Part 4

Varakuningas, jota Englantilaiset kutsuivat Aliverdi Kaniksi ja joka, samoin kuin muutkin mogulin varakuninkaat, oli tullut itsenäiseksi valtiaaksi, hallitsi kauan Bengalin suurta maakuntaa ynnä Orissaa ja Baharia. Hän kuoli v. 1756 ja valta siirtyi hänen pojanpojallensa, nuorukaiselle, joka oli alle kahdenkymmenen vuoden ja nimeltään Suradsja Daula. Itämaiden despotit ovat kenties kehnoin luokka inhimillisten olentojen joukossa, ja tämä onnetoin nuorukainen oli kehnoimpia luokassaan. Hänen ymmärryksensä oli luonnostaan heikko ja hänen olentonsa luonnostaan epämiellyttävä. Hän oli saanut kasvatuksen, joka olisi voinut lannistaa hyvänkin ymmärryksen ja turmella jalonkin luonnon. Hän oli ymmärtämätön, kosk'ei kukaan milloinkaan uskaltanut saattaa hänelle asioita ymmärrettäviksi, ja itsekäs, kosk'ei hänen milloinkaan annettu kokea että hän riippui toisten hyvästä tahdosta. Aikainen irstas elämä oli lamauttanut hänen ruumiinsa ja henkensä voimat. Hän nautti kohtuuttomalla tavalla väkeviä juomia, joista hänen heikot aivonsa tulistuivat milt'ei hulluuteen. Hänen mieliseuralaisensa olivat kansan kehnoimpiin kerroksiin kuuluvia imartelijoita, joiden ainoana ansiona oli hullunkurisuus ja orjamaisuus. Hänen sanotaan vajonneen sille viimeiselle inhimillisen kehnouden asteelle, jolla julmuus itsessänsä on miellyttävä, jolla tuskan näkeminen jo sinänsä, ilman että mikään etu on saavutettava, mikään rikos rangaistava, mikään vaara torjuttava, herättää ihastuksen tunteita. Jo aikaisin huvittelihe hän eläinten ja lintujen kiduttamisella, ja aikamiehenä tuotti hänelle lähimmäistensä kurjuus vielä suuremman huvituksen.

Suradsja Daula oli pienestä pitäen vihannut Englantilaisia. Tämä oli hänen oikkujansa ja niitä ei milloinkaan vastustettu. Hänellä oli peräti liioiteltu käsitys niistä rikkauksista, jotka heidän ryöstämisellään saavutettaisiin, ja hänen heikko ja kehkeämätöin ymmärryksensä ei pystynyt tajuamaan, että, jos Kalkutan aarteet olisivat olleet vieläkin suuremmat kuin hän luuli niiden olevan, niin ei ne sittenkään olisi voineet korvata sitä tappiota, jonka hän välttämättömästi tuli kärsimään, jos hän väkivaltaisuudellansa pakoitti eurooppalaisen kaupan siirtymään toiseen paikkaan pää-asemastaan, joka oli Bengali. Riidan tekosyitä keksittiin pian. Englantilaiset olivat, varoen sodan syttyvän Franskalaisten kanssa, alkaneet varustaa siirtopaikkaansa valleilla ilman nabobin erityistä lupaa. Eräs varakas syntyperäinen, jonka hän tahtoi ryöstää, oli paennut Kalkuttaan eikä häntä palautettu sieltä. Tämmöisillä perustuksilla marssi Suradsja Daula suurella armeijalla Williamin linnaa vastaan.

