Part 7

Kaikki kolme -- Racksole, hänen tyttärensä ja ruhtinas Aribert -- istuivat eräässä Hotel Wellingtonin huoneessa päivällispöydässä. Racksole oli täsmällisesti saapunut iltapäivälaivalla, ja rannalla olivat nuo kaksi muuta olleet häntä vastassa. He olivat syöneet aikaisen päivällisen, ja Racksole oli saanut kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Nellan ja ruhtinaan seikkailusta maalla ja merellä. Omasta seikkailustaan edellisenä yönä hän puhui hyvin vähän ja selitti vain niin lyhyesti kuin mahdollista, että Dimmockin ruumis oli löydetty.

-- Ja mikä se asia on? kysyi ruhtinas.

-- Meidän täytyy ratkaista, ilmoitammeko heti poliisille kaikki, mitä on tapahtunut, vai toimimmeko omalla edesvastuullamme. Ei ole epäilystäkään siitä, mihin suuntaan meidän on toimittava. Jokainen varovaisuustoimenpide kehoittaa meitä tutustuttamaan poliisia kaikkeen, mitä on tapahtunut, ja jättämään asian kokonaan hänen hoidettavakseen.

-- Ah isä, huudahti Nella yltiömäiseen tapaansa. Mistä sait sellaisen päähänpiston? Tämä ilohan on vasta alullaan.

-- Sanotko sinä viime yötä iloiseksi? kysyi Racksole, tuijottaen juhlallisesti häneen.

-- Sanon kyllä, väitti tyttö. Nyt.

-- Mutta minäpä en sano, vastasi miljoonamies lyhyesti. Hän kaiketi ajatteli omaa tilaansa hississä.

-- Ettekö luule, että voisimme vielä vähän jatkaa omia tiedustelujamme, sanoi ruhtinas harkitusti, halaistessaan pähkinän -- ja sitten, jos meidän ei onnistu saada mitään aikaan, voimme milloin hyvänsä neuvotella poliisin kanssa.

-- Kuinka ehdotatte alettavaksi, kysyi Racksole.

-- Niin, sen talon, johon miss Racksole eilen illalla niin pelottomasti astui sisään -- hän loi Nellaan ihailevan katseen -- sen talon voisimme me, te ja minä, mr Racksole, tarkastaa yksityiskohtia myöten.

-- Oletteko valmis antautumaan vaaranalaiseksi? Olen kyllä, sanoi ruhtinas hymyillen.

-- Käykäämme toimeen, lisäsi Racksole. Olenko oikeassa otaksuessani, että teillä on jokin syy pitää poliisia erillään tästä asiasta, jos se on mahdollista?

-- Olette, vastasi ruhtinas, ja hänen otsansa kävi synkäksi. Pelkään pahoin, että onneton veljenpoikani itse on kietoutunut jonkinlaiseen asemaan, jonka hän ei soisi pääsevän julkisuuteen.

-- Ette siis luule hänen olevan salaliiton uhrina?

-- En, sitä en luule.

-- Ja syy, jos sallitte minun kysyä?

-- Mr Racksole, puhummehan keskenäisessä luottamuksessa -- eikö niin? Muutamia vuosia sitten oli kevytmielisellä veljenpojallani suhde -- suhde erääseen naistähteen Berlinin teatterissa. Vaikken tarkemmin asiaa tiedä, niin saattoihan nainen olla sukupuolensa mallikuva, mutta kun on kysymys hallitsevasta ruhtinaasta, ei ole vältettävissä, että sellaisesta asiasta tulee häväistysjuttu. Olin luullut suhteen kokonaan loppuneen, koska veljenpoikani kihlaus Eckstein-Schwarzburgin prinsessan Annan kanssa piakkoin tulee julkaistavaksi. Mutta eilen näin sen naisen, jonka nimen mainitsin, ajavan ohitseni kanavalla. Se seikka, että hän on täällä samaan aikaan kuin veljenpoikani katoaa, on liian omituinen yhteensattuma, jotta voisi jättää sitä harkitsematta.

