Chapter 4

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Olivian puutarha. (Olivia ja Maria tulevat.)

OLIVIA. Hakemaan häntä panin; jos hän tulee, Niin kuinka juhlitan ja kestään häntä? Helpompi nuorta ostaa on kuin kärttää. Vaan liian lujaa puhun. -- Miss' on Malvolio? -- Hän on vakaa, sievä Ja tähän toimeen sangen sopiva. -- Miss' on Malvolio?

MARIA. Tulee kohta, neiti. Hän on niin kumma: vimmattu on varmaan.

OLIVIA. Mitä ma kuulen? Raivoaako?

MARIA. Eikä; Hymyilee vaan. Mut, armo, paras teidän Ois pitää vahti varalta; se miesi On varmaan järjiltään.

OLIVIA. Tuo hänet tänne. -- Min' olen vimmattu kuin hän, jos rinnan Asetat iloisen ja synkän vimman. -- (Malvolio tulee.) Malvolio, kuinka voit?

MALVOLIO (hymyilee hupsumaisesti). Ihana neiti, he, he!

OLIVIA. Hymyiletkö? Tosissa mielin sinut kutsutin.

MALVOLIO. Tosissako, neiti? Minä se voisin olla tosissani. Ne vaikuttavat, nuo ristipolukset, jonkinlaista veren tyrehtymistä. Vaan mitäpä siitä! Jos vaan yhden silmä niistä tykkää, niin voin sanoa, niinkuin sonetissa sangen sievästi sanotaan: "jos yksi tykkää, niin kaikki tykkää."

OLIVIA. Kuinka voit, ystävä? Kuinka on sinun laitasi?

MALVOLIO. Ei mieli musta, vaikka sääret keltaiset. Se, on oikein perille tullut, ja käskyt toimitetaan. Luulenpa että tunnemme tuon kauniin roomalaisen käsialan.

OLIVIA. Etköhän menisi makuulle, Malvolio?

MALVOLIO. Makuulleko? Kyllä, sydänkäpyseni! Tulen sinun luoksesi.

OLIVIA. Jumal' auttakoon sinua! Miksi hymyilet noin ja suukostelet noin tiheään sormiasi?

MARIA. Kuinka voitte, Malvolio?

MALVOLIO. Teidänkö kysymykseenne? Kylläkö satakieli korpille vastaisi?

MARIA. Kuinka noin naurettavan röyhkeänä tulette neidin eteen?

MALVOLIO. "Älä pelkää suuruutta:" -- kauniisti sanottu.

OLIVIA. Mitä tuolla tarkoitat, Malvolio?

MALVOLIO. "Toiset ovat syntyneet suuruuteen," --

OLIVIA. Entä sitten?

MALVOLIO. "Toiset saavuttavat suuruuden," --

OLIVIA. Mitä sanot?

MALVOLIO. "Ja toisille suuruus tyrkytetään." --

OLIVIA. Jumala sinua auttakoon!

MALVOLIO. "Muista, kuka sinun keltaisia sukkiasi ylisti," --

OLIVIA. Sinun keltaisia sukkiasi?

MALVOLIO. "Ja tahtoi nähdä sinut polukset ristissä."

OLIVIA. Polukset ristissä?

MALVOLIO. "Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos vaan itse tahdot;" --

OLIVIA. Onneniko taattu?

MALVOLIO. "Jos et, niin jää ijäti käskyläiseksi."

OLIVIA. Mutta tuohan on aivan mätäkuun hulluutta!

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Armollinen neiti, herttua Orsinon nuori herraspoika on nyt täällä. Työllä ja vaivalla sain hänet palaamaan. Hän odottaa teidän armonne käskyjä.

OLIVIA. Tulen heti. (Palvelija menee.) Maria hyvä, katso, että tätä miestä pidetään silmällä. Missä on Topias serkku? Laita, että jotkut väestäni pitävät hänestä tarkkaa vaaria. En puolista myötäjäisistäni soisi hänelle mitään pahaa tapahtuvan.

(Olivia ja Maria menevät.)

