Part 4

-- Miksi väsyttäisin teitä salaisuuksiani teille uskomalla? hän sanoi. En tiedä, en osaa sanoa, miksi, mutta tunnen, että minun täytyy se tehdä. Tunnen vaistomaisesti, että te tulette ymmärtämään minua paremmin kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Mutta sentään, miksi juuri te minua ymmärtäisitte? Taaskaan en sitä tiedä. Miss Racksole, tahdon ilmaista huolestumiseni teille muutamalla sanalla. Ruhtinas Eugen, Posenin suurherttua, on kadonnut. Neljä päivää sitten minun oli määrä tavata hänet Ostendessa. Hänellä oli liikeasioita Lontoossa ja hän toivoi, että minä olisin hänen seurassaan. Lähetin Dimmockin edelläni ja odotin Eugenia. Hän ei saapunut. Sähkötin Kölniin, hänen viimeiseen olinpaikkaansa, ja sain tietää hänen matkustaneen sieltä suunnitelman mukaisesti. Sain niinikään tietää hänen matkustaneen Brüsselin kautta. Brüsselin ja Ostenden rantakadun varrella sijaitsevan rautatieaseman välillä hänen on täytynyt kadota. Hän matkusti yhden ainoan seuralaisen saattamana, tämä seuralainenkin on kadonnut. Minun ei tarvitse selittää teille, miss Racksole, että kun veljenpoikani arvoisen henkilön onnistuu kadota, täytyy menetellä varovaisesti. Ei voi kuuluttaa häntä Lontoon "Times'issä". Sellainen katoaminen on pidettävä salassa. Ihmiset Posenissa ja Berlinissä luulevat Eugenin olevan Lontoossa, täällä, tässä hotellissa, tai oikeammin sanoen, luultiin niin. Mutta tänä aamuna sain salamerkkisähkösanoman -- Hänen Majesteetiltaan Keisarilta, hyvin omituisen sähkösanoman, jossa kysyttiin, milloin Eugenin voitiin odottaa palaavan Poseniin ja pyydettiin häntä ensin matkustamaan Berliniin. Tämä sähkösanoma oli osoitettu _minulle_. Mutta jos keisari olisi luullut Eugenin olevan täällä, miksi hän silloin olisi käskenyt osoittamaan sähkösanoman minulle? Olen epäröinyt kolme päivää, mutta nyt en saa enää epäröidä. Minun täytyy matkustaa keisarin luo ja ilmoittaa hänelle asiasta.

-- Luulen teillä tulevan olemaan riittävästi työtä, oli Nella sanomaisillaan, mutta hillitsi kielensä ja virkkoi: Keisarihan on teidän esimiehenne, vai kuinka? "Ensimmäinen vertaisten joukossa" te häntä nimitätte.

-- Hänen Majesteettinsa on meidän päämiehemme, sanoi Aribert tyynesti.

-- Miksette heti ryhdy toimenpiteisiin kuninkaallisen veljenpoikanne oleskelupaikan selvillesaamiseksi? kysyi hän suorasukaisesti. Koko asia näytti hänestä juuri sillä hetkellä niin yksinkertaiselta ja mutkattomalta.

-- Koska jompikumpi on saattanut tapahtua: joko on Eugen suoraan sanoen viety pois, tai on hänellä voinut olla omat syynsä muuttaa matkasuunnitelmaansa ja pysyä piilossa -- jossa häntä ei tavota sähkölennätin, posti eikä rautatie.

-- Minkälaisia syitä?

-- Älkää kysykö minulta. Joka suvun historiassa on tapauksia... Hän vaikeni.

-- Ja mikä oli Eugen herttuan Lontoonmatkan tarkoituksena?

-- Rahat, hän vihdoin sanoi. Meidän perheemme on hyvin köyhä, köyhempi kuin Berlinissä aavistetaankaan.

-- Ruhtinas Aribert, sanoi Nella, sanonko teille, mitä luulen?

