Chapter 5

NARRI. _Bonos dies_, herra Topias; sillä niinkuin vanha pragilainen erakko, joka ei koskaan ollut nähnyt mustetta ja kynää, sangen älykkäästi sanoi kuningas Gorbodukin veljentyttärelle: "Se mikä on, se on," niin minäkin, koska olen herra pastori, olen herra pastori, sillä mitä on se muuta kuin se ja mitä on on muuta kuin on.

HERRA TOPIAS. Puhutelkaa häntä, herra pastori.

NARRI. Hoi! Onko siellä ketään? Rauha olkoon tälle tyrmälle!

HERRA TOPIAS. Se veitikka matkii hyvin; kelpo veitikka!

MALVOLIO (ulkoa). Kuka huutaa?

NARRI. Herra Topas, pastori, joka tulee tervehtimään Malvoliota, sitä kuuhullua.

MALVOLIO. Herra pastori, herra pastori, hyvä herra pastori, menkää armollisen neidin luo.

NARRI. Pakene pois, sinä suurisuinen paholainen! Etkö sinä muusta puhu kuin neideistä?

HERRA TOPIAS. Hyvin sanottu, herra pastori!

MALVOLIO. Herra pastori, ei ole koskaan ihmistä pahemmin pidelty. Hyvä herra pastori, älkää uskoko, että olen hullu; he ovat sulkeneet minut tähän hirveään pimeyteen.

NARRI. Hyi, sinä ruokoton saatana! Puhuttelen sinua lievimmällä nimelläsi, sillä olen niitä hurskaita sieluja, jotka säädyllisyydellä kohtelevat itse paholaistakin. Sanotko sinä, että tämä huone on pimeä?

MALVOLIO. Pimeä kuin helvetti, herra pastori.

NARRI. Siinähän on aukot läpikuultavat kuin akkunalaudat ja lakehiset eteläpohjassa hohtavat kuin eebenholtsi, ja kuitenkin sinä valitat ummehdusta.

MALVOLIO. En ole hullu, herra pastori. Minä sanon teille, että tämä huone on pimeä.

NARRI. Erehdyt, mieletön! Minä sanon sinulle, että ei ole muuta pimeyttä kuin tietämättömyys, johon sinä olet pahemmin kietoutunut kuin egyptiläiset savupatsaaseensa.

MALVOLIO. Minä sanon, että tämä huone on yhtä pimeä kuin tietämättömyys, vaikka olisikin tietämättömyys niin pimeä kuin helvetti; ja sanon senkin, ettei ketään ihmistä ole milloinkaan näin pahoin pidelty. Minä en ole sen hullumpi kuin tekään. Koetelkaa minua; tehkää säällinen kysymys.

NARRI. Mikä oli Pythagoraan ajatus metsän siipikarjasta?

MALVOLIO. Että isoäitimme sielu voi mahdollisesti asua linnussa.

NARRI. Mitä sinä tästä opista arvelet?

MALVOLIO. Ajattelen jaloa sielusta, enkä suinkaan hyväksy hänen oppiansa.

NARRI. Jää hyvästi! Pysy yhä pimeydessä sinä! Ennenkuin myönnän sinussa tervettä järkeä olevan, täytyy sinun tunnustaa Pythagoraan oppi ja varoa, ett'et tapa pöllöäkään, jott'ei isoäitisi sielu joutuisi kodittomaksi. Jää hyvästi!

MALVOLIO. Herra pastori! Herra pastori!

HERRA TOPIAS. Kaikkein rakkahin herra Topas!

NARRI. Eikö totta, taitaa se lukkari laulaa?

MARIA. Tuon olisit voinut tehdä ilman partaa ja kaapuakin; eihän hän sinua näe.

HERRA TOPIAS. Puhuttele nyt häntä omalla äänelläsi, ja sano minulle, miltä hän sinusta tuntuu. Oi, että tämä koiruus kunnialla päättyisi! Jos voi hänet säällisellä tavalla päästää vapaaksi, niin pitäisi se tehdä, sillä minä olen nyt niin huonoissa väleissä sisarenityttären kanssa, ett'en millään varmuudella voi ajaa tätä kepposta loppuun. Tule sitten oiti kamariini.

