Part 3

-- Oli, isä, hän sanoi, vakavasti avattuaan luettelon. Teidän ylhäisyytenne haluaisi varmaankin tulla saatetuksi huoneisiinne -- huoneustoonne, tarkoitan, sanoi Nella, ja nauroi neuvottomana lisätessään: En vain tiedä, kuka on oikea mies teitä ohjaamaan, niin on asia. Totta puhuen, sekä isä että minä olemme jokseenkin tietämättömiä ravintolan hoidosta. Me, nähkääs, ostimme ravintolan eilen illalla.

-- Oletteko ostanut ravintolani huudahti ruhtinas.

-- Niin on asia, selitti Racksole.

-- Ja Felix Babylon on mennyt tiehensä?

-- Hän aikoo lähteä, vaikkei hän sitä vielä ole tehnyt

-- Älkää missään nimessä antako minun pidättää teitä, mr Racksole, sanoi ruhtinas, ja Grand Babylonin omistaja lähti ulos palvelijaa noutamaan, tehden kummallisen, pienen kumarruksen ruhtinas Aribertille.

-- Enkö pääse sisään? kysyi ruhtinas hetkisen kuluttua miljoonamiehen mentyä.

-- Mahdotonta, ruhtinas, sanoi Nella nauraen. Määräys, ettei konttorissa saa ottaa vastaan vierailuja, on hirveän ankara.

-- Kuinka te tiedätte määräyksen ankaruudesta, kun vasta eilen illalla otitte ravintolan haltuunne?

-- Kyllä minä tiedän, sillä minä annoin määräyksen tänä aamuna, teidän ylhäisyytenne.

-- Mutta vakavasti puhuen, miss Racksole, haluaisin puhutella teitä.

-- Haluatteko puhutella minua ruhtinas Aribertina vai sinä ystävänä -- tuttavana -- johon tutustuin Parisissa viime vuonna?

-- Ystävänänne, rakas neiti, jos sitä sanaa saan käyttää.

-- Onko varma, ettette ensin haluaisi päästä huoneustoonne?

-- On, sinne en vielä halua mennä. Tahdon odottaa kunnes Dimmock tulee. Kaiketi hän ei kauan viivy.

-- Sitten juomme teetä isän yksityishuoneessa -- ravintolanomistajan yksityishuoneessa, ymmärrättekö.

-- Hyvä on, vastasi ruhtinas.

Nella puhui puhelimella, soitti useita kelloja ja käyttäytyi ylimalkaan tavalla, jonka oli määrä näyttää ruhtinaille ja muille, joita se ehkä huvittaisi, että hän oli nuori neiti, jolla oli liikevaistoja ja liikemieskasvatus. Sitten hän laskeutui virkatuoliltaan, meni ulos konttorista ja ohjasi, kahden palvelijan käydessä edellä, ruhtinas Aribertin siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä ja Felix Babylon edellisenä iltana olivat keskustelleet kauan ja tuttavallisesti.

-- Mistä haluatte kanssani puhua? hän kysyi seuralaiseltaan kaataessaan tälle toista kuppia teetä. Ruhtinas loi häneen katseen ottaessaan ojennetun kupin, ja koska hän oli tervevaistoinen nuori mies, ei hän sinä hetkenä voinut muuta ajatella kuin nuoren naisen rakastettavaa ulkomuotoa. Nella oli todellakin kaunis sinä iltapäivänä. Kauniimmankin naisen sulous vaihtelee tunti tunnilta. Nellan kauneus oli tänä päivänä ylimmillään. Vilkkaana, notkeana, käskevänä ja kuitenkin muuttumattoman lempeänä hän näytti säteilevän elämäniloa ja nautintoa.

-- Sen olen unohtanut, virkkoi ruhtinas.

-- Unohtanut! Siinä olette tehnyt kokolailla väärin. Sanoistanne päättäen oli kysymys jostakin kauhean tärkeästä. Mutta tietysti minä arvasin, ettei niin saattanut olla, sillä ei yksikään mies, ei ainakaan yksikään ruhtinas koskaan puhu tärkeästä ja suuriarvoisesta asiasta naisen kanssa.

-- Koettakaapa muistaa, miss Racksole, että minä tänä iltapäivänä, täällä teillä, en ole ruhtinas.

-- Te olette kreivi Steenbock, vai kuinka? Hän kohautti olkapäitään.

