Part 10

-- Mr Babylon on sanonut minulle Jules'in olevan Lontoossa, lausui Racksole hiljaa.

-- Jules! huudahti hän kuiskaten, ja hänen äänensä muuttui heti äärimmäisen vakavaksi. Sammuta nopeasti valo! sanoi hän, juoksi lampun luo ja sulki sen, niin että kellari tuli pimeäksi.

-- Mikä tuolla oli tarkoituksena? kysyi hänen isänsä.

-- Jos hän palaa ja näkee valon, pakenee hän säikähdyksestä, sanoi Nella. Se ei ollenkaan ole paikallaan.

-- Ei, se ei ollut paikallaan, miss Racksole, sanoi Babylon, ja hänen äänessään ilmeni ihailua nuoren tytön älykkyyttä kohtaan, minkä Racksole kuuli suurella isällisellä ylpeydellä.

-- Kuulehan, Nella, sanoi isä, vetäen tyttärensä luokseen kellarin synkässä pimeydessä. Me oletamme Jules'in mahdollisesti yrittävän jotakin kepposta viinipullolla -- pullolla, jonka Eugen-herttua mahdollisesti tulee juomaan. Luuletko, että näkemäsi mies olisi voinut olla Jules?

-- En ollut ennen ajatellut, että hän saattaisi olla Jules, mutta samassa hetkessä, jolloin mainitsit hänen nimensä, tiesin jollakin tavalla, että hän se oli. Olenpa varma siitä, että se oli Jules.

-- No, kuulehan nyt, mitä minulla on sanottavaa. Älkäämme hukatko aikaa. Jos hän yleensä tulee tänne, täytyy hänen olla täällä hyvin pian -- ja sinusta saattaa olla hyötyä. Racksole selitti, miten hän oli ajatellut Jules'in menettelevän. Hän ehdotti, että jos mies palaisi, hänelle ei tehtäisi mitään, vaan pidettäisiin häntä silmällä lasioven toiselta puolelta.

-- Tahdotte ikäänkuin pyydystää Julesin elävältä? sanoi Babylon, jota tämä uusi rikollisten käsittelemistäpä näytti koko lailla järkyttävän. Varmaan, lisäsi hän, olisi yksinkertaisempaa ja helpompaa ilmoittaa epäluulonne poliisille ja jättää kaikki heidän hoidettavakseen.

-- Rakas ystäväni, sanoi Racksole, olemme jo menneet vallan liian pitkälle ilman poliisia, jotta nyt olisi viisasta niitä kutsua, kun juoni jo on näin pitkälle kehittynyt.

-- Sitäpaitsi toivon aivan erikoisesti itse saavani roiston kiinni, jos teidän välttämättä on se tiedettävä. Jätän teidät ja Nellan tänne, koska Nella välttämättä tahtoo nähdä kaikki, ja järjestänpä asiat niin, että Jules kerran kellariin päästyään ei pääsekään sieltä ulos -- ei ainakaan ristikon läpi. On parasta teidän asettua lasioven toiselle puolelle, isoon kellariin, siellä voitte tehdä havaintoja. Minä luikin heti tieheni. Teidän tulee yksinomaan pitää miehen yrityksiä silmällä. Jos hänellä on joku rikostoveri hotellissa, saamme siten toivottavasti tilaisuuden päästä perille, kuka tämä rikostoveri on.

Sytyttäen tulitikun ja varjostaen sitä kädellään näytti Racksole heille tietä ulos pienestä kellarista.

-- Jos nyt lukitsette lasioven tältä ulkopuolelta, ei hän voi tätä tietä päästä pakoon; lasiruudut ovat liian pienet ja puu liian tukevaa. Jos hän siis joutuu loukkuun, saatte molemmat iloksenne nähdä hänet epätoivon tuskassa siellä sisällä, teidän tarvitsematta pelätä mitään mieskohtaista vaaraa, mutta on ehkä parasta, ettette näyttäydy.

