Part 1
LOPPU HYVÄ, KAIKKI HYVÄ
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1911.
Näytelmän henkilöt:
Ranskan kuningas. Florensin herttua. BERTRAM, Roussillonin kreivi. LAFEU, vanha ylimys. PAROLLES, Bertramin seuralainen. Useita nuoria ranskalaisia aatelismiehiä, Bertramin asekumppaneita. Hovimestari, Roussillonin kreivinnan palveluksessa. Narri, Roussillonin kreivinnan palveluksessa. Kantapoika. Roussillonin kreivinna, Bertramin äiti. HELENA, hänen kasvattityttärensä. Florensilainen leskivaimo. DIANA, hänen tyttärensä. VIOLETTA, | leskivaimon naapureita ja ystäviä. MARIANA, | Kuninkaan seurueeseen kuuluvia ylimyksiä, sotaherroja, sotureita y.m., ranskalaisia ja florensilaisia.
Tapahtumapaikka osittain Ranskassa, osittain Florensissa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Roussillon. Huone kreivinnan hovilinnassa.
(Bertram, Roussillonin kreivinna, Helena ja Lafeu tulevat, kaikki surupuvussa.)
KREIVINNA. Kun luovun pojastani, hautaan toistamiseen puolisoni.
BERTRAM. Ja minä täältä lähteissäni, äiti, itken uudelleen isäni kuolemaa; mutta minun täytyy kuulla kuninkaan käskyä, jonka holhotti olen[1] nyt ja alamainen ainiaan.
LAFEU. Teille, armo, kuningas korvaa puolison, -- ja teille, nuori herra, isän. Hän, joka aina on niin hyvä kaikille, ei voi olla osoittamatta hyvyyttään teillekin, jonka arvo sen herättäisi, jos sitä puuttuisi, pikemmin kuin jäisi siitä osattomaksi, kun sitä niin runsaasti on tarjona.
KREIVINNA. Mitä toiveita on kuninkaan parantumisesta?
LAFEU. Hän on erottanut lääkärinsä, joiden hoidossa on aikaa kuluttanut parantumisen toivossa eikä muuta sillä voittanut, kuin että aikaa myöten on toivonsakin menettänyt.
KREIVINNA. Tällä nuorella neitosella oli isä, -- oi, tämä "oli", mikä haikea sana! -- jonka nero oli melkein yhtä suuri kuin hänen vilpittömyytensä; jos se olisi sen verroille kohonnut, niin olisi se tehnyt luonnon kuolemattomaksi, ja kuolema olisi työn puutteesta ruvennut lystäilemään. Kuninkaan tähden soisin, että hän eläisi; se varmaankin olisi kuninkaan taudin surma.
LAFEU. Minkä nimellinen oli se mies, josta puhutte, armo?
KREIVINNA. Hän oli kuuluisa ammatissaan, ja täydestä syystäkin: Gerard Narbonnelainen.
LAFEU. Todellakin erinomainen mies; kuningas aivan äskettäin puhui hänestä ihastuksella ja kaipuulla. Hän oli siksi taitava, että voisi elää vieläkin, jos tiede voisi pitää puoliaan kuolevaisuutta vastaan.
BERTRAM. Mitä, hyvä herra, kuningas sairastaa?
LAFEU. Pukamaa, hyvä herra.
BERTRAM. Siitä en ole koskaan ennen kuullut.
LAFEU. Hyvä, jos siitä ei koskaan mitään kuuluisikaan. -- Onko tämä nuori neiti Gerard Narbonnelaisen tytär?
KREIVINNA. On, herraseni, hänen ainoa lapsensa, ja minun hoitooni uskottu. Toivon hänestä kaikkea sitä hyvää, mitä hänen kasvatuksensa lupaa. Taipumuksensa hän on perinyt, ja se tekee kauniit avut vielä kauniimmiksi; sillä jos oivat lahjat ovat saastaisen mielen verhona, niin kiitokseen liittyy aina surkuttelu; ne ovat puoltajia, mutta samassa pettäjiä; hänessä ne ovat sitä kallisarvoisempia, kuta vilpittömämpiä; hän on kuntonsa perinyt, hyveensä itse hankkinut.