-- Ainoastaan teille, hän sanoi, hiljentäen tietämättään ääntänsä. Miss Racksole, toivon ihan erikoisesti, ettei kukaan täällä saa tietää minun olleen Pariisissa toissa keväänä.

-- Valtiosalaisuusko? kysyi Nella hymyillen.

-- Valtiosalaisuus, vastasi ruhtinas vakavana. Ei edes Dimmock siitä tiedä. Oli omituista, että meistä yhtaikaa piti tulla tuon hiljaisen, syrjäisen ravintolan vieraita -- omituista, mutta mieluista. En koskaan unohda tuota sateista iltapäivää, jonka yhdessä vietimme Trocaderomuseossa. Puhukaamme siitä.

-- Sateestako vai museosta?

-- En koskaan unohda sitä iltapäivää, hän toisti välittämättä Nellan kysymyksen leikillisyydestä.

-- En minäkään, mutisi neitonen yhtä totisena kuin hän.

-- Nautitteko tekin siitä, sanoi hän innostuen.

-- Veistokset olivat suurenmoisia, vastasi Nella katsahtaen ylös kattoon.

-- Vai niin! Niin, niin olivat! Sanokaa minulle, miss Racksole, kuinka pääsitte perille siitä kuka minä oikeastaan olin?

-- Siitä minun ei ole lupa puhua, vastasi hän. Se on minun salaisuuteni. Älkää koettako sitä urkkia. Kuka ties mitä kauheita asioita te keksisitte, jos liian syvältä tutkisitte. Hän nauroi, mutta sai nauraa yksin. Ruhtinas oli yhä ajattelevan, melkein miettivän näköinen.

-- En uskaltanut toivoa koskaan enää teitä näkeväni, hän sanoi.

-- Miksette?

-- Ei koskaan tapaa niitä, joita toivoo tapaavansa.

-- Mitä minuun tulee, niin olin täysin vakuutettu siitä, että tapaisimme uudestaan.

-- Miksi?

-- Siksi, että minä tavallisesti saan, mitä toivon.

-- Te mahdatte olla ihmeellinen olento, virkkoi ruhtinas. Kadehdin teitä.

-- Kadehditte minua -- mitä? Isäni rikkauttako?

-- Ei, vastasi toinen, vapauttanne ja edesvastuutanne.

-- Ei minulla ole mitään edesvastuuta, huomautti Nella.

-- Anteeksi, väitti ruhtinas, onpa niinkin, ja aika tulee, jolloin tulette sen tuntemaan.

-- Minä olen vain nuori tyttö, mutisi Nella äkillisellä vilpittömyydellä. Mutta teillä, kreivi, teillä on aivan varmaan suuri edesvastuuntaakka?

-- Minullako? hän sanoi surullisesti. Minulla ei ole mitään edesvastuuta. En ole mitään -- kuninkaallinen ylhäisyys, jonka täytyy olla olevinaan hyvin huomattava henkilö, jonka aina täytyy tarkoin varoa tekemästä mitään sellaista, mikä ei sovi kuninkaalliselle korkeudelle. Pyh!

-- Mutta jos veljenpoikanne, Eugen herttua, kuolisi, ettekö te silloin nousisi valtaistuimelle ja saisi osallenne kaikkia noita velvollisuuksia, joita niin toivotte?

-- Eugenkö kuolisi? sanoi ruhtinas Aribert omituisella äänellä. Mahdotonta. Hän on itse terveys. Kolmen kuukauden kuluttua hän on naimisissa. Ei, minusta ei koskaan tule muuta kuin kuninkaallinen ylhäisyys, halveksittavin kaikista Jumalan luomista olennoista.

-- Entä valtiosalaisuus, josta mainitsitte? Siihen kai kuitenkin sisältyy edesvastuu?

-- Eikö mitä, hän sanoi, se on lopussa nyt. Se kuuluu menneisyyteen ja oli vain tapahtuma yksitoikkoisella elämänurallani. Minusta ei koskaan enää tule kreivi Steenbockia.

-- Kuka tietää? virkahti Nella. Mutta kesken kaiken, eikö Eugen herttuan ollut määrä saapua tänne tänään? Mr Dimmock kertoi niin.

Kuulkaa! vastasi ruhtinas, nousi seisomaan ja kumartui Nellaa kohden, aion antaa teille luottamukseni. En tiedä miksi, mutta teen sen kumminkin.