Hän nojautui takakenoon tuolillansa ja katsoi ruhtinaaseen puoleksi suljetuin silmin.

-- Jos teitä huvittaa, vastasi hän.

-- Eugen herttua on joutunut salajuonen uhriksi.

-- Niinkö luulette?

-- Olen siitä aivan varma.

-- Mutta miksi? Mikä tarkoitus oli häntä vastaan viritetyllä juonella?

-- Se asia teidän pitäisi tietää paremmin kuin minun, huomautti neitonen kuivasti.

-- Niin, kenties, kenties, vastasi ruhtinas. Mutta, paras neiti Racksole, kuinka voitte olla siitä niin varma?

-- Syyt ovat monet ja yhteydessä mr Dimmockin kanssa. Onko teidän ylhäisyytenne koskaan epäillyt, että tuo nuori mies parka ei kenties ollut aivan uskollinen.

-- Hän oli ehdottomasti uskollinen, väitti ruhtinas vakaumuksen kaikella varmuudella.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, mutta uskollinen hän ei ollut.

-- Miss Racksole, jos joku muu kuin te olisi esittänyt moisen väitteen, olisin minä -- olisin...

-- Sulkenut hänet, olipa hän mies tai nainen, Posenin synkimpään vankilaan, vai kuinka? vastasi neitonen keveästi naurahtaen. Kuulkaa, hän jatkoi ja kertoi sitten, mitä oli tapahtunut hänen ravintolaan tulonsa edellisenä iltana.

-- Arveletteko Dimmockilla ja tuolla Julesilla olleen yhteisiä juonia.

-- Oli.

-- Mahdotonta!

-- Teidän ylhäisyytenne, se, joka toivoo pääsevänsä pohjia myöten jonkun salaisuuden perille, hän ei koskaan käytä "mahdoton" sanaa. Mutta sen verran tahdon sanoa mr Dimmockin eduksi: luulen hänen tulleen katumapäälle, ja luulen hänen tämän katumuksen vuoksi -- kuolleen niin yhtäkkiä.

-- Miksei kukaan ole sanonut minulle kaikkea tätä aikaisemmin? huudahti ruhtinas Aribert.

-- Ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuuden, selitti miss Racksole.

Ruhtinasta ihmetytti neiti Racksolen kylmäverisyys, hänen varmat väitteensä ja hänen laajaa kokemustaan todistava ilmeensä.

-- Miss Racksole, hän virkkoi, jos suvaitsette minun sanoa, niin en koskaan elämäni aikana ole tavannut teidän kaltaistanne naista. Rohkenenko toivoa osanottoanne -- apuanne?

-- Minunko apuani? Missä?

-- En tiedä. Mutta te voisitte minua auttaa, jos tahtoisitte. Nerokas nainen voittaa aina nerokkaan miehen.

-- Ah, virkahti miss Racksole surumielisesti. Neroa minussa ei ole, mutta luulen todellakin, että voisin auttaa teitä.

Mikä hänet sai julkilausumaan tämän väitteen, sitä hän ei olisi kyennyt selittämään itselleenkään. Mutta hän lausui sen ja hän aavisti -- hänessä oli sellainen vaistomainen tunne -- että se toteutuisi, mutta mitä keinoja käyttämällä, minkä sattuman oikusta, se oli hänelle vielä salaisuus.

-- Matkustakaa Berliiniin, hän sanoi. Käsitän, että teidän on se tehtävä, teillä ei ole muuta keinoa. Mitä minuun tulee, niin saamme nähdä. Jotakin tulee tapahtumaan; silloin olen minä läsnä täällä ja isäni myös. Teidän on pidettävä meitä ystävinänne.

