Part 2

Teodosion jälkeläisten historialla ei ole aivan vähän yhtäläisyyttä Aurungseben jälkeläisten historian kanssa. Mutta kenties sopii mogulein häviötä parhaiten verrata Karolingein häviöön. Kaarle suuri oli tuskin haudattu, kuin hänen perillistensä kunnottomuus ja heidän keskinäiset riitansa alkoivat tuottaa heille itsellensä ylenkatsetta ja heidän alamaisilleen tuhoa. Frankkien avara valtakunta hajosi tuhansiin kappaleihin. Tuon kuuluisan nimen perillishylyillä, Kaarle paksulla, Kaarle kaljupäällä ja Kaarle typerällä, ei ollut arvoa kuin nimeksi. Hurjat päällekarkaajat, joilla ei ollut yhteyttä toistensa kanssa ei sukukantansa, ei kielensä eikä uskontonsakaan suhteen, kokountuivat maailman kaukaisimmista sokkeloista, ikäskuin keskinäisen suostumuksen johdosta, ryöstämään maakuntia, joita hallitus ei enää kyennyt puolustamaan. Merirosvot Pohjanmeren rantamailta tekivät ryöstöretkiä Elbestä Pyrenean vuoriin saakka ja asettuivat viimein Seinevirran viljavaan laaksoon. Unkarilaiset, joita nuo pelosta vapisevat munkit pitivät ennustuksen Gogeina ja Magogeina, kuljettivat Lombardian kaupungeista ryöstetyn saaliinsa kauas Pannonian metsiin. Sarasennit hallitsivat Sisiliassa, hävittivät Campanian viljavat tasangot ja levittivät kauhistusta yksin Roomankin muurien luona. Kesken näitä tuhoja tapahtui suuri muutos valtakunnan sisällisissä oloissa. Kuoleman turmiotila alkoi siittää uusia elämänkaavoja. Sillä välin kuin tuo suuri valtioruumis kokonaisuudessaan oli horroksissa ja turtona, alkoi jokainen sen erityinen jäsen tuntea omalla aistillaan ja toimia omalla nerollaan. Juuri täällä, Euroopan historian hedelmättömimmällä ja synkimmällä paikalla on se lähde, josta kaikki feodaaliset etuoikeudet ja koko nykyinen aatelisto ovat valuneet. Tältä ajalta on meidän etsiminen niiden ruhtinasten ensimmäistä ilmautumista, jotka vasallin nimellä, vaan oikeastaan itsenäisinä kauan herttuan, markiisin tahi kreivin arvonimellä hallitsivat melkein koko sitä aluetta, joka aikoinaan oli kuulunut Kaarle suuren valtakuntaan.