LAFEU. Kehunne, armo, tuo kyyneleet hänen silmiinsä.
KREIVINNA. Se on paras suola, millä tyttö saattaa kiitostaan höystää. Aina kun isän muisto lähestyy hänen sydäntään, niin surun hirmuvaltias riistää kaikki elonmerkit hänen poskiltaan. Älä itke, Helena, älä enää itke; muuten luullaan, että enemmän surua osoitat, kuin sitä tunnet.
HELENA. Tietystikin osoitan surua; mutta tunnenkin sitä.
LAFEU. Kohtalainen valitus on kuolleen oikeus, mutta liiallinen murhe on elävän vihollinen.
KREIVINNA. Jos elävä on murheen vihollinen, niin liiallisuus tekee sen pian kuolettavaksi.
BERTRAM. Ma pyydän, äiti hyvä, siunaustanne.
LAFEU. Mitenkä tuo on ymmärrettävä?
KREIVINNA. Ota siunaus! Olossa ja tavoiss' ole Isäsi poika! Veri sekä hyve Sinussa vallast' otelkoot, ja kuntos Pysyköön aateluutes tasall' aina. Rakasta kaikkia, mut harvaan luota; Älä loukkaa ketään; vihamiestäs uhmaa, Mut voimaas älä käytä; ystävääsi Kuin silmäterääs helli; ole ennen Vait-olija kuin paljon puhuja. Ja taivas sulle suokoon, mitä muuta Se antaa voi ja minä siltä pyytää. Hyvästi! -- Herra, häntä neuvokaa; Hän viel' on kypsymätön hovikoksi.
LAFEU. Paraimmat siellä, siitä olen varma, Halaavat kilvan hänen ystävyyttään.
KREIVINNA. Hyvästi, Bertram! Siunatkoon sua taivas!
(Menee.)
BERTRAM (Helenalle). Mitä parasta voitte ajatuksissanne toivoa, se teille osaksi tulkoon! Olkaa turvana äidilleni, haltijallenne, ja pitäkää häntä kunniassa.
LAFEU. Hyvästi, soma neiti! Teidän tulee pitää eleillä isänne mainetta.
(Bertram ja Lafeu menevät.)
HELENA. Jos se vain ois! -- En aattele nyt isää. Nuo valtain itkuvirrat hälle suuremp' On kunnioitus kuin mun kyyneleeni. Mink' oli näköinen? Oi, sit' en muista; Vain Bertramin on kuva sielussani. Hukassa olen; elämä on tyhjää, Kun poiss' on Bertram. Yhtä hyvin voisin Valita sulhokseni kirkkaan tähden, Niin paljon hän on mua ylempi; Sen kirkas loisto vain, sen laitavalo Mua kohtaa, vaan sen piiriss' en saa elää. Tää korskean on lemmen rangaistusta: Halajaa hirvi leijonaa, mut surman Saa lemmenpalkaks. Mikä sulo-tuska Hänt' aina nähdä; istua ja piirtää Kiharat, kotkan silmät, kulmain kaaret Sydämmen tauluun, sydämmeni, johon Tuon armaan kuvan pienin piirre painui! Nyt poiss' on hän, ja pyhän-jäännöksiä Saa harras sydän palvoa. -- Ken tuossa? Bertramin seuraaja, ja siksi rakas, Vaikk' onkin julki valhettelija Ja perin pelkuri ja täysi narri. Mut nämä paheet häneen soveltuvat: Ne kestää ne, kun hyveen teräsluut Vilussa värjyy; tyhmyytt' äverjästä Alaston äly usein palvelee.
(Parolles tulee.)
PAROLLES. Herran rauha, kaunis kuningatar!
HELENA. Herran rauha, monarkki!
PAROLLES. Väitän vastaan.
HELENA. Samoin minä.
PAROLLES. Neitsyyttäkö nyt mietiskelette?