Dupleix oli pakoittanut kompanian palvelijat Benaresissa rupeamaan valtiomiehiksi ja sotilaiksi. Bengalissa olivat he yhä edelleen harjoittaneet yksistään kauppatoimia, ja uhkaava vaara herätti heissä kauhistusta ja hämmästystä. Kuvernööri, joka oli kuullut paljo Suradsja Daulan julmuudesta, kävi peljästyksestä neuvottomaksi, riensi venheesen ja pakeni likeisimpään laivaan. Sotaväen päällikkö arveli olevan viisainta noudattaa näin oivallista esimerkkiä. Linna otettiin heikon vastarinnan perästä ja suuri joukko Englantilaisia joutui valloittajan käsiin. Nabobi asettui kuninkaallisella komeudella kauppapaikan muhkeimpaan taloon ja käski tuoda Mr. Holwell'in eteensä, joka oli arvoltaan etevin vangittujen joukossa. Hänen ylhäisyytensä morkkasi Englantilaisten ynseyttä ja intoili löytämänsä aarteen vähyyttä, vaan lupasi säästää heidän henkensä ja meni levolle.

Tämän jälkeen tapahtui se suuri rikos, joka on merkillinen tavattoman julmuutensa ja sen hirveän koston tähden, mikä sillä oli seurauksena. Englantilaiset vangit jätettiin vartijain armoihin, ja vartijat päättivät sulkea heidät yöksi linnan vankihuoneesen, joka oli tuo "mustan luolan" kauhealla nimellä tunnettu komero. Tämä vankihuone olisi sikäläisessä ilma-alassa ollut liian pieni ja ahdas yhdelle ainoallenkin europpalaiselle pahantekijälle. Se ei ollut alaltaan kuin kaksikymmentä neliöjalkaa. Sen pienet ilmareijät olivat suljetut. Kesäinen päivän käänne, se vuoden aika oli käsissä, jolloin Englannista kotiperäiset tuskin tilavissa huoneissa ja viuhkainten alituisesti liehuessa voivat kestää Bengalin polttavaa kuumuutta. Vankeja oli kaikkiansa neljäkymmentä kuusi. Kuin heitä käskettiin menemään luolaan, luulivat he sotilasten piloittelevan ja pitäen henkensä turvattuna nabobin lupauksen johdosta, olivat he hyvällä tuulella, nauroivat tuolle mahdottomalle käskylle ja laskivat leikkiä siitä. Pian huomasivat he erehtyneensä. He väittivät vastaan, he rukoilivat, mutta turhaan. Vartijat uhkasivat hakata alas maahan jokaisen joka virkaili. Vangitut tungettiin miekan kärjellä kammioon ja ovet suljettiin ja lukittiin heidän perästänsä.

Ei mikään kohta historiassa eikä runoudessa, ei edes se, jonka Ugolino kertoo ikuisen jään meressä, pyyhittyään veriset huulensa murhaajansa päänahkaan, vedä läheskään vertoja niille kauhuille, jotka tämän yön harvat henkiin jääneet ovat kertoneet. He huusivat armoa; he koettivat murtaa oven. Holwell, joka tässäkin kovimmassa hädässä jonkun verran pysyi tyyneenä mieleltään, tarjosi vartijoille suuria lahjoja. Mutta vastaus kuului, ett'ei mitään voitu tehdä nabobin käskyttä, että nabobi makasi ja että hän vihastuisi jos joku rohkenisi herättää häntä. Nyt joutuivat vangit epätoivon raivoon. He tallasivat toinen toistansa, tappelivat sijoista ikkunan alla, tappelivat siitä vesimäärästä, jolla murhaajain julma sääliväisyys pilkkasi heidän epätoivonsa ponnistuksia, riehuivat, rukoilivat, kiroilivat ja pyysivät hartaasti vartijoita sytyttämään heidät tuleen. Sillä välin valaisivat vartijat kynttelillä kammion häkki-aukon kautta ja nauroivat avosuin uhriensa hurjille kamppauksille. Vihdoin kuoli melske hiljaisiin valituksiin ja voivotuksiin. Päivä oli käsissä. Nabobi oli levännyt mässäyksestänsä ja antoi luvan aukaista vankilan oven. Vaan aikaa kului ennenkuin sotamiehet ehtivät saada raivatuksi tien henkiin jäänneille latomalla pitkin seiniä kuolleet, joihin tuo polttava ilma jo oli alkanut tehdä inhoittavan vaikutuksensa. Kuin tie vihdoin oli auki, hoiperteli kolmekolmatta kauhistuttavaa haamua, joita ei heidän omat äitinsä olisi tunteneet, yksi toisensa perästä ulos ruumishuoneesta. Hauta kaivettiin paikalla. Kuolleiden ruumiit, joita oli 123, heitettiin siihen hujan hajan ja peitettiin mullalla.