Samanlainen tahi melkein samanlainen muutos tapahtui moguleinkin valtakunnassa niiden neljän vuosikymmenen kuluessa, jotka seurasivat Aurungseben kuolemata. Jakso nimellisiä valtiaita vaipui velttouteen ja irstaisuuteen; he viettivät elämänsä suljetuissa palatseissa, pureksien bangia, halaillen vuodetovereitansa ja kuunnellen ilvehtijäin kokkapuheita, jakso hurjia päälleryntääjöitä samosi läntisten solien kautta ryöstämään Hindostanin alttiiksi annettuja aarteita. Eräs perssialainen valloittaja kulki Indusjoen poikki, marssi Delhin kaupunkiin ja vei riemusaatossa pois ne kalleudet, joiden loisto oli häikäissyt Roe'a ja Bernieriä, "riikinkukon valtaistuimen", jonka Euroopan taitavimmat kädet olivat koristaneet Golkondan kalliimmilla hohtokivillä ja tuon verrattoman kallisarvoisen "valon vuoren", joka monen eriskummallisen vaiheen perästä viimein loisti Rundsjit Singin rannerenkaassa ja nyt on pantu koristamaan Orissan inhoittavaa epäjumalan kuvaa. Afganilaiset tulivat vuorostansa pian saattamaan sen hävitystyön täydelliseksi, jonka Perssialaiset olivat panneet alulle. Raiputanan sotaiset heimokunnat loivat päältänsä Muhamettilaisten ikeen. Joukko palkkasotureja otti Rohilkundin haltuunsa. Sheikeillä oli valta Indusjoella. Dsjantit herättivät kauhistusta pitkin Dsjumnaa. Niistä vuorimaista, jotka ovat Indian länsirannikolla, samosi vieläkin peljättävämpi heimokunta. Se oli kauan jokaisen Indian alkuperäisen vallan kauhistuksena ja vasta monen tuiman ja epätietoisen taistelun jälkeen saivat Englantilaiset onnensa ja älynsä kautta sen kukistetuksi. Tämä hurja ryöväriklooni teki ensimäisen ryöstöretkensä vuoriltaan Aurungseben hallitessa, ja kohta hänen kuolemansa jälkeen opittiin tuon avaran valtakunnan jokaisessa pohjukassa vapisemaan pelosta, kuin Marattilaisten mahtavata nimeä mainittiin. He laskivat monta viljavaa varakuningaskuntaa täydellisesti valtansa alle. Heidän alueensa ulottui koko niemimaan poikki, sen toisesta rannasta toiseen. Marattilaisia sotapäällikköjä hallitsi Punossa, Gvalioressa, Gutserotissa, Berarissa ja Tandsijoressa. Eivätkä he sittenkään, vaikka olivatkin tulleet mahtaviksi hallitsijoiksi luopuneet ryöstöretkistänsä. He säilyttivät yhä edelleen esi-isiensä ryövärintavat. Kaikki ne seudut, jotka eivät kuuluneet heidän valtansa alle, panivat he retkillään autioiksi. Missä heidän patarumpujensa rätinä kuului, siellä otti maamies riisisäkin selkäänsä, kätki pienet säästönsä vyötäisilleen ja pakeni vaimoineen lapsineen vuorille tahi dsjungeleihin hyenain ja tiikerien suopeampaan läheisyyteen. Moni maakunta lunasti satonsa vuotuisilla maksuilla. Myöskin se katala varjokuva, joka yhä piti valtiaan arvonimen, suostui suorittamaan tämän häpeällisen veron. Yhden saaliinhimoisen päällikön leiritulet näkyivät Delhin kaupungin muureille. Toinen tuli joka vuosi äärettömän suuren ratsujoukkonsa etupäässä Bengalin riisivainioille. Yksin eurooppalaisetkin asiamiehet saivat olla peloissaan varastohuoneidensa puolesta. Vähemmin kuin sata vuotta sitten katsottiin tarpeelliseksi varustaa Kalkutta valleilla Berarin ratsumiehiä vastaan ja niiden nimitys, Marattilaiskaivanto, säilyttää vielä vaaran muiston.

Kaikkialla, missä mogulin varakuninkaat vielä pitivät valtansa voimassa, tulivat he yksinvaltiaiksi. He saattoivat vielä sanoilla myöntää yliherruuden Tamerlanin huonekunnalle, samoin kuin Flanderin kreivi tahi Burgundin herttua saattoi myöntää yliherruuden viimeisten Karolingein kykenemättömimmälle houhkiolle. He saattoivat silloin tällöin kohteliaisuuden vuoksi lähettää nimelliselle valtiaalleen jonkun lahjan tahi pyytää häneltä jotakin arvonimeä. Mutta oikeastaan he eivät enää olleet mielinmäärin viralta pantavia käskynhaltijoita, vaan itsenäisiä ja perinnöllisiä ruhtinaita. Tällä tavalla saivat ne muhamettilaiset kuningassuvut alkunsa, jotka tätä ennen hallitsivat Bengalissa ja Karnatikissa, ja ne, jotka yhä vielä, vaikka ainoasti vasalleina, harjoittavat muutamia kuninkaallisia valtaoikeuksia Luknossa ja Hyderabadissa.