Seuraavana hetkenä olivat Felix Babylon ja Nella yksin pimeässä kellarissa, kuunnellen Theodore Racksolen eteneviä askeleita. Mutta hänen askeltensa kaiku ei ollut vielä häipynyt, ennenkuin toinen ääni tunki heidän korviinsa -- pieneen kellariin vievää ristikkoikkunaa raastettiin pois.

-- Toivottavasti isänne ehtii perille ajoissa, kuiskasi Felix.

-- Sh! varotti nuori tyttö ja he kumartuivat alas kylki kyljessä jännitetyssä äänettömyydessä.

Joku mies solautti ruumiinsa varovasti, mutta äärettömän taitavasti ristikkoaukosta alas. Katselijat voivat ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä hänen vartalonsa pimeässä. Mutta päästyään kellariin sisään meni hän vähääkään epäilemättä sähkövalon luo ja sytytti sen. Se oli Jules ilmielävänä, ja hän tunsi sangen hyvin kellarin laitteet. Babylon saattoi vain vaivoin pidättää hämmästyksestä aiheutuvaa ruumiinliikettä, nähdessään tämän uhkarohkean ja tunnottoman entisen tarjoilijan liikkuvan sellainen varmuus ja päättäväisyys ilmeissään tuossa kallisarvoisessa kellarissa. Jules meni suoraan pienen lokeron eteen, jossa oli numero 17, ja otti siitä ylimmän pullon.

-- Romanée-Conti -- Eugen herttuan viiniä! huudahti Babylon kuiskaamalla.

Jules poisti sinetin nopeasti ja näppärästi jollakin, nähtävästi sitä tarkoitusta varten mukaansa ottamallaan aseella. Sitten hän otti taskustaan pienen ohuen rasian, joka näytti sisältävän mustaa salvaa. Ottaen sitä sormellaan hän voiteli salvalla pullonkaulan yläreunan juuri siltä kohdalta missä korkki ja lasi yhtyvät. Seuraavassa hetkessä oli hän taitavasti pannut sinetin takaisin paikoilleen ja asettanut pullon oikealle kohdalleen. Hän sammutti sitten kynttilän ja kiiruhti luukulle. Kun hän oli puoleksi päässyt luukun läpi, huudahti Nella:

-- Hän pääsee pakoon yhtäkaikki. Isä ei ole ennättänyt sinne -- meidän täytyy pidättää hänet.

Mutta Babylon, tuo ruumiillistunut varovaisuus pidätti väkisin, mutta kuitenkin kohteliaasti tätä yankentyttöä, jota hän piti hätäisenä ja varomattomana, ja ennenkuin hän oli ehtinyt vapautua, oli Julesin notkea vartalo kadonnut.

XXIV.

VIINIPULLO.

Mitä Racksoleen tulee, jonka olisi ollut vangittava mies kellarin ulkopuolella, oli hän niin nopeasti kuin suinkin lähtenyt viinikellarista ensin alempaan pohjakerrokseen, sitten ulos hotellista aukiolle päin ja aukion poikki Salisbury Lanen yläpäähän. Mutta Grand Babylonin laajan alueen vuoksi oli siten kuljettava välimatka tuskin puolta kilometriä lyhempi, ja kun tällä matkalla oli monia portaita, pari tusinaa käänteitä ja eräitä käytäviä, jotka tähän vuorokauden aikaan olivat enemmän tai vähemmän pimeät, ei saattanut odottaa Racksolen kulkevan sitä vähemmässä kuin viidessä minuutissa. Oli todellisuudessa kulunut kuusi minuuttia, ennenkuin hän saavutti Salisbury Lanen yläpään, koska häntä olivat viivyttäneet lähes minuutin erään käytäviin eksyneen, pimeässä hapuilevan ja whiskyä liiaksi nauttineen hotellivieraan kysymykset. Kuten jokainen tietää, on Salisbury Lanen yläpäässä lyhyt mutka. Racksole juoksi sen ympäri hyvää kilpajuoksuvauhtia, mutta kovaksi onneksi hän juoksi suoraan päin sitä poliisikonstaapelia, joka vähän aikaisemmin oli vallan kohteliaasti lainannut Julesille tulitikun. Konstaapeli ei näyttänyt nyt olevan yhtä hyvällä päällä.