Ruhtinas suuteli lähtiessään Nellan kättä ja yksin jäätyään tämä yhä uudelleen suuteli sitä paikkaa, johon hänen huulensa olivat koskenet. Nyt yksinäisyyden rauhassa ajatellessaan asiaa kaikki näytti hänestä kummalliselta, epätodelliselta ja epävarmalta. Olivatko salaliitot todellakin mahdollisia tähän maailman aikaan? Voiko ihmeellisiä asioita todellakin tapahtua Euroopassa? Ja tapahtuiko sellaisia Lontoon ravintoloissa? Hän söi päivällistä yhdessä isänsä kanssa sinä iltana.

-- Kuulin ruhtinas Aribertin matkustaneen, sanoi Racksole.

-- Niin, myönsi neiti Racksole, virkkamatta mitään keskustelustaan ruhtinaan kanssa.

VIII.

PAROONITTAREN SAAPUMINEN JA LÄHTÖ.

Seuraavana aamupäivänä vähää ennen aamiaista saapui eräs nainen palvelijattaren seurassa ja huomattava joukko matkatavaraa mukanaan Grand Babyloniin. Hän oli pieni, pyöreähkö, valkeahiuksinen nainen, vanhanmallinen hattu päässä, ja hän hymyili kaikelle omituista ihmettelevää hymyä. Siitä huolimatta hän vaikutti ylimystöön kuuluvalta, vaikkakaan ei englantilaiseen. Hänen puhetapansa palvelustytölle, jota hän puhutteli murteellisella englanninkielellä -- tyttö oli ilmeisesti englannitar -- oli huomattavan epäkohtelias, siinä kun ilmeni tuo tyyni, itsetiedoton häpeämättömyys, mikä on ominaista eräälle lajille mannermaan aatelistoa. Naisen käyntikortissa oli nimi "Paroonitar Zerlinski". Hän halusi saada huoneen kolmannesta kerroksesta. Nella sattui olemaan konttorissa.

-- Kolmannestako kerroksesta, rouvaseni? kysyi Nella sujuvimpaan konttoritapaansa.

-- Minä sanoin todellakin kolmannesta kerroksesta, toisti pieni, pyöreähkö nainen.

-- Meillä on huone toisessa kerroksessa.

-- Minä haluan asua korkealla, pölyltä suojassa ja valossa, selitti paronitar.

-- Meillä ei ole yhteenkuuluvaa huoneustoa kolmannessa kerroksessa, rouvaseni.

-- Ei haittaa, yhdentekevä! Eikö teillä ole kahta toistensa yhteydessä olevaa huonetta?

Nella kysyi kirjastaan neuvoa jokseenkin nolona.

-- Numerot 122 ja 123 ovat toistensa yhteydessä.

-- Vai olisivatko ne ehkä numerot 121 ja 122? huomautti pieni nainen nopeasti ja purasi huultaan.