Mihin oli tämä sekasorto päättyvä? Oliko melske kestävä vuosisatoja? Oliko se päättyvä uuden mahtavan vallan syntymisellä? Oliko Muhamettilainen vai Marattilainen pääsevä Indian herraksi? Oliko toinen Baber tuleva alas vuoriltaan tuoden Kabulin ja Korasfiin urhoolliset heimokunnat varakkaampaa ja vähemmin sotaista heimoa vastaan? Kaikkia näitä olettamisia saattoi katsoa mahdollisiksi. Mutta tuskinpa kukaan, oli hän kuinka älykäs hyvänsä, olisi saattanut katsoa mahdolliseksi, että kauppaseura, joka oli eroitettuna yhteydestä Indian kanssa viidentoista tuhannen penikulman merimatkan kautta ja siellä ei omannut kuin muutamia kymmeniä tynnyrinaloja maata kaupankäyntiänsä varten, voisi vähemmässä kuin sadassa vuodessa levittää valtansa Komorinin niemekkeestä Himalaijan ikuisella lumella peitettyihin kukkuloihin saakka, voisi pakoittaa Marattilaiset ja Muhamettilaiset unohtamaan keskinäiset riitansa kukistamalla kumpaisetkin, voisi lannistaa yksin nekin hurjat heimokunnat, jotka olivat pitäneet puolensa mahtavimpia moguleja vastaan ja, yhdistettyään lakiensa alle sata miljoonaa henkeä, kantaa voitolliset aseensa kauas Burrempuuterin itäpuolelle ja kauas Hydaspen länsipuolelle, voisi määrätä rauhan ehtoja Avan porteilla ja asettaa vasallejansa Kandaharin valtaistuimelle.

Se mies, joka ensin katsoi eurooppalaisen vallan perustamisen mogulein valtakunnan raunioille mahdolliseksi, oli Dupleix. Tämä tuuma syntyi tuon innokkaan, kykenevän ja kekseliään miehen mielessä aikana, jolloin englantilaisen kompanian etevimmät palvelijat eivät työskennelleet kuin kauppakirjainsa ja lastilippujensa kanssa. Eikä hänellä ollut paljastaan tarkoitusperät mielessään. Hänellä oli myöskin oikea ja tarkka käsitys välikappaleista, joilla ne oli saavutettavat. Hän huomasi selvästi, ett'ei suurin sotavoima, jonka Indian ruhtinaat kykenivät tuomaan taistelukentälle, voinut pitää puoliaan vähäistä, länsimaiseen sotakuriin harjoitettua ja länsimaisen taktiikin mukaan johdatettua joukkoa vastaan. Hän huomasi myöskin, että Indian syntyperäisistä miehistä kävi eurooppalaisten päällikköjen johdolla muodostaminen armeijoita, jommoisia Saksilainen tahi Fredrik ylpeileisivät komentaa. Hän käsitti aivan selvästi, että helpoin ja mukavin keino eurooppalaiselle seikkailijalle pitää korkein valta Indiassa käsissään oli ohjata nabobin tahi nisamin arvonimellä kunnioitetun komean nukin toimia ja puhua hänen suunsa kautta. Tämä älykäs ja pyrinnöissään harras Franskalainen oivalsi ja harjoitti ensin sekä niitä sotatemppuja että niitä valtiollisia vehkeitä, joita Englantilaiset muutamia vuosia jäljestäpäin niin erinomaisella menestyksellä käyttivät hyväksensä.