Mutta nämä asiat, joita ei yhdeksättäkymmenen vuoden kuluttua voi lukea eikä kertoa kauhistuksetta, eivät herättäneet mitään katumusta eikä sääliä tuossa julmassa nabobissa. Hän ei määrännyt minkäänlaista rangaistusta murhaajille. Hän ei osoittanut henkiinjääneille minkäänlaista hellyyttä. Tosin sallittiin muutamien, joilta ei ollut mitään saatavissa, mennä matkoihinsa; mutta niitä, joilta arveltiin voitavan pusertaa jotakin, kohdeltiin inhoittavalla julmuudella. Holwell joka ei kyennyt omin voimin tulemaan, kuljetettiin tyrannin luo. Tämä soimasi ja uhkaili häntä sekä lähetti hänet raudoissa sisämaahan yhdessä muutamien muiden herrasmiesten kanssa, joiden epäiltiin tietävän enemmin kompanian aarteista, kuin he katsoivat sopivaksi ilmaista. Nämä yhä vielä tuosta hirveästä kuoleman kamppauksesta masennetut henkilöt pantiin pahanpäiväisiin komeroihin ja elätettiin paljaalla elolla ja vedellä, kunnes vihdoinkin nabobin naissukulaisten välitys saattoi heidät vapauteen. Yksi englantilainen nainen oli hengissä kestänyt tuon hirveän yön. Hän vietiin ruhtinaan haaremiin Mursjedobadiin.

Sillä välin lähetti Suradsja Daula kirjeitä nimelliselle valtiallensa Delhiin, joissa viimeistä valloitusta kuvataan mitä ylpeimmillä sanoilla. Hän asetti vartijajoukon Fort Williamiin, kielsi Englantilaiset oleskelemasta sen läheisyydessä ja määräsi, että Kalkutalle siitä lähtien hänen urostöidensä muistoksi oli annettava nimi Alinagore, joka merkitsee Jumalan Portti.

Elokuussa saapui tieto Kalkutan kukistumisesta Madrasiin ja herätti siellä kiihkeintä ja katkerinta kostonhimoa. Koko siirtopaikka huusi kostoa. Kahdeksanviidettä tunnin kuluessa siitä, kuin sanoma oli saapunut, päätettiin että retkikunta oli lähetettävä Hugliin ja Clive asetettava mannerväen johtajaksi. Merivoima oli amiraali Watsonin komennon alla. 900 englantilaista jalkamiestä, kaikki uljasta ja kunnon väkeä, ja 1,500 sepoita kuului siihen armeijaan, joka purjehti rankaisemaan ruhtinasta joka alamaistensa lukumäärän suhteen voitti Ludvik XV ja keisarinna Maria Teresian. Lokakuussa lähti retkikunta vesille, vaan sen oli tehtävä matkansa vastatuuleen ja se saapui sentähden Bengaliin vasta Joulukuussa.

