Part 6

Racksole oli luonnollisesti selvillä siitä, että tuon ihmeellisen yhdystien, jonka hän suurella vaivalla oli keksinyt kylpyhuoneen n:o 111 ja sen alla olevan loistokerroksen kylpyhuoneen välillä, varmaankin oli erikoisesti varannut joku tai jotkut henkilöt harjoittaakseen häpeällistä vakoilua loistokerroksen haltijoihin nähden. Tämä rumpu oli samalla yksinkertainen ja nerokas kulkutie. Tällä hetkellä hän ei varmasti voinut sanoa, mitä menettelyä oli noudatettu sen aikaansaamiseksi, mutta hän arvasi, että vesiputkien kehystä oli käytetty apuna, kun sensijaan itse putkille oli varattu tilaa Grand Babylonin vankkojen muurien paksuissa tiiliseinissä. Tähystysaukko, josta hän nyt saattoi nähdä makuukammioon, oli hyvin pieni ja näkyi tuskin ulkoapäin. Erään havainnon hän teki: aukko oli varattu henkilöä varten, joka oli häntä itseään jonkun verran pitempi. Hänen täytyi seisoa varpaillaan voidakseen nähdä. Hän muisti, että sekä Jules että Rocco olivat huomattavasti yli keskipituuden, että he sitäpaitsi olivat solakoita miehiä ja verrattain helposti olivat voineet laskeutua rummusta alas. Vaikka Theodore Racksole ei ollutkaan paksu, oli hän lyhyenläntä roteva mies.

Nämä havainnot risteilivät hänen aivoissaan hänen ikäänkuin lumottuna tuijottaessaan Roccon salaperäisiin liikkeisiin. Kylpyhuoneen ja makuuhuoneen välinen ovi oli selkoselällään, ja Racksolen paikka oli sellainen, että hän saattoi nähdä verrattain suuren osan makuukammiota, kuten valtavan, runsaasti varustetun vuoteen, mutta ei koko marmorista pesupöytää. Hän näki vain puolet pesupöydästä, ja välistä Rocco katosi näkyvistä samalla kuin hänen notkeat sormensa liikkuivat sillä esineellä, joka oli marmorilevyllä. Ensin Racksole ei saattanut päättää, mikä esine oli, mutta hetkisen kuluttua, kun hänen silmänsä oli tottunut asentoon ja valoon, hänen onnistui päästä siitä perille. Se oli ihmisruumis. Tai oikeammin, Racksole saattoi erottaa vain jalat sillä levyn puoliskolla, jonka hän näki. Häntä värisytti vastustamattomasti. Hänet valtasi se vakaumus, että Roccolla oli käsissään tajuton ihmisolento, joka avuttomana lepäsi kylmällä marmorilevyllä. Jalat eivät kertaakaan liikahtaneet. Siispä täytyi tuon onnettoman olennon joko nukkua tai olla huumausaineen vaikutuksen alaisena -- tai (kauhea ajatus!) kuollut.

Racksole olisi tahtonut huutaa ääneen, tavalla tai toisella ehkäistä tuon kamalan keskiöisen puuhan. Mutta onneksi hän hillitsi itsensä.

Pesupöydällä hän saattoi nähdä eräänlaisia eriskummallisia työaseita ja -kaluja, joita Rocco aina väliin käytti. Työ tuntui Racksolesta jatkuvan loppumattomiin, mutta sitten vihdoin Rocco lopetti, teki tyytyväisyyttä ilmaisevan eleen, vihelsi useita tahteja "Cavalleria Rusticanasta" ja meni kylpyhuoneeseen, jossa riisui takin ja alkoi hitaasti pestä käsiään. Tyynesti ja verkalleen pyyhkiessään pitkiä sormiaan hän oli vähemmän kuin neljän askeleen päässä Racksolesta. Sisään teljetty miljoonamies vapisi ja pidätti henkeään, jotta Rocco ei huomaisi hänen läsnäoloaan puuaineen takana. Mutta mitään ei tapahtunut, ja Rocco palasi ilman epäluuloja makuukammioon. Racksole näki hänen levittävän valkean flanellinkappaleen marmorilevyllä lepäävälle ruumiille, ja nostavan tämän, niin suuri kuin se olikin, suureen vuoteeseen, jossa se lepäsi kauhean hiljaa. Piilossa oleva katselija oli nyt varma siitä, että Rocco oli kohdistanut salaperäiset ja kamalat toimensa ihmisruumiiseen, mutta kuka se oli, ja mitä töitä mies oli suorittanut?