MALVOLIO. Oh hoo! Joko nyt tulette likelle? Ei sen halvempi mies kuin herra Topias on pitävä silmällä minua. Ihan täsmälleen niinkuin kirjeessä sanotaan! Hän lähettää hänet ehdollaan, että saisin häntä tylysti kohdella; sillä siihen hän minua kirjeessään kehoittaa. "Luo päältäsi nöyrä verhosi", sanoo hän -- "ole ynseä sukulaiselle, äkeä palvelijoille, -- anna kielesi kajahutella valtioviisautta, tavoittele ominaista käytöstapaa"; -- josta johdonmukaisesti seuraa laatu ja keino, niinkuin: vakava muoto, arvokas ryhti, verkkainen puhe, niinkuin ylhäisten on tapa, ja niin edespäin. Olen hänet ansaan saanut; vaan se on Jupiterin työtä, ja Jupiter tehköön minut kiitolliseksi! Ja nyt, täältä lähtiessään: "katso, että pidetään silmällä tuota miestä." Miestä! Ei Malvoliota, ei virkanimeäni, vaan miestä. Kaikki käy niin toisiinsa, ett'ei hivenen hiuketta, ei hivenen hiventäkään, ei haittaa, ei uskomatonta eikä epäilyttävää seikkaa. -- Mitä sanoa siihen? Ei voi olla mitään, joka voisi asettua minun ja toiveitteni täyden menestyksen väliin. Niin, niin, Jupiter tämän on tehnyt, enkä minä ja siitä hänelle kiitos.

(Maria, herra Topias Räihä ja Fabio tulevat.)

HERRA TOPIAS. Mihin hän on joutunut, taivasten nimessä? Vaikka kaikki perkeleet helvetissä olisivat yhteen ahtauneet, ja itse Legio häntä riivaisi, niin tahdon sittenkin häntä puhutella.

FABIO. Tässä hän on, tässä hän on. Kuinka on laitanne, ystävä? Kuinka on laitanne, mies?

MALVOLIO. Pois tiehenne! Viralta teidät panen. Tahdon nauttia yksinäisyyttäni. Menkää!

MARIA. Kuulkaas, kuinka koleasti se paholainen hänessä puhuu! Enkö sitä sanonut? -- Herra Topias, armollinen neiti käskee teitä pitämään häntä silmällä.

MALVOLIO. Ahaa! Käskeekö hän sitä?

HERRA TOPIAS. No, no! No, no! Hiljaa! Hiljaa! Hänen kanssaan pitää sävyisästi menetellä. Annas, kun minä! -- Kuinka voitte, Malvolio? Kuinka teidän on laita? Kas niin, mies, seiso perkelettä vastaan: muista, että hän on ihmiskunnan vihollinen.

MALVOLIO. Tiedättekö, mitä sanotte?

MARIA. Nähkääs nyt! Kun puhutte pahaa perkeleestä, kuinka hän siitä sydämystyy! Jumalan tähden, että hän ei vaan ole noiduttu!

FABIO. Laittakaa hänen vettänsä noita-akalle.

MARIA. Niin tietysti, ja se on tapahtuva huomispäivän aamuna, niin totta kuin elän. Neiti ei tahtoisi häntä menettää niistäkään hinnasta.

MALVOLIO. Niinkö, mamselli?

MARIA. Herra Jumala!

HERRA TOPIAS. Mutta, olehan nyt vaiti! Tämä ei ole oikea tapa. Ettekö näe, että häntä vaan ärsytätte? Antakaahan minun yksin!

FABIO. Tässä ei auta muu kuin sävyisyys; sävyisästi, sävyisästi! Vihollinen on ynseä eikä kärsi ynseätä kohtelua.

HERRA TOPIAS. No, kuinka on laitasi, kyyhkyseni? Kuinka voit, pikku vunukkaiseni?

MALVOLIO. Herra!

HERRA TOPIAS. Hei, puluseni, tulehan tänne! Ei ole arvoisuuden mukaista heittää noppaa saatanan kanssa. Hirteen se häijy nokikolari!

MARIA. Käskekää hänen lukea rukouksiaan; hyvä herra Topias, käskekää hänen rukoilla.

MALVOLIO. Rukouksianiko, aatta!

