Part 1

LOISTOHOTELLI BABYLON

Romaani

Kirj.

ARNOLD BENNETT

Suomennos

Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1923.

SISÄLLYS:

I. Miljoonamies ja hovimestari. II. Kuinka Mr Racksole sai päivällisensä. III. Kello kolme aamulla. IV. Ruhtinaan tulo. V. Mitä Reginald Dimmockille tapahtui. VI. Kultasalissa. VII. Nella ja ruhtinas. VIII. Paroonittaren saapuminen ja lähtö. IX. Kaksi naista ja revolveri. X. Merelle. XI. Hovipanttilainaaja. XII. Rocco ja huone N:o 111. XIII. Loistokerroksen makuukammiossa. XIV. Rocco vastaa muutamiin kysymyksiin. XV. Seikkailun loppu purjealuksessa. XVI. Punahattuinen nainen. XVII. Eugen-herttua pääsee vapaaksi. XVIII. Yöllä. XIX. Ruhtinaallisia vieraita loistohotelli Babylonissa. XX. Mr Sampson Levi sanoo jäähyväiset Eugen-herttualle. XXI. Felix Babylonin paluu. XXII. Grand Babylonin viinikellarissa. XXIII. Lisää tapahtuma kellarissa. XXIV. Viinipullo. XXV. Höyrypursi. XXVI. Öinen takaa-ajo ja katupoika. XXVII. Tom Jacksonin tunnustus. XXVIII. Vielä kerran loistokerroksen makuukammio. XXIX. Theodore Racksole kutsutaan avuksi. XXX. Loppu.

I.

MILJOONAMIES JA HOVIMESTARI.

-- Mitä saan tarjota?

Jules, Grand Babylonin kaikkivaltias hovimestari kumarsi kohteliaasti vilkkaalle, keski-ikäiselle herrasmiehelle, joka juuri oli tullut tupakkahuoneeseen ja istuutunut korituoliin lähinnä kasvihuonetta olevaan nurkkaukseen. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan tavattoman helteisenä kesäkuuniltana, ja päivällistarjoilun piti juuri alkaa Grand Babylonissa. Kaikenkokoisia, -ikäisiä, eri kansallisuuksiin kuuluvia miehiä, kaikki moitteettomissa seurustelupuvuissa, istui hajallaan ylt'ympäri isossa, hämärässä huoneessa. Heikko kukkien tuoksu ja suihkukaivon lirinä tunkeutui kasvihuoneesta. Tarjoilijat, Jules'in silmälläpitäminä, liikkuivat äänettömästi paksuilla itämaisilla matoilla vastaanottaen ja suorittaen tilaukset tuolla arvokkaanjuhlallisella ilmeellä, jolla vain oikeat ensiluokkaiset tarjoilijat ymmärtävät esiintyä. Kaikkialla vallitsi eräänlainen ylevän tyyneyden ja levollisuuden tuntu, joka oli Grand Babylonille ominainen. Näytti aivan mahdottomalta, että mitään sellaista saattaisi tapahtua, joka häiritsisi olemassaolon rauhallista, ylimyksellistä yksitoikkoisuutta tässä erinomaisesti hoidetussa laitoksessa. Kuitenkin oli valtavin mullistus, mikä koskaan oli sattunut Grand Babylonissa, tapahtuva tänä samana iltana.

-- Mitä saan tarjota? toisti Jules, ja tällä kertaa hänen äänessään oli juhlallinen tyytymättömyyden vivahdus; hän ei ollut tottunut puhuttelemaan vierasta kahta kertaa.

-- Jahah! sanoi vilkas, keski-ikäinen mies ja katsahti lopulta häneen. Ollen suloisen tietämätön siitä, kuka tuo suuri Jules oli, hän antoi harmaitten silmiensä loistaa hymyilevinä huomatessaan tarjoilijan kasvojenilmeen.

-- Tuokaa minulle "enkelinmuisku", hän sanoi.

-- Anteeksi, herraseni?...