(Herra Topias ja Maria menevät.)

NARRI (laulaa).

"Hei Antti, hupi-Antti, Kuinka helttusi jaksaa?"

MALVOLIO. Narri! --

NARRI (laulaa).

"Minust' ei hän huoli."

MALVOLIO. Narri! --

NARRI (laulaa).

"Miksi lempi kuoli?"

MALVOLIO. Narri, sanon minä!

NARRI (laulaa).

"Toista lempii," --

Kuka kutsuu?

MALVOLIO. Narri hyvä, jos tahdot kiitollisuuteni ansaita, niin hanki minulle kynttilä, kynä, mustetta ja paperia. Siitä olen sinulle ijäti kiitollinen, niin totta kuin olen kunniallinen mies.

NARRI. Herra Malvolio!

MALVOLIO. Niin, narri hyvä.

NARRI. Voi, herra, miten olette menettänyt kaikki tajunne?

MALVOLIO. Kuules, narri, ei ole milloinkaan ketään ihmistä näin inhottavasti rääkätty. Minulla on taju yhtä hyvä kuin sinullakin, narri.

NARRI. Vain yhtäkö hyvä? Siis olette todellakin hullu, jos teillä ei ole taju parempi kuin narrilla.

MALVOLIO. He ovat tänne minut salvanneet kuin elukan; pitävät minua pimeässä; lähettävät tyköni pappeja, aasinpäitä, ja tekevät kaikkea saadakseen minut tajultani.

NARRI. Ajatelkaa, mitä sanotte: pappi on täällä. -- "Malvolio, Malvolio, taivas tajusi palauttakoon! Koeta saada unen päästä kiinni, ja heitä nuo joutavat lörpötyksesi."

MALVOLIO. Herra pastori, --

NARRI. "Älä puhu hänen kanssaan." -- Kuka? Minäkö, herra pastori? En, sen lupaan. Jumalan haltuun, hyvä herra pastori! -- "Amen, amen!" -- Kyllä lupaan, herra pastori.

MALVOLIO. Narri, narri, kuule, narri, --

NARRI. Oi, hyvä herra, malttakaa. Mitä sanotte, herra? Minua torutaan, jos puhun kanssanne.

MALVOLIO. Narri hyvä, hanki minulle kynttilää ja paperia hiukkasen. Vakuutan, että olen yhtä hyvällä tajulla kuin joku toinenkin Illyriassa.

NARRI. Suokoon Jumala, että olisitte.

MALVOLIO. Kunniani kautta, olen. Narri hyvä, hiukkasen mustetta, paperia ja kynttilää, ja toimita sitten kirjoitukseni armolliselle neidille; siitä saat palkan paremman kuin mikään kirjeenkuljettaja konsanaan.

NARRI. No, tahdon olla teille siinä avullinen. Mutta sanokaa suoraan, ettekö todellakaan ole hullu? Vai teeskentelettekö vaan?

MALVOLIO. Usko pois, en ole; totta puhun.

NARRI. En, minä en koskaan usko hullua miestä, ennenkuin saan nähdä hänen aivonsa. Toimitan teille kynttilää, paperia ja mustetta.

MALVOLIO. Siitä saat palkan ylenpalttisen, narri. Kulje, kulje joutuun!

NARRI (laulaa).

Kulen, kulen, herra, Pian tulen, herra, Taaskin uudelleen; Kaikki teen, sen takaan, Nyt en piruakaan Pelkää muorineen.

Sälesäilän temmon, Sillä torjun lemmon, Huudan: hiisi, hää! Leikkaan kynnet hältä Senkin vietävältä. Hyvästi nyt, narri, jää!