MARIA. Enkö sitä sanonut? Hän ei tahdo kuulla mitään jumalista.

MALVOLIO. Hiiteen menkää kaikki tyynni! Olette tyhmiä, typeriä elukoita kaikki. Minä en kuulu teidän piiriinne. Saatte minusta vasta kuulla.

(Menee.)

HERRA TOPIAS. Onko tämä mahdollista?

FABIO. Jos tätä näyttämöllä näyteltäisiin, niin uskomattomaksi valheeksi sen tuomitsisin.

HERRA TOPIAS. Hänen päänsä on aivan huumeessa tästä meidän kujeestamme.

MARIA. Sitä pitää jatkaa, ennenkuin huume menee ilmaan ja haihtuu.

FABIO. Mutta siten me hänet teemme aivan ruti hulluksi.

MARIA. Sitä rauhallisempi tulee elämä talossa.

HERRA TOPIAS. Niin, pankaamme hänet pimeään koppiin ja sitokaamme hänet. Sisareni tytär on siinä uskossa, että hän on hullu. Voimme tätä jatkaa itsellemme huviksi ja hänelle parannukseksi, kunnes olemme ajaneet ajanviettomme niin hengästyksiin, että meidän tulee häntä surku; silloin me sinut, tämän keksijän, tuomme sulkuaidakkeelle ja julistamme sinut hullujen syynääjäksi.[9] Mutta katsokaa, katsokaahan!

(Herra Antreas Kälppäinen tulee.)

FABIO. Lisää huviainesta vappujuhlaan!

HERRA ANTREAS. Tässä on vaatimakirje; suolaa ja pippuria siinä on, sen takaan.

FABIO. Onko se niin kirpelä?

HERRA ANTREAS. On kuin onkin, sen minä takaan; lukekaahan vaan.

HERRA TOPIAS. Annahan tänne. (Lukee.) "Kakara! Ole kuka olet, mutta katala raukka sinä vaan olet."

FABIO. Hyvin ja miehekkäästi!

HERRA TOPIAS. "Älä ihmettele äläkä mielessäsi kummastele, minkä tähden sinua siksi sanon, sillä siitä en aio sinulle mitään selitystä antaa."

FABIO. Hyvä muistutus, se pelastaa teidät lain kourista.

HERRA TOPIAS. "Sinä tulet neiti Olivian luokse, ja minun nähteni hän osoittaa sinulle suosiota; vaan sinä valehtelet omaan kurkkuusi, se ei syy, miksi sinua miekkasille vaadin."

FABIO. Sangen lyhyttä, erinomaisen lyhyt -- järkistä!

HERRA TOPIAS. "Aion väijyä sinua kotiin mennessäsi. Ja jos onnistut tappamaan minut", --

FABIO. Hyvä!

HERRA TOPIAS. "Niin tapat minut konnana ja lurjuksena."

FABIO. Aina vaan te osaatte lain turvissa pysytellä. Hyvä!

HERRA TOPIAS. "Hyvästi! Jumala meistä toisen sielua armahtakoon! Minun hän kyllä voisi armahtaa, mutta parempaa toivon; varo sinä siis itseäsi! Ystäväsi, sen mukaan, miten häntä kohtelet, ja verivihollisesi, Antreas Kälppäinen."

Jos tämä kirje ei pane häntä liikkeelle, niin eivät sitä koivetkaan tee. Toimitan sen hänelle.

MARIA. Nyt on siihen sopiva tilaisuus; hän on paraikaa armollisen neidin pakinoilla ja palaa sieltä kohta.

HERRA TOPIAS. Mene, Antreas, ja väijy häntä puutarhan kolkassa niinkuin poliisi. Heti kun hänet näet, niin paljasta miekkasi, ja juuri kun sen paljastat, niin päästä kauhea kirous; sillä usein tapahtuu, että kauhea kirous, kun sen torahuttaa karkealla, jymisevällä äänellä, tuottaa enemmän miehuuden mainetta kuin mikään urouden näyte konsanaan. Matkaan vain!

HERRA ANTREAS. Jos kiroamista kysytään, niin kyllä minä siinä puoliani pidän.

(Menee.)

