Part 5

Sitten hänen silmiinsä kuvastuivat sen maan ääripiirteet, josta hän riensi pois, ja hän erotti töintuskin majakan ja ison valkean epäsäännöllisen kuvan, jonka hän tunsi Ostenden Kursaaleniksi, Monte Carlon pelipalatsin loistavaksi kilpailijaksi. Hän oli siis matkalla Ostendesta. Nella pyrki istumaan laivatuolissaan, mutta huomasi olevansa siihen kykenemätön. Heittäen luotaan häntä verhoavan huopapeiton hän havaitsi olevansa sidottu tuoliin leveällä satulavyön kappaleella. Silmänräpäyksessä hän oli tilanteesta selvillä ja valveilla. Hän tiesi, etteivät vaarat vielä olleet ohi; hän tunsi aavistaen, että ne tuskin vielä olivat alullakaan. Hänen veltto tyytyväisyytensä, hänen uneksiva rauhan ja levon tunnelmansa katosivat kokonaan, ja hän terästi mielensä kohdatakseen vakavan ja vaikean aseman vaaroja.

Juuri siinä silmänräpäyksessä tuli kannelle eräs mies. Tulija oli neljänkymmenen vaiheilla, puettu moitteettomaan siniseen pukuun, lipallinen venelakki päässä.

Hän otti kohteliaasti lakin päästään.

-- Hyvää huomenta, hän virkkoi. Kaunis auringonnousu, vai kuinka? Sukkela ja hyvin laskettu häpeämättömyys hänen äänensävyssään kävi Nellaan kuin ruoskanisku, hänen ollessaan tuoliin sidottuna.

Te! hän huudahti. Te, mr Thomas Jackson, jos se on teidän nimenne! Irroittakaa minut tästä tuolista, niin puhun teidän kanssanne. Hänen silmänsä säkenöivät hänen puhuessaan ja niistä loistava ylenkatse lisäsi suuresti niiden kauneutta. Mr Thomas Jackson, toiselta nimeltään Jules, Grand Hotel Babylonin entinen hovimestari, piti itseään asiantuntijana, kun oli puhe naiskauneudesta, ja Nella Racksolen näkeminen oli hänelle mieluinen yllätys.

-- Mielihyvällä, hän vastasi. Unohdin, että estääkseni teitä putoamasta, olin sitonut teidät tuoliin. Ja tehden nopean liikkeen hän irroitti siteen. Nella nousi seisomaan, vavisten voimakkaasta vihasta ja ylenkatseesta.

-- No, hän sanoi Julesiin kääntyen, mitä tämä nyt tarkoittaa?

-- Te pyörryitte, hän sanoi tyynesti. Ette ehkä muista sitä.

Hän tarjosi Nellalle kansituolin kuvaavalla liikkeellä. Nellan täytyi vasten tahtoaan myöntää, että mies oli säädyllisiin tapoihin tottunut ja näytti saaneen hyvän kasvatuksen. Ei olisi kukaan aavistanut, että hän kaksikymmentä vuotta oli ollut hotellintarjoilijana. Hänen pitkä, solakka vartalonsa ja notkea, huoleton ryhtinsä näytti muistuttavan ylimystä, ja hänen äänensä oli rauhallinen, hillitty ja arvokas.

-- Se asia ei ole missään yhteydessä sen seikan kanssa, että minua nyt kuljetetaan pois tässä teidän purjeveneessänne.

-- Purjevene ei ole minun, hän sanoi, mutta se on vähemmän tärkeätä. Mitä erääseen tärkeämpään asiaan tulee, niin suonette anteeksi, kun palautan mieleenne, että te noin muutamia tunteja sitten uhkasitte erästä naista minun talossani revolverilla.

-- Talo siis oli teidän?

-- Niinpä tietysti. Enkö minä saisi taloa omistaa? hän naurahtaen sanoi.

-- Saan kehoittaa teitä heti paikalla käännättämään purjeveneen ja viemään minut takaisin. Hän koetti puhua käskevällä äänellä.

