Chapter 3

FABIO. Tulen, tulen. Jos annan yhtäkään hiukkaa tästä huvista hukkaan mennä, niin saatte minut melankoliassa kuoliaaksi paistaa.

HERRA TOPIAS. Etkö iloaisi nähdessäsi tuota itaraa sakramenskatun kanaljaa nolattuna ja häpeissään?

FABIO. Oikeinpa riemahtelisin, ystävä; tiedättehän, että hän kerran saattoi minut emäntäneitini epäsuosioon pienen karhunhärnyyn takia.

HERRA TOPIAS. Hänen harmikseen vielä kerran härnäämme karhun esiin, ja silloin häntä hypittelemme sinermille ja mustelmille. Eikö niin, herra Antreas?

HERRA ANTREAS. Sen teemme, jumaliste teemmekin.

(Maria tulee.)

HERRA TOPIAS. Tässä tulee se pikku veitikka. -- No, mitä kuuluu, kultanuppuseni?

MARIA. Menkää kaikki kolme tuonne pensasaidan taa. Malvolio tulee alas tätä tietä. Hän on puolen tuntia seisonut tuolla auringossa ja opettanut keikailutemppuja omalle varjollensa. Kaiken naurettavan nimessä, tarkatkaa häntä; sillä tiedän, että tämä kirje tekee hänestä miettiväisen pöllön. Hiljaa, pyhän ilvehen nimessä! (Miehet piiloutuvat.) Makaa sinä tässä, (Heittää kirjeen maahan.) sillä tuossa tulee mullo, joka on kutkulla pyydettävä.

(Menee.) (Malvolio tulee.)

MALVOLIO. Sulaa onnea, kaikki sulaa onnea! Maria kerran minulle kertoi, että neiti on minuun mieltynyt, ja itse olen kuullut hänen sanovan senkin, että, jos hän kehenkään ihastuisi, niin minun näköiseni mies se olla pitää. Sitä paitse hän minua kohtelee suuremmalla kunnioituksella kuin ketään muuta käskyläistään. Mitä pitää minun tästä arvella?

HERRA TOPIAS. Tuota itseluuloista lurjusta!

FABIO. Vaiti, vaiti! Mietiskely tekee hänestä oivan kalkkunakukon. Kas, kuinka hän rehentelee; siivet harallaan!

HERRA ANTREAS. Tuli ja leimaus! Tekisipä mieli sukia selkään sitä lurjusta.

HERRA TOPIAS. Vaiti, sanon minä.

MALVOLIO. Kreivi Malvolio, --

HERRA TOPIAS. Senkin koira!

HERRA ANTREAS. Ammu hänet, ammu hänet!

HERRA TOPIAS. Hiljaa, hiljaa!

MALVOLIO. Onhan semmoista ennenkin nähty: hänen armonsa vapaaherratar meni naimisiin kamaripalvelijansa kanssa.

HERRA ANTREAS. Hyi, senkin Jesebel!

HERRA TOPIAS. Hiljaa! Nyt hän syvältyy oikein; nähkääs, kuinka mielikuvitus häntä pöyhistyttää!

MALVOLIO. Kun näin olen ollut kolme kuukautta naimisissa ja istun korutuolissani, --

HERRA TOPIAS. Jousi mulle, että ammun häntä silmään!

MALVOLIO. -- huudan palvelijani ympärilleni ja kääriydyn kukitettuun samettitakkiini, noustuani suoraa päätä sohvastani, johon olen jättänyt Olivian nukkumaan --

HERRA TOPIAS. Tulta ja tulikiveä!

FABIO. Hiljaa, hiljaa!

MALVOLIO. -- ja sitten otan tuollaisen ylhäisen katsannon; ja kun olen heitä miettiväisenä silmilläni mitellyt, ja huomauttanut heille, että tunnen asemani ja että hekin tuntekoot omansa, niin kysyn Topias-serkkua.

HERRA TOPIAS. Puntit ja käsiraudat!

FABIO. Vaiti, vaiti! Kuulkaa, kuulkaa!