Nabobi eleli Mursjedobadissa luuloitellussa turvallisuudessa. Peräti tietämätöin ulkomaiden olojen suhteen, oli hänellä tapana sanoa, ett'ei koko Euroopassa ollut kymmentä tuhatta asukasta ja hänestä näytti mahdottomalta, että Englantilaiset uskaltaisivat samota hänen alueehensa. Mutta vaikk'ei hän ollenkaan peljännyt heidän sotavoimiansa, alkoi hän kuitenkin suuresti kaivata heitä. Hänen tulonsa supistuivat ja neuvonantajat onnistuivat saada hänet käsittämään että valtiaalle toisinaan saattoa olla edullisempi suojella kauppiasten nauttimia oikeuksia, kuin panna heidät kidutuspenkille löytääksensä kätkettyjä kulta- ja jalokivi-lippaita. Hän oli jo taipuvainen antamaan suostumuksensa siihen, että kompania jälleen ryhtyi harjoittamaan kauppaansa, kuin tieto tuli, että englantilainen laivasto oli Huglissa. Hän käski paikalla kaikki sotaväkensä kokountumaan Mursjedobadiin ja lähti niiden kanssa matkalle Kalkuttaan.

Clive oli tavallisella pontevuudellaan alottanut sotaliikkeensä. Hän otti Budsjebudsjin, löi Fort Williamin varustusväen hajalle, valloitti Kalkutan takaisin, sai Huglin valtaansa väkiryntäyksellä ja ryösti sen. Tuon jo ennestään myönnytyksiin Englantilaisille taipuvaisen nabobin sovinnolliset tuumat vakaantuivat näiden heidän voimansa ja urhoollisuutensa todistusten kautta. Hän teki sentähden tarjouksia maahan karanneen sotavoiman johtajille, suostui panemaan kauppapaikan jälleen kuntoon ja antamaan korvausta niille, joita hän oli vahingoittanut.

Sota oli Clive'n mielityötä ja hänestä tuntui sopimus Suradsja Daulan kanssa jotenkin häpeälliseltä. Vaan hänen valtansa oli rajoitettu. Komitealla, jonka enimmät jäsenet olivat Kalkutasta karanneita kompanian virkamiehiä, oli asiain ylin johto käsissään, ja nämä halusivat jälleen päästä paikoilleen ja saada vahinkonsa korvatuksi. Madrasin hallitus, joka oli saanut tiedon sodan syttymisestä Euroopassa, ja pelkäsi hyökkäystä Franskalaisten puolelta, odotti levottomuudella laivaston palajamista. Nabobin lupaukset olivat suuret, taistelun päätös epätietoinen, ja Clive suostui rupeamaan keskusteluihin, vaikka hän lausui mielipahansa siitä, ett'eivät asiat tulleet ratkaistuiksi niin loistavalla tavalla kuin hän olisi toivonut.

Tämä sovinnon hierominen alottaa uuden taitteen Clive'n elämässä. Tähän saakka oli hän ollut paljas sotilas, joka erinomaisella taidolla ja miehuudella pani toimeen muiden hankkeita. Tästä lähtien on häntä enemmin katsominen valtiomiehen kannalta, ja hänen sotatoimensa ovat pidettävät riippuvina hänen valtiollisista tarkoituksistaan. Myönnettävä on, että hän tuolla uudella alalla osoitti suurta taitoa ja toimi suurella menestyksellä. Mutta se on niinikään myönnettävä, että ne neuvottelut, joihin hän nyt alkoi ottaa osaa, ovat jättäneet tahran hänen siveelliselle maineelleen.