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Olivian puutarha. (Sebastian tulee)

SEBASTIAN. Tuo taivas on, tuo kirkas aurinko; Tään helmen hältä sain, sen näen, sen tunnen; Näin vaikka lumouksen vallass' olen, En hullu toki lie. Miss' on Antonio? Hänt' Elephantista en löytänyt; Siell' oli ollut; sain sen tiedon siellä, Ett' etsi hän mua kautta kaupungin. Nyt hänen neuvons' oisi kullan väärtti; Vaikk' aistejani vastaan järki väittää, Ett'ei tää hulluutt' ole, mut vain erhe, On kuitenkin tää onnen äkkitulva Niin esimerkitön ja perusteeton, Ett' epäillä jo alan silmiäni Ja parjaan järkeä, jok' uskottelee, Ett' olen muuta kaikkea kuin hullu, Tai ett' on neiti hullu; mut jos niin ois, Ei taloaan ja väkeään hän ohjais, Ei käskyj' antais eikä määräis töitä Niin hiljaa, tyynesti ja vakavasti, Kuin mitä näkyy. Tässä piilee jotain Petoksentapaista. Mut tuossa on hän.

(Olivia tulee papin seurassa.)

OLIVIA. Anteeksi kiire! Aikeenne jos hyvät, Mua seuratkaa ja tätä pyhää miestä Läheiseen kirkkoon; siellä, hänen kuullen, Pyhyyden holvin alla vannokaa Ikuinen uskollisuusvala mulle, Jott' arka, luulevainen sydämmeni Asettuis rauhaan. Hän sen kätkee siksi Kuin itse tahdotte sen tiettäväksi; Häät silloin vietetään sen mukaisesti Kuin vaatii säätyni. Mit' arvelette?

SEBASTIAN. Käyn kanssanne ja vannon valan sen, Ikuisen vannon uskollisuuden.

OLIVIA. Edellä, isä! -- Taivas loistakoon Ja tämän liittomme niin siunatkoon!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu Olivian asunnon edustalla. (Narri ja Fabio tulevat.)

FABIO. Jos minusta pidät, niin anna minun nähdä hänen kirjeensä.

NARRI. Hyvä herra Fabio, suokaa minun tehdä toinen pyyntö.

FABIO. Mitä vaan tahdot.

NARRI. Älkää pyytäkö nähdä tätä kirjettä. Tämähän on samaa, kuin jos annat minulle koiran ja palkinnoksi pyydät takaisin saman koiran.

(Herttua, Viola ja seurue tulee.)

HERTTUA. Ystävät, oletteko neiti Olivialle kuuluvia?

NARRI. Olemme oikein, osa hänen koreuksistaan.

HERTTUA. Sinut tunnen hyvin. Kuinka voit, poikaseni?

NARRI. Totta puhuen: jota useampi vihamies, sitä parempi; jota useampi ystävä, sitä huonompi.

HERTTUA. Päin vastoin: jota useampi ystävä, sitä parempi.

NARRI. Ei, herra: pahempi.

HERTTUA. Kuinka niin?

NARRI. Niin, nähkääs, herra: ystäväni minua kehuvat ja tekevät siten minusta aasin; mutta vihamiehet sanovat vasten partaa, että olen aasi; siis vihamiehistäni opin itseäni tuntemaan, mutta ystävät vetävät minua nenästä; niin että päätelmien on niinkuin suudelmien: neljä kieltävää ja kaksi myöntävää. Siis: jota useampi ystävä, sitä pahempi; jota useampi vihamies, sitä parempi.

HERTTUA. Vallan erinomaista!

NARRI. Ei, herra, ei aivan niin, vaikka suvaitsettekin olla yksi ystävistäni.

HERTTUA. Minun tähteni ei sinun tule pahempi olla; kas, tuossa kultaa!

NARRI. Jos ette pelkää olla kahtamoinen, herra, niin pyytäisin, että tekisitte tästä vielä toisen.

HERTTUA. Huonon neuvon annat.

NARRI. Pistäkää vain armo taskuun vielä kerran ja sallikaa lihanne ja verenne sitä totella.

HERTTUA. No, teen sitten vielä kerran syntiä ja olen kahtamoinen: tuossa toinen.

NARRI. _Primo, secundo, tertio_ on hyvä asia; ja niinkuin vanha sananlasku kuuluu: kolmas toden sanoo; kolmitahti, herraseni, on hyvä hyppytahti, ja Pentin kirkon kellotkin soivat kolmiääneen: yks, kaks, kolme.

HERTTUA. Tällä syötillä et enää voi minulta rahaa narrata; mutta jos tahdot ilmoittaa neidillesi, että olen täällä häntä puhutellakseni, ja tuoda hänet tänne kanssasi, niin kenties sillä voit jälleen herättää eloon anteliaisuuteni.