-- Vai niin, hän sanoi. Pelkään pahoin, että se on mahdotonta. En lähtenyt merelle heti paikalla palatakseni. Viimeiset sanat hän sanoi lievästi matkien Nellan omaa ääntä.

-- Kun kerran palaan, sanoi Nella, kun isäni saa tietää tästä keksinnöstä, tulette te, mr Jackson, saamaan kuuman päivän.

-- Mutta jospa isänne ei koskaan saakaan tietää tästä...

-- Mitä?

-- Jos otaksumme, ettette koskaan palaa?

-- Aiotteko siis ottaa kuolemani omalletunnollenne?

-- Kun on kuolemasta puhe, niin olitte te vähällä murhata ystäväni, miss Spencerin. Ainakin hän niin väittää.

-- Onko miss Spencer mukana, kysyi Nella, luullen kenties näkevänsä heikon toivonsäteen naisen läheisyydessä.

-- Miss Spencer ei ole mukana. Täällä ei ole ketään muuta kuin te ja minä ja pieni miehistö -- sangen luotettava miehistö, voin lisätä.

-- En tule enempää puhumaan kanssanne. Saatte mennä tiehenne.

Kiitoksia luvasta, sanoi toinen. Lähetän teille vähän aamiaista.

Hän meni salonginrappusille ja vihelsi, jonka jälkeen ilmestyi neekeripoika kantaen tarjottimella suklaata. Nella otti tarjottimen vastaan ja heitti sen vähääkään epäröimättä laidan yli. Mr Jackson väistyi muutaman askeleen hänen luotaan, mutta palasi kohta.

-- Teillä on rohkeutta, hän sanoi, ja minä ihailen rohkeutta. Se on harvinainen ominaisuus.

Nella ei vastannut.

-- Miksi puutuitte minun asioihini? kysyi mr Jackson.

Mitään vastausta ei vieläkään kuulunut, mutta kysymys antoi Nellalle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi hän oli puuttunut tähän salaperäiseen asiaan? Olihan vakaviin asioihin puuttuminen täydellisessä ristiriidassa hänen loisteliaan perhoselämänsä tavallisten sääntöjen kanssa.

-- Ei ole minun vikani, että olette tässä asemassa, jatkoi Jules. En minä teitä tähän saattanut. Olette itse syypää. Te ja isänne -- te olette rynnänneet eteenpäin meikein liian rajusti.

-- Sepähän nähdään, huomautti Nella kylmästi.

-- Nähdään kyllä, myönsi mr Jackson. Ja tahdon toistaa, että en voi olla teitä ihailematta -- nimittäin jos ette puutu minun asioihini. Sellaista menettelyä en koskaan ole suvainnut keneltäkään -- miljoonamieheltäkään, enkä edes kauniilta naiselta. Hän kumarsi. Sanonpa teille, mitä aion tehdä. Aion viedä teidät turvalliseen paikkaan ja pidättää teidät siellä, kunnes tehtäväni ovat suoritetut. Puhuitte äsken murhasta. Mikä epäkypsä käsitys! Vain amatöörit käyttävät murhia...

-- Entä Reginald Dimmock? sanoi Nella nopeasti. Hän vaikeni ja kävi vakavaksi.

-- Reginald Dimmock, toisti Jules. Luulin hänen kuolleen sydänvian vuoksi. Saanko lähettää teille vähän lisää suklaata. Olen varma siitä, että teidän on nälkä.

-- Kuolen mieluummin nälkään kuin kosken teidän ruokiinne, vastasi Nella.