Indian tila oli semmoinen, että tuskin miltään vehkeeltä puuttui joko vanhojen lakien tahi voimassa olevien olojen tarjoomaa tekosyytä. Kaikki oikeussuhteet olivat peräti epävakaisella kannalla, ja ne Eurooppalaiset, jotka ottivat osaa maan syntyperäisten kansojen riitoihin, tekivät sekasorron perinpohjaiseksi käyttämällä länsimaiden yleisiä lakeja ja läänitysoloihin perustuvia säännöksiä Aasian politiikissa. Jos oli tarpeenmukaista pitää nabobia itsenäisenä ruhtinaana, niin löytyi siihen vallan mainio perustus. Hän oli todellisesti itsenäinen. Jos oli tarpeenmukaista pitää häntä paljaana Delhin hovin käskynhaltijana, niin ei se käynyt vaikeaksi, sillä semmoinen oli hänen asemansa lain mukaan. Jos oli tarpeenmukaista pitää hänen arvoansa perinnöllisenä tahi ainoasti hänen ijäksensä annettuna tahi semmoisena jonka moguli mielensä mukaan sai ottaa pois, niin löytyi kaikille näille katsomuskannoille perustuksia ja tekosyitä. Se puolue, jolla oli Baberin perillinen käsissään, esitti hänet epäämättömänä, laillisena ja rajattomana itsevaltiaana, jota kaikkien alempien vallanomaisten tuli totella. Siltä puolueelta, jota vastaan hänen arvonimeänsä käytettiin, ei puuttunut todenmukaisia perustuksia väittää, että valtakunta de facto jo oli hajonnut, ja että mieletöintä olisi ollut pitää häntä Hindostanin todellisena hallitsijana, jos kohta saattoikin kuulua asiaan että mogulille arvokkaana jätteenä oloista, jotka eivät enää olleet olemassa, osoitettiin kunnioitusta.

Vuonna 1748 kuoli eräs Indian mahtavimpia uusia herroja, tuo mainio nisami ai Mulk, joka oli Dekanin varakuningas. Hänen poikansa, Nasir Dsjung, peri hänen valtansa. Tämän korkea-arvoisen miehen alle kuuluvista maakunnista oli Karnatik varakkain ja avarin. Sitä hallitsi eräs vanha nabobi, jonka nimen Englantilaiset väänsivät Anaverdi Kaniksi.

Mutta kilpailijoita löytyi sekä varakuningaskunnan että sen alle kuuluvan maakunnan hallitukseen. Mirsafa Dsjung, nisami ai Mulkin pojanpoika, ilmaantui kilpailijaksi Nasir Dsjungille. Tsjunda Sahib, joka oli erään sitä ennen Karnatikissa hallinneen nabobin vävypoika, saattoi Anaverdi Kanin arvon riidan alaiseksi. Indian lain epävakainen kanta teki sekä Mirsafa Dsjungille että Tsjunda Sahibille helpoksi antaa pyrinnöillensä jotakin oikeuden tapaista perustusta. Heidän ei ollut vaikea löytää peräti epäjärjestykseen joutuneessa yhteiskunnassa saaliinhimoisia seikkailijoita, jotka seurasivat heidän lippuansa. He liittyivät yhteisiin harrastuksiin samosivat Karnatikiin ja pyysivät apua Franskalaisilta, joiden maine oli kohonnut heidän menestyksensä johdosta tuossa äskeisessä sodassa Englantilaisia vastaan Koromandelin rannikolla.

Ei mikään tapaus olisi voinut olla enemmin mieleen tuolle terävälle ja kunnianhimoiselle Dupleix'ille. Nabobin asettaminen Karnatikiin, varakuninkaan asettaminen Dekaniin ja koko etelä-Indian hallitseminen heidän nimissään oli todellakin viehättävä näköala. Hän teki liiton pretendenttien kanssa ja lähetti 400 Franskalaista sekä 2,000 eurooppalaiseen sotataitoon harjoitettua sepoita liittolaistensa avuksi. Tappelu taisteltiin. Franskalaiset osoittivat erinomaista kuntoa Anaverdi Kan voitettiin ja tapettiin. Hänen poikansa, joka sittemmin oli Englannissa hyvin tunnettu Arkotin nabobin nimellä, ja jolle Burken kaunopuheliaisuus on tuottanut ei vähääkään kadehdittavan kuolemattomuuden, pakeni armeijansa vähäisen jäännöksen kanssa Tritsjinopoliin, ja voittajat tulivat kerrassaan melkein koko Karnatikin herroiksi.