NARRI. Tuudutelkaa siis anteliaisuuttanne siksi, kuin palajan. Minä menen nyt, herra, mutta älkää vaan luulko, että saamishaluni on mitään voitonhimon syntiä. Siis, niinkuin sanottu, antakaa anteliaisuutenne nyt hiukan torkahtaa; minä sen kohta herätän.

(Menee.)

VIOLA. Hän tuossa tulee, pelastajani.

(Antonio ja oikeudenpalvelijat tulevat.)

HERTTUA. Tuon muodon minä muistan hyvin aivan; Mut kun sen viimeks näin, se oli musta Kuin sotisavun tahrima Vulkanus. Hän oli päällikkönä laiva-pahan, Matalan, vähäkuntoisen ja pienen, Mut sillä otteli niin tuhokkaasti Paraimpain meidän purjelaivain kanssa, Ett' itse kateus ja kadon kielet Julisti hänen mainettaan. -- Mik' on?

1:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Orsino, tää se sama on Antonio, Jok' otti Phoenix-laivan lastinensa; Se sama, joka Tigerinkin valtas, Kun nepaaltanne meni toinen jalka. Kadulta röyhkeänä, hurjapäänä Me tappelusta hänet kouristimme.

VIOLA. Mun pelasti hän, miekallaan mua puolsi. Tok' äsken oli puheensa niin kummaa, Ett' ihan luulen, ett' on miesi hullu.

HERTTUA. Sa kuulu merirosvo, laivasissi, Mik' uhka toi sun niiden armon alle, Jotk' olet tyyrihillä verityöllä Vihollisikses saanut?

ANTONIO. Jalo herra, Nuo nimet sallikaa mun heittää pois. Antonio ei rosvo ole, sissi, Vaikk' onkin hän Orsinon vihamies Ja syystä kyllä. Tenho toi mun tänne: Tuon kiittämättömän, tuon pojan tuossa Vihaisen meren vaahtoisesta suusta Ma autoin; toivoton hän oli romu; Elämän annoin hälle, sitä paitse Rakkauden rajattoman, ehdottoman Hän multa sai; ja tästä rakkaudesta Ma hänen tähtens' alttiiks antauduin Viholjaan kaupunkinne vaaroille; Ma hyökkäyksistä häntä puolustin; Kun minut vangittiin, hän viekasteli -- Osakkaaks ei hän vaaraan halunnutkaan -- Ja kielsi julki minut tuntevansa, Näin tuokiossa vuotta kaksikymment' Erotti meidät; kukkaronkin kielsi, Jonk' olin hetki sitten käyttääksensä Hänelle suonut.

VIOLA. Mitä tietää tämä?

HERTTUA. Milloinka tänne kaupunkiin hän saapui?

ANTONIO. Tänäpä, herra; kolmeen kuukauteen Erossa emme hetkeäkään olleet, Vaan seurass' yöt ja päivät keskenämme.

(Olivia seuralaisineen tulee.)

HERTTUA. Kreivitär! Päällä maan nyt taivas astuu! Mut sinä houraat, mies: tää nuorukainen Mua palvellut on kuukausia kolme. Vaan toiste siitä. -- Viekää hänet syrjään.

OLIVIA. Oliviako palvella voi muulla Kuin minkä ruhtinaaltani jo kielsin? -- Cesario, ette pysy sanassanne.

VIOLA. Mitä, neiti?

HERTTUA. Hurmaava Olivia, --

OLIVIA. Cesario, ette vastaa? -- Hyvä prinssi, --

VIOLA. Ma vaikenen, kun puhuu valtiaani.

OLIVIA. Jos on se tuota vanhaa virttä, prinssi, Niin yhtä inhasti se korvaa vihloo Kuin ulvominen soiton mukaan.

HERTTUA. Yhäkö julma?

OLIVIA. Yhä luja, herra.

HERTTUA. Tylyydessäkö? Impi juonikas, Jonk' epäsuopealle alttarille Tää sydän henkinyt on parhaat uhrit, Mit' ikänään voi hartaus! Mitä tehdä?