Keskellä kattoa riippuva sähkövalo kruunu ei ollut sytytetty, ainoastaan molemmat lamput pesupöydän molemmin puolin paloivat. Mutta ne eivät kyllin selvästi valaisseet vuoteessa lepäävän piirteitä, jotta Racksole olisi voinut selvästi ne erottaa. Turhaan miljoonamies ahdisti silmiään; ainoastaan sen verran hän saattoi nähdä, että ruumis luultavasti oli ollut nuori mies. Juuri epäröidessään, mitä hänen oli tehtävä, hän näki Roccon kädessä neliskulmaisen mustan laatikon. Sitten keittiönpäällikkö sammutti molemmat sähkölamput ja makuukammio oli pimeänä. Tässä äkillisessä pimeydessä Racksole kuuli Roccon rientävän vuoteen luo. Vielä hetkisen odotus, ja häikäisevässä valkeassa valossa, jota kesti monta sekunttia, saattoi nähdä Roccon seisovan ikäänkuin pahanahenkenä ruumiin vieressä, musta laatikko toisessa ja kappale palavaa aluminiumilankaa toisessa kädessä. Aluminiumilanka paloi loppuun, ja pimeys kävi entistä synkemmäksi.

Rocco oli valokuvannut ruumiin salaman valossa. Mutta häikäisevä liekki, joka oli paljastanut kuolleen piirteet kameran tajuttomalle linssille, oli samalla näyttänyt ne Racksolelle. Kuollut oli Reginald Dimmock.

Tuntien tämän havainnon kiihoittavan hänen toimintahaluaan Racksole koetti päästä ulos piilopaikastaan. Hän oli varma siitä, että täytyi löytyä tie loistokerroksen kylpykammioon, mutta hän etsi turhaan, haparoiden käsillä ja jaloilla. Silloin hän päätti kiivetä nuoraportaita ylös, kiiruhtaa ensi kerroksen käytävään ja salvata Roccon tämän lähtiessä loistokerroksesta. Oli vaikea ja vaivaloinen työ kiivetä ahtaassa paikassa näitä kapeita ja hoippuvia tikapuita ylös, mutta Racksole teki tehtävänsä sangen hyvin ja oli ehtinyt melkein ylös asti, kun tikapuut kohtalon kovasta oikusta katkesivat hänen painostaan ja hän kursailematta luisti puurummun läpi. Päästäen hillityn kirouksen, Racksole sangen nolona joutui rummun pohjaan. Silloin hän näki, että hänen äkillinen putoamisensa jollakin tavoin oli saanut hänen jalkainsa juuressa olevan luukun aukeamaan. Hän tunkeutui siitä läpi, lykkäsi auki toisen pienen luukun ja seisoi seuraavana hetkenä loistokerroksen kylpyhuoneessa. Hänen pukunsa oli kovin tahriintunut, hän oli hiessä ja koko lailla pyörällä päästään, mutta hän oli kuitenkin siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jälleen oli kaikkien sielun kykyjensä herra.

Merkillistä kyllä, hän oli liikkunut niin hiljaa, ettei Rocco nähtävästi ollut häntä huomannut. Racksole meni hiipien kylpyhuoneen ja makuukammion väliselle ovelle ja pysähtyi siihen vaieten. Rocco oli jälleen kiertänyt pesupöydän yläpuolella olevat lamput palamaan ja puuhaili työaseineen.