HERRA TOPIAS. Mutta kyllä minä en tätä kirjettä hänelle anna; sillä, käytöksestään päättäen, tuo herraspoika on älykäs ja hyvin kasvatettu; toimi, johon hänen herransa häntä käyttää sisareni tyttären luona, todistaa sekin sitä; siis tämä kirje, joka on niin tavattoman mieletön, ei herättäisi nuorukaisessa vähääkään pelkoa; hän huomaisi pian, että se on pölkkypäästä lähtenyt. Mutta minä teen vaatiman suusanalla, pidän suurta melua Kälppäisen urhoollisuudesta ja saatan niin tuolle herraspojalle -- joka on kyllin nuori uskoteltavaksi -- mitä pelottavimman käsityksen hänen vimmastaan, taidostaan, raivostaan ja väkivaltaisuudestaan. Tämä heitä kumpaakin niin säikähdyttää, että tulevat tappamaan toisiaan katseillaan niinkuin basiliskit.

FABIO. Tuossa hän tulee sisarenne tyttären kanssa. Syrjään, kunnes hän on sanonut jäähyväiset, ja sitten heti hänen jälkeensä!

HERRA TOPIAS. Minä sill'aikaa tuumin oikein pöyristyttävää vaatimapuhetta.

(Herra Topias Räihä, Fabio ja Maria menevät.) (Olivia ja Viola tulevat.)

OLIVIA. Jo sanoin liikaa kivisydämmelle, Paljastain maltitonna kunniani. Sisäinen ääni tätä vikaa moittii, Mut vika tuo niin valtavan on vahva, Ett' ihan ilkkuilee vaan moittehille.

VIOLA. Mut sama, kuin on teidän mielenkiihkon, On minun valtiaani tuskan laita.

OLIVIA. Kas, tässä kalleus: kuvani on siinä; Se ottakaa, se teit' ei kielin häiri. Mut pyydän: tulkaa jälleen huomenna. Mit' anoisitte, jota kieltäisin ma, Jos kunniani vaan ei sitä kiellä?

VIOLA. Vain yhtä: sydäntänne herralleni.

OLIVIA. Kuin voin sen kunnialla hälle antaa, Mink' annoin teille?

VIOLA. Takaisin sen annan.

OLIVIA. Huomenna siis. Hyvästi! Jos noin soma On kiusaaja, niin olen hornan oma.

(Menee.) (Herra Topias Räihä ja Fabio palajavat.)

HERRA TOPIAS. Hyvää päivää, nuori herra!

VIOLA. Jumal' antakoon, herra!

HERRA TOPIAS. Mitä sinulla aseita on, ota ne käsille; mitä laatua loukkaukset ovat, joita olet hänelle tehnyt, sitä en tiedä; mutta väijyjäsi, kiukkuisena, verenhimoisena kuin metsäkoira, odottaa sinua puutarhan kolkassa. Miekkasi maalle! Varustaudu nopeasti, sillä ahdistajasi on sukkela, taitava ja murhallinen.

VIOLA. Erehdytte, herra hyvä; olen varma, ettei kukaan ihminen ole minun kanssani riidassa. Muistoni on täysin puhdas, sitä ei himmennä aavistuskaan vääryydestä, jota olisin kellekään ihmiselle tehnyt.

HERRA TOPIAS. Heti saatte toista kokea, uskokaa pois. Siis jos vähääkään panette arvoa hengellenne, niin olkaa varullanne, sillä vastustajassanne on kaikki, mitä nuoruus, voima, taito ja vimma voi miehessä matkaan saada.

VIOLA. Suvaitkaa sanoa, herra, kuka hän on.

HERRA TOPIAS. Ritari, siksi lyöty lovettomin miekoin pehmeällä nukkamatolla;[10] mutta hän on oikea piru kahdenottelussa; ruumiita ja sieluja on hän erottanut kolme kappaletta, ja hänen raivonsa on tällä haavaa niin leppymätön, ettei muu häntä hyvitä kuin kuolemantuska ja hautaus. "Pilkkaan tai silkkaan!" se on hänen tunnussanansa; "sinä tai minä!"

