Part 8

Hänen vuoronsa oli vartioida sinä yönä, sillä vielä odotettiin Julesin tekevän äkillisen vierailun tai hyökkäyksen tai jonkun merkillisen shakkivedon. Racksole makasi alakerroksen arkihuoneessa. Nellan hallussa oli ensimmäinen makuuhuone porrasta ylempänä. Miss Spencer oli lukkojen takana ullakolla. Sitä mukaa kuin minuutit venyivät keskiyötä kohti, joutui vartija, joka tunsi hermostuvansa painostavasta, sähköisestä ilmapiiristä, joka aina näkyy ympäröivän vaarallista tautia sairastavaa henkilöä, yhä enemmän epämääräisten ja kauhistuttavien pelontunteitten uhriksi. Sitten hänen korvansa kuulivat kummallisen kajahtavan soinnin. Hän säpsähti -- se oli vain kaupunginkellon kahdentoistalyönti. Mutta sitä seurasi toinen ääni -- salaperäistä oven raapimista. Hän kuunteli ja hypähti senjälkeen ylös tuoliltaan. Ei mitään. Ei mitään. Mutta yhä hän tunsi vetovoimaa ovelle päin, ja ikäänkuin äärettömän pitkän ajanjakson jälkeen hän meni aukaisemaan sen, sydämen valtavasti jyskyttäessä. Nella makasi ovimatolla kokoonlyyhistyneenä. Hän oli täysin puettuna, mutta nähtävästi tajutonna. Ruhtinas tarttui hänen solakkaan ruumiiseensa, nosti hänet lattialta ja kantoi hänet kaakeliuunin kupeessa olevalle tuolille. Hän oli kokonaan unohtanut Eugenin.

-- Kuinka on laitanne, enkelini? hän kuiskasi, ja sitten hän suuteli häntä -- suuteli kahdesti. Hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa häneen. Hän ei tiennyt mitä tekisi häntä auttaakseen.

Vihdoin Nella aukaisi silmänsä ja huokasi.

-- Missä minä olen? hän kysyi epävarmalla ja vapisevalla äänellä. Oh, hän sanoi tuntiessaan hänet. Tekö siinä olette? Olinko minä tyhmä? Pyörryinkö?

-- Mitä on tapahtunut? Olitteko pahoinvoipa? kysyi ruhtinas. Hän oli polvillaan Nellan edessä ja puristi tämän kättä lujasti.

-- Näin Julesin vuoteeni ääressä, hän mutisi. Olen varma, että näin hänet. Hän nauroi minulle. En ollut riisuutunut. Hypähdin pystyyn vallan kauhuissani, mutta silloin hän oli poissa, ja sitten juoksin alas portaita -- teidän luoksenne.

-- Näitte unta, sanoi ruhtinas rauhoittaen.

-- Niinkö?

-- Varmaan olette nähnyt unta. Minä en ole kuullut hiiskahdustakaan. Ei ketään ole voinut päästä sisään. Mutta jos tahdotte, herätän kyllä mr Racksolen.

-- Kenties näin unta, myönsi Nella. Kuinka tyhmää!

-- Olitte rasittunut liiaksi, sanoi ruhtinas, yhä tietämättään pitäen kiinni hänen kädestään. He katsoivat toisiinsa. Nella hymyili hänelle.

-- Te suutelitte minua, sanoi hän yhtäkkiä. Hän kävi tulipunaiseksi ja nousi lattialta. Miksi suutelitte minua?

-- Oh, miss Racksole, virkkoi ruhtinas nopeasti. Suokaa anteeksi. Se on anteeksiantamatonta, mutta suokaa se kumminkin anteeksi, tunteeni olivat minua voimakkaammat. En tiennyt, mitä tein.

-- Miksi minua suutelitte? hän uudelleen kysyi.

-- Siksi -- Nella! Rakastan sinua. Ei minulla ole mitään oikeutta sitä sanoa.

-- Miksei teillä ole mitään oikeutta sitä sanoa?