Racksole rykäsi hiljaa.

XIV.

ROCCO VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN.

Rocco käännähti ympäri nopeasti kuin häiritty tiikeri ja loi Racksoleen yhden ainoan, pitkän, läpitunkevan silmäyksen.

-- Hitto soikoon! sanoi Rocco yhtä puhtaalla anglosaksilaisella korostuksella ja painolla kuin Racksole itse olisi voinut sanoa.

Merkillisintä tässä tilanteessa oli se, että Racksole silloin juuri sattumalta ei tiennyt, mitä hänen olisi sanottava. Hän oli käynyt niin sanattomaksi yrityksen ja Roccon täydellisen ja ylevän tyyneyden herättämästä hämmästyksestä, että sekä sanat että ajatukset pettivät hänet.

-- Minä antaudun, virkkoi Rocco. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin te tulitte tähän kirottuun hotelliin, olen pelännyt teitä. Sanoin Julesille, että pelkäsin teitä. Tiesin tulevan vaikeaksi tulla toimeen teidänluontoisenne miehen kanssa, ja olin, piru vieköön, oikeassa! Sanon teille, että minä antaudun. Tiedän, milloin olen voitettu. Minulla ei ole revolveria eikä minkäänlaista asetta. Minä antaudun. Tehkää mitä tahdotte.

Ja näin sanottuaan Rocco istuutui tuolille. Kohtaus esitettiin suurenmoisesti. Vain todella suuri mies oli saattanut sen niin sovittaa. Rocco säilytti todellakin arvokkuutensa.

-- Vai te olette englantilainen, joka minun hotellissani käytte ulkomaalaisesta, huomautti Racksole kuulustelun aluksi.

-- En ole englantilainen, vastasi Rocco tyynesti. Olen Yhdysvaltain kansalainen ja nimeni on Elihu P. Rucker.

-- Niinkö, hitto vie! huudahti Racksole.

-- Vaihdoin kansallisuutta samasta syystä kuin ystäväni ja toverini Jules, toiselta nimeltä mr Jackson, vaihtoi omansa.

-- Jules on siis teidän ystävänne ja toverinne, vai kuinka?

-- Hän on ollut sitä, mutta tästä hetkestä alkaen ei ole enää. Aloin paheksua hänen menettelyänsä jo viikko sitten, ja paheksumiseni tulee nyt saamaan vaikuttavan muodon.

-- Todellako? sanoi Racksole. Epäilempä, ettei niin tule käymään, mr Elihu P. Rucker, Yhdysvaltain kansalainen. Ennenkuin olette ehtineet kovin paljon vanhenemaan, tulette olemaan poliisin ystävällisissä käsissä, ja silloin toimintanne, kävipä se mihin suuntaan tahansa, loppuu tuohon paikkaan.

-- Se on mahdollista, huokasi Rocco.

-- Sillä välin tahdon tehdä teille pari kysymystä. Olette myöntänyt joutuneenne tappiolle, voitte siis yhtä hyvin vastata näihin kysymyksiin kaikella sillä suoruudella, minkä tunnette omistavanne. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, vastasi Rocco tyynesti, mutta luulen, etten pysty vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Teen kuitenkin voitavani.

-- No, jatkoi Racksole, kurkkuaan selvittäen, mikä on koko jutun juoni? Kertokaa se minulle muutamin sanoin.

-- En edes monillakaan sanoilla. Se ei ole minun salaisuuteni, ymmärrättekö.

-- Miksi pikku Dimmock parka myrkytettiin? Miljoonamiehen ääni heltyi, hänen hetken ajan katsellessaan onnettoman nuoren miehen ruumista.

-- En tiedä, virkkoi Rocco. Voin mielelläni ilmoittaa teille vastustaneeni tätä puolta asiasta. Minulle ei siitä ilmoitettu, ennenkuin se jo oli suoritettu, ja silloin, voin sanoa, suutuin.