HELENA. Niin. Teissä on vähän soturin vikaa: sallikaa minun tehdä teille kysymys. Miehet ovat neitsyyden vihollisia; miten voimme sen heiltä turvata?
PAROLLES. Älkää päästäkö sisään.
HELENA. Mutta he ryntäävät; ja neitsyytemme, vaikka urhoollisesti pitääkin puoliaan, on kuitenkin heikko. Neuvokaa meille jokin sotataidon mukainen puolustuskeino.
PAROLLES. Sitä ei ole. Miehet piirittävät teitä, kaivavat salaa alta ja räjähyttävät ilmaan.
HELENA. Herra varjelkoon neitsyys-parkaa mokomista kaivajista ja räjähyttäjistä! -- Eikö ole mitään sotatemppua, millä neitsyet voisivat räjähyttää miehet?
PAROLLES. Kun neitsyys on räjähytetty, niin mies hyökkää päälle; ja jos nyt hänet räjähytätte, niin, toden totta, tekemänne aukon kautta hän valloittaa koko linnoituksenne. Luonnon valtiotalouteen ei kuulu neitsyyden tallettaminen. Neitsyyden häviö on yhteiskunnan hyöty, ja neitsyttä ei ole vielä maailmaan tullut ilman neitsyyden menettämistä. Se, mistä te olette tehty, se on sitä neitsyiden tekomujua. Jos yksi neitsyys menetetään, niin saadaan kymmenen sijaan; jos sitä iankaiken säästetään, on se iäksi mennyttä. Se on liian kylmä kumppaniksi. Menköön menojaan!
HELENA. Tahdon sentään vähäisen sitä tallita, vaikka kohta kuolisinkin neitsyenä.
PAROLLES. Vähä se on, mikä sen asian puolesta puhuu: se on luonnon järjestystä vastaan. Neitsyyttä puolustamalla syytätte omaa äitiänne, joka on ilmeisintä uppiniskaisuutta. Itsensä-hirttäjä on neitsyt tavallaan; neitsyys murhaa itsensä ja olisi kuopattava valtamaantielle, vihityn maan ulkopuolelle, hurjapäisenä luonnonlain rikkojana. Neitsyys kasvaa matoja aivan niinkuin juusto; se syö oman itsensä kuoria myöden ja kuolee vihdoin omaan nälkäänsä. Vielä lisäksi on neitsyys itsepäinen, ylpeä, toimeton, täynnä itserakkautta, josta synnistä Jumalan laki mitä ankarimmin kieltää. Älkää sitä säästäkö; siitä ei tule muuta kuin tappiota. Pankaa se liikkeeseen: kymmenessä vuodessa saatte kymmenen sijaan, joka on hyvä kasvu, eikä pääoma siitä paljoakaan huonone. Menköön menojaan!
HELENA. Miten olisi menettää se oman mielensä mukaan?
PAROLLES. Annappas olla! Niin, huonoa olisi tehdä sen mielen mukaan, jonka se ei ole mieleen. Se on tavara, joka vanheten menettää kiiltonsa; jota kauemmin sitä säästetään, sitä vähempi sen arvo. Pankaa se kauppaan, kun se vielä kelpaa ja ostajia on. Neitsyys on niinkuin vanha hovinainen, joka käyttää vanhanaikaista myssyä: hän on komeapukuinen ja kuitenkin pukematon; niinkuin solki tai hammastikku, joita ei kukaan enää hatussaan käytä. Vuosiluku sopii paremmin viuluun tai viinipulloon kuin teidän kasvoillenne; teidän neitsyytenne, teidän vanha neitsyytenne, on niinkuin kitistynyt Ranskan päärynä: paha katsella ja kuiva syödä; niin maarin, kitistynyt päärynä; ennen se oli parempi; niin tosiaankin, kitistynyt. Mitä aiotte sillä tehdä?