-- Mutta kuinka tämä otaksuma sopii yhteen Reginald Dimmockin murhan kanssa?

-- Se ei sovikaan yhteen sen kanssa. Minun ajatukseni on, ettei Dimmock-paran murha ja veljenpoikani katoaminen ole minkäänlaisessa yhteydessä keskenään -- mikäli tuo Berlinin näyttelijätär ei mahdollisesti ole salaliitossa murhaajien kanssa. En ollut ajatellut sitä asiaa.

-- Mitä ehdotatte siis tänä iltana tehtäväksemme?

-- Ehdotan, että menemme siihen taloon, johon miss Racksole lähti eilen illalla ja koetamme saada selville jotakin ratkaisevaa.

-- Suostun, sanoi Racksole. Se on oleva minulle todellinen ilo. Mutta sallikaa minun sanoa teille, ruhtinas, ja suokaa anteeksi, että menen suoraan asiaan, teidän otaksumisenne ei pidä paikkaansa. Voisin lyödä vetoa satatuhatta dollaria siitä, että Eugen-herttua on siepattu kiinni.

-- Mitä syytä teillä on olla siitä niin varma?

-- Oh, sanoi Racksole, se on pitkä juttu. Aluksi tahdon tehdä teille erään kysymyksen: Onko tiedossanne, että veljenpoikanne, Eugen-herttua, on miljoonan punnan velassa?

-- Miljoonan punnan, huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Se on mahdotonta.

-- Mutta kuitenkin on asianlaita niin, sanoi Racksole tyynesti. Sitten hän kertoi kaikki, mitä oli kuullut mr Sampson Leviltä.

Mitä siitä sanotte? kysyi Racksole lopetettuaan. Ruhtinas Aribert ei vastannut.

-- Mitä siitä sanotte? toisti Racksole.

-- Sen vain, että Eugen on puilla paljailla, mikäli hän vielä on elossa.

-- Ei suinkaan, vastasi Racksole iloisesti. Ei suinkaan. Se kyllä saadaan nähdä. Mutta nyt juuri tahtoisin erikoisesti saada kuulla teiltä: Onko kukaan ennen kosinut Anna-prinsessaa?

-- On. Toissa vuonna. Bosnian kuningas kosi, mutta hänelle annettiin kieltävä vastaus.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, että veljenpoikaani pidettiin soveliaampana.

-- Eikö senvuoksi, että hänen bosnialaisen majesteettinsa persoonallinen luonne ei ole kaikkein kauniimpia?

-- Ei. Valitettavasti on tavallisesti mahdotonta ottaa persoonallista luonnetta huomioon, kun on kysymys ruhtinaallisista avioliitoista.

-- Siis Bosnian kuninkaalla, jos Anna-prinsessan avioliitto veljenpoikanne kanssa jostakin syystä menisi myttyyn, saattaisi olla hyvät toiveet sillä taholla?

-- Olisi varmaan. Asian valtiollinen puoli olisi täysin tyydyttävä.

-- Kiitos, sanoi Racksole. Saatan lyödä vetoa vielä satatuhatta dollaria siitä, että joku henkilö Bosniassa -- en syytä kuningasta mieskohtaisesti -- on tämän juonen alkuunpanija. Balkanvaltiollinen menettelytapa on aina ollut puoleksi itämainen. Menkäämme.

-- Mihin?

-- Tuohon rakastettavaan taloon, jossa Nellalla oli seikkailunsa.

-- Mutta on aivan varmaan liian aikaista.

-- Menkäämme katsomaan pelisaleja, ehdotti Racksole. Voisimme siellä ehkä tavata Berlinin naisen.