-- Jos Eugen kuolee, on minulla velvollisuuksia Posenia kohtaan -- minusta tulee sen hallitsija.

-- Niin on, sanoi Nella tyynesti ihmeteltävällä luottamuksella. Isä on neljänkymmenen miljoonan arvoinen. Ettekö voisi luopua oikeuksistanne?

-- Ah! hän sanoi heikosti huudahtaen. Pakotatteko minut sanomaan sellaista? En voisi kieltäytyä täyttämästä velvollisuuttani Posenia kohtaan; ja Posenin hallitseva ruhtinas voi mennä naimisiin ainoastaan prinsessan kanssa.

-- Mutta Eugen-herttua tulee jäämään eloon, sanoi Nella päättävästi, ja jos hän elää...

-- Silloin olen vapaa. Luopuisin kaikista oikeuksistani tehdäkseni teidät omakseni, jos -- jos...

-- Jos mitä, ruhtinas?

-- Jos suvaitsisitte ottaa tarjoukseni vastaan.

-- Olenko sitten riittävän rikas?

-- Nella! Hän kumartui hänen puoleensa.

Sillein kuului särkyvän ikkunan rämähdys. Ruhtinas meni ikkunan ääreen ja avasi sen. Tähtikirkkaassa hämärässä hän näki tikapuut pystyssä talon takaseinää vastaan. Hän oli kuulevinaan askeleita puutarhan toisesta päästä.

-- Se oli Jules! hän huusi Nellalle ja sanaakaan sanomatta hän ryntäsi ylös ullakkokamariin. Se oli tyhjä. Miss Spencer oli kadonnut.

XIX.

RUHTINAALLISIA VIERAITA LOISTOHOTELLI BABYLONISSA.

Grand Babylonin kuninkaalliset huoneet ovat hotellimaailmassa ja muuallakin tunnetut ainoalaatuisiksi. Ei missään, ei edes New-Yorkin kahdeksannen puistokadun varrella ole mitään, jota oikeudenmukaisesti voisi sanoa täydellisemmäksi, viimeistellymmäksi, houkuttelevammaksi tai -- mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeää -- mukavammaksi. Kerroksessa on kuusi huonetta -- eteinen, salonki eli vastaanottosali, ruokasali, keltainen sali (jossa kuninkaalliset vastaanottavat vieraitaan), kirjasto ja makuuhuone -- mihinkä viimemainittuun jo olemme tutustuneet. Tärkein ja juhlallisin näistä kuudesta huoneesta on luonnollisesti vastaanottosali.

Tämän loistavan salin eräässä ikkunansyvennyksessä seisoi eräänä iltapäivänä heinäkuun loppupuolella Posenin ruhtinas Aribert. Hän näytti olevan huvitettu jostakin ja odottavan jotakin, sillä hän käänsi tuontuostakin päätään katsoakseen kuninkaallisen tuolin takana olevalle ovelle. Lopulta astui ovesta sisälle pieni kuihtunut, kumaraselkäinen ukko, jolla oli saksalaisen luonteenomaiset kasvojenpiirteet. Tämä pani muutamia papereita pienelle tuolin vieressä olevalle pöydälle.

-- Sinäkö Hans, vanha ystäväni, sanoi ruhtinas Aribert ja lähestyi ukkoa. Minun täytyy puhua kanssasi vähän eräästä tai paristakin asiasta. Miten sinusta tuntuu hänen kuninkaallinen korkeutensa voivan?

Ukko teki sotilaallisen tervehdyksen.

-- Ei kovinkaan hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hän. Olen ollut kamaripalvelijana teidän ylhäisyytenne veljenpojalla siitä saakka kuin hän tuli täysi-ikäiseksi, ja sitä ennen olin kamaripalvelijana hänen korkealla isällään, mutta koskaan en ole nähnyt... Hän vaikeni ja nosti torjuvasti ryppyiset kätensä.