HELENA. Niin, neitsyydelläni? En vielä mitään. Siell' isännälläs tuhannen on kultaa: Emo ja lemmitty ja ystävätär, Phoenix ja sankaritar, raivotar, Toveri, valtias ja jumalatar, Hyvä uskottu ja maire pettäjä, Kopea nöyryys, nöyrä vallanhimo, Soraava sointu, vieno epäsointu, Sopu ja kiusaaja, ja monta muuta Siroa, sokon Amor-kummin suomaa Hyväilynimeä. Ja nyt hän aikoo -- En tiedä mitä. -- Taivas häntä kaitkoon! -- Hovi on koulu; ja hän on --
PAROLLES. Mit' on hän?
HELENA. Mies, jolle toivon hyvää. -- Sääli vain --
PAROLLES. No, mitä sääli?
HELENA. Ettei ole toivo Lihaa ja verta, jok' ois tuntuvaa, Niin että voisimme, me kurjat raukat, Me, joille onni nurja soi vain toivon, Sen tenholl' ystäväämme seurata Ja näyttää mitä nyt vain aattelemme Ja josta kiitost' emme koskaan saa.
(Kantapoika tulee.)
KANTAPOIKA. Monsieur Parolles, herra kutsuu teitä.
(Menee.)
PAROLLES. Hyvästi, pikku Helenainen! Jos jaksan sinua muistaa, niin tahdon hovissa sinua ajatella.
HELENA. Monsieur Parolles, te olette syntynyt laupiaan tähden alla.
PAROLLES. Niin, Marsin alla.
HELENA. Sen hyvin uskon, Marsin alla.
PAROLLES. Miksi Marsin alla?
HELENA. Te olette aina taistelussa niin allapäin, että olette ehdottomasti syntynyt Marsin alla.
PAROLLES. Niin, kun se oli eistymässä.
HELENA. Sanokaa ennemmin: kun se oli väistymässä.
PAROLLES. Kuinka niin?
HELENA. Te väistytte aina, kun taistelette.
PAROLLES. Se kuuluu asiaan.
HELENA. Niin kuuluu juokseminenkin asiaan, kun pelko käskee käpälämäkeen. Mutta tuo uljuuden ja arkuuden sekoitus teissä on nopealentoinen avu, joka ilokseni sopii teille varsin hyvin.
PAROLLES. Minulla on nyt niin paljo puuhaa, etten voi antaa sinulle pistävää vastausta. Mutta palaan täydellisenä hovimiehenä, ja silloin tahdon opettaa sinulle kaikki salaisuudet, jos vain hovimiehen neuvot sinuun pystyvät ja ymmärrät hänen viittauksiinsa painoa panna; muuten kuolet omaan kiittämättömyyteesi ja lähdet näiltä ilmoilta perin tietämättömänä. Hyvästi! Jos on aikaa, niin lue rukouksiasi; jos ei, niin muistele ystäviäsi. Hanki itsellesi hyvä puoliso, ja kohtele häntä niin kuin hän kohtelee minua. Hyvästi vain!
(Menee.)
HELENA. Se lääke, jota ylhäält' anotaan, On usein itsessämme; pääsy vapaa On meillä onnen maahan; tylsät vaan Ja arat hankkeet taivas estää tapaa. Mikä lempeni näin korkealle vei? Sain näön, mut ei silmä tyydy, ei. Mink' onni ratkoo, luonto yhteen valaa, Ja ylhää halpa vertaisenaan halaa. Tekoa rohkeaa ei koskaan tee, Ken vaivaa punnitsee ja arvelee: On mennyt mennyttä. Kun lempi koittaa Paraansa panna, niin se aina voittaa. Kuninkaan tauti -- Tulkoon, mit' on tulla! Jos pettäiskin, on luja päätös mulla.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Pariisi. Huone kuninkaanlinnassa.
(Torventoitauksia. Ranskan kuningas, kirje kädessä, ylimyksiä ja muita seuralaisia tulee.)
KUNINGAS. Siis tukkaisill' on Florens ja Siena; Ja onni tasan on, ja urhokkaasti He sotaa jatkavat.
1 HOVIMIES. Niin kerrotaan.
KUNINGAS. On luultavaakin: Itävalta-lanko Sen tässä varmaks vahvistaa ja varoo, Ett' aikoo Florens pikaist' apua Meilt' anoa; mut arvon ystävämme Varoittaa ennalta ja toivoo että Sen epäisimme.