-- Tahdotte siis väittää, että te ette tiedä, miksi Dimmock murhattiin?

-- Tahdon väittää, etten voinut käsittää, mitä hyötyä siitä oli. Luonnollisesti hänet -- no niin, hän kuoli senvuoksi, että hän ikäänkuin luopui eräästä yrityksestä, oltuaan ensin siinä osallisena. Ei tee mitään, vaikka sanonkin teille tämän, sillä sen verran olette arvattavasti itsekin päässyt asiasta perille. Mutta ilmoitan juhlallisesti, että minulla on omantunnonepäilyksiä murhia vastaan.

-- Se oli siis murha?

-- Se oli eräänlainen murha, myönsi Rocco.

-- Kuka sen teki?

-- Väärä kysymys minulle, vastasi Rocco.

-- Kuka, paitsi teitä ja Julesia, on mukana tässä kauniissa salaliitossa?

-- Kautta kunniani, sitä en tiedä.

-- No, selittäkää eräs toinen asia. Mitä olette tehnyt Dimmockin ruumiille?

-- Kuinka kauan olette ollut kylpyhuoneessa? iski Rocco,vastaan ylevällä häpeämättömyydellä.

-- Älkää koettako urkkia minulta, mr Rucker, sanoi Racksole. Tunnen vastustamatonta halua taittaa selkärankanne polviani vastaan. Neuvon teitä olemaan minua ärsyttämättä. Mitä olette tehnyt Dimmockin ruumiille?

-- Olen balsamoinut sen.

-- Balsamoinut sen?

-- Niin juuri, minun parantamani Richardsonin järjestelmän mukaan, ruiskuttamalla nestettä valtimoihin Te ette tiennyt balsamoimistaidon kuuluvan minun taitolahjoihini, mutta niin on.

-- Mutta miksi? kysyi Racksole, enemmän hämillään kuin koskaan ennen. Miksi te vaivaudutte balsamoimaan tuon poikaparan ruumista?

-- Ettekö käsitä? Eikö se heti pistä silmäänne? Tuo ruumis on säilytettävä. Se sisältää, tai oikeammin, sisälsi hyvin painavia todisteita erästä tai eräitä poliisille tuntemattomia henkilöitä vastaan.

Rocco heittäytyi nojalleen tuoliin ikäänkuin olisi sanonut kaiken sanottavansa. Hän sulki silmänsä ilmaistakseen, että häneen nähden keskustelu myöskin oli lopussa Theodore Racksole nousi tuoliltaan.

-- Toivon, sanoi Rocco, avaten äkkiä silmänsä, toivon, että pian kutsutte poliisin. Alkaa tulla myöhäinen, enkä mielelläni tahdo luopua yöunesta.

Rocco nousi seisomaan ja meni ovea kohti. Vaistomaisella liikkeellä Racksole syöksyi esiin ja tarttui häntä hartioihin.

-- Ei mitään vehkeitä, sanoi Racksole. Te olette minun vankinani, älkää unohtako sitä!

Rocco loi isäntäänsä lempeän ja arvokkaan halveksivan katseen.

-- Tiedän sen, hän sanoi: menkäämme.

Racksoleen vaikutti voimakkaasti tämä mies -- tämä lahjakas henki, jolle hän olisi maksanut palkkaa kolmetuhatta puntaa vuodessa. Hän tunsi olevansa harmissaan. Sitten he astuivat rinnakkain, vanginvartija ja vanki, ulos huoneesta hotellin suureen autioon käytävään. Rocco pysähtyi ensimmäisen hissin ristikko-ovien eteen.

-- Se on lukossa, virkkoi Racksole. Meidän täytyy tänä yönä käyttää portaita.

-- Mutta minulla on avain. Minulla on se aina mukanani, sanoi Rocco ja otti avaimen taskustaan, jonka jälkeen hän päästi rautaverkon lukosta ja lykkäsi sen auki. Racksole hymyili hänen palvelevaisuudelleen ja näppäryydelleen.