-- Oivallinen nainen! mutisi Jules, ja hän katsahti Nellan kasvoihin. Hänen komea, ylenkatseellinen kauneutensa teki Julesiin valtavan vaikutuksen. -- Ah, hän sanoi, miten oivallinen vaimo teistä tulisi! Jules astui häntä lähemmäksi. Te ja minä, miss Racksole -- teidän kauneutenne ja rikkautenne ja minun hyvä pääni -- me laskisimme maailman jalkojemme juureen. Harvat miehet ovat teidän arvoisianne, mutta minä olen yksi niistä harvoista. Kuulkaahan! Saattaisitte pahempaakin tehdä. Menkää naimisiin kanssani. Minä olen suuri mies ja tulen yhä suuremmaksi. Rukoilen teitä. Tulkaa vaimokseni, niin pelastan henkenne. Kaikki käy hyvin. Minä alan elämäni uudelleen alusta. Menneisyys olkoon, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan.

-- Tämä tulee jokseenkin äkkipikaa -- Jules, sanoi Nella purevan ivallisesti.

-- Odotitteko minulta sovinnaisuutta? vastasi mr Jackson. Rakastan teitä.

-- Otaksukaamme niin olevan, sanoi Nella. Kuinka nykyisen vaimonne silloin kävisi?

-- Minun nykyisen vaimoniko?

-- Niin, miss Spencerin, kuten häntä nimitetään.

-- Sanoiko hän teille olevansa minun vaimoni?

-- Sattumalta hän sen teki.

-- Mutta sitä hän kuitenkaan ei ole.

-- Ehkäpä hän ei ole. Mutta enpä sittenkään luule meneväni naimisiin teidän kanssanne. Nella seisoi hänen edessään ylenkatseen ruumiillistuttamana.

Jules lähestyi häntä. -- Antakaa minulle toki suudelma; yksi ainoa suudelma -- en pyydä enempää; yksi ainoa suudelma noilta huulilta, ja olette vapaa. Moni mies on syöksynyt onnettomuuteen yhden ainoan suudelman vuoksi. Niin tahdon tehdä minäkin.

-- Pelkuri raukka! huudahti Nella.

-- Pelkuri! hän matki. Olenko minä pelkuri? No, sitten tahdon olla pelkuri raukka, ja teidän on suudeltava minua hyvällä tai pahalla.

Hän pani kätensä Nellan olkapäälle. Kun Nella vetäytyi hänen kiiluvia silmiään pakoon vaistomaisesti kiljahtaen, hyppäsi joku olento veneestä muutaman jalan päästä, ja yksi ainoa hyvin tähdätty isku korvalle sai mr Jacksonin kellistymään tajuttomana kannelle. Posenin ruhtinas Aribert seisoi kumartuneena hänen ylitseen revolveri kädessä. Tätä suurempaa yllätystä mr Jackson tuskin lienee elämässään kokenut.

-- Älkää säikähtykö, sanoi ruhtinas Nellalle, -- minun läsnäoloni täällä on yksinkertaisin asia maailmassa, ja selitän sen niin pian kuin pääsen tästä miehestä.

Nella ei keksinyt, mitä sanoisi, mutta hän katsoi ruhtinaan kädessä olevaa revolveria. -- Totta tosiaan, -- hän huomautti, -- sehän on minun revolverini!

-- Niin onkin, sanoi ruhtinas, ja selitän senkin asian. Peräsintä hoitava mies ei vähääkään kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui hänen ympärillään.

XI.

HOVIPANTTILAINAAJA.

-- Mr Sampson Levi haluaa tavata teitä, herra. Nämä sanat, palvelijan lausumina ja Theodore Racksolelle tarkoitettuina, herättivät miljoonamiehen mietteistä, jotka olivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia. Asianlaita oli näet sellainen, että mr Racksole, loistohotelli Babylonin omistaja, ei suinkaan tuntenut tyytyväisyyttä itseensä. Salaperäinen tapaus oli tapahtunut hänen hotellissaan eikä hän huomiokyvystään ja asiantuntemuksestaan huolimatta pystynyt salaisuutta paljastamaan.

-- Mr Sampson Levi haluaa puhutella teitä, herra, toisti palvelija huomatessaan, ettei hänen isäntänsä ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän sanoi.