-- Mitä et koskaan sano nähneesi? kysyi ruhtinas Aribert ystävällisesti hymyillen vanhukselle. Saattoi huomata näitten molempien, kuinka eri arvoasteilla he olivatkin, ennen vanhaan olleen uskottuja ystäviä ja vielä kerran tulevan sellaisiksi.

-- Tiedättekö, ruhtinas, sanoi ukko, että on aikomuksemme ottaa vastaan rahamies Sampon Levi -- sekö hänen nimensä on? -- vastaanottosalissa? Kaikessa nöyryydessä olen totisesti sitä mieltä, että kirjasto olisi kyllä kelvannut rahamiehen arvoiselle.

-- Saattaa siltä tuntua, myönsi ruhtinas Aribert, mutta ehkäpä isännälläsi on jokin erikoinen syy.

Tällä hetkellä astui Posenin suurherttua Eugen vastaanottosaliin. Hän oli kalpea ja kuihtunut ja hänen upseerinpukunsa näytti vaivaavan häntä. Koko tuo onneton Ostenden juttu oli pidetty salassa. Luultiin, ettei sitä koskaan ollut ollutkaan. Se oli olemassa vain salaisena häpeänä niitten sydämessä, jotka olivat olleet sen silminnäkijöinä. Eugen-herttua oli parantunut -- ainakin hän nyt oli toipumassa -- ja siirretty Lontooseen, jossa hän uudelleen tavotti ruhtinaselämänsä langan kadonneen pään. Punahattuinen nainen, lahjomaton ja raju miss Spencer, tunnoton ja loistava Jules, pimeä, kostea kellari, -- tämä kaikki oli nyt ohi. Ruhtinas Aribertin ja Racksolein, isän ja tyttären avulla, hän oli pelastunut niistä vahingoittumattomana. Kaikki oli ennallaan. Mutta -- mutta Jules, Rocco ja miss Spencer olivat vielä vapaina; ja Eugen-herttua oli edelleen pakotettu pyrkimään keskusteluun mr Sampson Levin kanssa.

-- Tässäkö huoneessa aiot ottaa vastaan, Eugen?

-- Tässä, kuului rehellinen vastaus. Miksei tässä? Jollei minulla olekaan sopivaa seuruetta täällä, niin ei kai se voi vaikuttaa sitä, etten voi ottaa vastaan soveliaalla tavalla?... Saat mennä, Hans. Vanha kamaripalvelija katosi heti. Aribert, jatkoi herttua heidän jäätyään kahden kesken, sinä luulet minua mielenvikaiseksi.

-- Rakas Eugen, sanoi ruhtinas Aribert vasten tahtoaan kauhistuneena. Älä puhu tyhmyyksiä.

-- Niin, sinä luulet minua hulluksi. Sinusta näyttää tuo aivokuumekohtaus jättäneen lähtemättömän jäljen. No niin, kenties minä olen hullu. Kukapa siitä selon saanee. Jumala tietää, että viime aikoina olen kokenut yhtä ja toista, joka olisi saattanut tehdä minut hulluksi!

Aribert ei vastannut. Todellakin oli hänen aivoissaan vilahtanut ajatus, ettei Eugen-herttuan mieli vielä ollut saavuttanut entistä joustavuuttaan ja vireyttään.

Nämä veljenpojan sanat vaikuttivat kuitenkin sen, että hänessä heti heräsi varmuus jälkimmäisen täydellisestä selväpäisyydestä. Ruhtinas tunsi olevansa vakuutettu siitä, että jos hän vain uudelleen voisi saavuttaa veljenpoikansa luottamuksen, sen vanhan veljellisen luottamuksen, joka heidän välillään oli vallinnut aina siitä saakka, jolloin he lapsina leikkivät keskenään, voisi kaikki vielä kääntyä parhain päin. Mutta tätä nykyä Eugen ei näyttänyt aikovan antaa luottamustaan kenellekään. Nuori herttua oli noussut kuolemanvarjon laaksosta, mutta kuolemanvarjoa hänessä vielä oli, jota hän ei näyttänyt pystyvän karkottamaan itsestään.