MALVOLIO. Seitsemän miehistäni rientää alamaisella kiireellä häntä noutamaan. Minä sill'aikaa rypistelen kulmiani, ja, kenties, vedän kelloani, tai hypistelen kallista sormustani. Topias lähestyy, ja tekee tuossa kumarruksensa --

HERRA TOPIAS. Saako tuollainen mies elää?

FABIO. Vaiti nyt, vaikka suustanne sanat valjakoilla kiskottaisiin.

MALVOLIO. Ojennan hälle käteni näin, laimentaen ystävällistä hymyäni tuimalla nuhdekatseella, --

HERRA TOPIAS. Ja eikö Topias sivalla teitä vasten suuta? Häh?

MALVOLIO. Sanoen näin: "Topias serkku, koska onni on minut sisarenne tyttäreen liittänyt, niin suonette minulle oikeuden muistuttaa teitä" --

HERRA TOPIAS. Mitä? mitä?

MALVOLIO. "Teidän täytyy heittää tuo juominen."

HERRA TOPIAS. Huuti, rumppi!

FABIO. Hiljaa siinä, muuten taitamme juoneltamme niskat.

MALVOLIO. "Sitä paitse kulutatte kallista aikaanne erään hupsumaisen herran seurassa" --

HERRA ANTREAS. Tarkoittaa minua, uskokaa pois.

MALVOLIO. "Erään herra Antreaksen" --

HERRA ANTREAS. Tiesinhän sen, että hän minua tarkoitti: moni sanoo minua hupsuksi.

MALVOLIO (huomaa kirjeen). Mitä tällä lienee virkaa?

FABIO. Nyt on kurppa likellä ansaa.

HERRA TOPIAS. Hiljaa, hiljaa! Pilan hengetär neuvokoon häntä lukemaan ääneen!

MALVOLIO (ottaen maasta kirjeen). Emäntäneitini käsialaa, niin totta kuin elän! Nuo on hänen T:nsä, hänen L:nsä, hänen Y:nsä, ja ihan tuollainen on hänen iso M:nsä. Hänen käsialaansa, siitä ei epäilystäkään.

HERRA ANTREAS. Hänen teensä, hänen ällänsä, hänen yynsä; mitä se on?

MALVOLIO (lukee). "Tuntemattomalle lemmitylle, tämä, ynnä hellät terveiset." Aivan hänen tapaansa! -- Luvallasi, sinettivaha! -- Vaiti! -- Ja sinetissä hänen Lucretiansa, jolla hän aina lukitsee kirjeensä: se on hänen! Kenelle tuo lienee?

FABIO. Se kietoo hänet suolineen, sorkkineen.

MALVOLIO (lukee).

"Olen kiintynyt; Mut kenehen? Suu kiinni nyt: Sit' en sano, en."

"Sit' en sano, en." Entä sitten? Toista värsymittaa! -- "Sit' en sano, en." -- Entä, jos se olisit sinä, Malvolio!

HERRA TOPIAS. Hirteen, senkin mäyrä!

MALVOLIO (lukee).

"Ma käsken, ketä lemmitsen; Mut vait'olo, kuin Lucretian kalpa, Lävistää multa sydämmen. M. O. A. I., olenko halpa?"

FABIO. Pomppaileva arvoitus!

HERRA TOPIAS. Oiva tyttöletukka, sen minä sanon!

MALVOLIO. M. O. A. I., olenko halpa? -- Ei, mutta alku, -- annappas olla, annappas olla!

FABIO. Minkä myrkkykeitoksen hän on laittanut hänelle!

HERRA TOPIAS. Ja mitä vauhtia haukka siihen iskee!

MALVOLIO. "Ma käsken, ketä lemmitsen." Niin, hän käskee minua; minä olen hänen käskyläisensä; hän on emäntäni. Tämähän on selvää tavalliselle järjelle; siinä ei mitään vaikeutta. -- Mutta loppu? Mitä merkitsevät nuo kirjaimet? Jospa voisin ne jollakin tavalla sovittaa itseeni. -- Hiljaa! -- M. O. A. I.

HERRA TOPIAS. A, niin, vainustappas vaan! Nyt hän on jäljillä.

FABIO. Hurtta haukahtaa, niinkuin se vainuisi kettua.