-- Teidän jälkeenne, sanoi Rocco, tehden kohteliaan kumarruksen, jonka jälkeen Racksole meni hissiin.

Salaman nopeasti Rocco lykkäsi rautaoven eteen; se meni lukkoon itsestään. Racksole oli auttamattomasti vankina hississä.

Rocco käveli verkalleen ilman kiirettä käytävään, kunnes pääsi näkyvistä.

Racksole ei sanonut sanaakaan. Hän oli liian vihainen itselleen voidakseen puhua. Hän puristi kätensä nyrkkiin, puri hammasta ja pidätti henkeänsä. Vallitsevassa hiljaisuudessa hän saattoi kuulla Roccon askelten häipyvän äänen paksulta matolta.

Tätä pahempaa nöyryytystä Racksole ei elämässään ollut kokenut.

Seuraavana aamuna Grand Babylonin ylhäiset vieraat hämmästyivät kuullessaan, että hotellin uusi omistaja jonkun onnettoman sattuman vuoksi oli joutunut viettämään koko yön hissiin suljettuna. Väitettiin niinikään Roccon olleen riidassa uuden isäntänsä kanssa ja heti luopuneen paikastaan. Joku herttuatar lausui Roccon eron merkitsevän hotellin häviötä, jonka jälkeen hänen miehensä pyysi häntä olemaan lörpöttelemättä.

Racksole sitävastoin lähetti noutamaan salapoliisia, joka oli saanut Dimmockin jutun selvitettäväkseen, ja kertoi hänelle edellisen yön tapahtumat. Kertomus niistä oli totisesti koettelemus Racksolen tapaiselle luonteelle.

-- Ihmeellinen juttu! huomautti salapoliisi Marshall voimatta pidättää hymyään. Lopputulos oli epäedullinen, mutta epäilemättä on saatu muutamia tärkeitä tietoja.

Racksole ei virkkanut mitään.

-- Minulla on itselläni johtolanka, lisäsi salapoliisi. Sanansaattajanne saapuessa olin juuri lähtemässä teidän luoksenne. Haluan teidän seurassanne lähteä erääseen paikkaan tässä lähellä. Tahdotteko tulla mukaan nyt samalla?

-- Mielelläni, sanoi Racksole.

Sinä hetkenä astui sisään asiapoika tuoden sähkösanoman, Racksole avasi sen ja luki: _Tule heti. Nella. Hotelli Wellington, Ostende_.

Hän katsoi kelloansa.

-- En voi tulla mukaanne, virkkoi hän salapoliisille. Matkustan Ostendeen.

-- Ostendeenko?

-- Niin, heti.

-- Mutta, mr Racksole, vastusteli salapoliisi. -- Minun asiani on kiireellinen.

-- Niin on minunkin, vastasi Racksole. Kymmenen minuutin kuluessa hän oli lähtenyt Victoriarautatieasemalle.

XV.

SEIKKAILUN LOPPU PURJEALUKSESSA.

Meidän on nyt palattava Nella Racksoleen ja Posenin ruhtinaaseen Aribertiin, jotka olivat joutuneet nimettömään purjealukseen. Ruhtinaan ensimmäinen tehtävä oli tehdä Jules, jota myös nimitettiin mr Tom Jacksoniksi, täysin vaarattomaksi, ja sen hän teki muutamilla köydenpätkillä. Vaikka mr Jackson oli tajuton ja ruhjevamma oli hänen korvansa alla, ei kukaan saattanut arvata, kuinka pian hän jälleen tointuisi. Silloin hän saattaisi käydä kovin väkivaltaiseksi. Senvuoksi ruhtinas, sidottuaan hänet käsivarsista ja jaloista, kiinnitti hänet kansipönkkään.

-- Kunhan hän ei vain kuolisi, virkkoi Nella. Hän on kovin kalpea.