-- Kyllä kuulen, vastasi Racksole. Tahtooko hän tavata minua mieskohtaisesti?

-- Hän kysyi teitä.

-- Ehkä hän haluaa puhua Roccon kanssa ruokalistasta tai muusta sentapaisesta?

-- Minäpä tiedustan, virkkoi palvelija ja teki liikkeen poistuakseen.

-- Odottakaa, käski Racksole äkkiä. -- Pyytäkää mr Sampson Leviä astumaan sisään.

"Kahvisirkuksen" suuri arvopaperivälittäjä astui sisään yksinkertaisen ja koruttoman ryhdikkäänä. Hän oli lyhyehkö, kukoistava mies, puettu juutalaisen rahamiehen tavalliseen tapaan; kellonperät olivat liian pitkät, liivi liian lyhyt.

-- Mr Racksole, arvaan, mr Theodore Racksole. Hauska tutustua, hyvä herra. Ne olivat hra Sampsonin ensi sanat. Muodoltaan ne muistuttivat kolmannen luokan nuohoojan tervehdystä, mutta omituista kyllä, miellytti Racksolea äänensävy, jolla ne lausuttiin. Hän sanoi itsekseen, että tässä, missä sitä kaikkein vähimmin odotti, oli rehellinen mies.

-- Hyvää päivää, vastasi Racksole lyhyesti, mikä minulle tuottaa tämän kunnian?

-- Arvaan, että teillä ei ole paljon aikaa, jatkoi Sampson Levi. Ainakaan ei minulla ole, ja siksi tahdonkin käydä suoraan asiaan, mr Racksole. Olen yksinkertainen ihminen. En halua, että minua pidetään gentlemannina tai sen semmoisena. Olen arvopaperikauppias. Sitä olen, enkä pidä lukua siitä, kuka sen tietää. Viime yönä minulla oli tanssiaiset tässä hotellissa. Se maksoi pari tuhatta puntaa ja vähän päälle, ja, sivumennen sanoen, kirjoitin tänä aamuna hyväksenne maksuosotuksen rahamäärälle. En pidä tanssiaisista, mutta ne ovat minulle hyödyksi, ja pieni vaimoni pitää niistä, siksipä järjestämme niitä silloin tällöin. Minulla ei ole mitään muistuttamista hotellin järjestystä vastaan tanssiaisissa; kaikesta oli varsin hyvin huolehdittu, varsin oivallisesti, mutta tahtoisin tietää -- miksi päästitte yksityisetsivän vieraitteni joukkoon?

-- Yksityisetsivänkö? huudahti Racksole jonkunverran hämillään tästä syytöksestä.

-- Niin, toisti mr Sampson Levi jyrkästi, vilvotellen itseään istuessaan tuolissa ja tarkastaen Racksolea suoralla ja vakavalla ilmeellä, kuin mies, jolla on jotakin valittamista. -- Niin, yksityisetsivä. Se on tietysti pikkuseikka, ja ehkäpä te ajattelette, että teillä koko ihanuuden omistajana on oikeus menetellä siinä suhteessa mielenne mukaan, mutta olen tullut tänne pannakseni vastalauseeni. Olen tullut tänne periaatteen vuoksi. En ole vihoissani; tämä on vain periaatteen vuoksi.

-- Paras mr Levi, vastasi Racksole, vakuutan, että kun olen luovuttanut kultasalin yksityiselle henkilölle yksityistä tilaisuutta varten, en koskaan olisi voinut ajatellakaan sellaista, mistä te syytätte minua.

-- Ihanko? kysyi mr Sampson Levi, käyttäen omaa kuvaavaa puhetapaansa.

-- Ihan varmaan, sanoi Racksole hymyillen.