MALVOLIO. M, -- Malvolio! -- M, -- niin, sillähän nimeni alkaa.

FABIO. Enkö arvannut, että hän jäljille pääsisi? Sillä hurtalla on erinomaiset haistimet.

MALVOLIO. M, -- mutta seuraava ei pidä yhtä; se ei kestä koetusta. A:n pitäisi seurata, mutta siinä on O.

FABIO. Ja O, se on loppu, toivon ma.

HERRA TOPIAS. Niin, taikka minä häntä pieksän, siksi että hän huutaa: O!

MALVOLIO. Ja sitten vasta tulee I.

FABIO. Niin, vaikka pitkä I vastaan tulisi, et sitä tuntisi.

MALVOLIO. M. O. A. I. -- tämä ei ole niin selvää kuin edellinen; kuitenkin, jos sitä vähän pitelee, niin antaa se myöten; sillä kaikki nämä kirjaimet ovat minun nimessäni. Vait! Tässä tulee suorasanaista. -- (Lukee.)

"Jos tämä joutuu käsiisi, niin tuumi. Tähtien määräyksestä minä olen sinua ylempi; vaan älä pelkää suuruutta. Toiset ovat syntyneet suuruuteen, toiset hankkivat suuruuden ja toisille suuruus tyrkytetään. Kohtalosi käsi sinulle avautuu, tartu siihen verin, hengin. Ja, tottuaksesi siihen, mikä sinua odottaa, luo päältäsi nöyrä verhosi ja muuta nahkaa. Ole ynseä sukulaiselle, äkeä palvelijoille, anna kielesi kajahutella valtioviisautta; tavoittele ominaista käytöstapaa. Sitä neuvoo hän, joka sinun tähtesi huokailee. Muista, kuka kehui sinun keltaisia sukkiasi ja aina halusi nähdä sinut polukset ristissä. Muista, sanon minä. Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse vaan tahdot; jos et, niin ole ijäti käskyläinen, palvelijain toveri ja kelvoton koskettelemaan onnettaren sormenpäitä. Hyvästi! Hän, joka tahtoo kanssasi vallanalaisuutta vaihtaa, onnellisesti onneton."

Päivän valo ja avara lakeus ei ole kuultavampi. Tämä on ilmeistä. Tahdon ruveta kopeaksi, lukea valtiollisia kirjoja, nolata herra Topiasta ja huuhtoa päältäni kaikki alhaiset tuttavuudet, olla nipistä näppiin se oikea mies. En ole mikään narri, että antaisin mielikuvituksen koiritella kanssani, sillä kaikki merkit johtavat siihen, että neitini rakastaa minua. Tässä taannoin hän ylisteli keltaisia sukkiani ja kiitteli ristipoluksiani; ja nyt hän itse ilmenee rakkaudelleni ja oikein käskemällä vaatii minua näin pukeutumaan hänen mielikseen. Kiitän tähtiäni, olen onnellinen. Tahdon tulla umpimieliseksi, ruveta kopeaksi, käydä keltaisissa sukissa, polukset ristissä, ja niin pian kuin suinkin mahdollista. Jupiter ja tähteni olkoot kiitetyt! -- Mutta tässä on vielä jälkilisäys. (Lukee.)

"Et saata olla tietämättä, kuka olen. Jos suosittelet lempeäni, niin ilmaise se hymyssäsi; hymysi suuresti sinua kaunistaa; siis minun läsnä ollessani hymyile aina, sitä rukoilen, rakas kultaseni."

-- Jupiter, sinua kiitän! -- Hymyillä tahdon; kaikki tahdon tehdä, mitä sinä minulta pyydät.

(Menee.)

FABIO. Osuuttani tässä pilassa en vaihtaisi pois, vaikka saisin tuhansiin menevän vuosieläkkeen isolta Mogulilta.

HERRA TOPIAS. Minä tästä tepposesta tuon naikkosen vaikka naisin.

HERRA ANTREAS. Niin minäkin.

HERRA TOPIAS. Enkä muita myötäjäisiä vaatisi kuin toisen samanlaisen tepposen.

HERRA ANTREAS. En minäkään muuta.

FABIO. Tuossa tulee se sievä tulkunpyytäjä.

