pettyneensä laskuissaan. Kuvernööri oli taipumatoin. Sotaväki pysyi lujana. Sepoit, joiden yli Clivellä aina oli ollut tavatoin valta, osoittivat järkähtämätöintä uskollisuutta häntä kohtaan. Salaliiton johtajat tutkittiin, vangittiin pantiin viralta. Muut pyysivät nöyrtyneinä ja masentuneina erohakemuksensa takaisin. Moni ilmaisi kyynelsilminkin katumuksensa. Nuorempia syynalaisia kohteli Clive leppeästi. Salaliitoa johtajille oli hän taipumattoman ankara, vaan hänen ankaruuteensa ei liittynyt minkäänlaista yksityistä vihaa. Sillä välin kuin hän lujasti ylläpiti oikeuden mukaan virkaansa kuuluvaa valtaa, vähätteli hän jalomielisellä ylenkatseella kaikkia häntä yksityisesti kohtaavia parjauksia ja loukkauksia. Erästä salaliittolaista syytettiin kuvernöörin henkeä tarkoittavasta murhahankkeesta; vaan Clive ei ottanut kuullakseen syytöstä. Hän sanoi: "Upseerit ovat Englantilaisia eikä salamurhaajoita".

Samalla kuin hän paransi sivili-virkalaitoksia ja vahvisti valtaansa sotaväen yli, oli hänen ulkopolitiikillansa yhtä hyvä menestys. Hänen saapumisensa Indian mantereelle oli heti syntyvän rauhan merkki. Ouden nabobi oleskeli silloin suuren armeijan kanssa Baharin rajalla. Paljo Afganilaisia ja Marattilaisia oli yhtynyt hänen väkeensä, eikä, ollut aivan vähää syytä peljätä yleistä liittoa kaikkien alkuperäisten valtioin kesken Englantilaisia vastaan. Mutta Clive nimi tukehdutti paikalla kaikki vastustushankkeet. Vihollinen rukoili mitä nöyrimmillä sanoilla rauhaa ja suostui niihin ehtoihin, jotka Clive katsoi hyväksi määrätä.

Yht'aikaa saatettiin Bengalin hallinto uudelle kannalle; Siihen saakka oli Englantilaisten valta tässä maakunnassa: ollut aivan epämääräinen. Se oli outo valtakunnan vanhalle hallitusmuodolle eikä sitä oltu vahvistettu minkäänlaisten, sopimusmääräysten kautta. Se oli sen vallan tapainen, jota nuo suuret vieraan palkkaväen johtajat, niinkuin Risimer ja Odoaker, jotka mielensä mukaan koroittivat valtaistuimelle ja syöksivät siltä alas yhden toisensa perästä noita Cesarin ja Augustuksen nimellä kunnioitettuja mitättömiä ruhtinaita, harjoittivat Italiassa läntisen keisarikunnan viimeisen riutumistilan aikana. Vaan niinkuin Italian, niin Indiankin sotaiset muukalaiset katsoivat otolliseksi hankkia sille vallalle, joka oli asevoiman rakentama, lain ja entisen vallan vahvistus. Teudorik katsoi viisaaksi hankkia Bysantin kaukaisesta hovista määräyksen, joka asetti hänet Italian hallitsijaksi, ja Clive kääntyi samalla tavalla Delhin hovin puoleen saadaksensa nimenomaisen myönnytyksen siihen valtaan, joka hänellä jo varsinaisesti oli käsissään. Moguli oli vallan turvatoin, ja vaikka hän nurkuili, oli hänellä syytä olla aivan tyytyväinen siihen, että Englantilaiset suostuivat antamaan hänelle puhtaita rupeja, joiden suorittamiseen hän ei koskaan olisi voinut pakoittaa heitä, niistä muutamista perssiankielisistä kirjoitusriveistä, jotka eivät maksaneet hänelle niin mitään. Kauppa tehtiin pian ja Hindostanin nimellinen valtias teetti vakuutuskirjan, joka valtuutti kompanian perimään ja käyttämään Bengalin, Orissan ja Baharin tulot.