-- Minun tanssiaisissani oli herra, jota en ollut kutsunut. Minulla on ihmeellinen muisti, mitä kasvoihin tulee ja minä tiedän sen. Useat henkilöt kysyivät jälkeen päin, mitä hänellä oli siellä tekemistä. Joku tiesi hänet erääksi teidän palvelijoistanne, mutta sitä en uskonut. En tunne Grand Babylonia; se ei ole juuri niitä ravintoloita, joita tavallisesti käytän, mutta en usko teidän lähettävän jotakuta palvelijaanne pitämään silmällä minun vieraitani -- ellette, tietysti, ole lähettänyt häntä tarjoilijana; mutta tämä mies ei ollenkaan tarjoillut, sensijaan hän otti runsaan osan juomista.

-- Ehkäpä voin luoda valoa asiaan, sanoi Racksole. Voin sanoa teille, että jo tiesin jonkun miehen olleen kutsumattomana tanssiaisissanne.

-- Kuinka saitte sen tietää?

-- Aivan sattumalta, mr Levi, enkä kyselemällä. Tuo mies oli hotellin entinen tarjoilija -- vieläpä hovimestari -- Jules. Olette epäilemättä kuullut puhuttavan hänestä?

-- En, sanoi mr Levi jyrkästi.

-- Vai niin! minulle on sanottu jok'ikisen ihmisen tuntevan Julesin, mutta ei näytä olevan niin. No, olkoon kuinka hyvänsä, mutta ennen teidän tanssiaisiltaanne olin erottanut Julesin toimesta ja kieltänyt häntä koskaan enää näyttäytymästä hotellissa. Sinä iltana tapasin hänet kuitenkin täällä -- en kultasalissa, vaan itse hotellissa. Kehotin häntä selittämään syyn läsnäoloonsa, ja hän ilmoitti olevansa teidän vieraanne. Tätä enempää en asiasta tiedä, mr Levi, ja tuottaa minulle syvää mielipahaa, jos olette luullut minun voivan ryhtyä niin kuulumattomaan toimenpiteeseen kuin yksityisetsivän lähettämiseen teidän vieraittenne joukkoon.

-- Tämä selitys on täysin tyydyttävä, sanoi mr Sampson Levi hetken vaitiolon jälkeen. Tahdoin vain selitystä ja olen sen saanut.

Käsi ovenrivassa hän pysähtyi, ja tarkastaen Racksolea ovelalla, ivallisella ilmeellä hän lisäsi:

-- Merkillisiä asioita lienee täällä äskettäin sattunut, vai kuinka?

Molemmat miehet tutkivat tiukasti toisiansa monta sekunttia.

-- Kyllä, myönsi Racksole. Tiedättekö niistä jotakin?

-- Tiedän -- en minä, enpä juuri, lisäsi mr Levi. Mutta kuvittelin mielessäni, että te ja minä voisimme olla toisillemme hyödyksi. Kuvittelin jotakin sensuuntaista.

-- Käykää uudelleen sisään ja istukaa, mr Levi, virkkoi Racksole. Häntä miellytti miehen äänensävyn ilmeinen suoruus. -- Kuinka voisimme olla toisillemme hyödyksi, mitä tarkoitatte? Mairitellen itseäni sillä, että osaan jonkunverran arvostella luonteita, varsinkin rahamiesten luonteita, ja sanon -- jos tahdotte panna korttinne pöydälle, niin minä teen samoin.

-- Yhdyn, vastasi mr Sampson Levi. Alotan selittämällä syyn mielenkiintooni hotellianne kohtaan. Olen odottanut kutsua Eugen-nimiseltä Posenin herttualta saapua hänen luokseen, mutta mitään sanaa ei ole tullut. Näyttää siltä kuin Eugen-herttua ei olisi Lontooseen saapunutkaan. Mutta olisin voinut autuuteni hinnalla tehdä valan siitä, että hänen piti saapua tänne viimeistään eilen.

-- Kuinka olitte siitä niin varma?

-- Kysymys kerrallaan, jatkoi mr Levi. Luokaamme ensin edellytykset, mr Racksole. Miksi ostitte hotellin? Se oli arvoitus, joka nyt muutamina päivinä on antanut aika monelle City-miehelle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi ostitte Grand Babylonin? Ja mikä on seuraava shakkivetonne?