-- Suokaa anteeksi. Minun piti juuri sanoa 121 ja 122. Sillä hetkellä Nella piti paroonittaren oikaisua hänen numeroihinsa nähden ihmeellisenä sattumana, mutta paroonittaren mentyä hissillä ylös, tuntui asia hänestä vähän kummalliselta. Ehkäpä paroonitar Zerlinski oli oleskellut ravintolassa ennenkin. Mukavuuden vuoksi pidettiin ravintolan vieraista luetteloa, joka ulottui kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Nella tarkasti sitä, mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimeä. Silloin Nella alkoi kuvitella, mikä äkkiä oli välähtänyt hänen aivoissaan paroonittaren näyttäytyessä konttorissa, nimittäin, että paroonittaren kasvonpiirteet tuntuivat tutuilta. Hän ei muistanut ennen nähneensä juuri tuon vanhan naisen kasvoja, mutta samantapaiset kasvot hän jossakin joskus oli nähnyt. Nellan päähän pälkähti katsoa Gothan kalenterista -- mantereen siniveristen luettelosta. Mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimistä vapaaherrallista sukua. Nella kysyi, missä paroonitar aikoi syödä aamiaisensa, saaden tietää, että pöytä oli varattu hänelle ruokasalissa. Nella asettui istumaan erääseen nurkkaan, puoleksi pylvään varjoon, mistä hän saattoi valvoa kaikkia vieraita ja pitää silmällä kaikkia tulevia ja poistuvia ryhmiä. Kohta näyttäytyi paroonitar mustiin puettuna, pieni pitsiliina hartioilla kesäkuunhelteestä huolimatta, hyvin arvokkaana, hyvin lystikkään näköisenä, lempeä hymy huulilla. Nella tarkasti häntä terävästi. Nainen söi hyvällä ruokahalulla ja ponnisteli kiirehtimättä, mutta myöskin viivyttelemättä valtavan ruokalistan läpi. Nella huomasi hänellä olevan kauniit, valkeat hampaat. Sitten tapahtui jotakin merkillistä. Kermatötterö tarjottiin paroonittarelle jälkiruokana, ja kummakseen Nella näki tuon pienen naisen katkaisevan kärjen ja lusikalla kaikessa hiljaisuudessa sen sisästä ottavan jotakin kokoonkäärityn paperin tapaista. Ei kukaan, joka ei haukansilmillä olisi havaintoja tehnyt, olisi huomannut tuossa toimituksessa mitään omituista, ei, yhdeksässäsadassa yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa tuhannesta se olisi jäänyt huomaamatta. Mutta paroonittaren onnettomuudeksi tästä tapauksesta juuri tuli tuhannes.

Nella nousi kiireesti ja meni hänen luokseen.

-- Pelkään, ettei torttu ollut oikein hyvä, teidän armonne, hän sanoi.

-- Kiitos, se on mainio, vastasi paroonitar kylmästi, mutta hänen hymynsä oli kadonnut. Kuka te olette?

Luulin teitä konttorin kirjanpitäjättäreksi.

-- Isäni on tämän ravintolan omistaja. Luulin tortussa olleen jotakin siihen kuulumatonta.

Nella katsoi paroonitarta suoraan silmiin. Kokoontaitettu paperilippu, johon hiukan kermaa oli tarttunut, oli vadin reunan alla.

-- Ei, kiitoksia, sanoi paroonitar, hymyillen yksinkertaista hymyään.

Nella lähti pois. Hän oli paitsi paperilippua huomannut erään pikkuseikan -- sen nimittäin, että paroonitar, jos tahtoi, osasi puhua hyvää englanninkieltä.

Samana iltapäivänä Nella istui huoneessaan ikkunan ääressä miettien pitkään, jonka jälkeen hän yhtäkkiä hypähti seisomaan silmät kiiluen.

-- Minäpä tiedän, hän huudahti lyöden kätensä yhteen. Hän on miss Spencer valepuvussa! Miks'en ennemmin tullut sitä ajatelleeksi? Hänen ajatuksensa lensivät heti ruhtinas Aribertiin. Ehkä voin auttaa häntä, sanoi hän itsekseen ja päästi heikon huokauksen. Hän meni alas konttoriin kysymään, oliko paroonitar antanut mitään määräyksiä päivällisen suhteen. Hän tunsi, että joku suunnitelma täytyi keksiä. Hän toivoi saavansa Roccon käsiinsä pannakseen hänet kiristyspihteihin. Hän tiesi nyt Rocconkin, tuon verrattoman, olevan sekautuneen tähän salaperäiseen juoneen.

-- Paroonitar Zerlinski matkusti noin neljännestunti sitten, sanoi palvelusvuorossa oleva.

-- Mutta hänhän tuli vasta tänä aamuna.

-- Paroonittaren neitsyt sanoi, että hänen emäntänsä oli saanut sähkösanoman ja että hänen täytyi matkustaa heti. Paroonitar oli maksanut laskun ja lähtenyt pois nelipyöräisissä vaunuissa.

-- Mihin?