-- Eivät mr Jacksonin kaltaiset miehet, sanoi ruhtinas Aribert opettavaisella sävyllä, koskaan kuole muuten kuin hirttämällä. Ihmettelen kuitenkin mistä johtuu, ettei kukaan täällä ole ryhtynyt vastustelemaan meitä. Ehkäpä kaikessa salaisuudessa pelkäävät minun revolveriani -- teidän revolverianne, piti minun sanoa.

Sekä hän että Nella katsahtivat välinpitämättömään peränpitäjään, joka käänsi purjeveneen kokan suoraan merelle. Tällä haavaa oltiin noin kolmen kilometrin päässä Belgian rannikosta.

Käyttäen ranskankieltä ruhtinas käski merimiehen kääntää purjeveneen ja uudelleen laskea Ostenden satamaan, mutta mies ei ollut kehotuksesta tietävinäänkään. Ruhtinas kohotti revolverinsa pelotellakseen perämiestä, ja silloin mies alkoi puhua nopeasti jotain ranskan- ja flaaminkielen sekotusta. Hän sanoi saaneensa Julesilta ankarat määräykset olla millään tavalla puuttumatta mihinkään, mitä purjelaivan kannella saattaisi tapahtua. Hän oli purjealuksen päällikkö ja hänen oli määrä purjehtia erääseen englantilaiseen satamaan, jonka nimeä hän ei saattanut ilmaista; hänen tuli, kävi miten kävi, ohjata laivaa eteenpäin täydellä höyryllä. Hän näytti olevan hyvin karkeatekoinen, erittäin väkevä ja päättäväinen mies, ja ruhtinas epäröi kovin, mitä tekisi. Hän teki eräitä muita kysymyksiä, mutta ne vaikuttivat ainoastaan sen, että mies kävi sanattomaksi ja pahantuuliseksi. Turhaan ruhtinas Aribert selitti, että mr Tom Jackson oli ryöstänyt miss Nellie Racksolen, miljoonamies Racksolen tyttären; turhaan hän uhaten heilutteli revolveriaan. Jörö, mutta rohkea kapteeni sanoi vain, ettei hänellä ollut Julesin kanssa mitään tekemistä. Hän oli saanut ohjeensa ja ne hän aikoi täyttää. Hän pyysi huomauttaa puhuvalle, että hän oli purjelaivan kapteeni.

-- Ei kaiketi käy häntä ampuminen, luulen ma, sanoi ruhtinas Nellalle. Saattaisinhan tehdä reiän hänen koipeensa tai jotain sentapaista.

-- Onpa se jotakuinkin uskallettua ja melkein liian ankaraa menettelyä tuota erinomaisen velvollisuudentuntoista kapteenia kohtaan, arveli Nella. Ja sitäpaitsi voimme saada koko miehistön niskaamme. Ei, meidän on keksittävä jotain muuta.

-- Missähän miehistö oikeastaan mahtanee olla, ihmetteli ruhtinas.

Juuri silloin mr Jackson, loikoessaan selällään ja sidottuna laivan kannella, näytti horroksista heräämisen merkkejä. Hänen silmänsä aukenivat ja hän tuijotti tylsästi ympärilleen. Vihdoin hän näki ruhtinaan, joka lähestyi häntä revolveri näkyvissä.

-- Vai te siinä olette? mutisi Jules heikolla äänellä. Mitä te täällä kannella teette? Kuka minut tällä tavalla on sitonut?

-- Katsokaa tänne! vastasi ruhtinas. En halua kuulla mitään vastaväitteitä, vaan tämän purjelaivan täytyy heti kääntyä takaisin Ostendeen ja siellä teidät jätetään viranomaisten huostaan.

-- Todellako! ivaili mr Tom Jackson. Minutko? Sitten hän huusi ranskankielellä perämiehen ääressä olevalle miehelle: Halloo, André, poistakaa nämä molemmat laivasta veneeseen.