VIOLA. Käännyn takaisin taloon ja pyydän turvaa armolliselta neidiltä; en ole mikään miekkamies. Olen kuullut puhuttavan sellaisista ihmisistä, jotka ehdoin tahdoin hakevat riitaa muiden kanssa, koetellakseen näiden miehuutta; kenties tämäkin on sitä lajia.

HERRA TOPIAS. Ei, herraseni; hänen vihansa johtuu oikeutetusta loukkauksesta; siis eteenpäin vaan ja tehkää hänelle mieliksi. Palata tuohon taloon ette saa muulla ehdolla, kuin että minun kanssani sovitte siitä, mistä yhtä turvallisesti voisitte sopia hänen kanssaan. Siis eteenpäin, tai pamppu tupesta maalle ihan paljaana! Sillä tapella teidän pitää, se on vissi; tai vannon, ett'ette ikipäivinä kanna miekkaa kupeellanne.

VIOLA. Tämä on yhtä säädytöntä kuin kummallista. Olkaa hyvä, osoittakaa minulle sen verran kohteliaisuutta, että kysytte tuolta ritarilta, millä olen häntä loukannut; se on varmaankin tapahtunut varomattomuudesta eikä ehdoin tahdoin.

HERRA TOPIAS. Sen kyllä teen. Signor Fabio, jääkää tänne tämän herran seuraksi, kunnes palajan.

(Menee.)

VIOLA. Hyvä herra, suokaa minun kysyä, tiedättekö mitään tästä asiasta.

FABIO. Tiedän, että ritari on teihin ihan silmittömästi vihastunut, vaan en mitään sen lähempää.

VIOLA. Suvaitkaa sanoa, minkälainen mies se on.

FABIO. Hänen ulkomuotonsa ei vähääkään ilmaise sitä ihmeteltävää urhoollisuutta, josta epäilemättä itse saatte pian näytteen nähdä. Hän on todellakin taitavin, verenhimoisin ja vaarallisin vastustaja, minkä olisitte voinut koko Illyriasta löytää. Tahdotteko mennä häntä vastaan? Koetan rakentaa sovintoa välillenne, jos voin.

VIOLA. Olisin teille siitä suuresti kiitollinen. Minä puolestani olen mieluummin tekemisissä pappisherran kuin miekkaherran kanssa. En välitä siitä, miten suureksi miehuuttani arvataan.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Katu Olivian puutarhan edustalla. (Herra Topias Räihä ja herra Antreas Kälppäinen tulevat.)

HERRA TOPIAS. Niin, hyvä ystävä, se on oikein pirunmoinen vekara, oikein raivotar mieheksi. Koetin häntä vastaan miekkaa, tuppea ja kaikkea, mutta hän töytäsi minuun sellaisella helvetinmoisella vauhdilla, että oli työtä päästä pakoon; ja kun on iskusi torjunut, maksaa hän ne takaisin yhtä varmasti, kuin jalkasi tapaa maata astuessasi. Sanovat, että hän on ollut miekkailunopettajana Isossa Turkissa.

HERRA ANTREAS. Minä en, hitto olkoon, tappele hänen kanssaan.

HERRA TOPIAS. Niin, mutta häntä ei saa mitenkään leppymään; Fabio tuolla voi tuskin häntä pidättää.

HERRA ANTREAS. Lempo soikoon! Jos olisin tiennyt, että hän on urhoollinen ja niin taitava miekkamies, niin olisin ennen antanut hänen mennä hitolle, kuin miekkasille häntä vaatinut. Koettakaa saada hänet jättämään asia sikseen, niin lupaan teille harmoni, pikku Pekan.

HERRA TOPIAS. Esitän hänelle asian. Pysy tässä; näytä rohkeata naamaa. (Syrjään.) Tämä kyllä päättyy ilman sielun hukkaa. Totta toisen kerran, hevostasi minä kannustan yhtä hyvin kuin sinuakin.

(Fabio ja Viola tulevat.)

(Fabiolle.) Sain häneltä hevosen riidan sovittajaisiksi. Olen luulotellut hänelle, että poika on oikea perhana.

FABIO (herra Topiakselle). Ja tällä on yhtä kauheat luulot hänestä; hän vapisee ja on kalpea, ikäänkuin karhu olisi kintereillä.