Me emme voi millään ehdolla olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in kanssa, joka kerrassaan on päättänyt, ett'ei hänen sankarinsa käytöksessä huomaa muuta kuin jaloutta ja vilpittömyyttä. Mutta yhtä vähä voimme yhtyä mr Mill'in mielipiteesen; hän on mennyt siihen määrään liiallisuuteen, että hän on sanonut Clive'ä mieheksi, joka ei koskaan pitänyt väliä petoksesta, kuin se vaan auttoi häntä tarkoitusten perille. Clive näyttää meistä luonnoltansa olleen roiston suora vastakohta, välin hurjan rohkea, välin varomattoman suora, harras ystävä ja teeskentelemätöin vihamies. Me emme tapaa hänen yksityisessä emmekä siinä hänen julkisessa elämässään, jossa hänellä oli tekemistä omain kansalaistensa kanssa, mitään kavaluuden taipumuksen merkkiä. Päinvastoin olivat hänen virheensä kaikissa riitaisuuksissa, joissa hän Englantilaisena seisoi Englantilaisia vastaan, niin hyvin hänen nyrkkikahakoissaan koulussa, kuin niissä kiivaissa otteluissa India-huoneessa ja parlamentissa, joita kesti hänen myöhemmän ikänsä päivinä, semmoisia, jotka ovat omituisia jaloille ja yleville luonteille. Todenmukaiselta näyttää, että hän piti itämaalaista politiikiä leikkinä, jossa ei mikään ollut epärehellistä. Hän tiesi, että Indian syntyperäisten asukasten siveellinen kanta suuressa määrässä erisi siitä, joka vallitsi Englannissa. Hän tiesi itsellänsä olevan tekemistä miesten kanssa, joilta puuttui käsitys siitä, mitä Euroopassa sanotaan kunniaksi, miesten, kanssa, jotka arvelematta tekivät minkä lupauksen tahansa ja häpeämättä rikkoivat minkä lupauksen tahansa, miesten kanssa, jotka tarkoitustensa saavuttamiseksi hyvällä omalla tunnolla käyttivät lahjomista, väärää valaa ja väärentämistä. Hänen kirjeensä osoittavat, että tuo suuri eroitus aasialaisen ja eurooppalaisen siveellisyyden välillä alati oli hänellä mielessä. Hän näyttää, meidän mielestämme mitä kovimmin erehtyen, arvelleen, ett'ei hän taitanut mitään moisille vastustavoille, jos hän otti noudattaaksensa välipuheita, joista he eivät pitäneet mitään väliä, jos hän pysyi totuudessa saamatta kuulla totuutta, jos hän omaksi vahingokseen täytti kaikki sitoumuksensa liittolaisia kohtaan, jotka eivät koskaan pysyneet sitoumuksessaan, jos se ei ollut heille edullista. Sentähden kävi tämä mies, joka muussa elämässään oli kunnon englantilainen getlemanni ja sotilas, niinpian kuin hän sai tekemistä indialaisen kujeilijan kanssa, itse kujeilijaksi, ja antautui tunnon puutteetta petokseen ja teeskenteleviin miellytyksiin, asiakirjan väärentämiseen ja käsi-alain jäljittelemiseen.

Englantilaisten ja nabobin välisessä keskustelussa oli pääasiallisesti kaksi miestä asianajajina, nimittäin mr. Watts, joka oli kompanian virkamies, ja eräs Bengalilainen nimeltä Omikund. Tämä Omikund oli ollut Kalkutan rikkaimpia syntyperäisiä kauppiaita ja saanut kärsiä suuria vahinkoja nabobin tätä paikkaa vastaan tekemän retken kautta. Kaupankäyntinsä aikana oli hän monessa kohdin tutustunut Englantilaisiin ja oli erittäin sopiva välittäjänä näiden ja syntyperäisen hovin välillä. Hänellä oli suuri arvo heimokuntansa kesken ja Hindulaisen tavalliset luonnonlahjat omasi hän korkeassa määrässä, nimittäin nopean huomion, sopivaisuuden tunnon, oveluuden ja kestäväisyyden ja niinikään Hindulaisen virheet, orjamaisuuden, ahneuden ja petollisuuden.