Ehdotus ei aluksi ollut tarkoittanut täyttä totta, mutta molemmista miehistä tuntui, että he voisivat viettää aikansa huonommassakin paikassa kuin Kursaalin loistavissa saleissa, joissa huvittelukauden kestäessä yhtä paljon rahaa voitetaan ja menetetään kuin Monte Carlossa. Kello löi kymmenen heidän astuessaan saliin.

Ensimmäisenä pelaajien joukossa oli avokaulaiseen, mustasilkkiseen iltapukuun puettu nainen, jolla oli päässään iso, punanen hattu. Hän näytti olevan iältään noin kahdeksankolmattavuotias, tummasilmäinen, huulet täyteläiset ja nenä hyvin kehittynyt kuin juutalaisilla. Hän oli kaunis, mutta hänen kauneutensa oli sitä kylmää, synkkää lajia, jota usein nimitetään junolaiseksi. Tämä nainen oli kaikkein huomion esineenä. Puhuttiin pelaajien kesken, että hän tänä päivänä oli pelipöytien ääressä voittanut satakuusikymmentätuhatta frangia.

-- Olitte oikeassa, kuiskasi ruhtinas Aribert Racksolelle, tuo on Berlinin nainen.

-- Onko se, hitto vieköön, hän? Onko hän nähnyt teidät? Tunteeko hän teidät?

-- Hän luultavasti tuntisi minut, mutta hän ei vielä ole katsonut tännepäin.

-- Pysytelkää sitten hänen takanaan. Aion hankkia hänelle jotakin askartelua.

Huolellisesti käyttämällään diplomatialla Racksolen onnistui ovelasti hankkia itselleen istuinpaikka punahattuisen naisen vastapäätä. Ensi pelissä nainen pani laudalle tuhat frangia kaksoisnollalle. Racksole pani sata numero yhdeksälletoista ja tuhat parittomille numeroille. Yhdeksäntoista voitti. Racksole sai neljätuhatta neljäsataa frangia. Yhdeksän kertaa peräkkäin Racksole koetti yhdeksällätoista ja parittomilla numeroilla, yhdeksän kertaa nainen koetti kaksoisnollalla. Yhdeksästi Racksole voitti ja nainen menetti. Kun muut pelaajat huomasivat pelin muodostuvan kiistapeliksi, vetäytyivät he enimmäkseen syrjään ja pitivät silmällä näitä molempia. Ruhtinas Aribert ei liikkunut paikaltaan. Peli jatkui. Racksole menetti silloin tällöin pikkueriä, mutta yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa onnesta tuli hänen osalleen. Kellon lyödessä kaksitoista yöllä oli punahattuisella naisella vain tuhat frangia jälellä. Sitten häntä onnisti puolen tunnin aikana, mutta kellon lyödessä yksi hänen varansa olivat lopussa. Niistä sadastakuudestakymmenestä tuhannesta frangista, jotka hänen oli sanottu omistavan, oli Racksolella noin yhdeksänkymmentätuhatta ja pankilla loput. Se oli punahattuisen kaunottaren onnettomuus. Hän hypähti ylös, polki jalkaansa ja kiiruhti salista ulos. Asianomaisen välimatkan päässä häntä seurasivat Racksole ja ruhtinas.

-- Saattaa olla hyvä ottaa selkoa hänen puuhistaan, sanoi Racksole.

Ulkopuolella, isojen kaarilamppujen valossa ja sen ranta-aallokon loiskeen kuuluvilla, joka aina läikkyy Kursaalen juuressa, punahattuinen kaunotar huusi ajuria ja ajoi nopeasti tiehensä. Racksole ja ruhtinas ottivat avovaunut ja kiiruhtivat jälestä, mutta eivät olleet ajaneet kilometriä enempää, kun ruhtinas Aribert pysäytti vaunut ja käski Racksolen laskeutua alas, jonka jälkeen hän maksoi ajurille ja antoi hänen mennä.

-- Tiedän varmasti, mihin hän ajaa, selitti ruhtinas, ja on parempi, jos seuraamme häntä jalan.