-- Ei tule muita shakkivetoja, vastasi Racksole suoraan. Sanon kyllä, miksi ostin hotellin; se ei ole salaisuus. Ostin sen pelkästä oikusta. -- Ja Racksole antoi tälle pienelle juutalaiselle, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea kunnioitusta, uskollisen selvityksen Felix Babylonin kanssa tekemästään kaupasta. Luulen, hän lisäsi, että teidän on vaikea ymmärtää mielentilaani kauppaa tehdessäni.

-- Ei vähääkään, vastasi mr Levi. Minä ostin kerran erään Thamesin sähkölaivoista suunnilleen samalla tavalla, ja se näyttäytyi yhdeksi paraista kaupoista, mitä koskaan olen tehnyt. On siis vain pelkkä sattuma, että tänä hetkenä omistatte hotellin.

-- Pelkkä sattuma -- kaikki seurauksena yhdestä häränkyljyksestä ja pullollisesta Bass-olutta.

-- Hm; mörähti mr Sampson Levi sivellen kolminkertaista leukaansa.

-- Palatakseni Eugen-herttuaan, jatkoi Racksole, niin odotin hänen ylhäisyyttään tänne. Loistokerros oli järjestetty häntä varten. Hänen oli määrä saapua juuri samana iltapäivänä, jolloin nuori Dimmock kuoli. Mutta häntä ei kuulunut, enkä ole saanut kuulla, miksi hän ei tullut, en myöskään ole nähnyt hänen nimeään sanomalehdissä. Mitä asioita hänellä piti olla Lontoossa, sitä en tiedä.

-- Sen voin selittää, -- sanoi mr Sampson Levi, -- hänen oli määrä, tulla tänne järjestämään erästä lainaa.

-- Valtiolainaako?

-- Ei -- yksityistä lainaa.

-- Keneltä?

-- Minulta, Sampson Levittä.

-- Mihin tarkoitukseen hän tarvitsi rahat?

-- Velkoihin, vastasi Sampson Levi lakoonisesti.

-- Omiinsako?

-- Niinpä tietenkin.

-- Mutta hänhän ei vielä ole edes kolmenkymmenen ikäinen?

-- Entä sitten? Hän ei ole ainoa ruhtinas Euroopassa, joka kymmenessä -- kahdessatoista vuodessa on ennättänyt hankkia miljoonan velat. Ruhtinaalle se on yhtä helppoa kuin voileivän syöminen.

-- Entä miksi hän aikoo näin äkkiä maksaa velkansa?

-- Koska keisari ja hänen tulevan morsiamensa vanhemmat eivät tahdo sallia hänen mennä naimisiin, ennenkuin hän on sen tehnyt. Ja siinä he tekevätkin oikein. Hänen on näytettävä selvät paperit, muutoin ei Eckstein-Schwarzburgin prinsessasta Annasta koskaan tule Posenin suurherttuatarta. Ei vieläkään ole keisarilla aavistusta siitä, kuinka suuret Eugen-herttuan velat ovat. Jospa hänellä olisikin...!

-- Mutta eikö keisari voisi saada tietoa aiotusta lainasta?

-- Ei välttämättä heti. Asia voidaan siten järjestää.

Ymmärrättekö? -- Mr Levi naurahti. -- Olen hoitanut sellaisia pikkuasioita ennenkin. Häitten jälkeen saattaa asian päästää julki. Anna-prinsessan omaisuus on, kuten tunnettua, koko suuri! No, mr Racksole, jatkoi mr Levi muuttaen äkkiä äänensävyä, mihin luulette Eugen-herttuan kadonneen? Sillä ellei hän ilmesty tänään, ei hän voi saada tuota miljoonaa. Tänään on viimeinen päivä. Huomenna rahat ovat sijoitetut toisaalle. En luonnollisesti ole yksin tässä yrityksessä, ja ystävillänikin on jotain sanomista.