-- Matkalaukuissa oli osoteliput Ostendeen. Kenties vaisto, kenties pelkkä seikkailuhalu sai hänet sen tekemään, mutta samana iltana saattoivat kaikki ihmiset nähdä Nellan siinä höyrylaivassa, joka lähtee Dowerista Ostendeen klo 11 illalla.

Laiva saapui Ostenden satamaan täsmälleen klo 2 aamulla. Rannalla oli tavallinen, sekalainen, ajelehtiva joukko. Nella oli olevinaan suuttunut olosuhteisiin, mutta itseasiassa hän oli tyytymätön Nella Racksoleen. Kello kaksi aamulla hän oli ilman matkatavaroita, ilman seuraa ja ilman sotasuunnitelmaa kummallisessa, vieraassa satamassa, -- pahamaineisessa satamassa, jossa oli muutamia Euroopan huonoimmin hoidettuja ravintoloita. Hän harhaili rannalla muutamia minuutteja ja näki sitten toisen satamaan saapuvan höyrylaivan savun. Hän kysyi eräältä virkamieheltä, mikä höyrylaiva se mahtoi olla ja sai tietää sen olevan klo 8:n laivan Dowerista, joka oli joutunut epäkuntoon, laskenut Calaisin rantaan muutamia pieniä välttämättömiä korjauksia varten ja nyt saapui määräpaikkaansa lähes neljä tuntia myöhästyneenä. Hänen elohopealuontonsa tuli taas hyvälle tuulelle. Hetki sitten hän tuskin oli pitänyt itseään luvattomilla teillä olevaa lasta parempana. Nyt hänestä tuntui, että hän sittenkin oli ollut aika viisas ja ovela. Hän oli mielessään varma siitä, että löytäisi tuon Zerlinski-nimisen naisen tästä toisesta höyrylaivasta ja laski kaiken sen jo edeltäpäin omaksi ansiokseen. Sellainen on ihmisluonne.

Toisen höyrylaivan saapuessa Nella asettui seisomaan irtoportaitten päähän aivan matkalippujen kokoojan viereen. Ensimmäinen maihin astuva henkilö ei ollut paroonitar Zerlinski, vaan miss Spencer omassa persoonassaan! Hän selviytyi vaikeudetta tullista, ja Nella näki hänen kutsuvan umpivaunut ja sanovan jotakin ajurille. Ajoneuvot lähtivät liikkeelle. Nella hyppäsi seuraaviin esilleajaviin vaunuihin. Ne olivat avonaiset.

-- Ajakaa noitten vaunujen jälkeen, hän sanoi ranskaksi ajurille erikoisella painolla.

-- Bien, madame! Ajuri näpäytti hevostaan ja eläin kiiti kauhealla ryminällä kivikatuja pitkin. Tämä ajuri osottautui täysin tottuneeksi seuraamaan toisia vaunuja.

-- Nytpä olen omituisessa tilanteessa! puheli Nella itsekseen. Hän nauroi vallattomasti, mutta tunsi kuitenkin sydämensä tykyttävän tavattoman kiivaasti.

Hetkisen pysyttelivät takaa-ajetut vaunut kohdallaan Nellan vaunujen edessä. Ne kulkivat läpi kaupungin melkein laidasta laitaan ja poikkesivat sitten sikin sokin risteileville pikkukaduille kauas Kursaalenin eteläpuolelle. Silloin Nellan ajoneuvot vähitellen alkoivat tavottaa niitä. Ensimmäiset vaunut pysähtyivät nytkähtäen korkean, pimeän talon eteen, ja miss Spencer laskeutui vaunusta. Nella huusi ajurilleen, että tämä pysäyttäisi, mutta ajuri, joka tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä, löi hevosta ja oli kuuro ajettavansa käskyille. Hän pysäytti voitonriemuisena tuon ison, pimeän talon kohdalle juuri sillä hetkellä kun miss Spencer hävisi portista sisään. Toiset vaunut ajoivat tiehensä. Epäröiden mitä oli tehtävä, Nella laskeutui vaunuista ja maksoi. Samalla joku mies uudelleen avasi portin, joka oli sulkeutunut miss Spencerin jälkeen.