-- Arvelette hänen olevan matkalla edellisen illan tapahtumain paikalle? sanoi Racksole.

-- Juuri niin. Ja silloin me, niinkuin on tapana sanoa, saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ruhtinas Aribert arvasi oikein. Naisen vaunut pysähtyivät sen talon eteen, jossa Nella Racksolen ja miss Spencerin keskustelu edellisenä iltana oli tapahtunut, ja nainen hävisi rakennukseen juuri kun nuo molemmat miehet tulivat kadulle. Kulkematta katua pitkin vei ruhtinas Racksolen siihen kujaan, joka johti talon takaisille puolille, ja hän laski talot, heidän kulkiessaan kujaa pitkin. Muutaman minuutin kuluttua he olivat ikäänkuin murtovarkaat kiivenneet muurin yli ja äärimmäisen varovaisesti hiipineet eteenpäin pitkää, kapeaa, avonaista paikkaa -- puoleksi puutarhaa, puoleksi kivettyä pihaa, kunnes olivat päässeet lasioven eteen -- lasioven, jota uutimet verhosivat, mutta joka oli jätetty vähän raolleen.

Ruhtinas Aribert kuuli liehuvien hameitten kahinaa; sitten vielä liikkeen -- oven kiinnisysäyksen, ja raosta vilkkuva valo katosi yhtäkkiä. Hän lykkäsi oven selkoselälleen. Huone oli pimeä ja ilmeisesti tyhjä.

-- Ottakaa nyt lyhtynne esille, sanoi hän innostuen. Racksole otti umpilyhdyn pölytakkinsa tilavasta taskusta ja sytytti sen. Sen valo loisti maahan.

-- Mitä tämä on? huudahti ruhtinas Aribert ja viittasi maahan. Lyhdyn valo sattui pieneen rautaristikkoon heidän jalkainsa juuressa, josta voi erottaa kellarin.

Molemmat polvistuivat ja pilkistivät maanalaiseen huoneeseen. Risaisella tuolilla istui velttoryhtinen nuori mies silmät ummessa. Pää oli painunut raskaasti rintaa vasten. Lyhdyn heikossa valossa hän näytti kalpealta ja aavemaiselta kuin ruumis.

-- Kuka se mahtaa olla? sanoi Racksole.

-- Se on Eugen, vastasi ruhtinas hiljaa.

XVII.

EUGEN-HERTTUA PÄÄSEE VAPAAKSI.

-- Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert matalalla äänellä. Oman nimensä kuullessaan kohotti kellarissa oleva nuori mies vähän päätään ja tuijotti ristikkoa kohti, joka erotti hänet molemmista pelastajista. Mutta hänen ilmeistään ei huomannut jälleennäkemisen merkkejä. Hän tuijotti tylsästi ja välinpitämättömästi muutamia sekuntteja, räpytellen silmiään lyhdyn valoa kohti, ja sitten hänen päänsä jälleen vaipui alas rintaa vasten.

-- Eugen, huusi ruhtinas Aribert toistamiseen, mutta tällä kertaa ei huuto tehnyt minkäänlaista vaikutusta hänen hajamieliseen veljenpoikaansa, ja silloin ruhtinas Aribert hiljaisella äänellä sanoi Racksolelle: ehkäpä hän ei voi nähdä meitä selvästi.

-- Niin, mutta pitäisihän hänen toki tuntea teidän äänenne, sanoi Racksole ankaralla, synkällä äänellä.

Syntyi äänettömyys, ja nuo molemmat miehet katsoivat epäröiden toisiinsa. Molemmat tiesivät, että heidän täytyi mennä sisään tuohon kellariin ja noutaa Eugen-herttua sieltä pois, ja molemmat jonkunverran pelkäsivät ottaa seuraavaa askelta.

-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuollut! sanoi ruhtinas Aribert.

-- Hän on kenties enemmän kuin kuollut, vastasi Racksole.