(Maria palajaa.)

HERRA TOPIAS. Tahdotko laskea jalkasi minun niskalleni.

HERRA ANTREAS. Niin, taikka minun?

HERRA TOPIAS. Tahdotko, että huijaan pois vapauteni lautapelissä ja rupean orjaksesi?

HERRA ANTREAS. Niin tosiaankin, taikka että minä?

HERRA TOPIAS. Sinä olet hänet sellaiseen uneen heijannut, että hänen täytyy tulla hulluksi, kun hän unestaan virkoo.

MARIA. Ei, mutta tottako? Vaikuttiko se häneen?

HERRA TOPIAS. Niinkuin paloviina lastenämmään.

MARIA. Jos nyt tahdotte nähdä pilan tulokset, niin tarkatkaa hänen ensi esiintymistään armollisen neidin luona. Hän tulee hänen tykönsä keltaisissa sukissa, jota väriä neiti inhoo, ja polukset ristissä, jota tapaa hän ei voi sietää; ja sitten hän hänelle hymyilee, joka niin vähän soveltuu neidin mielialaan, -- hän kun, näet, on raskasmielisyyteen heittäytynyt -- että mies sillä aivan tekee itsensä halveksittavaksi. Jos tahdotte tuota nähdä, niin tulkaa mukaani.

HERRA TOPIAS. Tulen vaikka Tartaruksen oville asti, sinä senkin pirunkurinen veitikka.

HERRA ANTREAS. Minä kanssa.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Olivian puisto. (Viola tulee ja narri, rumpu kädessä.)

VIOLA. Jumala siunatkoon, ystävä, sinua ja soittoasi! Elätkö sinä rummullasi?[8]

NARRI. En, herra, minä elän kirkolla.

VIOLA. Oletko kirkonvartija?

NARRI. En, sitä en ole; elän kirkolla, sillä elän siellä, missä asun, ja asun kirkolla.

VIOLA. Voisit yhtä hyvin sanoa, että kuningas elää kerjutytön luona, jos kerjutyttö asuu kuninkaan lähellä, tai että kirkko on rumpusi luona, jos rumpusi on kirkon luona.

NARRI. Oikein osattu, herraseni. -- Kas vaan tätä aikaa! Älyniekalle on sananparsi vain vuohennahkainen kinnas; tuota pikaa on nurja puoli käännetty päällepäin.

VIOLA. Aivan oikein: jotka kevyesti leikkivät sanoilla, voivat tuota pikaa tulla kevytmielisiksi.

NARRI. Sen vuoksi toivoisin, ett'ei sisarelleni olisi pantu nimeä.

VIOLA. Miksi niin, ystävä?

NARRI. Nähkääs, herraseni, hänen nimensä on sana, ja jos sillä sanalla leikkii, voisi sisareni tulla kevytmieliseksi. Mutta, totta puhuen, sanat ovat aika hunsvotteja, sittenkuin velkakirjat ovat niiltä kunnian vieneet.

VIOLA. Syysi, ystävä?

NARRI. Toden totta, syytä en voi sanoa ilman sanoja; ja sanat ovat nyt tulleet niin petollisiksi, että niille ei voi syytä perustaa.

VIOLA. Lyönpä vetoa, että olet iloinen vekkuli, joka et huoli mistään.

NARRI. En niinkään, herraseni; huolin minä sentään jostakin; mutta, kunniani kautta, teistä en huoli; jos se on samaa kuin ett'en huoli mistään, niin soisin, että se tekisi teidät näkymättömäksi.

VIOLA. Etkö sinä ole neiti Olivian narri?

NARRI. En suinkaan, herraseni; neiti Olivialla ei ole mitään narriutta; hän ei aio narria pitää ennen, kuin joutuu naimisiin; ja narrit ovat aviomiehiin verraten mitä kilohailit silliin: aviomiehet ovat isompia. En ole oikeastaan hänen narrinsa, vaan hänen sanansuolijansa.

VIOLA. Näin sinut äskettäin herttua Orsinon luona.