-- Halloo! sanoi hän. Kun hän näki hännystakkiin puetun herran hatuttomin päin juoksevan täyttä vauhtia kujaa pitkin, vaikutti se epäilemättä hänen luonnostaan epäluuloiseen mieleensä. Mitä tämä on? Mihin sellaista kyytiä? Ja hän pidätteli väkisin Racksolea hetkisen ja tarkasteli hänen kasvojaan.

-- Kas niin, konstaapeli, sanoi Racksole tyynesti, olkaa hyvä ja jättäkää pilanne. Minulla ei ole aikaa hukata.

-- Anteeksi, hyvä herra, pyysi konstaapeli, vaikka epäröiden ja hieman pahalla tuulella, ja sitten hän salli Racksolen jatkaa matkaansa. Miljoonamiehen aikomuksena oli, saadakseen Julesin vangituksi, tikapuita myöten laskeutua pienelle, matalalle pihalle ja sitten piiloutua jonkun esiinpistävän muurinnurkkauksen taakse, kunnes mr Tom Jackson olisi päässyt kellariin. Hän kiipesi senvuoksi ketterästi pisteaidan -- oman hotellinsa pisteaidan -- yli ja oli juuri varovaisesti laskeutumassa tikapuita alas, kun karkea käsi tarttui hänen takinkaulukseensa ja vähemmän lempeällä otteella pakotti hänet nousemaan takaisin. Asianlaita oli niin, että Racksole oli laskelmissaan jättänyt poliisikonstaapelin huomioonottamatta. Tämä rauhan vartija oli Racksolen käytöstä epäillen kaikessa hiljaisuudessa seurannut häntä kujaa pitkin. Nähdessään miljoonamiehen kiipeämässä pisteaidan yli oli hän katsonut velvollisuudekseen puuttua asiaan, ja seurauksena oli Racksolen häpeällinen vangitseminen. Turhaan miljoonamies teki huomautuksia, antoi selityksiä, purki sadatellen sisuaan. Vain yksi asia saattoi tyydyttää tyhmää konstaapelia -- nimittäin se, että Racksole hänen seurassaan palaisi hotelliin ja siellä todistaisi, kuka hän oli. Jos Racksole silloin osottautuisi Racksoleksi, Grand Babylonin omistajaksi, hyvä -- silloin poliisikonstaapeli lupasi pyytää anteeksi. Niin ei siis Racksolella ollut muuta neuvoa kuin suostua ehdotukseen. Henkilöllisyytensä todistaminen vei häneltä luonnollisesti vain muutamia minuutteja, joitten kuluttua Racksole vihoissaan, mutta yhtä kylmäverisenä kuin aina ennenkin, palasi pisteaidalleen, konstaapelin poistuessa johonkin toiseen osaan vartiopaikkaansa, jossa saattoi toivoa tapaavansa jonkun toverin jutellakseen hetkisen hänen kanssaan.