-- Enemmän kuin -- -- Mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan, että hän saattaa olla mielisairas.

-- Tulkaa! miltei huusi ruhtinas Aribert äkillisessä toimintahalun puuskassa -- raivoisassa halussa tehdä jotakin. Ja siepaten lyhdyn Racksolelta hän ryntäsi sisään pimeään huoneeseen, josta olivat kuulleet miss Spencerin ja punahattuisen naisen keskustelun. Aivan heti ei Racksole liikahtanut ovenkynnykseltä. Tulkaa, toisti ruhtinas Aribert, ja hänen lausumaansa sisältyi ehdoton käsky. Mitä te pelkäätte?

-- En tiedä, sanoi Racksole, tuntien itsensä tyhmäksi ja oikulliseksi; en tiedä. Sitten hän raskaasti laahautui ruhtinas Aribertin jälkeen huoneeseen. Kaakeliuunin reunustalla oli pystyssä pari sammutettua kynttilää, ja nämä Racksole sytytti koneellisesti ja hajamielisesti, jonka jälkeen molemmat miehet tarkastelivat huonetta. Siinä ei ollut mitään erikoista nähtävää; se oli vain tavallinen huone, pienehkö, kehnonpuoleinen, jotenkin likainen, rumat seinäpaperit ja rumia tauluja rumissa kehyksissä. Herrain hännystakki oli tuolilla. Ovi oli suljettu. Ruhtinas Aribert koetteli lukonripaa, mutta ei saanut avatuksi.

-- Ovi on lukossa, hän sanoi. Nähtävästi tiedettiin meidän olevan täällä.

-- Loruja, sanoi Racksole terävästi; mistä se olisi tiedetty. Sitten hän tarttui ovenripaan ja rytyytti ovea voimakkaasti, jolloin se aukeni. -- Sanoinhan teille, ettei se ollut lukittu, hän lisäsi, ja tämä pieni menestys oven avaamisessa näytti vaikuttavan miljoonamieheen rauhoittavasti. Oli kummallinen sielullinen ilmiö, että tuon kellarissa olevan avuttoman olennon pelkkä näkeminen oli saattanut kauhistuttaa kahta urhoollista, täysikasvuista miestä (sillä he olivat olleet kauhun vallassa). Sitten vähitellen molemmat siitä tointuivat. Seuraavassa hetkessä he seisoivat ulkona käytävässä, joka vei portille talon etupuolelle. Tämä portti oli auki. He katsoivat kadulle kummallekin taholle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Katu, jota vain kolme katulyhtyä valaisi, teki kummallisen synkän ja salaperäisen vaikutuksen.

-- Hän on mennyt, se on selvä, sanoi Racksole, tarkoittaen punahattuista naista.

-- Ja miss Spencer hänen jälkeensä, niinkö luulette? kysyi ruhtinas.

-- Ei, hän kyllä jää tänne. Hän ei ikinä olisi uskaltanut lähteä täältä. Etsikäämme kellarinportaat.

Kellarinportaita ei onneksi ollut vaikea löytää, sillä kun ruhtinas Aribert otti askeleen taaksepäin, hän töintuskin pelastui syöksymästä niitä alas. Lyhty näytti niiden kulkevan kiehkurassa. Äänettömyyden vallitessa Racksole otti lyhtynsä takaisin ja kulki edellä, ruhtinas aivan kintereillään. Portaitten juuressa oli lyhyt käytävä ja tässä käytävässä istui naisolento lyyhistyneenä. Hänen silmistään heijastui lyhdyn valo ja ne kiiluivat kuin kissan pimeässä. Sitten tullessaan lähemmäksi miehet huomasivat miss Spencerin sulkevan heiltä tien. Hän näytti olevan puoleksi polvillaan kivilattialla ja kädessä hänellä oli jotakin, joka ensin näytti tikarilta, mutta joka sittemmin osottautui joksikin niin vähän romanttiseksi kuin leipäveitseksi. -- Pankaa pois tuo leikkikalu, sanoi Racksole jyrkästi.