Tämä ei ollut kuin alku Dupleix'in menestykseen. Muutamien kuukausien taistelujen, keskustelujen ja vehkeilemisten perästä näytti hänen taitonsa ja onnensa kaikkialla päässeen voitolle. Nasir Dsjungin lopettivat hänen omat puoltajansa, Mirsafa Dsjung oli Dekanin herra, ja Franskalaisten aseiden sekä Franskalaisten politiikin voitto oli täydellinen. Pondisjerissa oli kaikki sulaa ihastusta ja juhlamenoa. Riemulaukauksia ammuttiin pattereilta ja kirkoissa veisattiin Te Deumia. Uusi nisami tuli sinne tervehtimään liittolaisiansa, ja hänen valtaan-asettamisensa juhlallisuudet vietettiin siellä suurella loistolla. Dupleix tuli kaupunkiin samassa palankinissa nisamin kanssa. Hän oli puettu korkea-arvoisimpain Muhamettilaisten käyttämään pukuun, ja kaikkien hovilaisten joukossa oli hänellä etusija senjälkeen vietetyssä juhlassa. Hän julistettiin kuvernööriksi, suuremmalla vallalla kuin itse Tsjunda Sahibilla oli, Kristnen joen ja Komorinin niemekkeen välisessä osassa Indiata, joka alue on melkein yhtä avara kuin Franskan maa. Hänelle uskottiin päällikkyys 7,000 ratsumiehen yli. Julistettiin, ett'ei Karnatikissa saanut löytyä mitään muuta rahapajaa kuin se, joka oli Pondisjerissa. Suuri osa niitä aarteita, joita Dekanin edelliset varakuninkaat olivat kooneet, joutuivat nyt franskalaisen maaherran kirstuihin. Huhu kertoi hänen saaneen 200,000 puntaa puhdasta rahaa ja sitä paitsi vielä paljo kallisarvoisia juveelia. Oikeastaan ei hänen tuloillansa voinut olla paljo minkäänlaisia rajoja. Hän hallitsi kolmeakymmentä miljoonaa henkeä melkein rajattomalla vallalla. Ei mitään kunnianosoitusta eikä mitään tuloa voitu saavuttaa hallitukselta muutoin kuin hänen välityksensä kautta. Nisami ei lukenut mitään anomusta, johon hän ei ollut kirjoittanut nimeänsä alle.

Mirsafa Dsjung ei elänyt kuin muutamia kuukausia koroituksensa jälkeen. Mutta toinen ruhtinas samasta suvusta nostettiin valta-istuimelle Franskalaisten vaikutuksen kautta, ja tämä vahvisti kaikki ne lupaukset, jotka hänen edeltäjänsä oli tehnyt. Dupleix oli nyt Indian mahtavin mies. Hänen kansalaisensa kehuivat, että hänen nimeänsä mainittiin kunnioituksella Delhinkin palatsin huoneissa. Maan syntyperäiset asukkaat katselivat hämmästyksellä sitä menestystä, jolla eurooppalainen seikkailija, niin vähässä kuin neljän vuoden ajassa, oli enentänyt valtaansa Aasiassa. Eikä tuo turhanmaisen kunnianhimoinen Franskalainen tyytynyt siihen, että tämä valta oli hänellä olemassa. Hän mieli kopeilla kerskauksilla näyttää suuruuttansa alamaisilleen ja kilpailijoillensa. Lähelle sitä paikkaa, jossa hänen politiikkansa, Nasir Dsjungin kukistamisella ja Mirsafan koroittamisella, oli viettänyt suurimmat voittoriemunsa, päätti hän pystyttää patsaan, jonka neljällä sivulla neljä ylpeätä kirjoitusta neljällä eri kielellä julisti hänen kunniaansa kaikille itämaiden kansoille. Tämän uhkean pylvään alle kaivettiin muistorahoja, joihin oli lyöty vertauskuvia hänen voitoistansa, ja sen ympärille kohosi kaupunki tuolla uljaalla nimellä Dupleix Fatihabad, joka merkitsee: Dupleix'in voiton kaupunki.