-- Kysytte siis minulta, mihin luulen Eugen-herttuan kadonneen?

-- Niin kysyn.

-- Luulette siis, että on kysymys katoamisesta? Sampson Levi nyökkäsi. -- Kun lasken yhteen kaksi ja kaksi, hän sanoi, niin uskon sen. Ainoa, mikä minulle on käsittämätöntä, on kysymys, miksi joku toivoisi Eugen-herttuan katoamista. Pikku herttuaparalla ei ole vihamiestä. Jos hänet on salaa viety johonkin, niinkuin väitetään, miksi niin on tehty? Kukaan ei siitä hyötyisi.

-- Eikö kukaan? toisti Racksole äkkiä innostuen.

-- Mitä te tarkoitatte? kysyi mr Levi.

-- Tarkotanhan vain, että jos joku muu köyhä ruhtinas olisi halukas naimaan Anna-prinsessan ja hänen omaisuutensa, niin eikö olisi sen ruhtinaan etujen mukaista estää Eugen-herttuaa saamasta tätä teidän lainaanne? Eikö olisi hänen etujensa mukaista, että Eugen-herttua katoaisi -- ainakin joksikin ajaksi.

Sampson Levi harkitsi muutaman silmänräpäyksen.

-- Mr Theodore Racksole, hän vihdoin sanoi, -- luulen teidän todellakin päässeen juonen perille.

XII.

ROCCO JA HUONE N:o 111.

Saman päivän iltapäivänä -- äsken kerrottu keskustelu oli tapahtunut aamupäivällä -- Racksolessa heräsi uusi ajatus, ja hän sanoi itsekseen, että sitä asiaa hänen olisi pitänyt ajatella aikaisemmin. Puolipäivällisen syötyään hän kaikessa hiljaisuudessa meni portaita ylös ja tarkasteli huonetta n:o 111; toisin sanoen hän tarkasteli sitä ulkoapäin, sillä se ei sattunut olemaan vapaa, mutta vieraan oli määrä matkustaa samana iltana. Hänen aivoissaan välähti ajatus, että ei olisi miksikään hyödyksi seisoa tuijottamassa jonkun huoneen ulkoseinää, mutta sittenkin hän tuijotti; sitten hän kiireesti meni alakerrokseen, ja kulkiessaan käytävässä hän pysähtyi ja polki tahtomattaan jalkaansa.

-- Herra jumala! hän puheli, olen päässyt yhden asian perille -- n:o 111 sijaitsee aivan loistokerroksen yläpuolella.

Hän meni konttoriin ja antoi määräyksen, ettei huonetta n:o 111 saanut vuokrata kenellekään uudelle vieraalle ennenkuin hän antaisi luvan. Konttorissa hän sai Nellan kirjeen, joka kuului:

Rakkahin isä -- minä lähden matkaan yhdeksi tai pariksi päiväksi seuratakseni erästä johtolankaa. Ellen ole palannut kolmen päivän kuluttua, niin ala tiedustella minua Ostendesta. Jätä minut siksi rauhaan.

Teräväpäinen tyttäresi Nella.

Nämä muutamat sanat, Nellan suurella käsialalla tuhrittuina, täyttivät kokonaisen paperiarkin sivun. Alareunassa oli _käännä!_ Hän käänsi ja luki seuraavan alleviivatun lauseen: P.S. -- _Pidä tarkasti silmällä Roccoa_.

-- Mitä mahtaa sillä pienellä pedolla nyt olla tekeillä? hän mutisi, repiessään kirjeen pieniksi kappaleiksi ja heittäessään nämä paperikoriin.