NARRI. Narrius, herraseni, kiertää maailmaa niinkuin aurinko; se loistaa kaikkialla. Minua surettaisi, herraseni, jos narri ei olisi yhtä usein teidän herranne kuin minun neitini luona. Luulenpa, että näin teidän viisautenne siellä.

VIOLA. Jos aiot minua pilkkanasi pitää, niin ei ole minulla enää mitään sinulle sanottavaa. Tuossa sinulle roponen!

NARRI. Jahka Jupiterilla vast'edes on karvoja liikenemään, niin antakoon hän sinulle parran.

VIOLA. Totta puhuen, melkeinpä sitä himoitsenkin, vaikk'en kuitenkaan omaan poskeeni. Onko neitisi kotona?

NARRI (osoittaen rahoja). Eiköhän nämä voisi parittaisina lisääntyä?

VIOLA. Kyllä, kun ne pannaan yhteen ja pidetään liikkeessä.

NARRI. Tahtoisin olla Pindarus, Phrygian herra, ja naittaa Cressidan tälle Troilukselle.

VIOLA. Ymmärrän, herraseni: te kerjäätte hyvin.

NARRI. Ei ole, luullakseni, suuri asia kerjätä vain kerjäläistä: Cressida oli kerjäläinen. Neitini on kotona, herraseni. Ilmoitan hänelle, mistä tulette; kuka olette ja mitä tahdotte, se menee yli minun napakorkeuteni, sanoisin: näköpiirini, mutta se sana on liiaksi kulunut.

(Menee.)

VIOLA. Tuo mies on kyllin viisas narrin toimeen; Älyttä sit' ei virkaa hyvin tehdä: Ivattavien luonne täytyy tietää, Ajoista, henkilöistä ottaa vaari, Ja iskeä kuin haukka joka sulkaan, Mik' osuu silmiin. Ammattia on se Ja yhtä työlästä kuin viisaan taito. Näet, narri, jok' on viisas, hyödyttää, Mut viisas, jok' on narri, säälittää.

(Herra Topias ja herra Antreas tulevat.)

HERRA TOPIAS. Hyvää päivää, hyvä herra!

VIOLA. Jumal' antakoon, hyvä herra!

HERRA ANTREAS. _Dieu vous garde, monsieur_.

VIOLA. _Et vous aussi, votre serviteur_.

HERRA ANTREAS. Toivottavasti sitä olette, niinkuin minäkin teidän.

HERRA TOPIAS. Aiotteko käydä talossa? Sisareni tytär pyytää teitä astumaan sisään, jos teillä on hänelle asiaa.

VIOLA. Olen häneen velvoitettu; tarkoitan: velvoitettu käymään hänen luonaan.

HERRA TOPIAS. Velkokaa siis koipianne, herraseni; pankaa ne liikkeeseen.

VIOLA. Koipeni ymmärtävät minua paremmin kuin minä ymmärrän, mitä sillä tarkoitatte, että käskette minua velkomaan koipiani.

HERRA TOPIAS. Tarkoitan, että menkää, astukaa sisään;

VIOLA. Ja minä vastaan siten, että menen ja astun sisään. Mutta meidät ennätetään.

(Olivia ja Maria tulevat.)

Ihanin, viehättävin neiti, taivaasta tuoksuja sadelkoon teidän päällenne!

HERRA ANTREAS. Tuo poika se on aimo hovimies. "Tuoksuja sadelkoon!" Hyvä.

VIOLA. Toimeni ei ole muiden kuultavaksi, neiti, kuin teidän alttiin ja alentuvan korvanne.

HERRA ANTREAS. "Tuoksuja! Altis! Alentuva!" -- Kaikki kolme on tähdelle pantavat.

OLIVIA. Sulkekaa puutarhan veräjä ja jättäkää minut häntä kuulemaan.

(Herra Topias, herra Antreas ja Maria menevät.)

Kätenne, herraseni!

VIOLA. Alati nöyrin palvelijanne, neiti.

OLIVIA. Nimenne mikä?

VIOLA. Kaunis prinsessa, Cesario on palvelijanne nimi.

OLIVIA. Te minun palvelijani, herraseni? Nyt ilo kaikki maailmast' on poissa, Kun höyliytt' on halpa viekastuskin. Olettehan Orsinon palvelija.