Nabobi harjoitti kaikkea indialaisen valtiomiehen uskottomuutta ja kaikkea pojalle omaansa kevytmielisyyttä, jonka hengen valta ja itsekkäisyys ovat heikontaneet. Hän lupaili, peräytyi, vitkasteli ja karttoi. Kerran läksi hän uhkaavalla tavalla marssimaan Kalkuttaan päin, vaan nähtyänsä Englantilaisten vankat rivit, peräytyi hän säikähtyneenä ja suostui rauhan tekoon heidän määräämillänsä ehdoilla. Tuskin oli sopimus tehty, kuin hän ryhtyi uusiin hankkeihin heitä vastaan. Hän vehkeili franskalaisten viranomaisten kanssa Tsjandernagoressa. Hän kutsui Bussya marssimaan Dekanista Hugliin ja ajamaan Englantilaiset pois Bengalista. Kaiken tämän tiesivät Clive ja Watson vallan hyvin. He päättivät sentähden lyödä ratkaisevan iskun ja käydä Tsjandernagoren kimppuun, ennenkuin sikäläinen joukkokunta ennätti saada uutta apuväkeä joko Indian etelä-osasta tahi Euroopasta. Watson johti meritse, Clive maitse tehtävää retkeä. Näiden yhdistettyjen liikkeiden menestys oli nopea ja täydellinen. Linnoitus, varustusväki, tykistö, sotatarpeet, kaikki joutui Englantilaisten käsiin. Vangittujen joukossa oli lähes 500 miestä eurooppalaista sotaväkeä.

Nabobi oli peljännyt ja vihannut Englantilaisia silloinkin, kuin hän vielä oli tilaisuudessa asettamaan heitä vastaan heidän franskalaiset kilpailijansa. Nyt olivat Franskalaiset voitetut, ja Englantilaiset alkoivat synnyttää hänessä vielä suurempaa pelkoa ja vielä suurempaa vihaa. Tuo heikko ja peri-aatteetoin mies horjui orjallisuuden ja ynseyden välillä. Yhtenä päivänä lähetti hän suuren rahasumman Kalkuttaan osana sitä korvausta, jonka hänen tuli sovittaa tekemistänsä vääryyksistä. Seuraavana päivänä lähetti hän juvelilahjan Bussy'lle ja pyysi tätä mainiota upseeria rientämään puolustamaan Bengalia "Cliveä, tuota sodassa urhoollista miestä vastaan, jota", niinkuin hänen ylhäisyytensä sanoi, "kaikki kovat onnet kohdatkoot". Hän antoi käskyn armeijallensa marssia Englantilaisia vastaan. Hän peräytti käskynsä. Hän repi Clive'n kirjeet palaisiksi. Sitten lähetti hän vastauksia oikealla kohteliaisuuden kukkaiskielellä. Hän käski Watts'in hävitä hänen näkyvistänsä ja uhkasi seivästää hänet. Hän pani jälleen hakemaan Watts'ia ja pyysi anteeksi tekemänsä loukkauksen. Sillä välin oli hänen kurja hallintonsa, hänen mielettömyytensä, hänen irstaat tapansa ja hänen mieltymyksensä halvimpiin seuralaisiin närkästyttänyt kaikki alamaisluokat, sotilaat, kauppiaat, virkamiehet, nuo ylpeät ja loisteliaat Mahomettilaiset ja nuo arat, ketterät ja säästäväiset Hindulaiset. Häntä vastaan syntyi peljättävä liittokunta, johon kuului talouden ministeri Roidullub, sotaväen ylipäällikkö Mir Dsjaffir, Indian varakkain pankkiiri Dsjugget Seit. Hanke uskottiin englantilaisille asiamiehille, ja Mursjedobadin tyytymättömät sekä Kalkutan komitea ryhtyivät neuvotteluihin toistensa kanssa.