HERRA TOPIAS (Violalle). Tässä ei ole apua, herraseni; hän tahtoo tapella, kun on sen vannonut. Mutta, totta sanoakseni, hän on likemmin tätä juttua miettinyt ja huomaa, että siitä nyt tuskin kannattaa puhua. Siis, miekka maalle, että hän saisi valassaan pysyä; hän vakuuttaa, ettei hän teille mitään vahinkoa tee.

VIOLA (syrjään). Jumal' auttakoon minua! Vähällä on, ett'en sano heille, kuinka paljon miehestä puutun.

FABIO. Vetäykää pois, jos näette hänen raivostuvan.

HERRA TOPIAS. Tule, Antreas, tässä ei ole apua; tämä nuori herra tahtoo kunniansa tähden otella kanssasi; hän ei voi sitä kaksintaistelun sääntöjen mukaan välttää, mutta hän ei sinulle mitään vahinkoa tee, sen hän on minulle luvannut, niin totta kuin on aatelismies ja soturi. Toimeen siis vaan!

HERRA ANTREAS. Jumala suokoon, että hän pysyisi sanassaan!

(Paljastaa miekkansa.)

VIOLA. Tää tahtoani vastaan on, sen vannon.

(Paljastaa miekkansa.) (Antonio tulee.)

ANTONIO. Pois miekkanne! Jos loukannut on teitä Tää nuori mies, niin minä siitä vastaan; Jos häntä te, niin vastatkaa te mulle.

(Paljastaa miekkansa.)

HERRA TOPIAS. Te, herra? Ken te sitten olette?

ANTONIO. Mies, joka lempens' eteen enemp' uhraa Kuin mitä teidän kuullen kerskaileepi.

HERRA TOPIAS. Täss' olen, tapella jos haluatte.

(Paljastaa miekkansa.)

FABIO. Seis, herra Topias! Tässä tulee oikeudenpalvelijoita.

HERRA TOPIAS. Kyllä vielä teille näytän.

VIOLA (herra Antreakaelle). Olkaa hyvä, miekkanne tuppeen, jos suvaitsette.

HERRA ANTREAS. Totisesti teenkin sen, herraseni; ja mitä lupaukseeni tulee, niin sanassani pysyn. Se kantaa kevyesti ja on helläsuinen.

(Kaksi oikeudenpalvelijaa tulee.)

1:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Tuoss' on se mies; tee virkasi.

2:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Orsinon herttuan käskystä, Antonio, Vangitsen teidät.

ANTONIO. Erehdytte, herra.

1:NEN OIKEUDENPALVELIJA. En vähääkään; ma hyvin teidät tunnen, Vaikk'ei nyt teillä reuhkaa ole päässä. -- Pois vaan! Hän tietää, että hänet tunnen.

ANTONIO. Totella täytyy. -- (Violalle.) Tään nyt siitä sain, Kun etsin teitä. Vaan ei auta mikään, Tää kestää täytyy mun. Nyt mitä teette? Mun pakko teilt' on pyytää kukkaroni. Enemmän se mua vaivaa, ett'en teitä Nyt auttaa voi, kuin että itse kärsin. Te hämmästytte; mutta huolet' olkaa.

2:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Pois matkaan, herra.

ANTONIO. Mun täytyy saada osa rahoistani.

VIOLA. Rahoista, herra? Mistä rahoista? Hyvyydestä, jot' osoititte mulle, Ja nykyist' ahtauttanne säälien, Vähistä varoistani teille antaa Voin pienen lainan; paljo mull' ei ole, Mut pannaan tasajakoon varat kaikki; Kas, tuossa puolet.

ANTONIO. Kiellättekö minut? Kuin? Töillänikö imartaa mun täytyy? Oi, älkää kurjuuttani kiusatko, Jott'ei niin halpaan tekoon se mua saata, Ett' alan huomauttaa, mitä hyvää Min' olen teille tehnyt.

VIOLA. Sit' en tunne, En tunne ääntänne, en kasvojanne. Enemmän vihaan kiittämättömyyttä Kuin valheen ylpeyttä, viinan korskaa Tai muuta pahetta, jonk' inha myrkky Veremme heikon valtaa.