VIOLA. Ja hän on teidän, minä siis myös teidän, Kun olen palvelijanne palvelija.

OLIVIA. Ma hänt' en muistele; ja ennen tyhjä, Kuin mua täynnä, hänen muistins' olkoon!

VIOLA. Muistollaan teidän hellää muistianne Juur' tulin virkistämään.

OLIVIA. Anteeks suokaa, Hänestä teitä puhumasta kielsin, Mut jos on itsellänne toinen pyyntö, Niin ennen teidän suusta sitä kuulen Kuin sfeerein soitantoa.

VIOLA. Rakas neiti, --

OLIVIA. Anteeksi suokaa! Kun te hurmasitte Mun tässä taannoin, laitoin jäljestänne Ma sormuksen, näin pettäin itseäni Ja käskyläistäni ja, ehkä, teitä. Nuhteisiin ankariin nyt olen syypää, Kun kehnoin juonin teille tyrkytin, Mik' omaanne ei tietääksenne ollut. Mit' aattelitte? Ettekö vain paaluun Lie pannut kunniaani, usutellen Sen päälle kaikki kahleettomat luulot, Mit' ilkein sydän ajatella saattaa? Noin tarkka silmä kylläks on jo nähnyt; Sydäntäin harso verhoo, eikä povi. No, haastakaahan.

VIOLA. Mun on sääli teitä.

OLIVIA. Se askel lempeen on.

VIOLA. Ei puoltakaan: Useinhan vihamiestäkin on sääli.

OLIVIA. No niin, nyt taas on aikaa hymyellä; Oi, kuinka vähäst' ylpistyypi kurja! Jos saalis olla täytyy, paljon paremp' On leijonan, kuin suden saalis olla. (Kello lyö.) Mua kello ajan häviöstä moittii. -- Älähän pelkää, poika, en sua tahdo; Mut ikäsi ja järkesi kun kypsyy, Niin vaimosi on saapa oiva miehen. Kas, tuoss' on tienne: länteen pois!

VIOLA. Siis länteen! Hauskuutta, menestystä teille toivon. Mut vastuut' eikö herralleni, neiti?

OLIVIA. Jää vielä! Sano, poika hyvä, mitä Minusta luulet.

VIOLA. Että luulette Toist' olevanne, kuin mit' olette.

OLIVIA. Jos sitä luulen, luulen samaa teistä.

VIOLA. Se oikein on: en olekaan, mik' olen.

OLIVIA. Josp' oisitte, mit' olevanne soisin.

VIOLA. Jos parempaa se on, kuin mitä olen, Niin olkoon menneeksi: nyt olen narri.

OLIVIA. Mink' ivan määrän viehkeyteensä kätkee Tuo huulten suuttumus ja ylenkatse! Niin huonosti ei piile verityökään Kuin kaino lempi: sit' ei peitä yökään. Cesario, kautta kevään kukkean, Kautt' impeyden, kunnon, kunnian, Sua, vaikka korskaa, sydämmeni halaa, Ja sitä äly, järki turhaan salaa. Mut täst' ei sitä seuraa, että sinä Vait olla voisit, vaikka kosin minä. Se muista: lempi hyvä anottuna, Mut parempi se viel' on annettuna.

VIOLA. Niin totta kuin nuor' olen viaton, Yks sydän, yksi povi minun on, Ja sit' ei nainen omaa, eikä nainen Omata saakaan muu, kuin minä vainen. Hyvästi, neiti! Kieltäyn teille vasta Orsinon kyyneleitä kantamasta.

Oi. Palaja! Sydämmeni taipumaan viel' ehkä tuohon saat sen vihaamaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone Olivian talossa. (Herra Topias Räihä, Herra Antreas Kälppäinen ja Fabio tulevat.)

HERRA ANTREAS. En, totta totisesti, viivy täällä enää hetkeäkään.

HERRA TOPIAS. Syysi, rakas myrkky, sano syysi.

FABIO. Niin, syynne teidän pitää sanoa, herra Antreas.

HERRA ANTREAS. Näinhän sisarenne tyttären osoittavan enemmän suosiota herttuan passaripojalle, kuin mitä hän minulle milloinkaan on osoittanut; sen näin tuolla puutarhassa.