OLIVIA. Halua myöten, mitä sallii arvo.

HERTTUA. Egyptin rosvon lailla[11] miks en minä Vois hengenhädäss' armastani tappaa, Jos sydän sallis? -- julma luulevaisuus, Jost' ylevyyttä henkää! Mutta kuule: Uskollisuuttani kosk' ylenkatsot Ja koska hyvin esineenkin tunnen, Jok' esti multa pääsyn sydämmeesi, Jää eloon, marmor'sydämminen julmus! Mut suosikkisi tuo, jot' armastat, Ja jota, kautta taivaan, minä hellin, Sen riistän tuosta silmäst' ylpeästä, Miss' istuu valliten ja herraans' ivaa. Tule, poika! Turman aikeeni jo kypsyy: Karitsan rakkaan uhrata ma kärsin, Näin kyyhkyn kaarnesydäntä ma järsin.

(Aikoo mennä.)

VIOLA. Ja minä teidän lohduksenne vielä Tuhannen surmaa kärsin ilomiellä.

(Aikoo häntä seurata.)

OLIVIA. Mihinkä nyt?

VIOLA. Sen jälkeen, jota lemmin Elämää, silmäterää tulisemmin, Enemmän, enemmän kuin naista lemmin. Jos teeskelen, te, taivaan valtiaat, Mua lemmenpettäjänä ruhjokaat!

OLIVIA. Voi, mua, kurjaa! Olen pettynyt.

VIOLA. Ken teitä pettää? Kuka ilkkuu? Mitä?

OLIVIA. Siit' onko aikaa? Etkö muista sitä? -- Tuo tänne pappi.

(Yksi palvelijoista menee.)

HERTTUA (Violalle). Tule! Hänet hylkää!

OLIVIA. Mihinkä? -- Cesario, viivy, ylkä!

HERTTUA. Ylkä?

OLIVIA. Niin, ylkä: voitko kieltää sen?

HERTTUA. Tuon ylkä sinä?

VIOLA. Herra, minä en.

OLIVIA. Haa! Halpaa pelkuruutta vaan se lie, Jok' omimpasi murhaamaan sun vie. Cesario, älä pelkää, onnees tartu; Ole, mikä tiedät olevas, niin olet Sa yhtä suuri kuin se, jota pelkäät. (Palvelija palajaa, pappi mukana.) Terveeksi, isä! Virkas kautta vaadin, -- Vaikk' äsken aioimmekin yöhön peittää, Mink' ennen aikaa sattumus nyt ilmaa -- Todista, mitä tämän nuorukaisen Ja minun välill' äsken päätettiin.

PAPPI. Ikuisen lemmenliiton sopimus, Käsien liitoksella lujitettu, Lukittu huulten vihkisinetillä, Sormusten vaihdoksella vahvistettu Ja kaikki toimituksen juhlamenot Mun virkasanallani kiinnitetty, Niin hiljan, että siitä olen vasta Kaks tunninmatkaa lähennellyt hautaa.

HERTTUA. Kavala pentu! Miksi muututkaan, Kun aika päähäs sataa lumiaan? Niin silloin varmaan viekkauteesi paadut, Ett' omiin juonihisi vihdoin kaadut. Hyvästi! Hänet vie; mut varo vasta Minua matkallasi kohtaamasta.

VIOLA. Ma vannon, herra, --

HERTTUA. Turha valaa käyttää. Vois rakkautta pelkurikin näyttää!

(Herra Antreas Kälppäinen tulee.)

HERRA ANTREAS. Herran laupeuden tähden, haavuri tänne! Ja laittakaa toinen heti herra Topiaksen tykö.

OLIVIA. Mitä on tapahtunut?

HERRA ANTREAS. Hän on minulta pään puhkaissut, ja Topiaskin on saanut verisen vanteen kalloonsa. Herran laupeuden tähden, auttakaa! Antaisin neljäkymmentä puntaa siitä, että nyt olisin kotonani.

OLIVIA. Kuka tuon on tehnyt, herra Antreas?

HERRA ANTREAS. Eräs Cesario, herttuan seuralainen; pidimme häntä pelkurina, mutta hän onkin ihka eläväinen piru.