-- Kesken kaiken, sanoi Eugen-herttua äkkiä, on kai minun palkittava noita Racksoleita. Olen heille todella hyvin kiitollinen. Mitenkähän olisi, jos antaisin tytölle rannerenkaan ja isälle tuhat puntaa?

-- Hyvä Eugen! huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Tuhat puntaa! Etkö tiedä, että Theodore Racksole voisi ostaa koko Posenin laidasta laitaan köyhtymättä. Tuhat puntaa! Yhtä hyvin voit tarjota hänelle kuudenpennyn lantin.

-- Mitä minun sitten on tarjottava?

-- Ei mitään muuta kuin kiitoksesi. Kaikki muu olisi loukkaus. He eivät ole mitään tavallisia hotellinomistajia.

-- Enkö saa antaa sille pienelle tytölle rannerengasta? Eugen-herttua naurahti raskasmielisesti.

Ruhtinas Aribert katsoi kiinteästi häneen.

-- Et, hän sanoi.

-- Miksi suutelit häntä -- silloin yöllä? kysyi Eugen-herttua huolettomasti.

-- Suutelin, ketä? kysyi ruhtinas Aribert punastuen ja vihoissaan, vaikka ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä ja rauhallisena.

-- Racksolen tyttöä.

-- Milloin se tapahtui?

-- Sinä yönä Ostendessa, jolloin minä olin sairas, sanoi Eugen. Luulit minun olevan kuumehoureissa. Ehkä. Mutta oli miten oli, muistan sen erinomaisen selvästi. Muistan nostaneeni päätäni sekunnin murto-osan ajan, ja juuri sen sekunnin murto-osan aikana sinä suutelit häntä. Oh, setä Aribert!

-- Kuule, Eugen, Jumalan tähden! Rakastan Nella Racksolea. Menen naimisiin hänen kanssaan.

-- Sinä! Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja sitten Eugen-herttua nauroi. Ohoo, hän sanoi. Niin sanovat kaikki aluksi. Noin olen itsekin lörpötellyt, setä kulta. Hyvältähän se kuulostaa, mutta ei merkitse mitään.

-- Tässä tapauksessa se merkitsee kaikkea, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert tyynesti.

Jälkimmäisen äänen päättäväinen sävy teki Eugen-herttuan hieman totisemmaksi.

-- Et saa mennä naimisiin hänen kanssaan, hän sanoi. Keisari ei tule sallimaan morganaattista avioliittoa.

-- Keisarilla ei tule olemaan mitään tekemistä sen asian kanssa. Luovun oikeuksistani ja tulen tavalliseksi kansalaiseksi.

-- Siinä tapauksessa sinulla ei tule olemaan mitään mainittavaa omaisuutta.

-- Mutta vaimollani on omaisuutta. Kun hän tietää, mitä uhrauksia teen voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän varmaankaan epäile uskoa tätä omaisuutta minun käsiini yhteisesti käytettäväksemme, sanoi ruhtinas Aribert jäykästi.

-- Tulet kieltämättä rikkaaksi, sanoi Eugen-herttua miettiväisesti, ajatellen yhä Racksolen rikkautta. Mutta oletko ajatellut tätä? hän kysyi ja hänen lempeistä silmistään säteili jälleen eräänlainen mielipuolisuus. Oletko ajatellut, että minä olen naimaton ja voin kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin valtaistuin siirtyy sinulle -- sinulle, Aribert.

-- Valtaistuin ei koskaan siirry minulle, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert lempeästi, sillä sinä tulet elämään. Olet varmasti paranemassa. Ei sinulla ole mitään pelättävää.

-- Pelkään kahdeksaa lähintä päivää, sanoi Eugen-herttua.

-- Kahdeksaa lähintä päivää! Miksi niitä?

-- En tiedä. Pelkään niitä. Jos elän niitten yli...

-- Mr Sampson Levi, sire, ilmoitti Hans kovalla äänellä.

XX.