Silläaikaa oli luonnollisesti ystävämme Jules, täysin tietämättömänä ulkopuolella tapahtuvasta ottelusta ja itseään uhkaavasta vaarasta, alhaalla kellarissa, johon oli ennättänyt ennenkuin Racksole ensi kerran joutui pisteaidan luo. Oli todellakin Julesille onnellinen sattuma, että hänen kellarista poistumisensa sattui siihen aikaan, jolloin Racksole oli poissa. Toista kertaa kiiruhtaessaan kujaa pitkin sai Racksole nähdä jonkun kulkevan noin viisikymmentä metriä edellään rantakadulle päin. Hän arvasi silmänräpäyksessä miehen olevan Julesin ja itse päässeensä poliisikonstaapelin kynsistä hiukan liian myöhään. Hän juoksi, ja Jules, joka kuuli takaa-ajon töminän, alkoi myöskin juosta. Entinen hovimestari oli nopea. Hän suuntasi juoksunsa suoraan määrättyä rantamuurin paikkaa kohti ja hyppäsi Racksolen suureksi hämmästykseksi suoraan muurin yli ja, kuten näytti, jokeen. Onko hän niin säikähtynyt, että tekee itsemurhan? huudahti Racksole juostessaan. Mutta sekunttia myöhemmin ilmaisi höyrypurren puhkuminen ja tohina, ettei Jules sentään ollut joutunut juuri itsemurhan epätoivoisiin ajatuksiin. Kulkiessaan ajotien poikki rannalle näki miljoonamies höyrypurren savupiipun loittonevan jokimuurista. Pursi kääntyi joen keskiuomaa kohti ja käänsi kokkansa Lontoonsiltaan päin. Joki peittyi äänettömään sumuun. Racksole oli voimaton...

Vaikka Racksole oli joutunut Grand Babylonin alueella kaksi kertaa tappiolle taistelussa, jossa kysyttiin neuvokkuutta, kerran Roccon ja kerran Julesin kanssa kamppaillessaan, ei hän oikeutta myöten kuitenkaan voinut moittia itseään siitä, että hänen suunnitelmansa tällä kertaa olisi epäonnistunut, sillä se oli johtunut kokonaan sivullisen henkilön sekaantumisesta ja suoranaisesta huonosta onnesta. Hän ei senvuoksi antanut tämän tapahtuman häiritä untaan sinä yönä.

Seuraavana päivänä hän etsi ruhtinas Aribertin, sillä hänen ja ruhtinaan välillä vallitsi nyt todellinen, avomielinen ystävyys, ja ilmoitti ruhtinaalle edellisen yön tapahtumat ja erittäinkin, mitä Romanée-Contipullolle oli tehty.

-- Söitte kai eilen päivällistä Eugen-herttuan kanssa?

-- Söin kyllä. Ja ihmeellistä kyllä joimme pullollisen Romanée-Contia, ihmeteltävää viiniä, johon Eugen on vallan ihastunut.

-- Tuletteko tänään syömään päivällistä hänen kanssaan?

-- Hyvin todennäköisesti. Pelkään tämän olevan viimeisen päivän, jonka viivymme täällä. Eugen haluaa palata Poseniin huomenna varhain.

-- Onko mieleenne johtunut, ruhtinas, sanoi Racksole, että jos Julesin on onnistunut myrkyttää veljenpoikanne, hänen todennäköisesti myöskin onnistuisi myrkyttää teidät?

-- Sitä en ole ajatellut, sanoi Aribert nauraen, mutta siltä näyttää. Tuntuu siltä kuin Jules, jotta hänen vain onnistuisi päästä erikoiseen uhriinsa käsiksi, ei pitäisi lukua siitä, tuhoutuuko mahdollisesti samalla joku muu tai jotakin muuta. Nyt meidän kuitenkaan ei tarvitse pelätä mitään siltä taholta. Te tiedätte pullon ja voitte heti tehdä sen vaarattomaksi.

-- Mutta minä en aio tehdä sitä vaarattomaksi, sanoi Racksole tyynesti. Jos Eugen-herttua pyytää tänään päivälliseksi tarjoamaan Romanée-Contia, niinkuin hän arvattavasti tulee tekemään, aion tarjota juuri sen pullon hänelle -- ja teille.

-- Tahdotteko siis myrkyttää meidät vasten tahtoanne?