-- Älkää ilmaisko valtiosalaisuuksia, varoitti Nella ja hymyili.

Mutta juuri sillä hetkellä aukeni huoneen ovi aivan odottamatta.

-- Menkää suoraa päätä sisään, sanoi tuima ääni. Se oli Theodore Racksole.

Kaksi miestä astui sisään kantaen paareilla suoraksi kangistunutta ruumista, ja heidän jälessään tuli Racksole. Nella hypähti pystyyn. Racksole tuijotti hämmästyneenä nähdessään tyttärensä.

-- En tiennyt sinun olevan täällä sisällä, Nella. -- Tännepäin, lisäsi hän kääntyen kantajain puoleen.

-- Mitä? huudahti Nella tuijottaen kauhuissaan paareilla lepäävää ruumista. Sehän on mr Dimmock!

-- Niin, sanoi hänen isänsä. Hän on kuollut, hän lyhyesti lisäsi. Olisin ilmoittanut hienotunteisemmalla tavalla, jos olisin tiennyt teidän olevan täällä. Anteeksi, ruhtinas. Syntyi äänettömyys.

-- Dimmock kuollut! kuiskasi ruhtinas Aribert hiljaa, polvistuen paarien ääreen. Mitä tämä tietää?

-- Poika parka kulki juuri neliskulmaisen pihan halki porttikäytävää kohti, kun hän kaatui. Eräs kaupunginlähetti, joka näki hänet, väittää hänen kävelleen hyvin nopeasti. Ensin luulin sitä auringonpistokseksi, mutta sitä se ei ole saattanut olla, vaikka ilma onkin hyvin lämmin. Hänessä on mahtanut olla jonkinlainen sydäntauti. Kuollut hän vain on. Olemme tehneet voitavamme. Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä ja poliisia. Luulen, että tässä on toimitettava laillinen tutkimus.

Racksole vaikeni, ja neuvottoman juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kaikki katsoivat kuollutta nuorukaista. Hänen kasvonsa olivat hieman jäykät ja silmät ummessa; siinä kaikki, mikä osotti kuolemaa. Häntä olisi saattanut luulla nukkuvaksi.

-- Dimmock parka! lausui ruhtinas murtuneella äänellä. -- Ja minä kun olin vihoissani siitä, ettei poika ollut vastassani Charing Crossilla!

-- Tehkää minulle se palvelus, että kannatte poikaparan huoneustooni, käski hän tehden kantajille liikkeen. Lääkärin pitäisi kohta saapua. Racksole tunsi äkkiä vaistomaisesti tällä hetkellä olevansa pelkästään ravintolanomistaja, jolla on ikävä tapahtuma selitettävänä. Sekunnin murto-osan ajan hän toivoi, ettei koskaan olisi ostanut Grand Babylonia.

Neljännestuntia myöhemmin olivat ruhtinas Aribert, Theodore Racksole, lääkäri ja poliisitarkastaja ruhtinaan vastaanottohuoneessa. He olivat juuri astuneet sisään eteisestä, jossa Reginald Dimmockin maalliset jäännökset lepäsivät.

-- No? sanoi Racksole katsahtaen lääkäriin.

Lääkäri oli kookas, poikamaisen näköinen mies, silmät terävät ja ivalliset.

-- Se ei ole sydänvika, hän sanoi.

-- Eikö sydänvika?

-- Ei.

-- Mitä se sitten on? kysyi ruhtinas.

-- Siihen kysymykseen voin kenties vastata leikkauksen jälkeen, selitti lääkäri, nyt en tosiaankaan saata siihen vastata. Oireet ovat aivan erikoiset.

Poliisitarkastaja alkoi kirjoittaa muistikirjaansa.

VI.

KULTASALiSSA.

Sinä iltana pidettiin Grand Babylonissa suuret tanssiaiset kultasalissa, valtavassa salissa, joka oli ravintolan yhteydessä, vaikka tuskin siihen luettavana, ja aivan varmaan oli vähemmän hieno kuin itse hotelli. Racksole ei tiennyt pidoista mitään, paitsi että niitä oli sanottu juhlaksi, jonka mr ja mrs Sampson Levi toimeenpanivat ystävilleen. Keitä mr ja mrs Sampson Levi olivat, ei hän tiennyt, eikä kukaan myöskään saattanut antaa hänelle tarkempia tietoja kuin että mr Sampson Levi oli sen arvopaperipörssin osaston, jota jokapäiväisessä kielessä nimitetään "Kahvisirkukseksi", huomattava jäsen, ja että hänen vaimonsa oli lihava nainen, jolla oli kotkannenä ja paljon jalokiviä, ja että he olivat hyvin rikkaita ja hyvin vieraanvaraisia.