Komiteassa oltiin hyvin epäileviä, mutta Clive'n ääni lankesi salasiittolaisten eduksi, ja hän sai pontevuudellansa ja vakavuudellaan kaiken vastuksen raukenemaan. Päätettiin että Englantilaiset antaisivat mahtavan apunsa Suradsja Daulan kukistamiseen ja Mir Dsjaffirin koroittamiseen Bengalin valta-istuimelle. Mir Dsjaffir puolestaan lupasi hyvän korvauksen kompanialle ja sen palvelijoille sekä runsaita lahjoja armeijalle, laivastolle ja komitealle. Suradsja Daulan inhoittava irstaisuus, Englantilaisten hänen kauttansa kärsimät vääryydet, se vaaranalainen tila, johon kauppaliike olisi joutunut, jos hän yhä edelleen olisi saanut jatkaa hallitustaan, näyttävät meistä täydellisesti oikeuttaneen päätöksen syöstä hänet valtaistuimelta. Vaan ei mikään voi oikeuttaa sitä kavaluutta, jota Clive ilkesi harjoittaa. Hän lähetti Suradsja Daulalle niin suopeita kirjeitä, että ne kauan kietoivat tämän heikon ruhtinaan pitämään itsensä täydellisesti turvattuna. Sama sanansaattaja, joka toi nabobille nämät "rauhoituskirjeet" -- joiksi Clive niitä sanoi -- toi mr Watts'ille kirjeitä tämmöisellä sisällyksellä: "Sano Mir Dsjaffirille, että hän pitää pelon kaukana itsestään. Minä aion yhdistyä hänen väkensä kanssa viidellä tuhannella miehellä, jotka eivät koskaan käänny seliin. Vakuuta hänelle, että minä marssin yöt päivät tullakseni hänen avuksensa ja tahdon seistä hänen puolellaan niinkauvan kuin minulla on yksikään mies jäljellä."

Mahdotointa oli kauan kokonansa peittää näin monihaaraista salaliittoa. Sen verran tuli pian nabobin kuuluviin että hänen epäluulonsa heräsi. Vaan hän tuli pian rauhoitetuksi niiden lorujen ja temppujen kautta, joita Omikundin kekseliäisyys ihmeteltävällä oveluudella sai syntymään. Kaikki meni hyvin ja hanke oli kypsymäisillään, kuin Clive sai tietää, että Omikund uhkasi harjoittaa petollisuutta vehkeissään. Tuolle ovelalle Bengalilaiselle oli luvattu runsaat hyväntekijäiset kaikista hänen Kalkutassa kärsimistänsä vahingoista. Vaan tämä ei voinut tyydyttää häntä. Hänen apunsa oli ollut suuri. Hänellä oli koko juonen pääjohto käsissään. Hiiskahtamalla yhden ainoan sanan Suradsja Daulan korvaan, voi hän tehdä kaiken työnsä tyhjäksi. Watts'in Mir Dsjaffirin ja kaikkien muiden salaliittolaisten henki oli hänen vallassaan; hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tuoda omat ehtonsa esille. Hän vaati salaperäisyytensä ja apunsa palkaksi kolmesataa tuhatta sterlinkipuntaa. Tuo tästä petoksesta harmistunut ja vaarasta säikähtynyt komitea ei tietänyt mitä tehdä. Mutta Clive oli suurempi mestari kuin Omikund itse Omikundin omissa tempuissa. Hän sanoi, että tämä mies oli roisto. Jokainen keino oli muka oikeutettu, joka teki semmoisen heittiömaisuuden tyhjäksi. Parasta oli, että luvattiin suostua hänen vaatimukseensa. Omikund tuli pian olemaan heidän vallassaan, ja silloin voivat he rangaista häntä pidättämällä häneltä sekä tuon nyt vaaditun lahjan että sen korvauksen, joka oli tuleva kaikille noille Kalkutassa vahinkoa kärsineille.

Hänen neuvonsa hyväksyttiin. Mutta millä tavalla oli tuo varovainen ja teräväkärkinen Hindulainen petettävä. Hän oli vaatinut, että erityinen hänen palkkiotansa koskeva pykälä oli otettava liittokirjaan Mir Dsjaffirin ja Englantilaisten välillä, eikä hän tahtonut tyytyä ennenkuin hän sai nähdä sen omilla silmillään. Clive'llä oli apukeino varalla. Kaksi liittokirjaa tehtiin, toinen valkoiselle, toinen punaiselle paperille; edellinen oli oikea, jälkimäinen väärä. Edellisessä ei mainittu ensinkään Omikundin nimeä; hänelle näytettävässä kirjassa oli määräys hänen eduksensa.