-- Tuskin vain, sanoi Racksole hymyillen. Haluan vain koettaa saada ilmi Julesin rikostoverin hotellissa. Olen jo tiedustellut viinikirjan pitäjä Hubbardin asioita. Eikö teistä ole merkillistä, että mr Hubbard juuri tänään sairastaa vuoteen omana? Hubbardia vaivaa, niin on minulle kerrottu, jonkunlainen vatsamyrkytys, joka on kohdannut häntä yöllä. Hän ei sano tietävänsä syytä siihen. Hänen paikkaansa viinikellarissa tulee tänään hoitamaan hänen apulaisensa, vain nuori poika, mutta kaikesta päättäen sangen älykäs nuorukainen. Minun tarvinnee tuskin sanoa, että tulemme pitämään häntä silmällä.

-- Hetkinen, keskeytti ruhtinas Aribert. En oikein käsitä, kuinka te luulette myrkytyksen toimeenpannun?

-- Pulloa tarkastaa paraikaa eräs ammattimies, jonka tehtäväksi on annettu poistaa mahdollisimman vähän sitä sekotusta, jolla Jules oli voidellut pullon suun. Pullo asetetaan kaikessa salaisuudessa takaisin lokeroonsa. Otaksun, että viiniin kaadettaessa sekoittuu joku määrä myrkkyä, jonka luulen olevan hyvin voimakasta.

-- Mutta tarjoileva palvelija pyyhkii aivan varmaan pullon kaulan?

-- Niin, ehkäpä, mutta hyvin huolimattomasti. Ja sitäpaitsi on varsin vähän todennäköistä, että hän pyyhkii pois kaiken myrkyn; osa siitä on hyvin älykkäästi sivelty reunan sisäpinnalle. Sitäpaitsi, ajatelkaa, jos hän unohtaisi pyyhkiä pulloa?

-- Eugen-herttuaa palvelee aina päivällisillä Hans. Sen kunnian tuo uskollinen vanha karhu on pidättänyt itselleen.

-- Mutta otaksukaapa, että Hans... Racksole vaikeni.

-- Hans rikostoveri! Ei, hyvä Racksole, sellainen otaksuma on aivan mahdoton.

Samana iltana söi ruhtinas Aribert päivällistä ylhäisen veljenpoikansa seurassa loistokerroksen upeassa ruokasalissa. Hans tarjoili vastaanotettuaan ruokalajit ovella muilta palvelijoilta. Aribert huomasi veljenpoikansa välinpitämättömäksi ja vähäpuheiseksi. Edellisenä päivänä, jolloin Eugen-herttua tuloksettomasti keskusteltuaan Sampson Levin kanssa epätoivoissaan oli uhannut tehdä itsemurhan sellaisella tavalla, "joka perästäpäin näyttäisi vain onnettomuudelta", oli ruhtinas Aribert pakottanut hänet antamaan kunniasanansa, ettei tekisi sitä.

-- Mitä viiniä teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne haluaa? kysyi vanha Hans miellyttävällä äänellään, kun liemi oli tarjoiltu.

-- Sherryä, käski Eugen-herttua karskisti.

-- Ja Romanée-Contia sitten? sanoi Hans.

Aribert katsahti nopeasti ylös.

-- Ei, ei tänä iltana. Tahdon koettaa sherryä tällä kertaa, sanoi Eugen-herttua.

-- Luulenpa sittenkin, että tahdon Romanée-Contia, Hans, kun tarkemmin mietin, lisäsi hän jälestäpäin. Se sopii minulle paremmin kuin samppanja.

Tätä kuuluisaa ja mainiota bourgognea tarjottiin paistin ohessa. Vanha Hans kantoi sen hellävaroen esille korikehdossa, väänsi siihen korkkiruuvin matemaattisella tarkkuudella ja veti ulos korkin, jonka antoi herransa tarkastettavaksi. Eugen-herttua nyökkäsi ja käski hänen laskea se pöydälle. Aribert piti häntä silmällä jännitetyllä huomiolla. Hän ei hetkeäkään voinut uskoa, etteikö Hans ollut itse uskollisuus, mutta kuitenkin olivat Racksolen sanat vastoin hänen tahtoaan herättäneet hänessä jonkinlaista levottomuutta. Tänä hetkenä mutisi Eugen-herttua pöydän yli:

-- Aribert, minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen.