Grand Babylonin kultasali oli rakennettu tanssisaliksi. Pylväsrivien kannattama parveke kiersi ympäri salin. Täältä ylhäältä saattoivat miehet ja nuoret tytöt sekä "esiliinat" jotka eivät osanneet tai halunneet tanssia, katsella alhaalla olevan salin ihanuutta. Jokainen tiesi tämän, ja useimmat käyttivät sitä hyväkseen. Sitävastoin kaikki eivät tienneet -- sitä ei tiennyt ainoakaan -- että parvekkeen yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna salin lyhyessä päädyssä, josta ravintolan ylemmät virkailijat saattoivat tarkasti pitää silmällä ei ainoastaan tanssivia, vaan myöskin parvekkeella olevia henkilöitä.

Saattaa asioihin vähemmän perehtyneistä tuntua uskomattomalta, että vieraat sellaisissa seurahuveissa, jotka pidettiin niin suurenmoisessa ja hyvintunnetussa huoneustossa kuin Grand Babylonin kultasalissa, tarvitsivat valppaan silmän valvontaa. Mutta niin kuitenkin oli. Kummallisia asioita ja odottamattomia kasvoja oli keksitty tästä pienestä ikkunasta, ja useampi kuin yksi eurooppalainen salapoliisi oli vartioinut siellä mitä tyydyttävimmillä tuloksilla.

Kello yksitoista Theodore Racksole oli siellä, pahantuulen uhrina, ja tuijotti laiskasti pienestä ristikkoikkunasta. Nella oli hänen seurassaan. He olivat yhdessä harhailleet ravintolan käytävissä, jotka vielä olivat oudot kummallekin, ja vain sattumalta he olivat joutuneet siihen pieneen huoneeseen, joka salli heidän salaa vilkaista mr ja mrs Sampson Levin tanssiaisiin. Lukuunottamatta valoa, joka tuli tanssisalin kynttiläkruunusta, oli pieni huone pimeänä. Nella pilkisti ikkunasta, ja hänen isänsä seisoi takana.

Viulujen säveliä ja sekaista ääntensorinaa kuului hiljaa heidän korviinsa.

-- Brr! murisi Racksole. Kirotut iltalehdet! hän lisäsi ilman yhteyttä edellisen kanssa, mutta painokkaasti.

-- Olet oikein pahalla tuulella tänä iltana, isä. Mitä iltalehdet sinulle ovat tehneet?

-- Ensiksi ne, nuori neitiseni, ovat puhuneet minusta ja toiseksi sinusta ja ne ovat omaksi huvikseen sepittäneet salaperäisiä juttuja. Aiheena niillä tietysti on nuoren Dimmockin kuolema.

-- Niin no, isä, et kai sinä koskaan ole odottanutkaan pääseväsi joutumasta sanomalehtiin. Sitäpaitsi sinun on, mitä sanomalehtiin tulee, oltava iloinen, ettet ole New-Yorkissa. Ajattelehan vain, minkä melun rakas vanha "Herald" olisi nostanut sellaisesta pienestä kaupasta kuin sinun eilisiltana tekemäsi.

-- Se on totta, myönsi Racksole. Mutta koko New-York tietää sen huomenaamuna kaikissa tapauksissa. Pahinta on, että Babylon on lähtenyt Sveitsiin.

-- Miksi?

-- En tiedä. Äkillinen kotimaan ikävä, luulen.

-- Mitä se sinua liikuttaa?

-- Ei mitään. Tunnen itseni vain ikäänkuin hieman yksinäiseksi. Tunnen tarvitsevani jonkun tukea tämän ravintolan hoidossa.

-- Jos sinulla on sellainen tunne, isä, niin varmaan piilee joku tauti ruumiissasi.

-- Niin, sanoi hän huokaisten, myönnän tämän vuoksi olevani jollakin tavalla poissa tolaltani. Mutta ehkä et ole selvillä, Nella, siitä, että olemme kietoutuneet hyvin kummalliseen juttuun.

-- Tarkoitat mr Dimmock paran kohtaloa?