HERRA TOPIAS. Näkikö hän silloin sinut, vanha poika? Sanoppa se.

HERRA ANTREAS. Yhtä selvästi, kuin minä näen teidät tässä.

FABIO. Sehän oli suora todistus hänen rakkaudestaan teihin.

HERRA ANTREAS. Menkää hiiteen! Aiotteko minusta tehdä aasin?

FABIO. Minä sen todistan lainmukaisesti, tajun ja järjen valalla.

HERRA TOPIAS. Ja ne olivat valantehneitä jo ennenkuin Noak oli kipparina.

FABIO. Hän vähän hyväili poikaa teidän nähden, vain suututtaakseen teitä, herättääkseen pitkäunista urouttanne, pannakseen tulta sydämmeenne ja tulikiveä maksaanne. Teidän olisi silloin vaan pitänyt lyöttäytyä pariin ja muutamalla säkenöivällä kokkapuheella, uutukaisena pajasta tuodulla, lyödä poikanulikan suu mykäksi. Tuota oli teiltä odotettu, mutta se meni myttyyn. Tämän tilaisuuden kahdenkertaisen kultauksen annoitte te ajan huuhtoa pois, ja olette nyt purjehtinut pohjanpuolelle armollisen neidin suosiota, ja siellä saanette kellua niinkuin jääpuikko hollantilaisen parrassa, jos ette voi tilaanne korjata jollakin kunniakkaalla urouden tai valtioviisauden iskulla.

HERRA ANTREAS. Jos se on tapahtuva, niin tapahtukoon se sitten urouden tietä, sillä valtioviisautta minä vihaan, yhtä mieluisesti olisin körttiläinen kuin valtioviisas.

HERRA TOPIAS. No, hyvä! Rakenna siis vaan onnesi urouden pohjalle: vaadi tuota herttuan passaripoikaa miekkasille; haavoita häntä yhteentoista paikkaan; se tulee sisareni tyttären korviin; ja tiedä, ettei yksikään parittaja maailmassa voi miestä paremmin naiselle suositella kuin urouden maine.

FABIO. Ei ole muuta keinoa, herra Antreas.

HERRA ANTREAS. Tahdotteko jompikumpi viedä hänelle vaatimakirjeen?

HERRA TOPIAS. Mene ja kirjoita se soturin kädellä, tuimasti ja lyhyesti; sukkelasta ei väliä, kunhan se vaan on sulopuheista ja kekseliästä; tahri hänet niin mustaksi, kuin muste sietää; ei tee pahaa, vaikka häntä pari kolme kertaa sinutteletkin; ja niin monta valetta, kuin voit paperilevylle valaa, olkoon se levy vaikka leveä kuin Waren vuode, pane vaan siihen. Mene joutuin! Pane tarpeeksi sappea musteeseen, vaikka kirjoitatkin hanhen kynällä; se ei tee mitään. Joutuin vaan!

HERRA ANTREAS. Missä teidät tapaan?

HERRA TOPIAS. Huudamme sinulle _cubiculo_'sta. Mene nyt vaan!

(Herra Antreas Kälppäinen menee.)

FABIO. Se on teille kallisarvoinen poika, tuo herra Antreas.

HERRA TOPIAS. Minä se hänelle olen kallisarvoinen, poikaseni: maksan hänelle kaksi tuhatta ja päällekin.

FABIO. Me saamme häneltä oivallisen kirjeen; vaan ettehän sitä perille toimita?

HERRA TOPIAS. En tietystikään. Mutta kaikin mokomin yllyttäkää nuorukaista miekkasille. Luulen, että heitä ei saisi yhteen hilatuksi härjillä ja vaunusiloillakaan. Mitä Antreakseen tulee, niin jos hänet avaisitte ja löytäisitte maksastaan senkään verran verta, että siitä kirpun jalkakaan kammertuisi, niin lupaan minä syödä loput haaskasta.

FABIO. Ja mitä vastustajaan, tuohon nuorukaiseen, tulee niin ei hänenkään naamansa todista suurta julmuutta.

(Maria tulet.)