-- Tuokaa minulle "enkelinmuisku" ja tehkää se pian, olkaa hyvä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin tuon vilkkaan, keski-ikäisen herrasmiehen maistellessa "enkelinmuiskuansa" istui Jules neuvottelemassa miss Spencer'in kanssa, joka hoiti Grand Babylonin konttoria ja joka oli yhtä tunnettu ja yhtä tärkeä kuin itse Jules. Useimmissa nykyaikaisissa ravintoloissa on miespuolinen kirjanpitäjä, joka valvoo konttoria. Mutta Grand Babylon kulki omia teitään. Miss Spencer oli ollut kirjanpitäjänä melkein siitä saakka kuin Grand Babylon kohotti paksut savupiippunsa taivasta kohti ja hän säilytti paikkansa muitten ravintolain oikuista huolimatta. Aina erinomaisen siististi puettuna yksinkertaiseen mustaan silkkihameeseen pienine jalokivisine rintaneuloineen, moitteettomine kalvosimineen ja käherrettyine, vaaleine hiuksineen, hän nyt näytti melkein samanlaiselta kuin vuosikausia sitten. Hänen ikäänsä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja kenties eräs vielä, mutta kukaan ei siitä pitänyt lukuakaan. Hänen vartalonsa viehättävät ja kiehtovat ääriviivat olivat moitteettomat. Hän oli hyödyllinen koriste-esine, jonka omistamisesta mikä ravintola tahansa olisi saattanut viattomasti ylpeillä. Hänellä ei ollut vertaistaan osotekalenterin, laivakulkujen, teatterien ja varieteenäytäntöjen ohjelmien tuntemisessa, eikä hän siitä huolimatta koskaan matkustanut eikä käynyt teattereissa eikä varieteessa.

-- Kuka on n:o 107? kysyi Jules tältä mustapukuiselta naiselta.

Miss Spencer tarkasteli kirjojansa.

-- Mr Theodore Racksole New Yorkista.

-- Minä luulinkin häntä joksikin new-yorkilaiseksi, sanoi Jules lyhyen, merkitsevän vaitiolon jälkeen, mutta hän puhuu englanninkieltä yhtä hyvin kuin te tai minä. Sanoo tahtovansa "enkelinmuiskun". Pidänpä huolen siitä, että hän ei jää tänne kovin kauaksi.

Miss Spencer hymyili Vastaukseksi. Päähänpisto nimittää Theodore Racksolea "joksikin new-yorkilaiseksi" miellytti hänen taipumustaan leikillisyyteen, jota taipumusta hän ei kokonaan ollut vailla. Hän tiesi luonnollisesti, ja hän tiesi Julesinkin tietävän, että tämän Theodore Racksolen täytyi olla tuo ainutlaatuinen ja ainoa Theodore Racksole, kolmas järjestyksessä Yhdysvaltain, ja siis luultavasti myöskin koko maailman rikkaista miehistä. Mutta siitä huolimatta hän heti asettui Jules'n puolelle. Aivan samoin kuin oli olemassa vain yksi Racksole, oli olemassa myöskin vain yksi Jules, ja miss Spencer yhtyi vaistomaisesti jälkimäisen suuttumukseen sen johdosta, että joku, olipa kuka hyvänsä, miljoonamies tai keisari, rohkeni esiintyä kyllin pöyhkeästi pyytämällä "enkelinmuiskua" Grand Babylonin rajapyykkien sisällä. Ravintolamaailmassa puhuttiin yleisesti, että Grand Babylonissa, omistajaa lukuunottamatta, oli kolme jumalaa -- Jules, hovimestari, miss Spencer ja, mahtavin kaikista, Rocco, kuuluisa keittiömestari, joka ansaitsi kaksituhatta puntaa vuosittain ja omisti pienen linnan Luzern-järven rannalla. Kaikki Northumberland Avenuella ja Thamesin rannalla sijaitsevat suuret ravintolat olivat koettaneet houkutella Roccoa Grand Babylonista, mutta menestyksettä. Rocco käsitti vallan hyvin, että ei hänkään voinut kohota korkeammalle kuin keittiömestariksi Grand Babyloniin, joka, vaikka se ei koskaan ilmoittanut itsestään sanomalehdissä eikä ollut minkään yhtiön oma, kuitenkin helposti anasti kunniasijan Europan ravintolain joukossa -- sekä hintoihin, vieraisiin että siihen salaperäiseen ominaisuuteen nähden, jota sanotaan "tyyliksi".