-- Osaksi Dimmockia, osaksi muita asioita. Ensiksi, että miss Spencer, vai mikä monimutkainen nimi hänellä nyt onkaan, aivan salaperäisesti katoaa. Sitten, että kivi heitetään sinun makuuhuoneeseesi. Edelleen, että tapasin tuon roiston Julesin punomassa salajuonia Dimmockin kanssa kello kolme aamulla. Sitten sinun kallisarvoisen ruhtinaasi Aribertin saapuminen ilman seuruetta -- minkä minä, kun ruhtinaan arvoinen henkilö on kysymyksessä, katson mitä omituisimmaksi ja arveluttavimmaksi asiaksi -- ja vihdoin viimein huomaan tyttäreni olevan erittäin tuttavallisissa suhteissa samaisen ruhtinaan kanssa. Sitten nuori Dimmock lähtee pois ja kuolee, ja täytyy pitää oikeudellinen tutkimus, ja sitten Eugen-herttua seurueineen, joita tänään on odotettu tänne päivällisen ajaksi, jää kokonaan saapumatta...

-- Eikö Eugen-herttua ole tullut?

-- Ei, ei ole tullut; ja Aribert-setä on niin tuhattulimmaisen ilkeässä asemassa hänen tähtensä ja sähköttää paraikaa ympäri Eurooppaa häntä tiedustellen. Kaiken kaikkiaan tästä näkyy tulevan oivallinen sekasotku.

-- Luuletko todellakin, isä, että Jules ja mr Dimmock parka ovat olleet samassa pelissä?

-- Luulenko? Tiedän sen! Tahdon sanoa sinulle, että näin tuon heittiön eilen illalla päivällisen aikana iskevän silmää Dimmockille, ja se olisi saattanut merkitä -- niin no!

-- Vai havaitsit todellakin tuon silmäniskun, isä?

-- Kyllä, entä sinä?

-- Tietysti, isäukkoseni. Aioin juuri puhua sinulle siitä. Miljoonamies murahti.

-- Vilkaiseppas tänne, isä, kuiskasi Nella äkkiä osottaen ihan heidän allaan sijaitsevalle parvekkeelle. Kuka tuo on? Hän viittasi mieheen, jolla oli paljas pilkku takaraivolla ja joka painautui aivan parvekkeen reunustaan liikkumattomana katsellen alas tanssisaliin.

-- Kuka se on?

-- Eikö se ole Jules?

-- Totta tosiaan! Profeetan parran nimessä, eikö olekin hän.

-- Ehkä mr Jules on mr Sampson Levin vieraita.

-- Olkoon vieras tai ei, ulos hänen on mentävä ravintolasta, vaikkapa minun itse olisi hänet heitettävä pellolle.

Racksole katosi virkkamatta enää sanaakaan, ja Nella seurasi hänen jälestään. Mutta tultuaan alas parvekkeelle ei miljoonamies voinut keksiä jälkeäkään Julesista yhtä vähän siellä kuin itse tanssisalissakaan. Sanomatta sanaakaan ääneen, mutta hiljaa päästellen suustaan meheviä nimityksiä, hän kaikkialta etsi turhaan ja palasi sitten kiertoportaita ja käytäviä entiselle havaintopaikalleen, uudelleen luodakseen yleissilmäyksen saliin tältä korkealta kohdalta. Ihmeekseen hän tuosta pimeästä pienestä huoneesta löysi miehen, joka yhtä tarkkaavaisena katseli näytelmää, kuin hän itse oli tehnyt muutamia minuutteja aikaisemmin. Askeleita kuullessaan mies hämillään kääntyi ympäri.

Se oli Jules.

Molemmat miehet vaihtoivat hetkisen katseita puolipimeässä.

-- Hyvä iltaa, mr Racksole, virkkoi Jules tyynesti. Pyydän anteeksi, että olen täällä.

-- Tottumuksen voima, luulemma, vastasi Racksole lyhyesti.

-- Juuri niin, hyvä herra.

-- Luulen kieltäneeni teitä astumasta jalallanne tähän ravintolaan.

-- Luulin määräyksenne koskeneen minua ainoastaan ammatinharjoittajana. Tänä iltana olen täällä mr ja mrs Sampson Levin vieraana.

-- Näyttelemässä uutta maailmanmiehen osaanne vai kuinka?

-- Aivan niin.

-- Mutta minä en salli minkäänlaisten maailmanmiesten tulla tänne ylös, ystäväni.