-- Enkä pane, hän vastasi.

-- Silloin minä ammun. Hän puristi huulensa yhteen.

-- Minä ammun, hän toisti. Yks' -- kaks' -- kolme! -- Pau, pau! Hän oli ampunut kahdesti ja tarkoituksella ampunut ohi.

Miss Spencer ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Racksole oli vallan ihmeissään -- ja hän olisi ihmetellyt tuhat kertaa enemmän, jos olisi voinut verrata naisen äskeistä menettelyä hänen suunnattomaan kauhuunsa edellisenä iltana Nellan häntä uhatessa.

-- Te olette tosiaan sangen rohkea, hän sanoi, mutta se on aivan tarpeetonta. Miksette tahdo päästää meitä ohitsenne?

Mutta oikeaa rohkeutta häneltä juuri puuttui. Hän oli vain antanut pelon väistyä toisen pelon tieltä. Hän pelkäsi hirveästi Racksolen revolveria, mutta vielä paljon enemmän hän pelkäsi jotakin muuta.

-- Miksi ette tahdo päästää meitä ohitsenne?

-- En uskalla, hän sanoi valittavalla, värähtelevällä äänellä. -- Tom käski minun vartioida.

Siinä kaikki. Miehet saattoivat nähdä kyynelten valuvan hänen surkeilta, ryppyisiltä kasvoiltaan. Racksole alkoi riisua kevyttä päällystakkiaan.

-- Huomaan, että minun täytyy riisua takkini teidän tähtenne, hän sanoi miltei hymyillen. Sen jälkeen hän tehden nopean liikkeen, heitti takin miss Spencerin pään yli ja kävi häneen käsiksi, tarttuen hänen molempiin käsivarsiinsa, ruhtinas Aribertin ollessa apuna.

Hänen vastarintansa lakkasi -- hän oli voitettu.

-- Nyt on hyvä, sanoi Racksole. En olisi koskaan saattanut käyttää revolveria -- täydellä todella, tarkoitan tietysti.

He kantoivat hänet vastarinnatta portaita ylös ylempään kerrokseen, jossa lukitsivat hänet makuuhuoneeseen. Hän makasi herpautuneena vuoteella.

-- Nyt Eugen-paran luo, sanoi ruhtinas Aribert.

-- Ettekö luule, että olisi paras tutkia talo ensin? huomautti Racksole. On varminta ottaa selko siitä, millä kannalla asiat ovat. Meillä ei näet ole varaa antautua salaväijytyksen tai muun semmoisen uhriksi.

Ruhtinas oli samaa mieltä, ja he tarkastivat talon ullakkoa ja kellaria myöten, mutta eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä. Sitten he, lukittuaan kadulle vievän portin ja arkihuoneen lasioven, lähtivät jälleen alas kellariin.

Vanki istui yhä tuolillaan. Ruhtinas Aribertin puhutellessa häntä saksaksi, hän katsoi setäänsä.

-- Etkö tahdo lähteä meidän matkaamme, Eugen? sanoi ruhtinas Aribert, sinun ei tarvitse jäädä tänne enää, ymmärrätkö?

-- Anna minun olla rauhassa, oli kummallinen vastaus. Jätä minut rauhaan. Mitä sinä tahdot?

-- Olemme tulleet tänne vapauttamaan sinut tästä tilasta, sanoi ruhtinas Aribert lempeästi. Racksole vetäytyi syrjään.

-- En tahdo, vastasi herttua itsepintaisesti. Odotan täällä häntä. Et kai sinä luullut jonkun pidättävän minua täällä vasten tahtoani? Sanon sinulle odottavani häntä. Hän sanoi tulevansa.

-- Kuka hän, kysyi ruhtinas Aribert kehottaen.