Jos oli olemassa jotakin, mikä enemmän kuin mikään muu ärsytti Grand Babylonia -- niin sanoaksemme sai sen nostamaan niskakarvojaan -- oli sen vertaaminen tai sekoittaminen johonkin amerikkalaiseen ravintolaan. Grand Babylon oli amerikkalaisten tapojen jyrkkä vastustaja, mitä ruokaan, juomaan ja sisustukseen tulee -- ennenkaikkea amerikkalaisten juomain. Siitä saattaa ymmärtää Jules'in suuttumuksen, kun häntä pyydettiin tarjoamaan mr Theodore Racksole'lle "enkelinmuisku".

-- Onko mr Theodore Racksolella ketään seuralaista? kysyi Jules jatkaen keskusteluaan miss Spencerin kanssa. Hän pani halveksivan painon vieraan nimen joka tavulle.

-- Miss Racksole -- hän asuu n:o 111:ssä.

Jules vaikeni sivellen vasenta poskipartaansa, joka peitti hänen kiiltävän valkeaa kaulustaan.

-- Missä? kysyi hän omituisella korostuksella.

-- N:o 111:ssä. En voinut sille mitään. Ei ollut mitään muuta huonetta siinä kerroksessa, johon olisi kuulunut kylpyhuone ja pukuhuone. Miss Spencer puhui lepyttävällä ja anteeksipyytävällä äänellä.

-- Miksette sanonut mr Theodore Racksolelle ja miss Racksolelle, ettemme voineet ottaa heitä vastaan?

-- Senvuoksi että Bobs oli kuulemassa.

Vain kolmen henkilön päähän koko maailmassa olisi pälkähtänyt herra Felix Babylonista käyttää tuota leikillistä, mutta halventavaa nimilyhennystä "Bobs". Nämä kolme olivat Jules, miss Spencer ja Rocco. Jules oli sen keksinyt. Kenelläkään muulla kuin hänellä ei olisi ollut kylliksi älykkyyttä ja rohkeutta sitä tehdä.

-- On parasta, että pidätte huolen siitä, että miss Racksole vaihtaa huonetta tänä iltana, sanoi Jules hetken vaiettuaan. Ei, jättäkää asia minun huolekseni. Minä hoidan sen. Au revoir! Kello on kolme minuttia vailla kahdeksan. Minä otan hoitaakseni ruokasalin itse tänä iltana. Ja Jules läksi, verkalleen ja miettiväisenä hykerrellen hienoja valkeita käsiään. Hänen omituisuuksiinsa kuului hykertää käsiään eriskummallisella kiertoliikkeellä, ja tämä toiminta ilmaisi, että oli olemassa joku erikoinen kiihtymyksen aihe.

Täsmälleen kello kahdeksan tarjottiin päivällinen ravintolan äärettömässä ruokasalissa, tuossa vaatimattomassa, mutta silti oivallisessa, valkoisella ja kullalla koristetussa huoneessa. Pienen pöydän ääressä erään ikkunan lähellä istui yksinäinen nuori nainen. Hänen hameensa juoruili Parisista, mutta hänen kasvonsa puhuivat epäämättömästi New-Yorkista. Ne olivat itsetietoiset ja hurmaavat kasvot, naisen kasvot, joka oli tottunut kaikessa menettelemään aivan oman mielensä mukaan; naisen, joka oli opettanut sadoille rikkaille nuorille miehille käyttäytymistaidon ja joka, oltuaan noin kahdenkymmenen vuoden ajan isänsä hemmoteltavana, oli kehittynyt sille asteelle, että piti itseään kaikkien venäläisten itsevaltiaiden naispuolisena vastineena. Sellaisia naisia syntyy vain Amerikassa, mutta he saavuttavat täyden kukoistuksensa vasta Europassa, jota he luulevat maanosaksi, minkä kohtalo on luonut heidän huvittelujaan varten.

Ikkunan vieressä istuva nuori nainen vilkaisi tyytymättömänä ruokalistaan. Sitten hän tarkasteli ruokasalia ympärillään, ja ihaillessaan aterioitsevia hän tuli siihen johtopäätökseen, että itse huone oli jokseenkin pieni ja kehnonpuoleinen. Sitten hän jälleen vilkaisi ruokalistaan ja sanoi kauniita huuliaan nyrpistäen, ettei näkynyt olevan mitään syötävää.