1 HOVIMIES. Koeteltu prinssin On ystävyys ja äly, niihin luottaa Voi täydelleen.
KUNINGAS. Hän määrää vastaukseni: Jo ennen pyyntöään saa Florens kiellon. Mut joku aatelistamme jos mielii Toskanaan sotimaan, niin kumpaan tahtoo Saa liittyä.
2 HOVIMIES. Se terveellinen koulu On aatelillemme, jok' ilmaa kaipaa Ja urotöitä.
KUNINGAS. Kuka tuossa tulee?
(Bertram, Lafeu ja Parolles tulevat.)
1 HOVIMIES. Se nuor' on Bertram, Roussillonin kreivi.
KUNINGAS. Sull' isäsi on kasvot, nuorukainen; Ei kiireissään, vaan huolell' aulis luonto Sun muovaellut on. Myös isäs hyveet Sull' olkoon. Tervetullut Pariisiin!
BERTRAM. Suur' majesteetti, nöyrin kiitokseni!
KUNINGAS. Oi, ett' ois vielä sama terveys mulla, Kuin milloin isäs kanssa ystävinä Aloimme sotatyömme. Hyvin tunsi Hän ajan sotataidon; urhokkaimpain Ol' oppilas. Hän kauan kestikin; Mut ikä häijy meidät yllätti Ja hylyiks heitti. Mulle virkistyst' on Puhella isästänne. Nuorna oli Hän yhtä nokkela, kuin mit' on tieten Nykyiset nuoret; mutta näiden pila Ivaksi kääntyy heihin itseensä, Kun heidän löyhyyttään ei kunto peitä. Mik' älymies! Ei katkeraa, ei halpaa Ivansa eikä korskansa, jos' niit' ei Vertainen kiihoittanut; kunnia Kuin kello näytti tarkoin hetken, milloin Ol' aika puhua, ja kieli nouti Visusti näyttäjää. Mut alempiaan Hän katsoi toisen arvon olennoiksi; Kun heihin ylvän latvans' alensi, He hänen nöyryydestään ylpistyivät, Hän heidän kiitos-pahaisestaan nöyrtyi. Mies moinen oisi meidän nuorillemme Esikuva, joka heille näyttäis, kuinka He, sitä seuratenkin, taantuvat.
BERTRAM. Isäni jälkimuiston kirkkaampana Sielunne säilyttää kuin hautapatsas; Ja hautakirjoitusta pysyvämpi Tuo kuninkaallinen on puheenne.
KUNINGAS. Josp' oisin hänen luonaan! Sanoi aina -- On niinkuin kuulisin nuo viisaat sanat, Joit' ei hän korvaan viskannut, vaan sinne Itämään istutti ja hedelmöimään -- "En tahdo elää", näin hän usein alkoi, Suu surun hymyssä, kun pila päättyi Ja äkki-käänteen sai, "en tahdo elää, Kun loppuu lampust' öljy, enkä olla Nulikkain niistettävä, joiden vaisto Vain uusille on herkkä, joiden äly Pukuja miettii vain ja joiden mieli Kuin muoti vaihtelee." Hän tätä toivoi; Ja minä, jälkeen jäänyt, samaa toivon: Pois päästä joutuin pesästä, kun siihen En vahaa voi ja mettä enää kantaa, Ja tilaa jättää työtyrimmille.
2 HOVIMIES. Olette suosittu; ken vähimmin Sen tunnustaa, teit' enimmin hän kaipaa.
KUNINGAS. Niin, paikan täytän. -- Kreivi, kuinka kauan Isänne lääkäri on kuolleen' ollut? Kehuttu oli.
BERTRAM. Kuusi kuukautta.
KUNINGAS. Jos eläis hän, niin häntä koittaisin. -- Mua talukaa! -- Nuo muut mun turmelleet On rohtoinensa. Luonto nyt ja tauti Sotaansa käykööt. Tervetullut, kreivi, Rakkaampi poikaa!