MR SAMPSON LEVI SANOO JÄÄHYVÄISET EUGEN-HERTTUALLE.

Eugen-herttua vavahti.

-- Tahdon ottaa hänet vastaan, virkkoi hän eleellä, joka merkitsi, että mr Sampson Levi heti pääsee hänen puheilleen.

-- Saanko ensin hetken vaivata, sanoi ruhtinas Aribert, laskien lempeästi kätensä veljenpojan olalle, samalla antaen vanhalle Hansille vihjauksen, joka vaikutti, että tuo ihmeteltävän hyvin kouluutettu palvelija heti riensi ovesta ulos.

-- Mistä on kysymys? kysyi herttua tyytymättömänä. Mistä tämä äkillinen vakavuus? Olen sopinut kohtauksesta mr Sampson Levin kanssa enkä saa jättää häntä odottamaan. Joku on sanonut täsmällisyyttä ruhtinasten kohteliaisuudeksi.

-- Niin, ensiksi tahdon sanoa, ettet pääse mihinkään tuloksiin kunnianarvoisen mr Sampson Levin kanssa.

-- Enkö pääse? ärähti Eugen pöyhkeästi. Kuinka sinä tiedät, mitä asioita meillä on?

-- Ettäkö en tiedä? Sinä et koskaan saa häneltä miljoonaa puntaa.

Eugen-herttua säpsähti, mutta nielaisi mielenliikutuksensa.

-- Kuka kertoi sinulle asian?

-- Theodore Racksole, miljoonamies. Nuo rikkaat miehet eivät koskaan salaa toisiltaan mitään. He muodostavat suljetun piirin, ahtaamman kuin meidän, Eugen, ja paljoa mahtavamman. He puhuvat keskenään ja siten he hallitsevat maailmaa, nuo miljoonamiehet. He ovat todellisia yksinvaltiaita.

-- Kirotut! sanoi Eugen.

-- Niin, kenties. Mutta palatakseni asiaasi, ajattele, miten minua hävetti ja harmitti kuullessani, että Racksole tiesi kertoa minulle enemmän asioistasi kuin mitä minä niistä tiedän. Onneksi hän on kelpo mies, häneen voi luottaa, muuten olisin saattanut tehdä jonkun harkitsemattoman teon havaitessani koko tuon yksityisen jutun olevan hänen tiedossaan. Eugen, puhukaamme asiasta; mihin tarvitset miljoonan? Oletko tosiaan niin suurissa veloissa? En halua pitää moraalisaarnoja. Kysynpähän vain.

-- Entä sitten, jos todella olisin miljoonan punnan velassa? lausui Eugen-herttua teennäisellä rohkeudella.

-- Oh, ei mitään, rakas Eugen, ei mitään. On se vain koko suuri raha tuhlattavaksi kymmenessä vuodessa, vai mitä? Kuinka olet kuluttanut sen?

-- Älä kysy, Aribert. Olen ollut mieletön. Mutta vannon, että nainen, jota nimität "punahattuiseksi naiseksi", on oleva viimeinen hullutukseni. Aion ottaa vaimon ja tulla kunnioitettavaksi ruhtinaaksi.

-- Onko siis kihlaus prinsessa Annan kanssa päätetty?

-- Onpa melkein. Niin pian kuin saan sovituksi Levin kanssa, on kaikki selvää. Aribert, en haluaisi menettää Annaa keisarinarvon vuoksi. Hän on hyvä ja puhdas nainen ja rakastan häntä niinkuin ihminen saattaa rakastaa enkeliä.

-- Ja kuitenkin tahtoisit pettää häntä velkoihisi nähden, Eugen.

-- En häntä, vaan hänen mahdottomia vanhempiaan ja kenties keisaria. He ovat kuulleet huhuja ja minun on tehtävä huhuista loppu näyttämällä selvät paperit.

-- Olen iloinen, että olet ollut avomielinen, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert, mutta sanon sinulle suoraan: Et tule koskaan menemään naimisiin Anna-prinsessan kanssa.