-- Olen pahoillani, että olen antanut sinun odottaa, Nella, sanoi mr Racksole, peloton miljoonamies, joka oli rohjennut tilata "enkelinmuiskun" Grand Babylonin tupakkahuoneessa. Nella -- hänen oikea nimensä oli Helen -- hymyili pidättyvästi isälleen, pidättäen itselleen oikeuden moittia häntä, jos se sattuisi hänen päähänsä pistämään.

-- Sinä tulet aina liian myöhään, isä, hän sanoi.

-- Vain vapaa-aikanani, hän lisäsi. Mitä täällä on syötävää?

-- Ei mitään.

-- Jotakin on tilattava. Minun on nälkä. En ole koskaan niin nälissäni kuin oltuani oikein laiskana.

-- _Consommé Britannia_, Nella alkoi lukea ruokalistasta, _Saumon d'Ecosse, Sauce Génoise, Aspics de Homard_. Voi taivas! Kukapa haluaisi moisia kauheita ruokalajeja tällaisena iltana.

-- Mutta, Nella, hän huomautti, täällä on ruoka parasta, mitä Europassa saa.

-- Kuule, isä, virkkoi Nella näennäisesti poiketen aineesta, oletko unohtanut, että huomenna on syntymäpäiväni?

-- Olenko koskaan unohtanut syntymäpäivääsi, sinä tyttäristä kallein?

-- Ylimalkaan sinä olet ollut koko lailla tyydyttävä isä-ukko, sanoi Nella hyväilevällä äänellä, ja sinua palkitakseni lupaan tänä vuonna tyytyä halvimpaan syntymäpäiväkestitykseen, minkä koskaan olet minulle tarjonnut. Mutta tahdon sen tänä iltana.

-- Noo, vastasi mr Racksole sellaisen isän kärsivällisellä äänensävyllä, jonka Nella perinpohjin oli kasvattanut odottamaan mitä yllätyksiä tahansa. -- Anna kuulua!

-- Ottakaamme häränkyljystä ja Bass-olutta [Bass ja Cissin suurten panimojen olutta] päivälliseksi tänä iltana. Siitä tulee kerrassaan mainio päivällinen. Olen oikein ihastunut siihen.

-- Mutta, Nella kultaseni, hän huudahti, häränkyljystä ja olutta Felixillä! Se on mahdotonta! Sitäpaitsi ei nuorten naisten, jotka eivät vielä ole kahtakymmentäkolmea vuotta täyttäneet, sovi juoda olutta.

-- Minä sanoin häränkyljystä ja Bass-olutta, ja mitä noihin kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen tulee, niin huomenna alan käydä kahtakymmentäneljää.

Miss Racksole puri pieniä valkeita hampaitaan.

Heikko rykäisy kuului! Jules seisoi kumartuneena heitä kohti. Puhtaasta seikkailunhalusta kaiketi hän itse oli ottanut tämän pöydän hoitaakseen. Yleensä ei Jules'in ollut tapana omassa persoonassaan ottaa osaa päivällistarjoiluun. Hänen oli vain tapana kulkea ympäri ja tarkastaa, kuten kapteeni komentosillalla, perämiehen ollessa toimessa. Ravintolan kantavieraat pitivät kunnianaan kun Jules joskus otti itse palvellakseen heidän pöydässään.

Theodore Racksole epäröi silmänräpäyksen ja antoi sitten määräyksensä oivallisesti teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:

-- Häränkyljystä kahdelle ja pullollinen Bass-olutta. Tämä oli rohkein teko, minkä Theodore Racksole koko elämänsä aikana oli tehnyt, vaikka useammassa kuin yhdessä aikaisemmassa ahdingossa oli osoittanut pelotonta rohkeutta.

-- Sitä ei ole ruokalistassa, herraseni, sanoi järkähtämätön Jules.

-- Yhdentekevä. Hankkikaa sitä. Me haluamme sitä.

-- Minä koetan.

Jules meni tarjoiluhuoneen ovelle ja palasi heti.