Tilanne oli omituinen. Ruhtinas, joka ei ollut varma muusta kuin Nellan revolverista, ei tiennyt, pitikö hänen yhä kärjistää tilannetta ja, ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteisiin, vai mukautua olotilaan niin suurella arvokkuudella kuin olosuhteet suinkin sallivat.

-- Ottakaamme vene, virkkoi Nella, voimmehan soutaa rantaan tunnissa.

Seuraavana hetkenä he olivat veneessä, joka loittoni laivasta. Sen poistuessa näkyi joku olento perässä. Se oli mr Tom Jackson. Hänet oli vapautettu köysistä. Hän painoi valkeaa nenäliinaa korvaansa ja hymyili rauhallista, salaperäistä hymyään. Jules oli kerran eläessään kärsinyt tappion; taikka ehkä olisi oikeampaa sanoa, että häntä oli puijattu. Julesin kaltaiset miehet eivät voi kärsiä tappiota. Oli aivan hänen hyvän onnensa mukaista, että hän samalla hetkellä kun oli joutunut kiinni vakavasta rikoksesta yhteiskuntaa vastaan itse teossa, saattoi vallan mukavasti päästä pakoon -- ja päästä pakoon jättämättä mitään johtolankaa jälkeensä.

-- Luulenpa, että Jules oli liian ällistynyt ja heikko tiedustellakseen, mistä se johtui, että minä satuin olemaan hänen purjelaivassaan, sanoi ruhtinas airoihin tarttuen.

-- Niin, kuinka te sinne pääsitte? kysyi Nella, ja hänen kasvonsa vilkastuivat. Olin todellakin unohtaa sen puolen tapahtumasta.

-- Minun on alotettava alusta, ja se vie aikaa, vastasi ruhtinas. Eikö ole parasta lykätä kertomus siitä siksi kuin pääsemme maihin?

-- Minä soudan, niin te saatte puhua, sanoi Nella. Tahdon tietää sen nyt.

Hän hymyili toiselle onnellista hymyä, mutta kieltäytyi rauhallisesti luovuttamasta airoja.

-- Eikö siinä ole kyllin, että minä olen tässä? sanoi hän.

-- On kyllä, vastasi Nella, mutta tahdon tietää, kuinka se kävi.

-- Osuin sattumalta näkemään teidät viime yönä vaunuissanne, sanoi ruhtinas. Oli näet niin, että minulta puuttui rohkeutta matkustaa Berliniin selostuksineni. Jäin Ostendeen nähdäkseni, enkö pystyisi suorittamaan jonkun verran salapoliisintyötä omin päin. Hyväksi onneksi satuin näkemään teidät. Seurasin vaunuja niin nopeaan kuin taisin, ja näin vilaukselta teidät astuessanne tuohon kauheaan taloon. Tiesin Julesilla olevan jotakin tekemistä tämän talon kanssa. Arvasin teidän asianne ja pelkäsin teidän puolestanne. Onneksi olin hyvin perusteellisesti tutustunut taloon. Siihen johtaa eräästä ahtaasta kujasta takaportti. Sitä tietä menin sisälle. Tulin takapihalle ja seisoin sen huoneen ikkunan alla, jossa keskustelitte miss Spencerin kanssa. Kuulin kaikki. Oli rohkea teko seurata miss Spenceriä Grand Babylonista Ostendeen. Niin, en uskaltanut väkisin tunkeutua sisään, jotta en menettelisi liian äkkipäisesti ja tuottaisi meille kummallekin vaikeuksia. Minä vain vartioin. Ah, miss Racksole, te olitte uhkarohkea miss Spenceriin nähden, sillä, kuten sanoin, saatoin kuulla jok'ikisen sanan, koskapa ovi oli vähän raollaan. Huomasin, ettette tarvinnut minun apuani. Sitten hän puijasi teitä jollakin juonella, ja sitten lensi revolveri ikkunasta. Otin sen maasta arvellen siitä todennäköisesti saattavan olla hyötyä. Sitten oli kaikki hiljaista. En aluksi aavistanut teidän pyörtyneen. Luulin teidän paenneen. Saadessani tiedon siitä, miten oikeastaan oli, oli jo myöhäistä puuttua asiaan. Siinä oli kaksi miestä, molemmat rajupäisiä, ja sitäpaitsi miss Spencer.