ANTONIO. Taivaan taatto!

2:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Pois matkaan, herra!

ANTONIO. Yksi sana vielä! Tuon nuorukaisen, jonka tässä näette, Puoleksi surman kidasta ma kiskoin Ja lemmen pyhyydellä häntä vaalin; Ja tuota kuvaa, joka ihaninta Lupaavan näytti, minä jumaloitsin.

1:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Se meit' ei koske. Aika joutuu. Matkaan!

ANTONIO. Mut voi, kuin halvaks muuttui jumalani! Häväisit hyvän muotosi, Sebastian. Luonnoss' ei tahraa, sen vain sydän tuo, Ei rumaa muu kuin minkä häijyys luo. Hyve on kaunis; pahe kaunisteltu Vain tyhjä arkku, päältä kirjaeltu.

1:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Mies hulluilee: pois matkaan! Tulkaa, herra.

ANTONIO. Mukaanne tulen.

(Oikeudenpalvelijat ja Antonio menevät.)

VIOLA. Niin sanat hältä virtaa kiihkeinä, Ett' itseensä hän uskoo; niin en minä. Toteudu luulo, että minua Pitävät, kallis veikko, sinuna!

HERRA TOPIAS. Tänne, ritari! Tänne, Fabio! Nyt lyömme tuumamme yhteen ja keksimme jonkin viisaan neuvon.

VIOLA. "Sebastian" hän sanoi; veljen kuvan Ma tunnen peilistäni heijastuvan; Mun kaltaiseni olikin hän vainen, Ja tapa, puku, käytös samanlainen. Vain häntä matkin. Näin jos on, niin myrsky Suloinen on, ja maire meren tyrsky.

(Menee.)

HERRA TOPIAS. Oikein kunniaton raukka ja pelkurimpi kuin jänis! Hänen kunniattomuutensa näkyy siinä, että hän hädässä näin hylkää ystävänsä ja kieltää hänet; ja hänen pelkuruudestaan kysy Fabiolta.

FABIO. Pelkuri, hurskas pelkuri, jumalisuuteen asti pelkuri!

HERRA ANTREAS. Juoksen, piru olkoon, hänen jälkeensä ja pieksen hänet.

HERRA TOPIAS. Tee se, pukkaa häntä aimo lailla, vaan pamppua älä paljasta.

HERRA ANTREAS. Vai en sitä tekisi!

(Menee.)

FABIO. Mennään katsomaan, miten tämä päättyy.

HERRA TOPIAS. Panen vetoa vaikka mitä, että siitä ei tule mitään.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu Olivian asunnon edustalla. (Sebastian ja narri tulevat.)

NARRI. Aiotteko luulotella minulle, että en olekaan lähetetty noutamaan teitä?

SEBASTIAN. No niin, no niin, sin' olet hupsu mies, Sinusta tahdon päästä.

NARRI. Hyvinpä teeskentelette, totta tosiaankin. En, minä en tunne teitä, eikä ole neiti minua lähettänyt pyytämään teitä hänen puheilleen, eikä ole myöskään nimenne herra Cesari, eikä ole tämä nokka minun nokkani, ei! Ei mikään ole sitä, mitä se on.

SEBASTIAN. Hupsuuttas toisillen voit kaupitella; Et tunne sinä minua.

NARRI. Kaupitella hupsuuttani! Hän on kuullut tuota sanaa käytettävän suuresta miehestä ja sovelluttaa sitä nyt narriin. Kaupitella hupsuuttani! Varonpa, että tuo suuri kolho, maailma, lopulta rupeaa teikariksi. Mutta olehan nyt hyvä ja hellitä tuota oikkujesi vyötä ja sano, mitä minun tulee kaupitella arvoisalle neidille. Kaupittelenko, että sinä tulet?

SEBASTIAN. Pois minusta! Pois, hupsu narrinparta! Kas, tuossa rovon saat! Jos vielä viivyt, Niin ehkä tulee palkka huonompi.