-- Minä olen jo pyytänyt anteeksi.

-- No niin, kun olette pyytänyt anteeksi, on parasta, että lähdette, se on epäitsekäs neuvoni teille.

-- Hyvää yötä.

-- Ja tahdon sanoa teille, mr Jules, että jos mr ja mrs Sampson Levi tai jotkut muut juutalaiset tai kristityt toistamiseen kutsuisivat teidät minun ravintolaani, niin suvainnette tehdä minulle sen palveluksen, että kieltäydytte kutsusta. Tulette huomaamaan; että tämä on teille turvallisin pelastuskeino.

-- Hyvää yötä, herrani.

Ennen keskiyötä oli Racksole tullut vakuutetuksi siitä, että mr ja mrs Sampson Levin kutsuttujen luettelo, vaikka se olikin jokseenkin pitkä, ei sisältänyt mitään viittausta Julesin kaltaiseen henkilöön.

Hän valvoi hyvin kauan. Paljastaaksemme asian täydellisesti, saatamme sanoa hänen valvoneen koko yön.

Kello kymmenen aamulla hänelle ilmoitettiin poliisitarkastajan haluavan tavata häntä. Tämä selitti tulleensa valvomaan Reginald Dimmockin ruumiin siirtämistä ruumishuoneeseen, joka sijaitsi kuulustelupaikan vieressä. Tarkoitusta varten varatut ajoneuvot odottivat ravintolan takaportailla.

Tarkastaja oli myöskin tuonut mukanaan kutsun Racksolelle ja Posenin ruhtinaalle Aribertille sekä kantajille saapua kuulusteluun.

-- Minä luulin, että mr Dimmockin jäännökset siirrettiin eilen illalla, sanoi Racksole väsyneesti.

-- Ei, herrani, asianlaita oli niin, että vaunuja tarvittiin toisella taholla.

Poliisitarkastaja veti hieman suutaan osottaakseen jonkinlaista ammattihymyä, ja Racksole pyysi kiusaantuneena ja lyhyesti häntä täyttämään tehtävänsä.

Jonkun minuutin kuluttua tuli tarkastajan luota sanantuoja, joka pyysi mr Racksolea hyväntahtoisesti saapumaan hänen luokseen ensi kerrokseen. Racksole lähti sinne. Siinä etehisessä, johon Reginald Dimmockin kuollut ruumis alunpitäen oli asetettu, oli tarkastaja, ruhtinas ja kaksi poliisimiestä.

-- No, sanoi Racksole, sittenkuin hän ja ruhtinas olivat tervehtineet. Sitten hän näki ruumiskirstun kahdelle tuolille asetettuna. Näen hankitun ruumisarkun, hän huomautti. Ihan niinkuin pitääkin. Hän meni sitä lähemmä. Se on tyhjä, virkahti hän ajattelematta, mitä sanoi.

-- Aivan oikein, herrani, sanoi tarkastaja. Kuolleen ruumis on kadonnut. Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa ruhtinas Aribert ilmoittaa minulle, ettei hän, vaikka hänen hallussaan onkin ollut käytävän toisella puolella aivan vastapäätä oleva huone, voi antaa mitään valaistusta tähän asiaan.

-- En todellakaan voi sitä tehdä, sanoi ruhtinas ja vaikka hän puhuikin tarpeellisella tyyneydellä ja arvokkuudella, saattoi nähdä hänen tuntevan syvää tuskaa, mutta myöskin katkeruutta.

-- No, enkö minä... Racksole mutisi, mutta hillitsi itsensä.

VII.

NELLA JA RUHTINAS.

Racksolesta näytti mahdottomalta, että siksikin tilaavievä esine kuin ruumis olisi voitu viedä hänen ravintolastaan, jättämättä mitään jälkeä, viittausta, minkäänlaista johtoa teon tapahtumisen aikaan ja tapaan nähden. Ensimmäisen hämmästyksen jälkeen Racksolessa heräsi kylmä ja vakava suuttumus. Sinä hetkenä hän ryhtyi ainoastaan yhteen toimenpiteeseen -- hän piti huolta siitä, ettei Dimmockin ruumiin varkautta mainittaisi sanomalehdissä. On ihan ihmeellistä, kuinka hyvin salaisuus voidaan säilyttää, kun sen haltijaa kohdellaan jyrkkyydellä, johon yhdistetään sovelias määrä houkuttelua. Racksole järjesti asian hyvin nokkelasti. Se oli mutkallinen tehtävä, ja hän tunsi tyydytystä onnistuttuaan.

Mitä Nellaan tulee, niin hoiteli hän jonkun aikaa konttorin tavallisia tehtäviä samalla kiinnittäen huomiota ruhtinas Aribertin puuhiin. Hän huomasi nimittäin, että hänen ylhäisyytensä oli esiintynyt vaatimattomasti vain salatakseen kalvavan levottomuuden ja pelon. Hän näki, ettei ruhtinasparalla ollut varmaa toimintasuunnitelmaa ja että hän tunsi levottomuutta jostakin, jota hän aina tähän saakka ei ollut kenellekään uskonut. Hän sai tietoonsa, että ruhtinas joka aamu käveli yksin edestakaisin Viktoria-rantakadulla, ilmeisesti matkan määrää vailla. Kolmantena aamuna hän tuli vakuutetuksi siitä, että pieni ajelu rantakatua pitkin tekisi hyvää hänen terveydelleen. Hän tilasi senvuoksi vaunut ja lähti ajelulle ihmeelliseen, vaaleankeltaiseen pukuun puettuna. Blackfriarsillan lähellä hän kohtasi ruhtinaan ja käski pysäyttää vaunut kivilaiturin viereen.

-- Hyvää huomenta, ruhtinas, hän tervehti. Pidättekö tätä Hyde Parkina?

Ruhtinas kumarsi hymyillen.

-- Teen tavallisesti täällä pienen kävelyn aamusin, virkkoi hän.

-- Hämmästytätte minua, vastasi Nella. Luulin olevani Lontoossa ainoa, joka enemmän pitää rantakadusta ja tästä näköalasta joelle kuin Hyde Parkin pölystä. En saata käsittää, mistä johtuu, että Lontoo ei koskaan tahdo etsiä virkistystä muualta kuin tuosta naurettavasta puistosta. Jos heillä olisi Keskuspuisto...

-- Pidän rantakatua Lontoon kauneimpana paikkana, sanoi ruhtinas.

Nella kurottautui hiukan vaunuista niin, että hänen kasvonsa lähenivät ruhtinaan kasvoja.

-- Luulen meidän olevan hengenheimolaisia, kuiskasi hän ja jatkoi: Au revoir, ruhtinas.

-- Hetkinen, miss Racksole! Nopeissa sanoissa oli rukoileva sävy.

-- Minulla on hyvin kiire, valehteli tyttö, en ole tänään ulkona vain virkistyäkseni. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon meillä on puuhaa.

-- Vai niin, silloin en tahdo häiritä. Mutta minä lähden Grand Babylonista tänä iltana.

-- Lähdettekö, kysyi miss Racksole. Tahtooko teidän ylhäisyytenne sitä ennen suoda minulle kunnian nauttia seurassani aamiaista isän huoneessa? Isä tulee olemaan poissa kotoa -- hän viettää päivänsä Cityssä muutamien pörssivälittäjien seurassa.

-- Ilolla olen sen tekevä, vastasi ruhtinas, ja hänen kasvonsa todistivat hänen tarkoittaneen totta.

Nella ajoi pois.

Jos aamiaisista muodostui onnistuneet, niin siitä oli kiittäminen osaksi Roccoa, osaksi Nellaa. Ruhtinas ei juuri puhunut enempää kuin tavalliset keskustelusäännöt määräävät. Hänen emäntänsä sensijaan puhui paljon ja hyvin, mutta hänen ei onnistunut saada vierastaan hilpeälle mielelle. Kun kahvi oli juotu, jätti ruhtinas hänelle jotenkin jäykästi hyvästit.

-- Hyvästi, ruhtinas, vastasi miss Racksole, mutta minä luulin -- nimittäin, en luullut... Hyvästi.

-- Luulitte minun haluavan puhua jostakin kanssanne. Totta kyllä, mutta nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ole oikeutta raskauttaa mieltänne omilla asioillani.

-- Mutta otaksukaa -- otaksukaa, että minä sitä haluaisin.

-- Se johtuu teidän hyvästä sydämestänne.

-- Istukaa, sanoi Nella äkkiä, ja olkaa hyvä ja kertokaa minulle kaikki, ihan kaikki. Olen ihastunut salaisuuksiin.

Melkein ennenkuin tiesikään, ruhtinas jo puheli hänelle nopeasti ja innokkaasti.