Ruhtinas Aribert pudisti voimakkaasti päätään siirtämättä katsettaan Hansista. Valkohapsinen palvelija pyyhki huolimattomasti ruokaliinalla Romanée-Contipullon kaulaa ja kaasi lasiin. Aribert vapisi kiireestä kantapäähän.

Eugen-herttua otti lasin kohottaen sitä päivänvaloa vastaan.

-- Älkää juoko sitä, sanoi Aribert hyvin tyynesti. Se on myrkytetty.

-- Myrkytettyä! huudahti Eugen-herttua.

-- Myrkytettyä, sire! huudahti vanha Hans syvästi hämmästyneen ja murheellisen näköisenä, ja hän tarttui lasiin. Mahdotonta, sire. Itsehän minä avasin pullon. Ei kukaan muu ole siihen koskenut, ja korkki oli eheä.

-- Sanon teille, että se on myrkytettyä, toisti Aribert.

-- Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi vanhalle miehelle, sanoi Hans, mutta joka sanoo tätä viiniä myrkytetyksi, hän samalla sanoo minua murhaajaksi. Tahdon toistaa teille, että se ei ole myrkytettyä. Minä juon sen. Ja hän kohotti lasin vapiseville huulilleen. Tänä hetkenä sai Aribert nähdä, ettei ainakaan vanha Hans ollut Julesin rikostoveri. Syöksyen ylös paikaltaan iski hän lasin iäkkään palvelijan kädestä, niin että sirpaleet helisten lensivät osaksi pöydälle, osaksi lattialle. Ruhtinas ja palvelija tuijottivat toisiinsa murheellisen ja peloittavan äänettömyyden vallitessa. Kuului heikkoa ryminää, ja Aribert katsahti sivulle. Hän huomasi Eugen-herttuan kumartuneena veltosti eteenpäin tuolin vasemman nojapuun yli. Herttuan käsivarret riippuivat suorina ja elottomina, hänen silmänsä olivat suljetut: hän oli tajutonna.

-- Hans! mutisi ruhtinas Aribert. Hans. Mitä tämä tietää?

XXV.

HÖYRYPURSI.

Mr Tom Jacksonin suunnitelma turvata pakonsa hotellista höyrypurrella oli erinomainen, niin pitkälle kuin se ulottui, mutta Racksolen mielestä se ei ulottunut riittävän pitkälle. Racksole oli sitä mieltä, mikä tuotti hänelle aivan erikoista iloa, että hänellä nyt oli kiinteä ja määrätty johtolanka Grand Babylonin entisen hovimestarin pyydystämiseksi. Hän ei tiennyt mitään Lontoon satamasta, mutta hän tunsi sattumalta koko paljon monta vertaa monimutkaisempaa, joskin hiukan pienempää New-Yorkin satamaa, ja hän oli varma siitä, ettei Julesin höyrypurren tavoittaminen tuottaisi mitään voittamattomia vaikeuksia.

Racksolella ei ollut mitään luotettavia tuntomerkkejä sen höyrypurren löytämiseksi, jolla mr Tom Jackson oli paennut. Taivas oli mennyt pilveen kohta keskiyön jälkeen, ja oli niinikään ollut heikko sumu, jonka vuoksi hän oli voinut eroittaa ainoastaan sen, että se oli pitkä vene, noin kuudenkymmenen jalan pituinen ja luultavasti mustaksi maalattu. Hän oli itse koko yön tähystänyt kaikkia jokea ylös kulkevia laivoja, ja aamulla hän oli asettanut sijaansa miehen, jonka oli määrä ilmoittaa hänelle heti, kun joku höyrypursi oli matkalla Westminsteriin Puolenpäivän aikaan, keskusteltuaan ruhtinas Aribertin kanssa, kulki hän jokea alas vuokratulla soutuveneellä aina tullihuoneelle asti ja nuuski vähän kussakin paikassa etsimänsä purren jälkiä. Mutta hän ei löytänyt mitään. Hän oli senvuoksi jotakuinkin varma siitä, että tuo salaperäinen höyrypursi oli jossakin tullihuoneen alapuolella. Tullihuoneen portaitten kohdalla hän astui maihin ja kysyi hyvin korkeassa asemassa olevaa virkamiestä -- arvoltaan kenraalitirehtöörin vertaista -- jonka kerran oli vastaanottanut vieraakseen New-Yorkissa ja jonka liikeasioissa oli kohdannut Lontoossa Lloydsilla. Tämän suuren miehen tilavassa mutta likaisessa virkahuoneustossa tapahtui pitkä keskustelu -- keskustelu, jonka kuluessa Racksolen oli pakko jossain määrin käyttää vakuuttavaa kykyään ja joka vihdoin päättyi siihen, että tuo korkea virkamies soitti kelloa.