-- Entä miksei? kysyi Eugen pöyhkeästi.

-- Koska hänen vanhempansa eivät sitä salli, koska et pysty näyttämään heille selviä papereita, koska tämä Sampson Levi ei lainaa sinulle miljoonaa.

-- Selitä, mitä tarkoitat.

-- Aion sen tehdä. Sinut siepattiin varkain -- se on hirvittävä sana, mutta meidän täytyy käyttää sitä -- Ostendessa.

-- Se on totta.

-- Tiedätkö miksi?

-- Siksi luullakseni, että tuo kavala punahattuinen nainen ja hänen rikostoverinsa tahtoivat minulta rahoja. Onneksi he eivät niitä saaneet, kiitos sinulle siitä.

-- Ei suinkaan, sanoi Aribert. Eivät he rahoja sinulta tahtoneet. He tiesivät vallan hyvin, ettei sinulla ole rahoja. Tiesiväthän he sinut pahankuriseksi koulupojaksi Europan ruhtinaitten joukossa, jolla ei ole minkäänlaista edesvastuun- tai velvollisuudentuntoa valtakuntaansa kohtaan. Sanonko, minkä vuoksi sinut siepattiin?

-- Sano, kun ensin olet lakannut minua moittimasta, hyvä setä.

-- Sinut siepattiin yksinomaan sen vuoksi, että pysyisit poissa Englannista muutaman päivän, ainoastaan sen vuoksi, että sopimuksesi Sampson Levin kanssa menisi myttyyn. Ja minusta näyttää kuin juoni olisi onnistunut. Olettaen, ettet voi saada rahoja Leviltä, onko koko Europassa toista rahamiestä, jolta ne voisit saada -- sellaisia vakuuksia vastaan, joita sinulla on tarjottavana?

-- On kyllä mahdollista, ettei ole, sanoi Eugen-herttua tyynesti. Mutta katso, saan kyllä rahat Sampson Leviltä. Hän on luvannut, ja muista lähteistä tiedän hänet sanansapitäväksi mieheksi. Hän sanoi rahojen, muutamia muodollisuuksia huomioonottaen, olevan saatavissa ennen...

-- Ennen?

-- Ennen kesäkuun loppua.

-- Ennen kesäkuun loppua?

-- Mutta nyt olemme heinäkuun lopussa.

-- Mitä yksi kuukausi merkitsee? Hän on liiankin iloinen saadessaan lainata rahat. Hän saa edullisen koron. Mistä ihmeestä olet saanut vanhaan, viisaaseen päähäsi tuon luulon, että olisi olemassa joku salaliitto minua vastaan? Sehän on vallan naurettavaa? Salaliitto minua vastaan? Mitä hyötyä siitä olisi?

-- Oletko koskaan ajatellut Bosniaa? kysyi Aribert kylmästi.

-- Miksi juuri Bosniaa?

-- Ei kai minun tarvitse sanoa, että Bosnian kuningas on velassa Itävallalle, jota hänen on kruunustaan kiittäminen. Itävalta näkee mielellään, että hän menee hyvään, vaikutusvaltaiseen avioliittoon.

-- No, menköön vaan!

-- Niin hän aikookin tehdä. Hän aikoo naida prinsessa Annan.

-- Ei minun eläessäni! Hän kosi vuosi sitten, mutta sai rukkaset.

-- Niin, mutta hän yrittää uudestaan lähentelemistä, ja tällä kertaa hän ei saa rukkasia. Ah, Eugen, etkö huomaa, että tämän juonen on virittänyt sinua vastaan joku, joka täydellisesti tuntee asiasi ja jonka tarkoituksena on estää sinut menemästä naimisiin Anna-prinsessan kanssa? Ainoastaan yhdellä henkilöllä Europassa voi olla syytä estää sinun naimisiinmenosi prinsessan kanssa, miehellä, joka itse aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan.

Eugen kävi kalpeaksi.