Vaan toinen pula ilmaantui. Amiraali Watson'ia arvelutti kirjoittaa nimensä punaisen liittokirjan alle. Omikundin valppaus ja tarkka silmä antoi aihetta peljätä, että moisen tärkeän nimen puute kenties herättäisi hänen epäluulonsa. Vaan Clive ei ollut se mies, joka jätti jotakin puolitiehen. Meitä milt'ei punastuta kirjoittaessamme, että hän väärensi amiraali Watson'in nimen.

Nyt oltiin kaikin puolin valmiina ryhtymään toimeen. Mr Watts pakeni salaa Mursjedobadista. Clive pani joukkonsa liikkeelle ja kirjoitti nabobille kirjeen, jossa oli vallan toisenlainen henki kuin edellisessä. Hän luetteli kaikki Englantilaisten kärsimät vääryydet, tarjoutui jättämään riidanalaiset kohdat Mir Dsjaffirin ratkaistaviksi ja lopetti kirjeensä ilmoituksella, että hän sadeajan lähenemisen tähden teki itselleen kunnian käydä miehineen hänen ylhäisyytensä luona pyytämässä vastausta.

Suradsja Daula kokosi paikalla kaikki väkensä ja marssi Englantilaisia vastaan. Oli suostuttu, että Mir Dsjaffirin tuli erota nabobista ja marssittaa sotajoukkonsa Clive'n puolelle. Vaan kuin ratkaiseva hetki lähestyi, voitti kavaltajan pelko hänen kunnianhimonsa. Clive oli saapunut Kosinbosariin; nabobi seisoi suuren voiman kanssa muutamia penikulmia ylempänä Plassin luona, ja yhä vielä jätti Mir Dsjaffir sitoumuksensa täyttämättä eikä antanut kuin karttavia vastauksia englantilaisen kenraalin ankariin muistutuksiin.

Clive'n tila oli tuskallisen tukala. Hän ei voinut ensinkään luottaa liittolaisensa suoruuteen ja miehuuteen, ja kuinka suuri hänen luottamuksensa omaan sotataitoonsa sekä väkensä urhoollisuuteen ja sotakuriin lieneekin ollut, niin ei sittenkään käynyt helpoksi antautua taisteluun armeijan kanssa joka oli kahtakymmentä kertaa suurempi hänen omaansa. Hänen edessään juoksi virta, jonka yli oli helppo päästä, vaan jonka yli ei yksikään hänen pienestä parvestaan voinut päästä palajamaan jos asiat menivät huonosti. Tässä tilaisuudessa pani se ankara edesvastaus, joka liittyi lopullisen päätöksen tekemiseen, tuon pelkäämättömän miehen ensimmäisen ja viimeisen kerran muutamiksi tunneiksi arvelemaan. Hän kutsui kokoon sotaneuvoston. Sen enemmistö oli taistelua vastaan ja Clive oli yhtä mieltä enemmistön kanssa. Kauan senjälkeen sanoi hän, ett'ei hän ollut ikänänsä kutsunut sotaneuvostoa kokoon kuin yhden ainoan kerran, ja ett'eivät Brittiläiset koskaan olisi tulleet Bengalin herroiksi, jos hän olisi noudattanut tämän neuvoston mieltä: Vaan kokous oli tuskin ennättänyt päättyä, kuin hän jälleen oli entisellään. Hän meni yksinäisyyteen muutamien puiden varjoon ja vaipui siellä mietteihin melkein kokonaisen tunnin ajaksi. Hän palasi päätöksellä panna kaikki alttiiksi ja antoi käskyn, että kaikki piti olla valmiina virran yli menemistä varten seuraavaan aamuun.