BERTRAM. Kiitos, majesteetti!
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Roussillon. Huone kreivinnan hovilinnassa. (Kreivinna, hovimestari ja narri tulevat.)
KREIVINNA. Nyt puhukaa. Mitä teillä on neidistä sanottavaa?
HOVIMESTARI. Armollinen rouva, toivon että se, mitä näin olen teille mielennouteeksi puuhaillut, pannaan entisten vaivojeni luetteloon; sillä loukkaamme häveliäisyyttämme ja likaamme ansioittemme puhtauden, jos itse niitä julistamme.
KREIVINNA. Mitä tuo veitikka täällä tekee? Mene tiehesi, poika! Valituksia, joita olen sinusta kuullut, en kaikkia usko; etten sitä tee, siihen on syynä mukavuuteni; sillä tiedän, että olet tarpeeksi narri ollaksesi syypää ja tarpeeksi ovela omistaaksesi nämä koiruudet.
NARRI. Niinkuin, armollinen rouva, hyvin tiedätte, olen köyhä raukka.
KREIVINNA. Hyvä.
NARRI. Ei, armollinen rouva, ei ole hyvä, että olen köyhä, vaikka moni rikas joutuukin kadotukseen. Mutta jos, armollinen rouva, sallitte minun mennä naimisiin, niin Elsa, se tyttöni, ja minä kyllä koettaisimme hinastella eteenpäin.
KREIVINNA. Aiotko siis väkisinkin ruveta kerjäämään?
NARRI. Niin, kerjäisin tässä asiassa teidän suostumustanne.
KREIVINNA. Missä asiassa?
NARRI. He, Elsan asiassa ja omassani. Virka ei mene perinnöksi, ja luulen, etten ennen saa Jumalan siunausta kuin saan henkiperillisiä, sillä sanotaan, että lapset ovat siunaukseksi.
KREIVINNA. Mutta sano syy, miksi tahdot mennä naimisiin.
NARRI. Armollinen rouva, ruumis-parka sitä kaipaa; liha minua siihen ajaa, ja jota piru ajaa, sen täytyy mennä.
KREIVINNA. Siinäkö kaikki teidän armonne syyt?
NARRI. Onhan mulla muita, pyhiäkin syitä, niinkuin asiat nyt ovat.
KREIVINNA. Saako niitä maailma tietää?
NARRI. Olen ollut syntinen luontokappale, rouva hyvä, niinkuin te ja kaikki liha ja veri on, ja aion nyt naida, voidakseni katua.
KREIVINNA. Naimistasi pikemmin kuin syntisyyttäsi.
NARRI. Minulla ei ole ystäviä, rouva hyvä, ja toivon saavani ystäviä vaimoni kautta.
KREIVINNA. Sellaiset ystävät ovat vihamiehiäsi, narri.
NARRI. Silloin ette tiedä, armo, mitä hyvät ystävät on; ne veitikat ne tekevät minun puolestani, mitä en itse jaksa. Joka peltoni kyntää, se säästää härkiäni, enkä minä muuta kuin korjaan sadon; jos minä olen hänen sarvipäänsä, niin on hän minun juhtani. Joka lohduttaa vaimoani, se lohduttaa lihaani ja vertani; joka lohduttaa lihaani ja vertani, se rakastaa lihaani ja vertani; ja joka lihaani ja vertani rakastaa, se on minun ystäväni; ergo, joka suutelee vaimoani, on minun ystäväni. Jos ihmiset tyytyisivät olemaan mitä ovat, niin ei olisi naimaliitosta mitään pelkoa; sillä nuori Charbon, puritaani, ja vanha Poysam, papisti, jos kohta ovatkin sydämmensä puolesta eri uskontoa, ovat päänsä puolesta kuitenkin yhtä; he voivat puskea yhteen niinkuin mitkäkin jäärät.
KREIVINNA. Aiotko ikäsi olla noin hävytön rivosuu?
NARRI. En, vaan profeetta, armollinen rouva, joka ujostelematta sanoo totuuden.