HERRA TOPIAS. Kas, tuossa se pikku peukalokitti tulee.

MARIA. Jos tahdotte saada pernankohtaisia ja nauraa maksaanne pistokset, niin tulkaa mukaani. Tuosta Malvolio hölmöstä on tullut pakana, oikea heittolainen; sillä ei yksikään kristitty ihminen, joka aikoo tulla oikeassa uskossa autuaaksi, voi uskoa tuollaista järjetöntä hölynpölyä. Hänellä on keltaiset sukat[7] jalassa.

HERRA TOPIAS. Ja polukset ristissäkö?

MARIA. Niin, oikein ilkeän rumasti, aivan niinkuin sunnuntaikoulun opettajalla. -- Olen kulkenut niinkuin murhamies hänen kintereillään. Hän noudattaa jokaista kohtaa siinä kirjeessä, jonka viskasin maahan hänen syötikseen; hän hymyilee niin, että kasvoissa on enemmän piiruja kuin siinä suuressa maailmankartassa, johon Intiatkin on otettu. Ette ole mokomaa ennen nähnyt; tuskin voin pidättää kättäni antamasta hänelle korvatillikkaa. Tiedän, että neiti häntä leipoo; ja silloin se hupsu vaan hymyilee ja pitää sitä suurena suosionosoituksena.

HERRA TOPIAS. No, vie meidät, vie, hänen luokseen.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Katu. (Sebastian ja Antonio tulevat.)

SEBASTIAN. En tahtonut ois teitä vaivata, Mut koska mieliksi on vaiva teille, Niin siit' en teitä nuhdella nyt tahdo.

ANTONIO. En voinut teitä jättää: ikävöintä, Kovempi silaterästä, mua kiihti; Eik' yksin kaipuu teitä -- vaikka oisin Sen tähden pitemmänkin matkan tehnyt -- Vaan huoli, miten teiltä kävis retki Oudossa maassa, joka vierahalle, Joll' opast', ystävää ei ole, usein Tylyltä tuntuu, kolkolta, -- tää huoli Haluni kanssa yhdessä mua vaati Näin teitä seuraamaan.

SEBASTIAN. Antonio hyvä, Ei muuta mulla vastuuta kuin kiitos, Ja kiitos, iki kiitos; kelpo työthän Ne tällä hiestall' usein kuitataan. Paremman palkan saisitte, jos mulla Ois yhtä täysi kukkaro kuin sydän. Mennäänkö katsomaan nyt kaupunkia?

ANTONIO. Huomenna, herra; ensin majan hanke.

SEBASTIAN. Ei väsytä, ja viel' on pitkält' yöhön; Siis silmän huviksi nyt katselkaamme Tään kylän muistoksia sekä muita Sen merkkipaikkoja.

ANTONIO. Ei, anteeks suokaa! Katuja näitä vaaratta en kulje; Ma herttuan kalereita merisodass' Ahdistin kerran ja niin tuntuvasti, Ett' on mun siitä työläs vastata.

SEBASTIAN. Väkeä tapoitteko paljon hältä?

ANTONIO. Niin verinen ei rikokseni ollut, Vaikk' ajan sekä riidan luonne kyllä Ois aihett' antanutkin veritöihin. Sovittiin kaikki, palautettiin ryösteet, Useimmat kyläläisistämme teki Sen kaupan tähden; minä vain jäin pois, Ja kalliisti sen maksaa saan, jos minut Tavataan täältä.

SEBASTIAN. Viiksossa siis olkaa.

ANTONIO. Niin kyllä, niin. Kas, tuossa kukkaroni. Etelään kaupungista, Elephantiss' On paras asua. Ma tilaan ruoan; Sill'aikaa silmän herkuks kaupunkia Te katselette; siellä tavataan.

SEBASTIAN. Mut mitä minä kukkarollanne?

ANTONIO. Näette jonkin pikkukalun ehkä, Jonk' ostaa halaatte, ja varaa teillä Ei ole, arvaan, turhiin menoihin.

SEBASTIAN. Siis rahojanne hetken aikaa hoidan; Hyvästi siks!

ANTONIO. Sitt' Elephantiin.

SEBASTIAN. Hyvä.