HERTTUA. Minun seuralaiseni, Cesario?

HERRA ANTREAS. Tuli ja leimaus! Tuossapa hän onkin. -- Te puhkaisitte pääni turhan asian vuoksi; sen, minkä tein, sen oli herra Topias minuun pannut.

VIOLA. Minusta vait! En pahaa teille tehnyt; Te veditte mua vastaan miekkaa syyttä; Ma haastoin kauniisti, en pahaa tehnyt.

HERRA ANTREAS. Jos verinen pää on pahaa, niin olette minulle pahaa tehnyt; vai ettekö pidä veristä päätä minäkään?

(Herra Topias Räihä ja Narri tulevat.)

Tuossa tulee herra Tcpias liikaten; nyt saatte kuulla lisää. Jos hän ei olisi ollut päissään, niin olisi hän toisella tapaa teitä tanssittanut.

HERTTUA. No, hyvä herra, kuink' on teidän laita?

HERRA TOPIAS. Se on yhtä kaikki; hän vaan vähän minua nipisteli, ja sillä hyvä. -- Pöllö, oletko nähnyt Riku haavuria, pöllö?

NARRI. Oh, hän on ollut päissään jo toista tuntia; hänen silmänsä olivat mailleen menossa jo kahdeksan aikaan aamulla.

HERRA TOPIAS. Heittiö ja tökerö koko mies! Minua vihoittaa tuollainen humalainen heittiö.

OLIVIA. Viekää heidät pois! Kuka se heitä on noin pahasti pidellyt?

HERRA ANTREAS. Minä autan teitä, herra Topias; mennään yhdessä haavurin tykö.

HERRA TOPIAS. Sinäkö autat? -- Senkin aasinpää, verikorva, hupelo; ohutposkinen hupelo! Kuotus!

OLIVIA. Mies viekää maata; haavaa hoitakaa.

(Narri, herra Topias ja herra Antreas menevät.) (Sebastian tulee.)

SEBASTIAN. Lankoonne haavan löin ja sitä suren; Mut vaikk' ois täysi veljeni hän ollut, En muut' ois turvakseni voinut tehdä. Niin oudosti mua katselette, neiti, Ja siitä päätän loukanneeni teitä. Anteeksi, armas, noiden valain tähden, Jotk' äsken toisillemme vannoimme.

HERTTUA. Puku, ääni, muoto yks, mut kaksi miestä; Vain silmän haire, joka on, eik' ole!

SEBASTIAN. Antonitko? Rakkahin Antonio! Mitk' onkaan tuskan hetket mulla ollut Sen jälkeen kuin ma sinut kadotin!

ANTONIO. Sebastianko te?

SEBASTIAN. Sit' epäiletkö?

ANTONIO. Miks itsestänne kahdajaon teitte? Omenan puoliskotkaan niin ei yhtä Kuin nämä kaksi. Kumpi on Sebastian?

OLIVIA. Ihmetten ihme!

SEBASTIAN. Seisonko ma tuossa? Ei veljytt' ole mulla koskaan ollut, Ja niin en jumalien luonnett' ole, Ett' olla tässä voin ja kaikkialla. Mull' oli sisko; sen vei musta aalto. (Violalle.) Jumalan tähden! Sukuako mulle? Nimenne? Säätynne? Ja mistä maasta?

VIOLA. Metelinestä? Sebastian isäni; Sebastian veljenikin, moinen ihan, Noin puettu, kun vaipui märkään hautaan. Jos puvun voi ja muodon henki ottaa, Niin meitä pelotatte.

SEBASTIAN. Henki olen, Mut verhottuna samaan ruumiin muotoon, Mik' äidin kohdusta jo oli mulla. Kaikk' yhteen käy; jos oisitte vain nainen, Valaisin kyyneleeni poskillenne, Sanoen: terve, veteen kuollut Viola!

VIOLA. Mun isälläni otsass' oli luomi.

SEBASTIAN. Niin minunkin.

VIOLA. Ja kuoli päivälleen, Kun Vielä täytti kolmetoista vuotta.

SEBASTIAN. Ah! Sielussani tämä muisto elää. Niin, elämän hän jätti päivälleen, Kun sisareni täytti kolmetoista.