-- Hän! Niin, kai sinä sen tiedät! Unohdin näet, ettet sitä tiedä. Et saa kysyä. Älä koetakaan udella minulta, Aribert setä. Hänellä oli punainen hattu päässään.

-- Minä vien sinut hänen luokseen, rakkahin Eugen. Ruhtinas Aribert laski kätensä toisen hartioille, mutta herttua pudisti hänet väkisin luotaan, nousi seisomaan ja istuutui sitten jälleen.

Ruhtinas Aribert katsoi Racksoleen, jonka jälkeen molemmat katsoivat Eugen-herttuaan. Jälkimmäisen kasvot olivat kiihtyneet ja Racksole huomasi, että herttuan vasen silmäterä oli laajempi kuin oikea. Miesparka tuijotti jäykästi, mutisi kummallisia, katkonaisia lauseita, milloin kumealla äänellä möristen, milloin kimakasti vinkuen.

-- Hänen järkensä on pimennyt, kuiskasi Racksole englanninkielellä.

-- Hiljaa! sanoi ruhtinas Aribert. Hän ymmärtää englanninkieltä. Mutta Eugen-herttua ei kiinnittänyt mitään huomiota lyhyeen sananvaihtoon.

-- On parasta koettaa jollakin tavalla saada hänet ylös taloon, sanoi Racksole.

-- Niin, myönsi ruhtinas Aribert. Eugen, hän jatkoi, punahattunen nainen, hän, jota sinä odotat, on tuolla ylhäällä. Hän on lähettänyt meidät tänne noutamaan sinua. Etkö tahdo lähteä matkaan?

-- Taivas! huudahti herttua-parka vihaisena. Miksi et ennemmin sitä sanonut.

Hän nousi seisomaan, hoiperteli eteenpäin ruhtinas Aribertia kohti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli pyörtynyt. Molemmat miehet nostivat hänet ylös, kantoivat hänet kellarinportaita ylös ja laskivat hänet äärettömän hellävaroen sohvalle. Hän makasi silmät ummessa ja hengitti kummallisesti sieramista; hänen sormensa olivat yhteenpuristetut; tuon tuostakin hänen ruumistaan kouristi.

-- Toisen meistä täytyy noutaa lääkäri, sanoi ruhtinas Aribert.

-- Sen minä teen, vastasi Racksole. Tässä silmänräpäyksessä kuului nopea, lyhyt koputus lasiovelle ja sekä Racksole että ruhtinas Aribert katsoivat hämillään ympärilleen. Nuoren tytön kasvot olivat painettuna ikkunaruutua vastaan. Kasvot olivat Nellan. Racksole aukaisi lukon ja Nella tuli sisään.

-- Olenpa saanut teidät käsiini, hän sanoi leikillisesti. En saanut unta. Sitten kysyin hotellin palvelijoilta, olitteko te menneet nukkumaan, ja he sanoivat ei; silloin minä pujahdin ulos. Arvasin, missä te olitte. Racksole keskeytti hänet kysymällä, mikä tarkoitus tällä käynnillä oli, mutta Nella ehkäisi hänet huolimattomalla ruumiineleellä. Mikä tuo on? hän sanoi osottaen sohvalla olevaa olentoa.

-- Se on minun veljenpoikani, Eugen-herttua, sanoi ruhtinas.

-- Loukkaantunutko? kysyi hän kylmästi. Eihän toki.

-- Hän on sairas, sanoi Racksole.

Nella rupesi tutkimaan tajutonta herttuaa sellaisella ammattimaisella taituruudella kuin olisi hän suorittanut New Yorkin paraan sairaanhoitajatar-oppikurssin.

-- Hän on saanut aivokuumeen, sanoi Nella. Siinä kaikki, mutta se riittää. Tiedättekö, onko minkäänlaista makuusijaa tässä merkillisessä talossa?

XVIII.

YÖLLÄ.