Nabobi oli yhä vielä olemassa ja hänen asemansa brittiläisten vallanomaisten rinnalla oli sama kuin Merovingein suvun viimeisten houkkamaisten Hilperikein ja Hilderikein asema oli heidän taitavain ja tarmokasten palatsipäällikköjensä, Kaarle Martellin ja Piprain rinnalla. Kerran oli Clive jo melkein päättänyt mielessään antaa tämän varjokuvan hävitä; vaan sittemmin arveli hän sopivaksi yhä edelleen käyttää nabobin nimeä varsinkin yhteyksissä muiden Europan kansojen kanssa. Hän arveli Franskalaisten, Hollantilaisten ja Tanskalaisten paljoa helpommin ottavan noudattaaksensa syntyperäisen ruhtinaan, jota aina olivat tottuneet pitämään arvossa, kuin kilpailevan kauppa-yhdistyksen tahtoa. Tämä politiiki saattoi olla viisas aikanaan. Mutta veruke huomattiin pian liian heikoksi vaikuttamaan kehenkään ja jätettiin kokonansa syrjään. Mir Dsjaffirin perillinen istuu yhä vielä valtaistuimella Mursjedabadissa, sukunsa vanhassa pääkaupungissa, hänellä on yhä vielä nabobin arvonimi; Englantilaiset puhuttelevat yhä vielä häntä "teidän ylhäisyytenänne" ja hänen sallitaan yhä vielä osaksi säilyttää sitä kuninkaallista loistoa, joka ympäröi hänen esi-isänsä. Hallitus maksaa hänelle 160,000 punnan vuotuisen eläkerahan. Hänen vaununsa ympärillä on vartijajoukko, ja hänen edellänsä kulkee palvelijoita hopeasauvat kädessä. Hän itse ja hänen palatsilaisensa eivät ole tavallisen tuomiovallan alaisia. Vaan hänellä ei ole ensinkään valtiollista valtaa, eikä hän oikeastaan ole kuin jalosukuinen ja rikas kompanian alamainen.

Clive'n olisi ollut helppo koota toisella hallitusajallaan Bengalissa rikkauksia, joita ei ollut yhdelläkään alamaisella Euroopassa. Hän olisi todellakin voinut saavuttaa vuosittain lahjoja 300,000 punnan arvosta, antamatta maakunnan rikkaiden asukasten kokea suurempaa rasitusta, kuin mihin heidän hellimmät hallitsijansa olivat totuttaneet heitä. Naapuriruhtinaat olisivat ilomielin suostuneet maksamaan minkä hinnan hyvänsä hänen suosiostansa. Vaan hän näyttää tarkasti noudattaneen niitä ohjeita, jotka hän asetti muiden käytökselle. Benaresin radsja tarjosi hänelle kallisarvoisen timanttilahjan. Ouden nabobi pyysi häntä hartaasti ottamaan vastaan suuren rahasumman ja lippaan kallisarvoisia juveeleja. Clive kielsihe kohteliaasti, vaan varmasti, ja huomattava on, ett'ei hän lukenut kieltäymyksiään itselleen minkäänlaiseksi ansioksi ja että ne vasta hänen kuoltuansa ovat tulleet päivän valoon. Hän piti tarkan laskun palkkatuloistaan, osastansa suolakaupan voitosta ja niistä lahjoista, joita itämailla vallitsevan käsityksen mukaan olisi ollut typerä, kieltäytyä ottamasta vastaan. Näistä tulolähteistä juoksevilla varoilla suoritti hän asemansa vaatimat menot. Tähteet jakoi hän muutamille hartaille ystäville, jotka olivat tulleet hänen mukanansa Indiaan. Hän kehui alati ja kehui sen mukaan, mitä me voimme päättää, täydellä syyllä, että hänen viimeinen hallitusaikansa kartuttamisen asemesta vähensi hänen omaisuuttansa.