Samana yönä tai pikemmin seuraavana aamuna klo puoli kaksi, kun hotellielämän viimeinen hälinä oli tauonnut, Racksole uudelleen lähti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen n:o 111. Hän lukitsi oven sisältä ja ryhtyi tutkimaan huonetta, joka neliöjalan erikseen. Aina tuon tuostakin hän säpsähti kuullessaan jonkun narahduksen tai muun äänen ja kuunteli jännityksellä muutaman sekunnin. Makuukammio oli sisustettu loistohotelli Babylonin tavanmukaiseen oivalliseen kuosiin, eikä antanut aihetta minkäänlaiseen muistutukseen. Enimmin hän kiinnitti huomiota lattiaan. Hän kohotti paksua itämaista mattoa ja tarkasti joka palkin, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Sitten hän meni pukuhuoneeseen ja vihdoin kylpyhuoneeseen, jotka molemmat olivat yhteydessä ensinmainitun huoneen kanssa. Mutta kummassakaan näistä pienemmistä huoneista hänellä ei ollut parempaa menestystä kuin itse makuukammiossa. Lopuksi hän tuli kylpyammeen luo, jota ympäröi, niinkuin kylpyammeita tavallisesti, kiillotetusta puusta tehty lautaus. Muutamissa kylpyammeissa on hanojen alla kaappi, jossa on ovi kyljessä, mutta tässä ei näkynyt olevan mitään sellaista. Hän koputti lautoihin, mutta yhdestäkään niistä ei lähtenyt sitä "kummallista, onttoa ääntä", joka tavallisesti ilmaisee salahuoneen. Vaistomaisesti hän väänsi kylmänvedenhanaa, ja vesi rupesi virtaamaan ammeeseen. Hän väänsi silloin kiinni kylmänvedenhanan. Tätä tehdessään hänen polvensa, joka oli painettuna laudoitusta vastaan, luiskahti eteenpäin. Laudoitus oli luisunut tieltä, ja hän näki, että iso laudoituksen kappale oli sisäpuolelta varustettu saranoilla ja että sitä piti kiinni haka niinikään sisäpuolelta. Iso aukko laudoituksen sisässä kylpyammeen päässä tuli näkyviin. Ennenkuin ryhtyi mihinkään muuhun, koetti Racksole uudistaa viemärihana-kokeen, mutta yritys ei onnistunut; se ei ottanut uudelleen toimiakseen, eikä hän voinut havaita, että viemärihanan ripa jollain tavoin olisi yhteydessä laudoituksen saranan kanssa. Racksole ei voinut nähdä aukkoon, eikä sähkölamppua saattanut liikuttaa ja kuljettaa ympäri kuin kynttilää. Hän kopeloi laskujaan ja löysi onneksi tulitikkulaatikon. Palavan tikun avulla tutki hän aukkoa, mutta ei havainnut mitään; ei mitään muuta kuin jokseenkin suuren kolon -- noin kolme jalkaa laudoituksesta. Vaivoin hän sai tunkeutuneeksi sisään laudoituksen aukosta ja oli siellä sisällä puoleksi polvistuvassa ja puoleksi istuvassa asennossa. Hän raapaisi tulta ja valaisi koloa. Se oli näöltään pohjaton rumpu, noin kahdeksantoista tuumaa nurkasta toiseen. Ihmeellinen tämä rumpu oli vain siinä suhteessa, että siitä riippuivat tikapuut. Nähdessään nämä tikapuut Racksole hymyili onnellista hymyä.

Erittäin varovasti hän tunkeutui kaivomaiseen rumpuun ja laskeutui tikapuita alas. Vihdoin hän pääsi kiinteään maahan, läpimärkänä hiestä, mutta loukkaantumatta. Hän oli jännittynyt. Hän näki nyt valojuovan, joka tuli pienestä puussa olevasta reiästä. Hän lähensi silmänsä reikään ja huomasi, että hänellä oli oivallinen näköala loistokerroksen kylpyhuoneeseen ja tämän ovesta makuukammioon. Makuukammion jykevätekoisen, marmorilevyllä varustetun pesupöydän vieressä näkyi joku mies olevan kumartuneena jonkun marmorilevyllä olevan esineen yli.

Mies oli Rocco.

XIII.

LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIOSSA.