Part 11

-- Mennään sitten niin nopeasti kuin suinkin Cherry Gardenin rantaan, sanoi Racksole, ja vene kääntyi joen yli alkaen hitaasti solua virran mukana oikeaa rantaa, liukuen muutamien telakkain ohi, joista monessa vielä tänä myöhäisenä hetkenä oli käynnissä nostolaitteet, jotka tyhjinä laskettiin laivojen tavarasäiliöihin ja nousivat niistä täysinä. Molempien soutajien ohjatessa veneen liikkeitä laskuvedessä, selitti Hazell miljoonamiehelle, että "Ankerias" oli joen huomatuimpia pursia. Everettin alus näytti aina olevan saatavissa soveliasta rahallista korvausta vastaan, jos vain jollakulla oli joku häpeällinen ja salakavala juoni tekeillä ja sen toteuttamiseksi tarvitsi joen myötävaikutusta. "Ankerias" oli ollut pahemmassa kuin pulassa tuhansia kertoja, mutta aina onnellisesti, joskaan ei juuri kunniakkaasti, päässyt pälkähästä. Jokipoliisi piti sitä valppaasti silmällä, ja kaikkein merkillisintä oli, ettei sen omistaja, vanha Everett, vielä koskaan ollut vakavasti joutunut huonoon valoon mistään laittomasta teosta. Kertaakaan ei oikeuden asiamies ollut saanut todistetuksi mitään varmaa "Ankeriaan" omistajasta, vaikka monet sen entisistä vuokraajista tällä hetkellä olivat vangittuina pitkin maata. Viime aikoina oli alus kuitenkin vioittuneen potkurinsa vuoksi joutunut huonoon maineeseen pahantekijäinkin keskuudessa, ja tämä veljeskunta oli vähitellen hyljännyt sen, turvautuen toiseen vähemmän helposti tunnettavaan.

-- Ystävämme, mr Tom Jackson, sanoi Hazell Racksolelle, oli varomaton vuokratessaan "Ankeriaan". Hänen laatuisensa kokeneen roiston olisi toki pitänyt paremmin ymmärtää asiansa. Ette nyt voi olla pääsemättä juonen perille.

Tällöin vene lähestyi Cherry Gardenin rantaa, mutta pahaksi onneksi oli ohut öinen sumu verhonnut joen, niin ettei esineitä saattanut selvästi erottaa niiden ollessa enemmän kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Tulliveneen liukuessa rannan ohi jännittivät kaikki siinä olevat miehet katseensa nähdäkseen tuon salaperäisen purren, mutta siitä ei voinut havaita vilahdustakaan. Vene liukui virran mukana, soutajien lepuuttaessa airoja. Sitten he töintuskin välttivät yhteentörmäyksen ison norjalaisen purjelaivan kanssa, joka oli ankkuroituna kokka virran suuntaan päin. Tämän laivan ohi he kulkivat alihangan puolelta. Juuri kun he olivat päässeet sen keulankärjen ohi, huudahti lihava soutaja innostuneena:

-- Tuossa sen keula on! Ja hän käänsi veneen alkaen soutaa ylöspäin vasten virtaa. Ja aivan oikein nähtiin kadonnut "Ankerias" mukavasti ankkuroituna norjalaisen laivan ylähangan puolella, somasti kätkettynä sen ja rannan väliin. Miehet soutivat veneen hyvin hiljaa aluksen sivulle.

XXVI.

ÖINEN TAKAA-AJO JA KATUPOIKA.

-- Minäpä nousen aluksi laivaan, sanoi Hazell kuiskaten Racksolelle. Annan heidän ymmärtää epäileväni, että aluksessa on tullissa käsiteltävää tavaraa, ja tällöin saan tilaisuuden tarkastaa sen perinpohjin.

Virkatakkiinsa ja -lakkiinsa puettuna nousi hän, Racksolen mielestä jotakuinkin häikäilemättä, aluksen jokseenkin matalalle kannelle. "Ketä on laivassa?" kuuli Racksole hänen huutavan, ja naisen ääni vastasi. Hazell huusi silloin: "Minä olen tullivirkamies ja tahdon tutkia aluksen", jonka jälkeen hän katosi pieneen keskellä laivaa olevaan salonkiin. Sitten ei Racksole enää kuullut mitään. Miljoonamiehestä tuntui kuin Hazell olisi ollut poissa tuntikausia, mutta vihdoin hän palasi.

-- En voinut löytää mitään, sanoi hän hypätessään alas soutuveneeseen, ja sitten lisäsi hän hiljaisella äänellä Racksolelle:

-- Siellä on eräs nainen laivassa. Häneen näyttää sopivan kuvauksenne miss Spenceristä. Pannussa on täysi höyry, mutta koneenkäyttäjää ei siellä ollut. Kysyin, missä koneenkäyttäjä oli, jonka jälkeen hän tahtoi tietää, mitä se asia minua liikutti, ja käski minun tehdä tehtäväni ja sitten lähteä. Näkyy olevan ovela nainen. Pistin nenäni joka paikkaan, näkemättä kuitenkaan jälkeäkään kenestäkään muusta. Ehkä on parasta, että soudamme tiehemme ja asetumme läheisyyteen hetkiseksi vain nähdäksemme, tapahtuuko mitään merkillistä.

-- Oletteko ihan varma, ettei hän ole laivassa? kysyi Racksole.

-- Ihan varma, sanoi Hazell jyrkästi. Tiedän, miten menettelen laivaa tutkiessani. Katsokaa tätä. Ja hän ojensi Racksolelle noin kahden jalan pituisen ja puisella päällä varustetun teräsneulan.

-- Se on tullin apuneuvoja laivoja tarkastettaessa, sanoi hän.

-- Ei kai käy päinsä nousta laivaan ja viedä nainen pois? lausui Racksole epäröiden.

-- Oo, alkoi Hazell samaten epäröiden, mitä siihen...

-- Mihinkä tuo on matkalla? keskeytti Hazellin kokkasoutaja. Katsoen miehen sormen osoittamaan suuntaan huomasi sekä Hazell että Racksole enemmän tai vähemmän seivästi, kuinka joku vene kiiti norjalaisen laivan kokan alitse joen laskusuuntaan, kadoten sumuun.

-- Se on Jules, sen uskallan vannoa, huusi Racksole. Perästä, miehet. Kymmenen puntaa mieheen, jos tavotamme hänet!

-- Airot veteen nyt, pojat! sanoi Hazell, ja raskas tullivene läksi ajamaan takaa.

-- Tästä näkyy kehittyvän kaunis pilajuttu, huomautti Racksole.

-- Se riippuu siitä, mitä pilajutulla tarkoitatte, sanoi Hazell. Ei ole juuri pilaa kiitää jokea alas sen keskiuomassa näin sumussa. Ei koskaan tiedä, milloin joutuu toiseen maailmaan, kun kaikki nämä proomut molskivat ympärillä. Luulen miehen kätkeytyneen veneeseen nähtyään meidät ja sitten minun lähdettyäni päästäneen kokkanuoran irti.

Vene lipui nopeasti eteenpäin laskuvedessä. Ohjaus riippui sattumasta ja vaistosta enemmän kuin mistään muusta. Vähän väliä täytyi peräsimen nuoria hoitelevan Hazellin kääntää vene äkisti syrjään välttääkseen törmäämästä proomuun tai ankkuroituun laivaan. Racksolesta näytti laivoja olevan ankkurissa yltympäri joella. Hän tähysteli vilkkaasti ympärilleen, mutta pitkään aikaan hän ei voinut nähdä muuta kuin sumua ja epämääräisiä laivojen ääriviivoja. Sitten hän äkkiä sanoi jokseenkin tyynesti:

-- Olemme oikealla tolalla. Voin nähdä hänet edessämme. Me tavoitamme hänet. Seuraavassa minuutissa näkyi vene selvästi vähemmän kuin kahdenkymmenen metrin päässä, ja meloja -- joka nyt meloi rajusti -- oli selvästi Jules -- Jules puettuna kepeään tweedpukuun ja huopahattuun.

-- Olitte oikeassa, sanoi Hazell. Tämä on pilajuttu. Tunnen ihan innostuvani. Se on virkistävämpää kuin vetopasuunan puhaltaminen orkesterissa. Ohjaanko hänen päälleen, mitä? Voimmehan sitten onkia pojan vedestä.

-- Ylähangan puolelta, komensi Racksole.

-- Eihän, ukko kulta! vastasi Hazell, sieltä ei pääse. Hänen on pakko tulla takaisin alempana. Se on vain juoni. Lasken suoraan eteenpäin.

Ja he kulkivat edelleen, lihavan soutajan ponnistellessa, niin että hänen kasvonsa loistivat pilkkopimeässäkin. Mutta kahden proomun välitse tuli tyhjä vene, joka kääntyi virran mukana Greenwichiin päin.

Lihava mies sanoi läähättäen sanan toverilleen, ja tullivene pysähtyi samassa.

-- Hän on hyvässä turvassa, sanoi kokkasoutaja. Jos kiinniotettava on hän, niin on hän jommassakummassa proomussa, ja teidän on vain noustava sinne ja otettava hänet sieltä.

-- Niin, siinä koko juttu, sanoi ääni lähimmän proomun pohjasta, ja ääni oli Julesin, jonka nimi muutoin oli Tom Jackson.

-- Kuulkaas veitikkaa, sanoi lihava soutaja nauraen. Se on totta totisesti varma mies. Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, mr Hazell, tai tämän herran sijassa, niin en kiipeisi tuohon proomuun ensi hädässä.

He peräyttivät veneen lähimmän proomun perän alle ja tähystivät ylös.

-- Hyvä on, sanoi Racksole Hazellille. Minulla on revolveri. Kuinkahan pääsen tuonne ylös?

-- Niin, uskon kyllä, että teillä on revolveri, mutta sitä ette saa käyttää, sanoi Hazell kiivaasti. Ei saa syntyä mitään melua. Saisimme jokipoliisin heti niskaamme, jos revolverinlaukaus kuuluisi, ja se olisi minun tuhoni. Jos tulisi kuulustelu, ei tullihallitus kiinnittäisi mitään huomiota siihen seikkaan, että esimieheni on määrännyt minut suorittamaan tämän työn, ja minua kehoitettaisiin eroamaan virastani.

-- Siinä suhteessa ei teidän tarvitse pelätä, minä tietysti vastaan kaikesta.

-- Siitä ei olisi apua, vaikka ottaisitte kantaaksenne kuinka suuren osan edesvastuusta, huomautti Hazell, te ette voisi asettaa minua takaisin virkaani, ja urani olisi katkaistu.

-- Mutta onhan muita uria, sanoi Racksole, joka todella kiihkeästi halusi teloittaa entisen tarjoilijansa hyvin tähdätyllä luodilla. Onhan muita uria.

-- Tulli on minun urani, sanoi Hazell, välttäkäämme siis ampumista. Voimmehan odottaa hetkisen läheisyydessä; ei hän missään tapauksessa pakenemaan pääse. Voitte saada minun pistimeni, jos tahdotte -- ja hän luovutti Racksolelle tutkimisaseensa. Voitte tehdä, mitä haluatte, kunhan teette sen sievästi melua herättämättä.

Muutamia minuutteja istuivat nuo neljä miestä toimettomina veneessä liikehtivän sumun ympäröiminä, allaan musta vesi ja yläpuolellaan puoleksi lastattu proomu, jossa oli päättäväinen ja kekseliäs mies. Äkkiä sumu hälveni kutistuen kuin täpläksi, ikäänkuin joku peto olisi sen pois puhaltanut. Taivas tuli näkyviin, ja se oli kirkas ja kuu paistoi. Muutos oli juuri sellainen ihanteellinen vaihdos, joka niin usein tapahtuu suurilla joilla.

-- Nyt on huomattavasti parempi, sanoi lihava soutaja. Samassa hetkessä näkyi pää proomunlaidan yli. Se oli Julesin naama -- tumma, synkkä ja ivallisessa hymyssä.

-- Onko mr Racksole venheessä? kysyi hän tyynesti. Jos niin on, niin tulkoon mr Racksole tänne. Mr Racksole on tavoittanut minut ja saa minut ilmaiseksi. Tässä minä olen. Hän nousi seisomaan koko pituudelleen proomun kannelle ja näytti isolta yöllistä taivasta vastaan. Kaikki tulliveneessä olijat saattoivat nähdä, että hän oikeassa kädessään piti lyhyttä tikaria. -- Kas niin, mr Racksole, olette kauan ajanut minua takaa, jatkoi hän, nyt olen tässä. Miksette tule tänne ylös? Jollei teillä itsellänne ole rohkeutta tulla, niin kehoittakaa jotakuta toista astumaan tänne teidän asemastanne. Sama rehellinen kohtelu on tuleva kaikkien osaksi... Ja Jules naurahti lyhyesti ja läpitunkevasta.

Sitä nauruaan hän juuri nauroi, kun hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin.

-- Mitä teillä on minun proomussani tekemistä? Alas täältä! Poikasen hento kimakka ääni kuului pimeästä. Pieni rääsyinen poika oli kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt Julesin taakse, ja kaksi pientä käsivartta oli sysännyt hänet veteen. Hän putosi kauniisti loiskahtaen. Huomasi heti, ettei uimataito kuulunut Julesin taitolahjoihin. Hän potki hurjasti ja upposi. Kun hän uudelleen näyttäytyi, vedettiin hänet ylös tulliveneeseen. Köysi otettiin esille, ja minuutin parin päästä oli mies häpeällisesti sidottuna veneen pohjalla. Katupojan avulla -- proomussa, joka ehkä ei ollut hänen olinpaikkansa enemmän kuin Julesinkaan -- oli Racksole voittanut pelin. Ensi kertaa moneen viikkoon tunsi miljoonamies rauhan ja tyydytyksen tunteen. Hän kumartui Julesin ojennetun ruumiin yli Hazellin tutkimusase kädessään.

-- Mitä aioitte nyt tehdä hänelle? kysyi Hazell.

-- Soudetaan Grand Babylonin edessä olevan rantalaiturin portaille. Hän on saava hyvän asunnon hotellissani, sen lupaan hänelle.

Jules ei virkkanut sanaakaan.

Ennenkuin Racksole sinä yönä erosi tullivirkamiehestä, oli Jules onnellisesti kuljetettu Grand Hotel Babyloniin, ja molemmat soutajat olivat saaneet kumpikin kymmenen puntaansa.

-- Jäätte kai tänne yöksi, sanoi miljoonamies. On myöhä.

-- Mielelläni, sanoi Hazell. Seuraavana aamuna näki hän ylenmäärin herkullisen aamiaisen odottavan itseään, ja ruokaliinassa oli sadan punnan seteli. Mutta vaikka Hazell vasta paljon myöhemmin sai sen tietää, oli tapahtunut yhtä ja toista, ennenkuin hän nautti tämän oivallisen aamiaisensa.

XXVII.

TOM JACKSONIN TUNNUSTUS.

Kävi ilmi, että pieni huone, jossa Jules oli asunut niinä vuosina, jotka hän oli ollut hovimestarina Grand Babylonissa, oli jäänyt tyhjäksi siitä asti, jolloin Racksole niin äkkiä oli hänet erottanut. Mitään muuta hovimestaria ei ollut hänen tilalleen nimitetty, ja yhden ihmisen poissaoloa tuskin saattoi huomata tuossa valtavassa palvelijajoukossa Grand Babylonin kaltaisessa laitoksessa -- vaikkapa tuo yksi olisi ollut ainoalaatuinen Jules. Hovimestarin toimi on tavallisesti olemassa enemmän komeuden ja näön vuoksi ja enemmän moraalista kunnioitusta herättämässä kuin hyödyn takia. Ja niin oli asian laita tuossa isossa rantakadun varrella sijaitsevassa hotellissakin. Racksolessa heräsi siis tuuma niin huomaamattomasti kuin mahdollista kannattaa vankinsa tähän tyhjään huoneeseen. Tämän tehtävän suorittaminen ei näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia. Jules havaittiin täysin alistuvaiseksi ylivallan edessä. Racksole otti seurakseen vanhan kaupunginlähetin, joka monta vuotta oli kuulunut hotellin palvelijoihin ulkoisia tehtäviä varten -- harmaahapsisen miehen, joka oli jäntevä kuin mäyräkoira ja väkevä kuin talonkoira. Mennessään sisään huoneeseen Julesin kanssa, jonka kädet olivat sidotut, käski hän kaupunginlähetin jäädä oven ulkopuolelle.

Sitten hän huusi kaupunginlähettiä, ja molemmat sitoivat Julesin lujasti sänkyyn, niin että hän tuli makaavaan asentoon. Koko sinä aikana ei vanki avannut suutaan -- hän vain hymyili halveksivasti. Vihdoin Racksole otti pois koristusesineet, maton, tuolit ja koukut ja riuhtoi irti sähkölampun varren. Sitten hän ja kaupunginlähetti läksivät huoneesta, ja Racksole lukitsi oven ulkoa pistäen avaimen taskuunsa.

-- Sinun on vartioitava tässä koko yö, sanoi hän kaupunginlähetille Saat istua tuolilla, mutta älä vain nukahda. Jos kuulet huoneesta pienintäkään melua, niin puhalla vihellyspilliisi; minä järjestän niin, että voin vastata merkkiin. Jollei melua kuulu, älä tee yhtään mitään. En tahdo, että tästä syntyy juttuja, ymmärrätkö. Minä luotan sinuun ja sinä voit luottaa minuun.

Kello oli silloin yksi yöllä. Miljoonamies läksi nukkumaan -- ei omaan sänkyynsä, vaan erääseen seitsemännessä kerroksessa olevaan. Hän ei kuitenkaan nukkunut kovin kauan. Kohta päivän valjettua hän oli aivan hereillä ja ajatteli kiihkeästi Julesia. Hän oli todella hyvin utelias saamaan tietää Julesin historian ja hän päätti, jos se vain kävisi päinsä, houkuttelemalla tai muulla tavalla saada hänet kertomaan sen. Racksolen luonteiselle miehelle ei mikään aika ole verrattavissa nykyiseen, ja kello kuusi, kun kirkas aamuaurinko iloisesti paistoi ikkunaan, pukeutui hän ja meni portaita ylös jälleen kahdeksanteen kerrokseen. Kaupunginlähetti istui uneliaana, mutta varuillaan tuolilla ja nousi isäntänsä nähdessään seisoalleen ja tervehti.

-- Onko mitään tapahtunut? kysyi Racksole.

-- Ei mitään, herra.

-- Hyvä on, sanoi Racksole, avaten oven ja astuen huoneeseen. Kaikki oli täysin ennallaan, paitsi että Julesin, joka aluksi oli ollut selällään, jollain tavalla oli onnistunut kääntyä, ja oli hän nyt etukumarassa. Hän katsahti äänettömästi ja ivallisesti miljoonamieheen. Racksole tervehti häntä ja veti vartavasten housuntaskustaan revolverin, jonka asetti pöydälle. Sitten hän istuutui pöydälle revolverin viereen antaen jalkojensa roikkua tuuman tai parin verran irti lattiasta.

-- Tahdon keskustella kanssanne, Jackson, alkoi hän.

-- Voitte puhua minulle niin hyvin kuin taidatte, sanoi Jules. Minä en estä teitä, siihen voitte luottaa.

-- Tahtoisin mielelläni teiltä vastauksia muutamiin kysymyksiin.

-- Se on eri asia, sanoi Jules. En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen tällä tavalla sidottuna. Voitte luottaa siihenkin.

-- Teidän kannattaa olla mukautuvainen, sanoi Racksole.

-- En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen sidottuna.

-- Minä päästän jalkanne irti, jos tahdotte, ehdotti Racksole kohteliaasti, niin voitte istua. Teidän ei ollenkaan kannata teeskennellä, että teillä on ollut epämukavaa, sillä tiedän, ettei niin ole laita. Mielestäni teitä on kohdeltu hyvin kauniisti, poikani. Kas noin, hän lisäsi, päästäen vangin alaraajat kahleista. Toistan nyt, että voitte olla mukautuvainen. Voittehan mielellänne myöntää joutuneenne seikkailussa alakynteen ja toimia sen mukaan. Olin päättänyt voittaa teidät omin päin ilman poliisia, ja sen olen tehnyt.

-- Olette toiminut itse, vastasi Jules. Olette toiminut vastoin lakia. Jos teillä olisi ollut vähän ymmärrystä, ette olisi puuttunut asiaan: olisitte jättänyt kaikki poliisin huostaan. Se olisi pöyhinyt asiaa vuoden tai pari ja sitten jättänyt sen sikseen. Kuka nyt tekee ilmoituksen poliisille? Tekö kenties? Aiotteko luovuttaa minut sille ja sanoa: kas tässä, olen pyydystänyt hänet teille. Jos sen teette, pyydetään teitä selittämään erinäisiä asioita, ja silloin tulee naamanne venymään pitkäksi. Toinen rikos ei puolusta toista, ja sen te opitte tietämään.

Koskaan pettämättömällä älyllä oli Jules keksinyt juuri arimman kohdan Racksolen asemassa, ja sen vaikeuden merkitystä Racksole tosiaan ei ollut koettanut vähäksyä. Hän tiesi vallan hyvin, että se oli voitettava. Kuitenkaan hän ei tahtonut antaa Julesin aavistaa ajatuksiaan.

-- Yhtäkaikki olette täällä ja minun vankinani, sanoi hän tyynesti. Olette tehnyt kirjavan joukon rikoksia ja niitten joukossa murhia. Te olette kypsä hirsipuuhun. Sen te tiedätte. Minulla ei ole mitään syytä kutsua poliisia. Minulle olisi vallan helppoa itse teloittaa teidät, niinkuin olette ansainneet. Jaan siinä tapauksessa vain oikeutta ja riistän pyöveliltä hänen palkkionsa. Samalla tapaa kuin toin teidät sisään tähän hotelliin, voin viedä teidät jälleen ulos. Muutama päivä sitten lainasitte tai varastitte höyrypurren Ostendessa. Mitä sillä olette tehnyt, sitä en tiedä, enkä siitä välitä, mutta epäilen vakavasti, että tyttäreni töin tuskin pelastui murhaajien käsistä teidän purressanne. Minulla on oma huvipursi. Olettakaamme, että käytän sitä hyväkseni samalla tapaa kuin te omaanne! Otaksukaamme, että minä varkain vien teidät siihen ja ohjaan purren meren selälle ja sitten yöllä pyydän teitä laskeutumaan valtamereen. Sellaista on tehty. Sellaista voidaan tehdä uudelleen. Jos niin menettelisin, olisi minulla ainakin se tyydytys, että tietäisin vapauttaneeni yhteiskunnan yhden roiston tuottamasta kiusasta.

-- Mutta sitä te ette tee, mutisi Jules.

-- En, sanoi Racksole, sitä en tee -- jos nyt käyttäydytte siivosti. Mutta sen vannon, että, ellette niin ole, en suo itselleni mitään lepoa, ennenkuin olette hengiltä joko poliisin avulla tai ilman sitä. Ette tunne Theodore Racksolea.

-- Luulen teidän tarkoittaneen, mitä sanotte, huudahti Jules kasvoillaan ällistyneen mielenkiinnon ilme, ikäänkuin hän olisi tehnyt tärkeän havainnon.

-- Luulen, että sen teen, sanoi Racksole. Kuunnelkaa nyt. Parhaassa tapauksessa luovutan teidät poliisille. Pahimmassa tapauksessa otan teidät itse käsiteltäväkseni. Poliisin suhteen teillä on jonkinlaisia toiveita -- voitte päästä kahdenkymmenen vuoden pakkotyöllä; sillä vaikka te aivan varmaan olette murhannut Reginald Dimmockin, kävisi sitä hieman vaikeaksi todistaa. Mutta minuun nähden teillä ei olisi pienintäkään toivoa. Minulla on muutamia kysymyksiä teille tehtävänä, ja siitä, miten niihin vastaatte, riippuu, luovutanko teidät poliisille vai otanko oikeudenkäytön omiin käsiini. Ja voin sen mielelläni teille sanoa, että jälkimäinen vaihtoehto on yksinkertaisin. Käyttäisinkin sitä, ellette mielestäni olisi sangen älykäs ja erikoisenlaatuinen mies ja ellen ikäänkuin salaa ihailisi kammottavaa taitavuuttanne ja kekseliäisyyttänne.

-- Olen siis teidän mielestänne älykäs? sanoi Jules. Olette oikeassa, niin olenkin. Olisin ollut teitä kohtaan liian ovela, ellei minulla olisi ollut huono onni. Teidän ei ole voitostanne kiittäminen taitavuuttanne vaan onneanne.

-- Niin voitetut aina sanovat. Waterloo oli englantilaisille epäilemättä onnenpotkaus, mutta se oli yhtäkaikki Waterloo.

Jules haukotteli.

-- Mitä te haluatte tietää, kysyi hän kohteliaasti.

-- Ensiksikin haluaisin tietää täällä hotellissa olevien rikostoverienne nimet.

-- Nyttemmin minulla ei ole ketään. Rocco oli viimeinen.

-- Älkää nyt alkako valehtelemalla, Jollei teillä ole ketään rikostoveria, kuinka silloin voitte niin järjestää, että eräs määrätty pullo Romanée-Contia oli tarjottava hänen ylhäisyydelleen Eugen-herttualle. -- Vai niin, te keksitte siis sen asian ajoissa? sanoi Jules. Sitä pelkäsinkin. Sallikaa minun siis selittää, että siihen ei tarvittu mitään rikostoveria. Pullo oli ylinnä lokerossa ja olisi aivan luonnollisesti joutunut ensinnä otettavaksi. Sitäpaitsi asetin sen niin, että se pisti hiukan esiin muista.

-- Te ette siis järjestänyt niin, että Hubbard sairastui kysymyksessäolevana yönä?

-- Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, ettei tuolia oivallisella Hubbardilla ollut tavallista hyvää terveyttään, sanoi Jules.

-- Sanokaa minulle, sanoi Racksole, mistä tai kenestä johtuvat salajuonenne Eugen-herttuan henkeä vastaan?

-- Minulla ei ollut mitään salajuonia Eugen-herttuan henkeä vastaan, ainakaan aluksi. Otin vain korvausta vastaan huolehtiakseni siitä, ettei Eugen-herttua saisi kohdata erästä mr Sampson Leviä Lontoosta ennen määräpäivää, siinä kaikki. Tämähän näytti kylläkin yksinkertaiselta. Olen ollut sotkeutuneena paljon mutkikkaampiin juoniin aikaisemmin. Olin vakuutettu siitä, että pystyisin toimittamaan asian Roccon ja Em -- ja miss Spencerin avulla.

-- Onko tuo nainen teidän vaimonne?

-- Hän pyrkii siksi, sanoi hän ivallisesti. Pyydän, ettette keskeytä minua. Olin lopettanut kaikki valmistukset, kun te häikäilemättä ostitte hotellin. Ei haittaa, vaikka nyt myönnän siitä hetkestä, jolloin tulitte tielleni tuona yönä käytävässä, pelänneeni teitä, vaikka tuskin myönsin sitä itsellenikään silloin. Katsoin turvallisemmaksi siirtää toiminta-alueemme Ostendeen. Olin aikonut ottaa Eugen-herttuan huostaani täällä hotellissa, mutta silloin päätin siirtää hänet mantereelle ja lähetin miss Spencerin matkaan erinäisin ohjein. Huolet tulevat harvoin yksitellen, ja sattui, että juuri silloin tuo idiootti Dimmock, joka oli ollut kanssamme liitossa, suvaitsi osoittautua luopioksi. Pieninkin hykkyrä olisi vienyt kaikki nurinniskoin, ja siten oli minun pakko -- poistaa hänet näyttämöltä. Hän halusi vetäytyä syrjään -- hän sai vaikean omantunnonherkkyyden kohtauksen, ja tarvittiin voimakkaita toimenpiteitä. Valitan hänen ennenaikaista kuolemaansa, mutta hän aiheutti sen itse. No, kaikki kävi rauhallisesti, kunnes te ja kukoistava tyttärenne, ilmeisesti aikoen sekaantua meidän asioihimme, jälleen ilmestyitte joukkoomme Ostendeen. Mutta silloin oli vain kaksikymmentäneljä tuntia jäljellä siitä ajasta, jonka suojattini olivat määränneet. Pidätin pikku Eugen-parkaa määräajan, ja sitten teidän onnistui saada hänet käsiinne. En voi kieltää, että te silloin pääsitte juonen jäljille, vaikka minun alkuperäisten ohjeitteni mukaan liian myöhään. Aika oli loppuun kulunut ja mikäli tiesin, oli aivan yhdentekevää, tapasiko Eugen-herttua mr Sampson Levin vai ei. Mutta minun suojattini olivat yhä levottomia. He olivat levottomia sittenkin, kun pikku Eugen oli monta viikkoa sairastanut Ostendessa. He näyttivät pelänneen, että vielä silloinkin Eugen-herttuan ja mr Sampson Levin kohtaus olisi voinut heitä vahingoittaa. Siksipä he taas kääntyivät minun puoleeni. Tällä kertaa he toivoivat, että Eugen-herttua -- poistuisi iäksi. He tarjosivat hyvät ehdot.

-- Mitkä ehdot?

-- Minulle tarjottiin satatuhatta puntaa, jos Eugen-herttua olisi kuollut säädetyn ajan kuluessa.

-- Ja kutka olivat rangaistavat suojattinne?

-- Sitä, totta puhuen, en tiedä.

-- Luullakseni tiedätte, kuka teille maksoi ne ensimmäiset viisikymmentä tuhatta puntaa, ja kuka teille lupasi ne satatuhatta.