-- Mr Rocco pyytää sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan, että hänen valitettavasti on mahdotonta tarjota häränkyljystä ja Bass-olutta tänä iltana.

-- Mr Rocco? kysyi Racksole huolimattomasti.

-- Mr Rocco, toisti Jules päättävästi.

-- Ja kuka on mr Rocco?

-- Mr Rocco on meidän keittiömestarimme, herraseni. Jules'in kasvoilla oli ilme, kuin olisi häntä pyydetty selittämään kuka Shakespeare oli.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Tuntui uskomattomalta, että Theodore Racksolea, tulenkestävää Racksolea, jolla oli 200 penikulmaa rautatietä, useita kaupunkeja ja kuusikymmentä ääntä kongressissa, uhmaisi palvelija, tai vieläpä kokonainen ravintola. Ja kuitenkin oli asianlaita niin. Jules'in kasvoilla oli lujan miehen tyyni ilme, miehen, joka on varma voitosta. Hänen kasvojenilmeensä sanoi: Sinä olet voittanut minut kerran, mutta et tällä kertaa, ystäväiseni New Yorkista.

Mitä Nellaan tuli, niin hän tunsi isänsä ja aavisti mielenkiintoisia tapahtumia, luottavaisesti odottaessaan kyljystään. Hänellä ei tuntunut olevan nälkä ja hän jaksoi odottaa.

-- Anteeksi hetkiseksi, Nella, sanoi Theodore Racksole tyynesti, palaan parin sekunnin kuluttua. Ja hän harppasi pitkin askelin ulos ruokasalista. Ei kukaan huoneessaolijoista tuntenut miljoonamiestä, sillä hän oli tuntematon Lontoossa, koskapa tämä oli hänen ensi käyntinsä Europassa yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Jos joku olisi hänet tuntenut ja huomannut hänen kasvojensa ilmeen, olisi tämä joku kenties pelännyt räjähdystä, joka olisi saattanut syöstä koko Grand Babylonin Thames'iin.

Jules vetäytyi viisaasti kyllä nurkkaan. Hän oli ampunut panoksensa; nyt oli vastustajan vuoro. Pitkä ja vaihteleva kokemus oli opettanut Jules'ille, että vieras, joka yrittää kukistaa tarjoilijan, melkein aina joutuu tappiolle. Tarjoilijalla on niin monta etua moisessa taistelussa.

II.

KUINKA MR RACKSOLE SAI PÄIVÄLLISENSÄ.

Theodore Racksole meni suoraan ravintolan eteishalliin ja astui miss Spencerin pyhäkköön.

-- Haluan tavata mr Babylonia hetkeäkään viivyttelemättä, hän sanoi.

-- Nimeni on Racksole -- Theodore Racksole.

-- New Yorkista? kysyi ääni ovelta hieman ulkomaalaiseen vivahtavalta korostukselta.

Miljoonamies kääntyi nopeasti ympäri ja havaitsi jokseenkin lyhyen miehen, jolla oli ranskalaisen ulkomuoto, paljas pää, harmaa parta, pitkä, mallikelpoisesti leikattu kävelytakki, kapeisiin hopeavitjoihin kiinnitetyt silmärillit ja siniset silmät, joissa näkyi sama viaton kirkkaus kuin nuorella tytöllä.

-- Niitä on vain yksi, sanoi Theodore Racksole lyhyesti.

-- Haluatte puhua kanssani? virkkoi vastatullut.

-- Oletteko mr Felix Babylon? Mies kumarsi.

Tällä hetkellä haluan mieluummin puhua teidän kanssanne kuin kenenkään muun kanssa maailmassa, virkkoi Racksole.

Viittaamalla pyysi mr Babylon miljoonamiestä seuraamaan sivukäytävään, jonka päässä sijaitsi mr Babylonin yksityishuone, Ludvig XV:n aikaisia huonekaluja ja seinäverhoja sisältävä ihmelaitos.

Ravintolanomistaja ja hänen vieraansa istuutuivat toisiaan vastapäätä.

-- Luin New Yorkin sanomalehdistä muutamia kuukausia sitten, alkoi Theodore edes kurkkuaan selvittämättä, että tämä teidän ravintolanne, mr Babylon, myytäisiin osakeyhtiölle, mutta näyttää siltä kuin ei myynnistä olisi tullut mitään.