Englantilaiset olivat tehneet muutamia heikkoja ja epäröiviä yrityksiä taukouttaa tuon kilpailevan kompanian pikaista ja loistavaa edistystä ja tunnustivat yhä edelleen Mahommed Alin Karnatikin nabobiksi. Mutta Mahommed Alin alue rajoittui paljaasen Tritsjinopoliin ja Tritsjinopolia piiritti par'aikaa Tsjunda Sahib ja hänen franskalaiset apujoukkonsa. Piirityksen keskeyttäminen näytti mahdottomalta. Sillä pienellä joukolla, joka silloin oli Madrasissa, ei ollut päällikköä. Majori Lavrence oli palannut Englantiin ja uudisasumukseen ei jäänyt ainoatakaan kokeneempaa upseeria. Maan syntyperäiset asukkaat olivat tottuneet halveksimaan sitä mahtavata kansaa, joka pian oli tuleva heidän kukistajaksensa ja hallitsijakseen. He olivat nähneet franskalaisen lipun liehuvan Georgin linnoituksella; he olivat nähneet englantilaisen kauppaseuran päämiehiä kuljetettavan riemusaatossa pitkin Pondisjerin katuja; he olivat nähneet Dupleix'in aseiden ja hankkeiden kaikkialla onnistuvan, sillä välin kuin se vastarinta, jonka Madrasin vallanomaiset olivat asettaneet hänen menestyksellensä, ainoastaan paljasti näiden oman heikkouden ja koroitti hänen kunniatansa. Tällä hetkellä ohjasi tuntemattoman englantilaisen nuorukaisen kunto ja äly onnen, vaiheet peräti toiselle polulle.

Clive oli nyt viidenkolmatta vanha. Oltuansa jonkun aikaa milloin sotilaan, milloin kauppakirjurin toimessa, joutui hän vihdoin semmoiseen asemaan, jossa kysyttiin sekä toista että toista, nimittäin sotaväen komisariukseksi kapteenin arvolla. Olojen hätätila jännitti kaikki hänen voimansa. Hän koki osoittaa esimiehilleen että, jos ei tehtäisi jotakin tarmokasta ponnistusta, Tritsjinopoli kukistuisi, Anaverdi Kanin suku hukkuisi ja Franskalaiset tulisivat koko Indian niemimaan varsinaisiksi hallitsijoiksi. Joku kova isku oli muka välttämättömästi lyötävä. Jos käytiin Arkotin kimppuun, joka oli Karnatikin pääkaupunki ja nabobin lempiasunto, niin, arveli hän, ei ollut mahdotointa, että Tritsjinopolin piiritys tulisi keskeytetyksi. Englantilaisen siirtopaikan päämiehet, jotka nyt olivat peräti levottomina Dupleix'in menestyksen johdosta ja pelkäsivät, että Madras, uuden sodan syttyessä Franskan ja Ison Britannian välillä, paikalla joutuisi Franskalaisten haltuun ja tulisi hävitetyksi, suostuivat Clive'n ehdotukseen ja uskoivat sen toimeenpanemisen hänelle itselleen. Nuori päällikkö pantiin kahdensadan Englantilaisen, ja kolmensadan, eurooppalaiseen tapaan varustetun ja harjoitetun sepoin johtajaksi. Ainoastaan kaksi niistä kahdeksasta upseerista, jotka Clive'n alla komensivat tätä pientä joukkoa, oli sitä ennen ollut mukana taistelussa, ja neljä näistä kahdeksasta oli kompanian asiamiehiä, jotka Clive'n esimerkki oli saattanut tarjoomaan apuansa sodan tehtävissä. Ilma oli myrskyinen, vaan Clive riensi ukkoisen jyrinän, salamoiden ja sateen läpi Arkotin portille. Kovasti säikähtyneet puolustajat luopuivat linnasta, ja Englantilaiset ottivat sen miekan lyönnittä.