-- Haluan tavata miss Spenceriä, sanoi Nella, hetkellistä mielijohdetta seuraten. Hän ei keksinyt muuta sanottavaa.

-- Miss Spenceriäkö?

-- Niin, hän tuli juuri äsken.

-- Olette luullakseni O. K. kysyi mies.

-- Enköhän, sanoi Nella ja meni hänen ohitsensa sisälle. Hän ihmetteli omaa rohkeuttaan.

Miss Spencer astui juuri sisään erääseen huoneeseen kapeasta eteisestä. Nella kulki hänen kintereillään huoneeseen, jonka köyhä sisustus todisti sen vuokrahuoneeksi. -- Kas niin, miss Spencer, puhutteli Nella entistä paroonitar Zerlinskiä, arvaan ettette luullut minua tapaavanne. Läksitte hotellistamme tänään kovin äkkiä ja muutama päivä sitten yhtä äkkiä, senvuoksi olen tullut tapaamaan teitä tehdäkseni muutamia kysymyksiä.

Tehdäksemme oikeutta miss Spencerille meidän on myönnettävä, että tämä nainen selvisi hämmästyttävästä kohtaamisesta aika hyvin. Hän ei vältellyt, ei osottanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ainoa kiihtymyksen merkki oli hänen nopea hengityksensä.

-- Olette lakannut olemasta paroonitar Zerlinski, jatkoi Nella. Saanko istuutua?

Miss Spencer tarttui soittojohtoon.

-- Älkää soittako tuota kelloa, jos henkenne on teille kallis, sanoi Nella.

-- Jos mitä? kysyi miss Spencer.

-- Jos henkenne on teille kallis, ja näin sanoen Nella veti esiin hameensa taskusta hyvin sievän ja siron pienen revolverin.

IX.

KAKSI NAISTA JA REVOLVERI.

-- Te -- te teette noin pelottaaksenne minua, sammalsi miss Spencer hiljaisella, vapisevalla äänellä.

-- On parasta, että istuudutte, virkkoi Nella. Voin sitten tehdä teille muutamia kysymyksiä.

Miss Spencer istuutui tottelevaisesti, hieman kalpeana, ja koetti vääntää huuliaan jäykkään hymyyn.

-- Miksi läksitte Grand Babylonista tuona yönä? alkoi Nella kuulustelunsa tuima asianajajan ilme kasvoissaan.

-- Sain määräyksen tehdä sen, miss Racksole.

-- Keneltä?

-- Niin, minä olen -- minä olen -- katsokaa, asian laita on niin, että minä olen naimisissa ja sain määräyksen mieheltäni.

-- Kuka on miehenne?

-- Tom Jackson -- Jules, kuten tiedätte, Grand Babylonin entinen hovimestari.

-- Vai on Julesin oikea nimi Tom Jackson? Miksi hän tahtoi, että te lähtisitte edeltäpäin ilmoittamatta?

-- Hän -- hän halusi, että tulisin tänne Ostende'n. Jokin asia oli käynyt hullusti. Ah, hän on kauhea mies, tuo Tom. Jos kertoisin teille, niin hän...

-- Oliko jokin asia menestynyt huonosti hotellissa vai täällä kaupungissa?

-- Kummassakin paikassa.

-- Koskiko se Posenin herttuaa Eugenia?

-- En tiedä -- oikein, mutta niin luulen.

-- Mitä asioita miehellänne on Eugen-herttuan kanssa?

-- Heillä on luullakseni jonkinlaisia asioita, raha-asioita.

-- Ja oliko mr Dimmock jollakin tavoin näissä asioissa osallisena?