-- Pyydä mr Hazelia -- huone n:o 332 -- tulemaan luokseni, sanoi virkamies sille pojalle, joka oli noudattanut kutsua, ja kääntyi senjälkeen Racksolen puoleen lisäten: Minun tarvinnee tuskin toistaa, paras mr Racksole, että tämä tapahtuu kokonaan viran ulkopuolella.

-- Sopimuksen mukaan luonnollisesti, sanoi Racksole. Mr Hazell astui sisään. Hän oli nuori, noin kolmenkymmenenvuotias mies, siniseen kesäpukuun puettu, kasvot kalpeat ja tarmokkaat, viikset ruskeat ja ruskea leukaparta sangen kaunis.

-- Mr Hazell, sanoi korkea virkamies, saan esittää teidät mr Theodore Racksolelle -- tunnette epäilemättä hänen nimensä. Mr Hazell, jatkoi hän, kääntyen Racksolen puoleen, on tarkastusvirkamies. Hän sattuu nyt olemaan yövuorolla. Hänen käytettävänään on jokivene, jonka miehistönä on kaksi miestä ja jolla on oikeus nousta mihin laivaan hyvänsä ja tarkastaa se. Jos on mitään, mikä koskee Thamesia tästä Gravesendiin saakka, jota hr Hazell ja hänen miehistönsä eivät tiedä, on se sellaista, jota ei tarvitsekaan tietää.

-- Hauska tutustua teihin, herrani, sanoi Racksole yksinkertaisesti pudistaen nuoren miehen kättä. Racksole huomasi mielikseen, että mr Hazell ei näyttänyt ollenkaan vaivautuneelta.

-- Kuulkaa nyt, Hazell, jatkoi ylhäinen virkamies, mr Racksole tahtoo, että te auttaisitte häntä ensi yönä tehtävällä pienellä yksityisellä jokimatkalla. Annan teille yhdeksi yöksi loman. Lähetin noutamaan teitä osaksi senvuoksi, että luulin teidän pitävän tästä seikkailusta, osaksi senvuoksi, että tiedän voivani luottaa siihen, että katsotte tekevänne tämän täysin viran ulkopuolella ja ettette siitä puhu muille. Ymmärrättekö? Uskallan väittää, ettei teille tule olemaan syytä katua, että olette ollut kohtelias mr Racksolelle.

-- Luulen käsittäväni, mistä on kysymys, sanoi Hazell vähän hymyillen.

-- Ja kuulkaahan, sanoi virkamies, vaikka tehtävä onkin viran ulkopuolella, olisi hyvä, jos olisitte puettu virkatakkiinne. Ymmärrättekö?

-- Täydellisesti, sanoi Hazell. Sen olisin joka tapauksessa tehnyt.

-- Ja nyt, mr Hazell, sanoi Racksole, tahdotteko suoda minulle sen kunnian, että syötte aamiaista kanssani? Jos suostutte, haluaisin tilata sen siihen paikkaan, missä tavallisesti syötte.