Mutta Clive tiesi vallan hyvin, ett'ei hänen niin tuostaan sallittaisi pitää valloitustansa. Hän alkoi paikalla koota ruokavaroja, tehdä varustuksia ja valmistaida piiritystä kestämään. Tuo hänen saapuessaan paennut linnanväki oli nyt toipunut kauhistuksestaan ja asettui karttuneena läheisyydestä saatujen, suurten lisävoimain kautta, kolmeksi tuhanneksi mieheksi, aivan kaupungin luo. Clive marssi yön hiljaisuudessa ulos linnoituksesta, karkasi äkkiarvaamatta vihollisen leiriin, kaatoi heitä suuren lukumäärän, hajoitti tähdeosan ja palasi asemilleen menettämättä ainoatakaan miestä.

Tsjunda Sahib, joka franskalaisten liittolaistensa kanssa par'aikaa piiritti Tritsjinopolia, sai pian tiedon näistä tapauksista. Hän eroitti paikalla joukostansa 4,000 miestä ja lähetti ne Arkotia vastaan. Näihin yhtyi pian sen joukon jätteet, jotka Clive oli lyönyt hajalle. Sitä paitsi liittyi tätä voimaa kartuttamaan 2,000 miestä Velloresta ja toinen vieläkin tärkeämpi lisäjoukko, nimittäin 150 franskalaista sotilasta, jotka Dupleix oli lähettänyt Pondisjeristä. Koko tätä armeijaa, jossa oli 10,000 miestä, komensi Radsja Sahib, joka oli Tsjunda Sahibin poika.

Radsja Sahib marssi saartamaan Arkotin linnaa, joka ei näyttänyt ollenkaan voivan kestää piiritystä. Muurit olivat hajallaan, haudat kuivat, vallit liian kapeat kannattamaan tykkejä ja patterit liian matalat antamaan suojaa sotamiehille. Tapaturmat olivat kovasti vähentäneet pienilukuista linnanväkeä. Heitä oli kaikkiansa 120 Eurooppalaista ja 200 sepoita. Ainoastaan neljä upseeria oli jäljellä, ruokavarat olivat vähissä, ja se päällikkö jonka tuli johtaa linnan puolustusta tässä tukalassa tilassa, oli viidenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka oli saanut kauppakirjurin kasvatuksen.

Viisikymmentä päivää kesti piiritystä. Viisikymmentä päivää johti tämä nuori päällikkö puolustusta jäntevyydellä, valppaudella ja taidolla, joka olisi ollut kunniaksi Euroopan vanhimmalle sotamarsalkalle. Mutta muurien lovet laajenivat laajenemistaan. Linnaväki alkoi saada kokea näljän kovuutta. Asiain tällä kannalla ollessa olisi jokaisen, näin vähillä upseereilla varustetun joukon suhteen saattanut peljätä, että se alkaisi osoittaa tottelemattomuutta; ja vaara kävi vielä suuremmaksi sentähden, että joukossa oli miehiä, joilla oli vallan eri sukuperänsä, ihokarvansa, kielensä, tapansa ja uskontonsa. Mutta tämän pienen joukon päällikköänsä kohtaan osoittama alttius oli niin suuri, että se voittaa kaikki, mitä on kerrottu Caesarin kymmenennestä legionasta ja Napoleonin vanhasta kaartista. Clive'n sepoit eivät tulleet hänen luoksensa valittamaan ruuan niukkuutta, vaan he tulivat ehdoittamaan, että kaikki elo annettaisiin Eurooppalaisille, jotka muka tarvitsivat enemmin ruumiinsa ravinnoksi kuin syntyperäiset Aasialaiset. He sanoivat sen vetelän liemen riittävän itselleen, joka keitettiin riisistä. Historiassa ei ole tavattavana liikuttavampaa esimerkkiä sotilaan uskollisuudesta tahi vallitsevan hengen vaikutuksesta.