-- Ei, siitä ei tullut mitään, vastasi mr Babylon avomielisesti, ja syy oli se, että välikädet aiotun yhtiön ja minun välilläni tahtoivat ansaita suuren salaisen voiton kaupasta, mutta minä kieltäydyin edistämästä sellaista voittoa.

He pysyivät vaatimuksessaan ja minä omassani, ja niin kauppa raukesi.

-- Olitteko tyytyväinen sovittuun hintaan?

-- Täysin.

-- Uskallanko kysyä, korkeako hinta oli?

-- Aiotteko ostaa, mr Racksole?

-- Haluatteko myydä, mr Babylon?

-- Haluan, eräillä ehdoilla, sanoi Babylon. Hinta oli neljäsataatuhatta puntaa. Mutta myyn vain siliä ehdolla, että ostaja ei siirrä kiinteimistöä yhtiölle korkeammasta hinnasta.

-- Tahdon vain tehdä teille yhden ainoan kysymyksen, mr Babylon, sanoi miljoonamies. Kuinka suuri on voittonne suunnilleen ollut neljänä viime vuonna?

-- Kolmekymmentäneljätuhatta puntaa vuosittain.

-- Silloin ostan sen, sanoi Racksole hymyillen tyytyväisenä, ja teidän luvallanne vaihdamme kauppakirjat heti.

-- Teette päätöksenne nopeasti, mr Racksole. Mutta olette kenties harkinnut tätä kysymystä pitemmän ajan.

-- Päinvastoin, sanoi Racksole kelloaan katsoen, olen harkinnut sitä tasan kuusi minuuttia.

Felix Babylon kumarsi, ikäänkuin olisi ollut täysin tottunut rikkaan miehen oikkuihin.

-- Hyvän maineen ihana etu on, Racksole jatkoi, siinä, ettei tarvitse vaivata itseään valmistelevilla selityksillä. Te, mr Babylon, tiedätte luultavasti kaikki minun asiani, ja minä tiedän koko paljon teistä. Voimme ilman mitään suosituksia luottaa toisiimme. On todellakin yhtä yksinkertainen asia ravintolan tai rautatien ostaminen, kuin taskukellon kauppa, kun sellaiseen kauppaan vain pystyy.

-- Aivan, myönsi mr Babylon hymy huulilla. Teemmekö pienen väliaikaisen sopimuksen? On seikkoja, joita täytyy ajatella. Mutta mieleeni johtuu nyt juuri, että ette vielä ole voinut syödä päivällistänne, ja että pidätte ehkä parempana keskustella eräistä vähemmän tärkeistä asioista päivällisen jälkeen.

-- En ole syönyt päivällistä, sanoi miljoonamies pannen sanoihinsa erikoisen painon, ja tässä yhteydessä pyytäisin teiltä pientä palvelusta. Tahtoisitteko kutsua tänne mr Roccon?

-- Haluatte tietysti puhutella häntä?

-- Niin haluan, sanoi miljoonamies ja lisäsi: päivällisestäni.

-- Rocco on suuri mies, mutisi mr Babylon painaessaan soittojohdon nappulaa, piittaamatta viimeisistä sanoista. -- Sano terveisiä mr Roccolle, hän sanoi pojalle, joka oli noudattanut hänen soittoaan, että jos hänelle sopii, olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä täällä hetkisen.

-- Paljonko maksatte Roccolle? kysyi Racksole.

-- Kaksi tuhatta puntaa vuosittain ja kohtelen häntä kuin lähettilästä.

-- Minä kohtelen häntä kuin lähettilästä ja maksan hänelle kolme tuhatta puntaa.

-- Siinä teette viisaasti, sanoi Felix Babylon.

Tällä hetkellä astui Rocco huoneeseen hyvin hiljaa -- hän oli laiha, neljänkymmenen ikäinen mies, jolla oli pitkät kapeat kädet ja tavattoman pitkät ruskeat silkinpehmoiset viikset.

-- Rocco, sanoi Felix Babylon, saan luvan esittää teidät mr Theodore Racksolelle New Yorkista.

-- Charmé, sanoi Rocco kumartaen. Miljoonamieskö?