-- Ja niin tapahtui, että Theodore Racksole ja George Hazell, tullivirkamies, yhdessä söivät aamiaiseksi lampaankyljyksiä ja joivat kahvia Thomas Chap-Housessa Lontoon Cityssä. Miljoonamies huomasi kohta tavanneensa teräväpäisen ja laajatietoisen henkilön.

-- Voitteko lähteä liikkeelle iltapäivällä? kysyi hän.

-- Voin kyllä, sanoi Hazell, minäpä annan jonkun tovereistani tehdä merkinnän, ja sitten olen vapaa.

-- Katsokaa, sanoi Racksole, tahtoisin mielelläni, että te seuraisitte minua Grand Babyloniin. Silloin voisimme puhua vähän lähemmin pienestä matkastani. Ja voisimmeko mennä teidän alukseenne? Tahtoisin tavata miehistönne.

-- Se käy kyllä päinsä, vastasi Hazell. Molemmat mieheni ovat laiskimpia ja sieluttomimpia olentoja, mitä voi tavata. He syövät liikaa ja ovat ylenmäärin olueen meneviä, mutta he tuntevat joen ja ymmärtävät, mitä heidän on tehtävä. He ovat valmiit suorittamaan minkä tehtävän tahansa, kun on puhe rehellisestä pelistä ja he saavat palkkansa eikä heitä vaadita kiirehtimään.

Samana iltana, kohta pimeän tultua, nousi Racksole yhdessä uuden ystävänsä George Hazellin kanssa yhteen mustiksi maalatuista tulliveneistä, jonka miehistönä oli kaksi miestä, jotka olivat vapaamiehiä joella, kunnianosotus, johon sisältyy eräitä oikeuksia, joita maamyyrä ei ymmärrä. Oli sumuinen ja painostava ilta.

Soutajia oli käsketty hiljaa kulkemaan jokea alas The Pooliin, joksi Towerin alapuolella olevaa laajaa jokialuetta nimitetään. Molemmille soutajille ei aikaisemmin ollut ilmoitettu matkan tarkoitusta, mutta nyt, heidän päästyään onnellisesti matkalle, katsoi mr Hazell soveliaaksi antaa heille siitä jonkunlaista vihiä.

-- Toivomme keksivämme erään sangen epäiltävän höyrypurren, sanoi hän. Tämä ystävämme tässä haluaa kiihkeästi löytää sen, ja ennenkuin hän on saanut sen näkyviin, ei mihinkään määrättyyn toimenpiteeseen saata ryhtyä.

-- Minkä näköinen se on, herra, kysyi peräsoutaja, kasvoiltaan lihavahko mies, joka näytti täysin kykenemättömältä mihinkään vakavaan ponnistukseen.

-- En tiedä, vastasi Racksole, mutta mikäli saatoin nähdä, oli se kuudenkymmenen jalan pituinen ja mustaksi maalattu. Luulen kyllä tuntevani sen, jahka saan sen nähdä.

-- Eipä siitä ole paljon osviittaa, huudahti toinen mies äreästi. Mutta mitään muuta hän ei sanonut, sillä hän oli, samoinkuin toverinsakin, saanut Racksolelta etukäteen yhden Englannin punnan, ja sellainen raha saa koko joukon aikaan, kun on hillittävä Thamesinsoutajan luontaista taipumusta ivaan ja suulauteen.

-- Erääseen toiseenkin seikkaan kiinnitin huomioni, sanoi Racksole yhtäkkiä, mutta unohdin mainita siitä teille. Purren potkuri tuntui työskentelevän ontuen.

Molemmat soutajat purskahtivat nauruun.

-- Vai niin, sanoi lihava soutaja, silloin tiedän, minkä purren herra haluaa tavottaa. -- Se on Jack Everettin vene, jota tavallisesti nimitetään ankeriaaksi. Siinä on nelisiipinen potkuri, ja yksi siipi on mennyt poikki.

-- Niin, se se varmasti on, sanoi keulasoutaja edelliseen yhtyen. Jos te sen tahdotte käsiinne, niin oli se tänä aamuna Cherry Gardenin rannassa.