NARRI. Totta totisesti, teillä on aulis käsi! -- Tuollaiset viisaat miehet, jotka antavat rovon narreille, hankkivat itselleen hyvän maineen neljäntoista-vuotisten puuhain perästä.

(Herra Antreas tulee.)

HERRA ANTREAS. Kas vaan, herraseni, vihdoinkin teidät tapaan. Tuossa saatte!

(Lyö Sebastiania.)

SEBASTIAN. Ja tuossa sinä saat, ja tuossa, tuossa! Tääll' onko kaikki hulluja?

(Pieksee herra Antreasta.) (Herra Topias ja Fabio tulevat.)

HERRA TOPIAS. Seis, herraseni, tai paiskaan pamppunne katon yli.

NARRI. Tämän menen kertomaan armolliselle neidille oiti. Minä en vaan tahtoisi olla yhdenkään teidän nahoissanne, en kahdesta pennistä.

(Menee.)

HERRA TOPIAS. Seis, herra, hiljaa!

HERRA ANTREAS. Älähän, päästä hänet! Minä aion toisella tapaa häntä kuranssata: haastan hänet oikeuteen tappelusta, jos täällä Illyriassa on mitään oikeutta olemassa. Vaikka itse ensin häntä löinkin, niin mitä siitä.

SEBASTIAN. Pois kätenne!

HERRA TOPIAS. No, no, herraseni; en aio teitä niinkään päästää. Kas niin, nuori solttu, miekka tuppeen vaan! Teissä on nenää, huomaan. Kas niin!

SEBASTIAN. Mun täytyy päästä. Mitä nyt sä aiot? Jos vielä mua kiusaat, vedä miekkas.

(Paljastaa miekkansa.)

HERRA TOPIAS. Mitä? Mitä? No, sitten kai minun täytynee laskea luoti tai pari tuota sinun hävytöntä vertasi.

(Paljastaa miekkansa.) (Olivia tulee.)

OLIVIA. Seis, Topi, seis, jos henki sulle rakas!

HERRA TOPIAS. Neitikö?

OLIVIA. Samaako yhä? Kiittämätön kurja! Omasi olet vuoristoon ja luoliin, Miss' outoja on tavat. Mene täältä! -- Cesario hyvä, älä pahastu! -- Pois, raakalainen! (Herra Topias, herra Antreas ja Fabio menevät.) Jalo ystävä, Sua äly ohjatkohon, eikä viha, Näin säädyttömäss' ilkihyökkäyksessa Rauhaasi vastaan. Lähde kanssani; Kun kuulet, kuinka monta tyhjää juonta Kutonut on tuo pauhaaja, niin tälle Hymyilet vaan. Sun täytyy mukaan tulla, Et kieltää saa. Kirottu miesi tää, Sun sydänmailtani kun säikyttää!

SEBASTIAN. Mist' ompi tuuli? Minne virta vie? Tai olen hullu, tai tää unta lie. Ajuni Letheen, mielihaave, paina! Jos tää on unta, kestäköön sit' aina!

OLIVIA. Tulehan! Antaudu mun johtooni.

SEBASTIAN. Halusta, neiti.

OLIVIA. Nyt ja ijäti!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone Olivian talossa. (Maria ja narri tulevat.)

MARIA. Kas niin, ota tämä kaapu yllesi ja tämä parta; uskottele häntä, että olet pastori Tapas. Tee joutua! Kutsun sill'aikaa herra Topiaksen tänne.

(Menee.)

NARRI. No niin, mitäs muuta, kuin puen tämän ylleni teeskennelläkseni siinä, ja soisinpa, että olisin minä ensimmäinen, joka tämmöisessä kaavussa on teeskennellyt. En ole kyllin pitkä, voidakseni arvokkaasti toimittaa virkaani, enkä tarpeeksi laiha, näyttääkseni oikealta lukumieheltä, mutta käydä kunniallisesta miehestä ja kelpo talonpitäjästä on yhtä hyvä kuin käydä vakaasta miehestä ja suuresta oppineesta. Vaan, tuossapa tulevat virkaveljet.

(Herra Topias Räihä ja Maria tulevat.)

HERRA TOPIAS. Jumal' antakoon hyvää päivää, herra pastori!