-- Niin otaksun, miss Racksole. Sanon teille kaiken, mitä tiedän, annan valani.

-- Riitautuiko miehenne mr Dimmockin kanssa tuona yönä huoneessa n:o 111?

-- Jotakin kahnausta heidän välillään oli.

-- Ja seurauksena oli, että te heti matkustitte Ostendeen.

-- Niin kai?

-- Ja mitä tekemistä teillä oli Ostendessa? Minkä tehtävän olette mieheltänne saanut suorittaaksenne?

Miss Spencerin pää vaipui hänen käsivarsiensa varaan pöydälle, joka erotti hänet Nellasta, ja näytti nyyhkyttävän voimakkaasti.'

-- Minun täytyy pitää Eugen-herttuaa silmällä, hän päivitteli.

-- Missä? Tässäkö talossa?

Miss Spencer nyökäytti päätään, ja kun hän kohotti päänsä, saattoi Nella huomata kyyneleitä hänen kasvoillaan.

-- Eugen-herttua oli siis vankina? Joku oli siis ryöstänyt hänet Julesin alotteesta?

-- Niin, jos välttämättä tahdotte sen tietää.

Miss Spencer ja nuori tyttö tarkastelivat toisiaan köyhästi sisustetussa, lampun valaisemassa huoneessa. Koko näytelmä oli Nellasta kuin unennäköä. Missä Eugen-herttua nyt on? kysyi hän lopuksi.

-- En tiedä, miss.

-- Eikö hän ole tässä talossa?

-- Ei, miss.

-- Vai ei, se kai pian nähdään.

-- Hänet vietiin pois, miss Racksole.

-- Toivoiko mr Tom Jackson saavansa rahaa Eugen-herttualta?

-- Rahaa! Hän! Tom ei koskaan ole rahapulassa.

-- Mutta minä tarkoitan suuria rahakasoja -- kymmeniä, satoja tuhansia.

-- Tom ei koskaan ole pyytänyt rahaa keneltäkään, väitti miss Spencer jyrkästi.

-- Oliko hänellä siis mitään aihetta estää Eugen-herttuaa tulemasta Lontooseen?

-- Ehkäpä. En tiedä. Vaikka tappaisitte minut, niin en sitä tiedä.

Nella vaikeni ja mietti. Sitten hän kohotti revolverin. Se oli koneellinen, tarkotukseton liike, eikä varmaankaan ollut ensinkään hänen tarkotuksensa käyttää asetta, mutta, merkillistä kyllä, miss Spencer uudestaan kauhistui. Nella ihmetteli, että miss Spencerin tapainen nainen voisi olla kyllin yksinkertainen luulemaan, että edes sellaisena hetkenä revolveri olisi saattanut joutua käytäntöön. Kun Nella itse oli täysin vapaa ruumiillisesta arkuudesta, niin hänen oli mitä vaikeinta käsittää, että toiset ihmiset saattoivat olla huolissaan turvallisuudestaan. Mutta hän oivalsi edullisemman asemansa ja käytti sitä empimättä hyväkseen niin suurella näytelmällisellä vaikuttavaisuudella kuin suinkin oli mahdollista. Hän kohotti revolveria, kunnes se oli miss Spencerin kasvojen tasalla, mutta yhtäkkiä hänet valtasi uusi, kummallinen tunne. Hän tiesi nyt todellakin aikovansa käyttää tuota revolveria, jos hänen edessään oleva kurja olento kiihdyttäisi häntä liiaksi. Hän rupesi pelkäämään -- itseään, sillä hän oli villin raakalaisvaiston lumoissa. Ikäänkuin näkemyksenä hän näki edessään miss Spencerin kuolleena -- poliisin -- tuomioistuimen -- mestauslavan. Se oli kauheaa.

-- Puhukaa, hän sanoi käheällä äänellä, ja miss Spencerin kasvot kävivät kalpeammiksi.