Ma laulan vanhaa laulelmaa, Ja sit' on kuulla somaa: Kaikk' avio on sallimaa, Mut sarvet luonnon omaa.
KREIVINNA. Pois tiehesi, poika; toiste puhun kanssasi enemmän.
HOVIMESTARI. Suvaitsetteko, armollinen rouva, että pyydän Helenaa luoksenne; hänestä tulinkin puhumaan.
KREIVINNA. Poika, sano neidille, että tahdon puhutella häntä, Helenaa tarkoitan.
NARRI (laulaa).[2]
Ne kauniit kasvot, sanoi hän, Ol' Troian sortumus. Työ tuhma, tuhma, tuhma! Se pöllö Priamus! Ja siinä seisoi onneton, Ja siinä seisoi onneton, Ja huokas: tuo sun työs! Jos yhdeksäst' yks hyvä on, Jos yhdeksäst' yks hyvä on, Yks kymmenestä myös.
KREIVINNA. Mitä? Yksikö hyvä kymmenestä? Sinä turmelet laulun, poika.
NARRI. Yksi hyvä vaimo kymmenestä, sehän, rouva hyvä, on laulun parantamista. Suokoon Jumala, että semmoinen hyvä tapahtuisi joka vuosi; en ollenkaan morkkaisi naiskymmenyksiä, jos olisin pappi seurakunnassa. Yksi kymmenestä! Kylläpä niin! Jos syntyisi maailmaan hyvä vaimo vaikkapa vain joka pyrstötähden ja maanjäristyksen mukana, niin tulisivat arpajaiset hyvän joukon paremmat; nyt saa miesraukka kiskoa sydämmen rinnastaan, ennenkuin saa yhden arpanumeron.
KREIVINNA. No, ettekö mene, herra narri, ja toimita mitä käskin?
NARRI. Että mies noin voi olla naisen käskettävänä, eikä kuitenkaan synny pahennusta! -- Vaikka kunniallisuus ei olekaan mikään puritaani, ei se kuitenkaan tahdo aikaansaada pahennusta; se peittää nöyryyden messupaidalla[3] ylpeän sydämmen mustan kauhtanan. -- Kyllä menen: asiani on käskeä Helena tänne.
(Menee.)
HOVIMESTARI. Armollinen rouva, tiedän että sydämmestänne rakastatte neitiä?
KREIVINNA. Niin, totta totisesti. Hänen isänsä jätti hänet minun huostaani; ja hän itse on, muista eduista puhumatta, täysin oikeutettu vaatimaan rakkautta niin paljon kuin suinkin voi saada. Olemme hänelle enemmän velkaa kuin mitä olemme maksaneet, ja enemmän on hänelle maksettava, kuin mitä hän vaatii.
HOVIMESTARI. Armollinen rouva, olin aivan äsken lähempänä häntä, kuin mitä hän arvatenkin olisi toivonut. Hän oli yksin ja puhui itsekseen, omia sanojaan omiin korviinsa; hän luuli, sen uskallan vannoa, ettei niitä vieras korva kuulisi. Ja asia oli se, että hän rakastaa poikaanne. Onnetar, sanoi hän, ei ollut mikään jumalatar, kun oli sellaisen arvon-erotuksen rakentanut heidän välilleen; Amor ei mikään jumala, kun ei tahtonut valtaansa ulottaa muihin kuin samansäätyisiin; Diana ei impien kuningatar, kun salli alamais-raukkaansa hätyytettävän ja jätti hänet ensi hyökkäyksessä pelastamatta ja myöhemmin lunastamatta. Tämän hän lausui haikeimmalla tuskan äänellä, millä koskaan olen kuullut immen vaikeroivan, ja minä katsoin velvollisuudekseni kiireimmiten tämän teille ilmoittaa, eritoten kun, mahdollisiin ikävyyksiin nähden, teidän on hyvin tärkeä saada siitä tieto.