-- Onko siis tarkoituksesi, Aribert, saada minut uskomaan, että pidättämiseni Ostendessa aiheutui Bosnian kuninkaan lähettien toimesta.

-- On.

-- Jotta neuvotteluni Sampson Levin kanssa keskeytyisivät ja toiveeni avioliitosta prinsessa Annan kanssa menisivät myttyyn?

Aribert nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Olet tosi ystävä, Aribert. Tarkoitat minun parastani, mutta erehdyt. Olet ollut levoton turhan takia.

-- Oletko unohtanut Reginald Dimmockin jutun?

-- Muistaakseni sanoit hänen kuolleen.

-- Sitä en sanonut. Sanoin, että hänet oli murhattu. Se oli osa juonesta, Eugen-parka.

-- Mitä! huudahti Eugen. En usko. Ja mitä Sampson Leviin tulee, lyön kanssasi tuhat markkaa vetoa siitä, että hän ja minä sovimme tänään aamupäivällä ja että miljoona on hallussani ennenkuin lähden Lontoosta.

Aribert pudisti päätään.

-- Näytät olevan jotakuinkin varma mr Sampsonista. Oletko ennen ollut hänen kanssaan asioissa?

-- Olen, Sanoi Eugen hetkisen epäröityään vähän. Mikä minun asemassani oleva nuori mies ei joskus olisi ollut tekemisissä mr Sampson Levin kanssa?

-- En minä ainakaan, sanoi Aribert.

-- Sinä! Sinä olet kivestä! Hän koitti hopeakelloa. Hans! Tahdon vastaanottaa mr Sampson Levin.

Ruhtinas Aribert poistui säädyllistä tapaa noudattaen huoneesta, ja Eugen-herttua istuutui isoon samettituoliin alkaen silmäillä papereita, jotka Hans oli järjestänyt pöydälle.

-- Hyvää huomenta, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, sanoi Sampson Levi kumartaen astuessaan saliin. Teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne voi toivottavasti hyvin.

-- Kiitos, jotakuinkin, vastasi herttua.

Vaikka Sampson Levi oli ollut yhtä paljon tekemisissä kuninkaallista syntyperää olevien henkilöiden kanssa kuin kuka hyvänsä tavallinen ihminen Europassa, ei hän vielä koskaan tähän asti ollut päässyt tuntemasta oloaan kiusalliseksi keskustelun alussa puhellessaan näiden korkeitten henkilöitten kanssa. Sittemmin hän kyllä saavutti sielunvoimiensa tasapainon, mutta aluksi hän aina oli kiihtynyt, kasvot tulipunaiset ja vähän hikiset.

-- Käykäämme heti asioihin, alkoi Eugen-herttua. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Levi.

-- Kiitoksia, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne.

-- Niin, mitä siihen velkaan tulee, josta jo olemme melkein sopineet -- puhehan oli miljoonasta, sanoi Eugen-herttua välinpitämättömästi.

-- Miljoonasta, myönsi Levi leikkien paksuilla kellonperillään.

-- Kaikki on nyt kunnossa. Tässä ovat paperit, ja soisin mielelläni, että asia päätettäisiin nyt heti.

-- Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne, mutta...

-- Mitä? Jo monta kuukautta sitten te ilmoititte täydellisen tyytyväisyytenne vakuuteen, vaikka olen valmis myöntämään vakuuden olevan jotakuinkin omituista laatua.

Koron suuruudesta olimme myöskin yhtä mieltä. Ei ole kaikille suotu onnea saada antaa lainaksi miljoonaa puolenkuudetta prosentin korolla. Ja kymmenessä vuodessahan koko määrän pitää olla takaisin maksettu. Minä -- minä luulin ilmoittaneeni teille Anna-prinsessan omaisuuden -- kuten tiedätte, menee hän kanssani naimisiin -- lopulta nousevan noin viiteenkymmeneen miljoonaan markkaan, joka tekee yli kaksi miljoonaa puntaa teidän englantilaisessa rahassanne.

Herttua vaikeni. Ei ollut hänelle mieluista puhua näin tuttavallisesti rahamiesten kanssa, mutta hän katsoi asian sitä vaativan.

-- Niin, katsokaa, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, asianlaita on se, alkoi mr Sampson Levi arkipäiväisellä englanninkielellään. Niin on asianlaita. Sanoin voivani pitää nuo rahat tarjolla kesäkuun loppuun asti ja teidän kuninkaallisen ylhäisyytenne oli määrä kohdata minut ennen sitä aikaa täällä. Kun en kuullut teidän ylhäisyydestänne enkä voinut saada tietooni teidän ylhäisyytenne osotetta, vaikka saksalaiset asiamieheni kaikkialta teitä tiedustelivat, tein sen johtopäätöksen, että teidän ylhäisyytenne oli tehnyt sopimuksen jonkun muun kanssa, kun raha viime kuukausina on ollut niin halpaa.

-- Minun oli, ikävä kyllä, pakko viipyä Ostendessa, sanoi herttua mahdollisimman mahtipontisesti, -- tärkeiden tehtävien vuoksi. En ole tehnyt sopimuksia muitten kanssa ja tarvitsen tuon miljoonan. Olisitteko hyvä ja maksaisitte sen Lontoossa oleville pankkiireilleni...

-- Asia on hyvin ikävä, sanoi mr Sampson Levi erinomaisella häikäisevällä kohteliaisuudella, joka häntä itseäänkin ihmetytti, mutta rahayhtymäni on lainannut rahat toisaalle. Ne ovat Etelä-Amerikassa -- voin vallan hyvin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että olemme lainanneet ne Chilen hallitukselle.

-- Kirottu Chilen hallitus, mr Levi, huudahti herttua ja kalpeni. Minun on saatava tuo miljoona. Asiahan oli sovittu.

-- Myönnän, että asia oli sovittu, sanoi mr Sampson Levi, mutta teidän ylhäisyytenne rikkoi sopimuksen.

Seurasi pitkä äänettömyys.

-- Onko tarkoituksenne väittää, alkoi herttua synkän rauhallisena, ettette voi hankkia tuota miljoonaa?

-- Voisin hankkia teidän ylhäisyydellenne yhden miljoonan parin vuoden ajalla...

Herttua teki vihaisen liikkeen.

-- Mr Levi, hän sanoi, jollette tuo rahoja minulle huomiseksi, saatatte erään Europan vanhimmista ruhtinassuvuista vararikkoon. Te ette pidä sanaanne, ja olin kuitenkin luottanut teihin.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi pienikasvuinen Levi, nousten harmistuneena seisomaan, _minä_ en ole sanaani syönyt. Tahdon vielä kerran ilmoittaa, että rahat eivät enää ole käytettävissäni ja pyydän sanoa teidän ylhäisyydellenne hyvästi.

Ja mr Sampson Levi poistui vastaanottosalista tehden kömpelön, vihaisen kumarruksen.

-- Aribert, sanoi Eugen-herttua hetkistä myöhemmin, sinä olit oikeassa. Kaikki on mennyttä. Minulla on vain yksi keino jälellä...

-- Ethän vain aio... Ruhtinas Aribert hillitsi itsensä, sanomattomasti hämmästyneenä.

-- Juuri sen aion tehdä, sanoi herttua nopeasti. Voin järjestää asian niin, että luullaan vain tapahtuneen onnettomuuden.

XXI.

FELIX BABYLONIN PALUU.

Sen päivän iltana, jona Eugen-herttualla oli ollut kohtalokas keskustelu mr Sampson Levin kanssa, harhaili Racksole sangen levottomana ja hajamielisenä Grand Babylonin ja läheisten käytävien eteishallissa.

Viimein hän kulki suoraan hotellin läpi ja ulos toisesta sisäänkäytävästä sekä pientä mitätöntä syrjäkatua ylös kapean ja ahdinkoon asti täynnä olevan Strandin kuohuvaan ihmisvirtaan.