-- Tom sanoi todellakin, kuiskasi hän nopeasti ja vavisten, että jos Eugen-herttua pääsisi Lontooseen, se saattaisi hänen suunnitelmansa raukeamaan.

-- Mitkä suunnitelmat? Mitkä? Vastatkaa!

-- Taivas minua armahtakoon! En tiedä. Miss Spencer lyyhistyi tuolille. Hän sanoi, miss, Dimmockin luopuneen ja olevansa pakotettu raivaamaan hänet tieltä, ja sitten tuli Rocco...

-- Rocco! Mitä Roccosta? Nella tuskin kuuli omaa ääntään. Hän puristi revolveria lujemmin.

Miss Spencerin silmät suurenivat luonnottomasti; hän tuijotti Nellaan lasimaisella katseella.

-- Älkää kysykö. Se on samaa kuin kuolema! Hänen kasvonsa näyttivät ikäänkuin jäykistyneen kauhusta.

-- Tästä tulee kuolema, sanoi Nella, ja hänen oman äänensä kaiku tuntui hänestä kuuluneen kolmannen henkilön huulilta.

-- Se on samaa kuin kuolema, toisti miss Spencer, ja sitten vähitellen hänen päänsä ja hartiansa painuivat taaksepäin ja riippuivat hervottomina tuolinselustan yli. Nellan mielessä tapahtui nopea käänne. Nainen oli varmaankin pyörtynyt. Päästäen revolverin kädestään Nella juoksi pöydän ympäri. Hän oli jälleen oma itsensä -- naisellinen, osaaottavainen, entinen Nella. Hän tunsi äärettömän helpotuksen tunteen tämän tapahduttua. Mutta samassa hetkessä miss Spencer kavahti ylös tuoliltaan kuin kissa, tarttui revolveriin ja paiskasi sen villillä käsivarrenliikkeellä ikkunaan. Se meni ruudun läpi särkien lasin ja laukesi samalla, jonka jälkeen syntyi painostava äänettömyys.

Nella tunsi vilunväreitä selkäytimessään ja istuutui tuolille. Tuulenhenkäys särkyneestä ikkunasta puhalsi hänen poskeensa. Askeleita kuului käytävästä; ovi aukeni, mutta Nella ei kääntynyt. Hän ei saanut irroitetuksi silmiään miss Spenceristä. Hän kuuli veden pauhaavan silmiensä edessä, menetti tajuntansa ja lyyhistyi lattialle.

X.

MERELLE.

Nellasta tuntui ikäänkuin keinuisi hän herttaisesti isossa kehdossa, joka heilui edestakaisin hitaasti ja samalla uskomattoman varovasti. Sitten kummallisia värejä uiskenteli hänen silmissään, hänen silmänluomensa värisivät ja lopulta hän heräsi. Muutaman hetken hänen katseensa harhaili edestakaisin, turhaan pyrkien saamaan selville, missä hän oli. Vähitellen hänen aivonsa, herpoutumistilastaan tointuen, alkoivat erottaa häntä ympäröiviä ilmiöitä. Hän näki olevansa purjealuksen kannella ja aluksen kulkevan. Se oli pieni purjealus ja hänen kokenut silmänsä todisti heti, että se kuului huvipursien korkeimpaan ylimystöön. Kannella näkyi ainoastaan peräsimen ääressä oleva mies; tällä miehellä oli päällään sininen merimiehen takki, mutta takissa ei ollut nimeä eikä alkukirjaimia. Ei ollut mitään nimeä valkeissa hengenpelastusvöissäkään, jotka riippuivat raakapuun köysissä, ja yhtä vähän kiillotetussa purressa, joka riippui korkealla ylähangan taaveteissa. Hän huusi miehelle ja huusi uudelleen heikolla äänellä, mutta perämies ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, vaan jatkoi hiljaista lauluaan ikäänkuin maailmassa ei olisi muuta ollut kuin purjealus, meri, aurinko ja hän itse.