Yhden suuren summan otti hän sittenkin vastaan. Mir Dsjaffir oli kuolinvuoteellansa määrännyt hänelle annettavaksi rahassa ja juveeleissa noin 60,000 sterlinkipuntaa; ja niiden asetusten määräykset, jotka äskettäin olivat tulleet säädetyiksi, tarkoittivat ainoasti hengissä olevien lahjoja, vaan eivät koskeneet vainajain testamenttauksia. Clive otti rahat, vaan hän ei ottanut niitä itseänsä varten. Hän siirsi koko summan kompanian käytettäväksi sen palveluksissa kykenemättömiksi joutuneita upseeria ja sotamiehiä varten. Sen rahaston alkuna, jota yhä vielä kutsutaan hänen nimellään, oli tämä ruhtinaallinen lahja.

Oltuansa Indiassa kahdeksantoista kuukautta, pakoitti hänen terveytensä tila hänet palajamaan Eurooppaan. Tammikuun alkupäivinä v. 1767 jätti hän ikäpäivikseen sen maan, jonka kohtaloihin hän niin mahtavasti oli vaikuttanut.

Hänen kansalaisensa eivät tervehtineet hänen toista palajamistansa Bengalista samanlaisilla suosion osoituksilla kuin ensimmäistä. Monenlaiset syyt olivat jo vaikuttamassa, jotka katkeroittivat hänen elämänsä tähdevuodet ja tunkivat hänet ennen aikojaan hautaan. Hänen vanhat vihamiehensä Indian huoneessa olivat vielä mahtavia ja tehokkaita ja heidän voimiansa oli kartuttanut suuri liittolaisjoukko, jonka kiivaudelle heidän omansa ei läheskään vetänyt vertoja. Koko se rosvo- ja sortajamatkue, jonka kynsistä hän oli pelastanut Bengalin, vainosi häntä sillä leppymättömällä vihan vimmalla, joka on omituinen moisille heittiöille. Monet panivat ainoasti senvuoksi varansa kompanian liikkeesen, että helpommin kykenisivät vahingoittamaan sitä miestä, joka varmalla käytöksellään oli asettanut rajat heidän saaliinhimollensa. Valheellisia sanomalehtiä perustettiin, joilla ei ollut muuta tarkoituksena kuin hänen panettelemisensa, ja yleisö oli samaan aikaan semmoisessa mielentilassa, että nämä kujeet, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat olleet mitättömiä totuuden ja ansiollisuuden rinnalla, saivat aikaan erinomaisen vaikutuksen.

Nuo suuret tapaukset Indiassa olivat synnyttäneet uuden luokan Englantilaisia, joita heidän kansalaisensa nimittivät nabobeiksi. Nämä henkilöt kuuluivat tavallisesti perheihin, joilla ei ollut mainetta eikä varallisuutta; he olivat tavallisesti nuorella ijällä tulleet lähetetyiksi itämaille ja siellä koonneet suuria omaisuuksia, jotka he sitten toivat kotimaahansa. Luonnollista oli, että he koska heille ei juuri usein ollut sattunut tilaisuutta oleskella vallasväen seuroissa, tulivat osoittamaan jonkun verran äkkimahtajain kömpelömäisyyttä ja pöyhkeyttä. Luonnollista oli, että he Aasiassa ollessaan olivat hankkineet itselleen muutamia taipumuksia ja tapoja jotka olivat äkkioutoja, milt'ei inhoittavia Euroopassa ikänsä eläneille ihmisille. Luonnollista oli, että he, nautittuansa suurta kunnioitusta itämailla, eivät olleet taipuvaisia vajoomaan halpuuteen kotonansa; ja koska heillä oli omaisuutta, vaan ei kuuluisaa sukuperää eikä mainioita yhteyksiä, oli luonnollista, että he melkein ikäväksi asti antoivat tämän ainoan etevyytensä astua näkyviin. Kaikkialla, mihin he asettuivat, oli heidän ja vanhain aatelisten sekä säätyläisten välillä jonkunlainen riita, jota voi verrata yleisvuokraajan ja markiisin välillä vallitsevaan riitaan Franskassa. Tämä vihamielisyys vallasväkeä vastaan pysyi kauan omituisuutena kompanian palvelijoilla. Kolmattakymmentä vuotta sen ajan jälkeen, josta nyt on puhe, lausui Burke, että Jakobinein joukkoon saattoi lukea "melkein kaikki Itä-Indian miehet, jotka eivät voineet kärsiä, ett'ei heidän nykyinen asemansa vastannut heidän varallisuuttaan".