VIOLA. Jos mikään muu ei onnestamme puutu, Kuin tämä anastettu miehen puku, Mua vasta syleile, kun kaikki merkit, Olot ja aika, paikka vahvistavat, Ett' olen Viola; ja sen vakuudeksi Luo laivurin sun vien nyt, jonka huostass' On tyttöpukuni; jok' auttoi mua Ja toi tään jalon herttuan palvelukseen. Siit' alkain kohtaloni yhtyneenä On tähän neitoseen ja tähän herraan.

SEBASTIAN (Olivialle.) Ja siinä syy, miks erehdyitte, neiti: Mut luonto tässä nouti viettoaan. Tahdoitte yhdistyä neitseeseen, Ja, totta vie, siin' ette pettynytkään: Neitseellinen se mies on, jonka saitte.

HERTTUA. Pois hämmästys! Hän jaloa on verta. -- Ja jos on laita niin, kuin peili näyttää, On mulla tässä onnen löydöss' osa. (Violalle.) Sanoithan tuhannesti, ettet naista Ikänä rakastaisi niin kuin mua.

VIOLA. Ja nämä sanat todeksi ma vannon, Ja valan tään niin kiinteästi pidän, Kuin taivaan kupukatto valon pitää, Jok' yön ja päivän erottaa.

HERTTUA. Kätesi! Nyt tyttöpuvussa sun nähdä tahdon.

VIOLA. Se laivuri, jok' ensin toi mun rantaan, Sen tallettaa; mut jonkun jutun vuoksi Nyt tyrmäss' on hän, johon hänet kätki Malvolio, tämän neidin seuraherra.

OLIVIA. Hän oiti hänet irti päästäköön. -- Malvolio tänne tuokaa. -- Ah! nyt muistan: Mies raukka lienee aivan järjiltänsä. Sekava häire omass' itsessäni Mun hänen häireens' unhottamaan saattoi. -- (Narri tulet, kirje kädessä, ja Fabio.) No, kuinka hänen laitansa on, poika?

NARRI. Niin, armollinen neiti, hän torjuu päältään Belsebubia niin hyvin kuin ihminen hänen tilassaan saattaa. Tässä hän lähettää teille kirjeen; olisin jo tänään aamulla sen antanut, mutta koska hullujen epistolat eivät ole mitään evankeliumeja, niin ei siitä suurta väliä, milloin ne perille joutuvat.

OLIVIA. Avaa se ja lue se.

NARRI. Nyt saatte hyvää sielun rakennusta, kun narri esittelee hullua. -- (Lukee.) "Kautta Herran, rouvaseni," --

OLIVIA. Mitä? Oletko hullu?

NARRI. En, rouvaseni, minä vaan luen hulluja; jos haluatte, armollinen neiti, asianmukaista esittelyä, niin pitää siinä olla ääntä.

OLIVIA. Lue nyt järkevästi.

NARRI. Niin teenkin, madonna; jos hänen järkeään on järkevästi luettava, niin on sitä luettava juuri näin. Siis, hyvä prinsessa, korvat auki ja kuunnelkaa.

OLIVIA. Lukekaa te, Fabio.

FABIO (Lukee.)

"Kautta Herran, rouvaseni, vääryyttä minulle teette ja maailma saa sen vielä tietää. Vaikka olettekin minut pimeyteen sulkenut ja jättänyt juopon sukulaisenne hoitoon, niin olen minä kuitenkin yhtä täydessä järjessä kuin tekin, teidän armonne. Minulla on teidän oma kirjeenne, jossa kehoitatte minua niin käyttäymään kuin olen käyttäynyt; ja toivon sillä vielä saavani itselleni täyttä oikeutta ja teille täyden häpeän. Ajatelkaa minusta mitä tahdotte. Olen hetkeksi laimin lyönyt velvollisuuteni ja puhun nyt loukkaantuneena. Hulluna pidelty Malvolio."

OLIVIA. Tuon hänkö kirjoittanut on?

NARRI. Hän, neiti hyvä.

HERTTUA. Mut tuo ei juuri hulluudelta tunnu.