-- Juuri niin, keskeytti Racksole ja jatkoi kiireesti: Mr Rocco, tahdon ilmoittaa teille ennenkuin kenellekään muulle, että olen ostanut Grand Hotel Babylonin. Jos haluatte suoda minulle edun pitää teidät palveluksessani, olen mielihyvällä tarjoova teille vuosittain kolmen tuhannen punnan korvauksen.

-- Sanoitteko kolmen?

-- Kolmen.

-- Charmé.

-- Ja nyt, mr Rocco, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos huolehtisitte siitä, että Jules -- toivon aivan erikoisesti, että Jules minua palvelee -- kymmenen minuuttia tämän jälkeen toisi pöytään n:o 17 ruokasaliin tavallista härän kyljystä ja pullollisen Bass-olutta. Ja ehkä haluatte suoda minulle kunnian syödä kanssanne lunchia huomenna?

Mr Rocco veti syvään henkeä, kumarsi, mutisi jotakin ranskaksi ja katosi.

-- Mistä päivästä tahdotte kaupan astuvan voimaan? kysyi Babylon.

-- Ah, sanoi Racksole välinpitämättömästi, yhdentekevä. Sanokaamme tästä illasta alkaen?

-- Kuten tahdotte. Olen kauan halunnut vetäytyä syrjään. Ja nyt kun hetki on tullut -- ja tullut kuin teatterinäytelmässä -- olen valmis. Muutan takaisin Sveitsiin. Siellä ei voi tuhlata paljon rahaa, mutta se on kotimaani. Minusta tulee Sveitsin rikkain mies. Hän hymyili surumielisen iloisesti.

* * * * *

-- Kauanpa sinä viivyit, isä, sanoi Nella, kun Racksole palasi ruokasaliin pöytään n:o 17.

-- Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia, kyyhkyseni.

-- Mutta sinä sanoit kaksi sekunttia. Siinä on pieni ero.

-- Nojaa, sinä kai käsität, että minun täytyi odottaa, kunnes ruoka valmistui.

-- Tuottiko sinulle paljon vaivaa hankkia minun syntymäpäiväkestitykseni?

-- Ei mitään vaivaa. Mutta se ei tullut juuri niin halvaksi kuin sinä arvelit.

-- Mitä tarkoitat, isä?

-- Sitä vain, että olen ostanut koko ravintolan. Elä naura itseäsi piloille!

-- Oi, sinä olet aina ollut rakastettava isä, isä kulta. Aijotko antaa minulle ravintolan syntymäpäivälahjaksi?

-- En, hoidan itse sitä -- ajanratoksi. Mutta, apropos, ketä varten tuo tuoli on tuohon asetettu? Hän huomasi kolmannetkin lautaset asetetun pöydälle.

-- Se on eräälle ystävälleni, joka tuli sisälle noin viisi minuuttia sitten. Tietysti pyysin häntä ottamaan osaa ateriaamme. Hän tulee tänne tuossa tuokiossa.

-- Saanko kysyä hänen nimeään?

-- Dimmock, -- ristimänimeltään Reginald ja ammatiltaan Posenin ruhtinaan Aribertin englantilainen seuralainen. Tapasin hänet ollessani toissa syksynä Hetty-serkkuni seurassa Pietarissa. Oo, kas tässä hän on! Mr Dimmock, tässä on isäni. Hänen on onnistunut hankkia kyljys.

Theodore Racksole näki seisovansa silmätysten hyvin nuoren miehen kanssa, jolla oli syvälle painuneet tummat silmät ja terve, poikamainen ulkomuoto. He alkoivat puhella.

-- Ah, isä, huudahti Nella, oletpa pannut vahvasti sinappia!

-- Olenko? virkahti mr Racksole ja sattui sitten katsahtamaan peiliin, joka oli hänestä vasemmalla parin ikkunan välissä. Hän näki siinä Julesin, joka seisoi hänen tuolinsa takana, ja huomasi, että samainen Jules verkalleen, merkitsevästi ja pahaenteisesti iski silmää mr Dimmockille -- jonka ristimänimi oli Reginald.

Hän tutki vaieten maustettaan. Hän ajatteli kenties ottaneensa runsaanpuoleisesti sinappia.

III.

KELLO KOLME AAMULLA.