Madrasin hallituksen yritys pelastaa heidät piiritystilasta oli rauennut tyhjiin. Mutta vielä toivottiin apua toiselta suunnalta. 6,000 Marattilaista, puoliksi sotilaita, puoliksi ryövärejä oli erään Morari Row-nimisen päällikön komennon alla palkattu Mahommed Alin apuväeksi; mutta arvellen Franskalaisten aseita vastustamattomiksi ja Tsjunda Sahibin voittoa varmaksi, olivat he tähän saakka tyhjin toimin seisoneet Karnatikin rajalla. Huhu Arkotin puolustuksesta herätti heidät horroksista. Morari Row sanoi, ett'ei hän milloinkaan ennen ollut uskonut Englantilaisten voivan taistella, mutta hän oli valmis heitä auttamaan, nähtyänsä heillä olevan kuntoa itse auttamaan itseänsä. Radsja Sahib tiesi, että Marattilaiset olivat liikkeellä. Hänen täytyi nyt pitää kiirettä. Ensin kävi hän keskustelemaan. Hän tarjosi suuria summia Clive'lle joka ylenkatseella hylkäsi ne. Hän uhkasi paikalla ottaa linnan väkiryntäyksellä ja laskea jok'ainoan miehen miekan alle, jos hänen ehdoituksiinsa ei suostuttaisi. Clive vastasi luonteensa mukaisella uljuudella, että hänen isänsä oli vallananastaja, että hänen sotilaansa olivat roistoja ja että hänelle oli parasta tarkoin punnita asiata, ennenkuin lähetti semmoisia pelkuria loveen, jota englantilaiset sotilaat puolustivat.

Radsja Sahib päätti tehdä väkiryntäyksen linnaa vastaan. Päivä oli hyvin sopiva rohkealle sotayritykselle. Se oli se suuri Muhamettilaisten juhlapäivä, joka oli pyhitetty Hoseinih, Alin pojan muistolle. Islamin historia ei sisällä mitään sitä tapausta liikuttavampaa, josta tämä juhla oli saanut alkunsa. Synkkä legendi kertoo, kuinka Fatimidien päämies, sittenkuin kaikki hänen urhoolliset seuralaisensa olivat kaatuneet hänen ympärilleen, otti viimeisen vesikulahduksensa ja luki viimeisen rukouksensa, kuinka murhaajat kantoivat hänen päätänsä riemusaatossa, kuinka tyranni kepillään löi hänen hengettömiä huuliansa ja kuinka muutamat vanhukset itkusilmin muistivat nähneensä näiden huulien suutelevan Jumalan profeetan huulia. Lähes kahdentoista vuosisadan kulutta herättää tämän juhla-ajan palajaminen Indian hurskasten Muhamettilaisten rinnoista mitä tuimimpia ja haikeimpia tunteita. He saattavat itsensä semmoiseen raivon ja surun vimmaan, että muutamien sanotaan heittäneen henkensä paljaasta mielenliikutuksesta. Heillä on se usko, että jokainen, joka tämän juhlan aikana kaatuu taistelussa uskottomia vastaan, saa kuolemansa kautta kaikki syntinsä anteeksi ja pääsee paikalla Hourin tarhaan. Tällä ajalla päätti Radsja Sahib tehdä väkiryntäyksensä Arkotin linnaa vastaan. Kiihoittavia juomia käytettiin uskonnollisen innon apukeinona, ja piirittäjät tekivät, juovuksissa innostuksesta, juovuksissa bangista, raivokkaan hyökkäyksen linnaa vastaan.