OLIVIA. Vapauta hänet; tänne hänet tuo. (Fabio menee.) (Herttualle.) Lähemmin miettien, jos suvaitsette Mua vaimon asemesta siskoks ottaa, Niin liitto leimatahan, milloin suotte, Talossa tässä minun kustillani.

HERTTUA. Tarjoonne, neiti, kiitoksella suostun. -- (Violalle.) Vapaaksi herranne nyt päästää teidät. Mut tekemistä palveluksistanne, Jotk' on niin naisen luonteest' eriävät, Niin hennokkaille tavoillenne vieraat, Ja kun jo kauan kutsuitte mua herraks. Niin tässä käteni: täst' alkaen Te herranne olette herratar.

OLIVIA. Ja sisar mulle.

(Fabio palajaa Malvolion kanssa.)

HERTTUA. Tuoko on se hullu?

MALVOLIO. Olette, neiti, mulle väärin tehnyt, Niin julki väärin.

OLIVIA. Minäkö? En suinkaan.

MALVOLIO. Olette, neiti. Lukekaa tää kirje; Käs'alaanne te ette kieltää saata; Kirjoittakaahan toisin, jos sen voitte. Sinetti teidän on ja piirteet kaikki, Sit' ette kieltää voi. Siis, tunnustakaa, Sanokaa, kautta kainouden, miksi Nuo selvät suosinmerkit, miksi käsky Lähetä, hymysyin ja keltasukin, Polukset ristissä, ja irmastella Topiasta ja muuta palkkakansaa? Ja tään kun täytin toivoss' alamaisen, Miks vangitsitte mun ja pimeyteen Mun suljitte, luo lähetitte papin, Näin tehden minust' ivatuimman narrin, Mit' ikänä on nähty? Tunnustakaa!

OLIVIA. Tää, ystävä, mun kättäni ei ole, Vaikk' onkin piirteiltään se yhdenlaista. Käs'ala on Marian ihan varmaan. Nyt muistan: hän se ensin mulle kertoi. Ett' olet hullu; silloin ilmestyitkin Hymyssä suin ja puettuna niin Kuin kirje neuvoi. Ole tyytyväinen: Sinulle ilkeää on pilkkaa tehty; Mut kun sen keksijät me ilmi saamme, Niin saat sa kantaja ja tuomar' olla Omassa asiassas.

FABIO. Mua kuulkaa: Ei tora nyt saa eikä riita vasta Sumentaa tämän hetken kirkkautta, Jok' ihmetyttää. Siinä toivossa Nyt myönnän, että Topias ja minä Tään kepposen Malvoliolle teimme Kopean, raa'an käytöksensä tähden, Joll' ärsytti hän meitä. Kirjeen teki Maria Topiaksen viettehestä. Tää siitä palkinnoks on hänet nainut. Pilamme, pahan pilkan aikaan saama, Pikemmin naurun ansaitsee kuin koston, Jos tasan pannaan kaikki solvaukset, Joit' isketty on kummaltakin puolen.

OLIVIA. Kuink' ovat houkanneet sua, hupsu parka!

NARRI. Niin, "toiset syntyvät suuruuteen, toiset saavuttavat suuruuden, toisille suuruus tyrkytetään." Minä olin myöskin tässä ilveilyssä mukana: pastori Topas, herraseni; mutta vähät siitä. "Jumal'auta, narri, en ole hullu." -- Mutta muistatteko? "Ihmettelen, että teidän armoanne huvittaa mokoma mehuton raukka. Jos ette hänelle naura, on hänellä kapula suussa." Näin se ajan kieppova hyrrä tuo koston mukanansa.

MALVOLIO. Tään kostan koko teidän joukkiolle.

(Menee.)

OLIVIA. Pidelty hänt' on kovin ilkeästi.

HERTTUA. Jälessä menkää, lepytelkää häntä. Hän laivurista viel' ei kertonut; Kun tuo on kuultu, ja kun kultahetki Se sitten koittaa, silloin sielujemme On juhlaliitto. -- Siksi, rakas sisko, Me jäämme teidän luo. -- Cesario, tule! Se olla saat, niin kauan mies kuin olet. Mut kun saat toisen puvun, silloinhan Orsinon olet armas morsian.