KREIVINNA. Olette rehellisesti tehtävänne tehnyt; pitäkää tämä omana tietonanne. Monet merkit ovat jo aikaisemmin minussa samaa luuloa herättäneet, mutta ne häälyivät niin vaa'assa, etten voinut en uskoa enkä epäillä. Pyydän, jättäkää minut. Kätkekää tämä poveenne, ja kiitoksia vilpittömästä huolenpidostanne. Kohta puhelen tästä enemmän teidän kanssanne.
(Hovimestari menee.)
Minunkin nuorna kävi tuolla lailla. On luonnon laki horjahtamaton; Nuoruuden ruusu okaita ei vailla, Se veress' on, ja veri meidän on. Näin nuoreen mieleen, jossa lempi palaa, Totisen leimans' aina luonto valaa. Kun nuoruuttani muistan, saman vaan Tein virheen, se jos virhe olikaan. (Helena tulee.) On katse hällä sairas, nyt sen huomaan.
HELENA. Mit' armollinen rouva suvaitsee?
KREIVINNA. Helena, tiedäthän, ett' olen äitis.
HELENA. Arvoisa käskijäni.
KREIVINNA. Ei, vaan äiti. Ja miks ei äiti? Tuota äiti-sanaa Kuin kyytä hätkähdit; mit' äidissä On pelottavaa? Minä äitis olen Ja sinut niiden sarjaan asetan, Jotk' itse synnytin. Niin, usein nähdään, Ett' ottolapsi omaks lapseks muuttuu Ja vieras oksa omaan runkoon juuttuu. Ei mulla sinust' ollut äidin vaivaa, Mut äidin huolt' on mulla sinust' ollut. Laps, Herran tähden, veresikö hyytyy, Kun mua äidiks sanot? Mikä on sun, Kun kirjo Iris, synkkä sateen airut, Noin silmääs kiertää? Miksi? Siksikö, Ett' olet tyttäreni?
HELENA. Se en ole.
KREIVINNA. Mut olenhan ma äitis.
HELENA. Anteeks, armo! Ei kreivi Roussillon voi veljen' olla: Min' olen alhainen, hän ylhäinen, Hän sukua on suurta, minä halpaa. Hän herrani on, palvelijanaan Ma olla tahdon henkeen kuolemaan. Ei, veli ei!
KREIVINNA. Siis minäkään en äiti?
HELENA. Olette äitini. Josp' oisittekin! Ei silloin poikanne mun veljen' oisi. Tai kummankin jos äiti oisitte! Ma sitä toivoisin kuin autuuttani, Kun hänen sisarens' en oisi vain. Min' enkö tyttärenne olla voisi Niin, ettei hän mun veljyeni oisi?
KREIVINNA. Voit, Helena, voit olla miniäni, Sitäkö, Jumal' auttakoon, sa aiot? "Tytär" ja "äiti" vertas velloo noin. Taas kalpenetko? Salaisuutesi Jo haimell' olen, arvoituksen arvaan, Miks etsit yksinäisyyttä ja mistä Nuo karvaat kyyneleet. On päivänselvää: Poikaani lemmit; sitä teeskentely Ei kehtaa evätä, kun intohimo Sen julki julistaa. Siis sano totuus; "Niin on" vain sano: -- katsos, poskeskin Sen toisilleen jo tunnustaa, ja silmäs Niin selvään huomaavat sen käytöksestäs, Ett' ilmaisee sen nekin; synti vain Ja turha itsepäisyys kieles salpaa Ja salaa totuuden. Niin onko, sano? Jos on, niin kyllä hyvän laitoit permen; Jos ei, niin kiellä pois. Niin totta kuin Mun kauttan' avun sulle taivas hankkii, Nyt sano totuus.
HELENA. Anteeks, hyvä rouva!
KREIVINNA. Poikaani lemmitkö?
HELENA. Oi, anteeks, armo!
KREIVINNA. Poikaani lemmitkö?
HELENA. Hänt' ettekö Myös tekin lemmi?
KREIVINNA. Älä kiertele. Mun lempeni on veressä, se tietty On koko maailmalle. No siis, avaa Minulle sydämmes, sill' intohimos Sun täysin ilmaisee.