-- Häntä ei millään ehdolla saa siirtää, sanoi tumma, pieni belgialainen tohtori, jonka silmät kiiluivat veitikkamaisina silmäluomien takaa; ja hän sanoi sen sangen jyrkästi.

Nella ehdotti, että heidän olisi otettava talo täydellisesti huostaansa ja pidettävä se hallussaan, kunnes herttua alkaisi parantua.

-- Mutta mitä meidän on tehtävä tuon naisen, Spencerin kanssa? oli Racksole lausunut.

-- Antakaa hänen olla siinä, missä on. Pitäkäämme häntä vankina ja puolustakaamme taloa kaikkia anastajia vastaan. Jos Jules palaisi, olisi meidän aivan yksinkertaisesti kiellettävä häneltä sisäänpääsy -- siinä kaikki. Teitä on kaksi ja teidän täytyy senvuoksi pitää noita entisiä omistajia silmällä, jos palaisivat, ja miss Spenceriä, sill'aikaa kun minä hoidan potilasta. Mutta lähettäkää ensiksi noutamaan lääkäriä.

Molemmat miehet tunsivat olevansa vähän hämillään siitä päättäväisyydestä, jolla nuori tyttö hallitsi tilannetta, ja senpävuoksi kävikin niin, että he tottelivat häntä. Hän käski isänsä lähteä ulos lääkäriä etsimään, ja hän lähti. Hän määräsi ruhtinas Aribertille eräitä muita tehtäviä, ja tämä toimitti ne nopeasti.

Kolmannen päivän iltapuolella Eugen-herttuan tila oli vakavasti huonontunut. Sinä iltapäivänä Nella ja ruhtinas Aribert istuivat yhdessä sairaan huoneessa.

-- Te ja mr Racksole olette olleet minulle erinomaisen ystävällisiä, sanoi ruhtinas Aribert hyvin hiljaa, hetken vaitiolon jälkeen.

-- Miksi niin? Millä tavalla? kysyi tyttö teeskentelemättä.

Se alkoi meidän hotellissamme -- sitä ette saa unohtaa, ruhtinas.

-- Ah, vastasi ruhtinas, kuka tietää, kuinka tämä tulee päättymään? Kaikki vaivamme, levottomuutemme ja tarkkailumme on kenties aivan hyödytöntä. Sanon teille, että nähdessäni Eugenin makaavan tuossa ja ajatellessani, että emme voi saada selville, mitä on tapahtunut, ennenkuin hän paranee, niin saatan tulla hulluksi. Me voisimme saattaa asiat oikealle tolalle ja järjestää hänen tulevaisuutensa, jos vain tietäisimme -- tietäisimme, mitä hänellä on kerrottavaa. Tässä voi ihan tulla mielettömäksi. Jos jotakin tapahtuisi teille, miss Racksole, niin minä tappaisin itseni.

-- Miksi? kysyi Nella.

-- Koska olen kietonut teidät tähän juttuun. Se ei teihin nähden ole minkäänarvoinen. Te osotitte vain vähäistä ystävyyttä.

-- Kuinka tiedätte, ettei se minulle ole minkäänarvoinen? kysyi Nella sukkelasti.

Juuri silloin sairas teki kouristuksen tapaisen liikkeen. Nella meni vuoteen ääreen rauhoittamaan häntä. Vuoteen päänaluksen luota hän katsahti ruhtinas Aribertiin, ja tämä vastasi Nellan säteilevään, kiihtyneeseen katseeseen. Ruhtinas Aribert ei vastannut mitään hänen kysymykseensä -- hän vain katsoi Nellaan tyytymättömän itsepintaisesti.

-- Minun pitää kai mennä vähän lepäämään, sanoi Nella vihdoin. Tiedättehän, kuinka lääkettä on annettava.

-- Nukkukaa hyvin, vastasi ruhtinas, varovaisesti avaten hänelle oven. Ja niin hän jäi yksin Eugen-herttuan seuraan.