-- Kuka oli toinen mies? kysyi Nella.

-- En tiedä. Oli pimeä. Teidät vietiin ajoneuvoilla satamaan. Seurasin taaskin jälestä ja näin kuinka teidät kannettiin laivaan. Ennenkuin purjealuksen ankkuri nostettiin, onnistui minun kenenkään huomaamatta kiivetä laivaveneeseen. Paneuduin siihen pitkäkseni eikä kukaan osannut epäillä läsnäoloani. Tietänette, mitä sitten tapahtui.

Syntyi lyhyt äänettömyys, ja sitten Nella aivan hiljaa huudahti:

-- Elämmepä tosiaankin ihmeellisessä maailmassa.

Ja heille se oli ihmeellinen maailma, vaikka tuskin siinä mielessä kuin Nella Racksole oli tarkoittanut. He olivat molemmat nuoria, molemmat olivat erinomaisen terveitä ja nuoruuden hehkua täynnä ja he olivat kahden. Vene oli todellakin hyvin pieni. Tytön kasvot olivat tuskin metrin päässä nuoren miehen kasvoista. Tyttöä ympäröi nuorukaisen silmissä kauneuden ja suuren omaisuuden sädekehä. Nuorta miestä taas kaunisti tytön silmissä miehekäs pelottomuus ja valtaistuimen sädekehä.

Mutta kaikki merimatkat loppuvat joko rannalla tai merenpohjassa, ja vihdoin vene kulkeutui satamaan kivilaiturien välitse. Ruhtinas souti lähimmille portaille ja sitoi veneen kiinni. He nousivat maihin. Kello oli kuusi aamulla, ja säteilevä aurinkoinen päivä oli koittanut. Harvoja ihmisiä oli liikkeellä tänä varhaisena aamuhetkenä.

-- Ja nyt? Mitä nyt teemme? sanoi ruhtinas. Minun täytyy saattaa teidät johonkin hotelliin.

-- Olen teidän vallassanne, myönsi tyttö hymyillen, mikä myönnytys pani veren nopeampaan liikkeeseen hänen suonissaan. Hän huomasi nyt tytön olevan väsyksissä ja kärsivän äkillisestä ja vallan luonnollisesta vastavaikutuksesta.

Hotel Wellingtonissa ruhtinas sanoi uniselle ovenvartijalle heidän tulleen aikaisella junalla Brüggestä ja haluavan heti aamiaista. Oli tavattoman varhainen hetki, mutta tavallinen Englannin kultapunta saa ihmeitä aikaan missä belgialaisessa hotellissa tahansa, ja sangen lyhyen odotuksen jälkeen Nella ja ruhtinas istuivat hotellin parvekkeella, nauttien aamiaiseksi suklaata, jota erikoisesti ja kaikessa kiireessä oli heitä varten valmistettu.

-- En ole koskaan juonut niin mainiota suklaata! huudahti ruhtinas.

Tämä väite sisälsi mitä suurimman valheen, sillä Hotel Wellington ei ole kuuluisa suklaastaan. Siitä huolimatta Nella vastasi innostuneena: En minäkään! Sitten seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Nella, joka kenties vaistomaisesti tunsi olleensa liian innostunut, hyvin kylmällä äänensävyllä huomautti:

-- Minun täytyy heti sähköttää isälleni.

Siitä johtui, että Theodore Racksole sai sen sähkösanoman, joka pakoitti hänet eroamaan salapoliisi Marshallista.

XVI.

PUNAHATTUINEN NAINEN.

-- Eräs asia on meidän, ruhtinas, ratkaistava heti, sanoi Racksole.