Part 6

--Tule itse koettamaan, niin tunnet, kuinka se jutuaa.

--Kyllä se näämmä jutuaa. Vaan luulisi sen kuitenkin liikkuvan vähän enemmän.

--Ei iso kala aina liiku. Kuta isompi se on, sitä vähemmän se liikkuu, silloin kun ei ole liikkuakseen.

--Minä kyllä tiedän, mitä se siinä tekee: kihnuttaa siimaa kiven kylkeen. On ehkä ennenkin sillä tavalla sahautunut irti. On yhtä viisas kuin vanhakin.

Olen polttanut yhden paperossin ja sytytän toisen. Odotus alkaa käydä pitkäksi... Jos koettaisin kiristää, ehkä se viimeinkin alkaisi väsyä. Kiristän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että hieno vapani menee luokille; hellitän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että vapa taas oikenee ja alkaa vivuta ylös ja alas ja siima hiukan siirrähdellä oikeaan ja vasempaan. Kala ei muuta asentoaan eikä näytä aikovankaan muuttaa. Se on nähtävästi päättänyt uuvuttaa minut ennen kuin minä sen. Se varmaankin jo tuntee, että käteni vapisee, että selkääni pakottaa, että sylki suussa maistaa messingille. Ei maita enää tupakkakaan. Toinen paperossi on jo poltettu ja pätkä viskattu menemään virran myötä. Kolmas saa vain puoleksi poltettuna mennä samaa tietä. On kulunut tunti siitä, kun kala tarttui. Kaikesta päättäen tulee kulumaan toinen, ennenkuin ratkaisevan taistelun hetki on tullut. Koski vain kohisee ja vesi vilisee. Ehtimiseen loikkaa isoja lohia ilmaan. Mylly alempana jyryää. Sillalla siellä kolajaa ja kopisee rattaat ja kaviot. Tukkilaiva huutaa niskassa. Aurinko lähenee laskuaan. Maailmassa on voinut tapahtua tuhansia asioita, ihmisiä kuolla ja syntyä, junia törmätä yhteen, kaupunkeja sortua, sotia syttyä, sillaikaa kun minulle ja minun lohelleni ei tapahdu mitään. Nyt olen istunut tässä jo puolitoista tuntia. Sanoma siitä, että Aholla on iso lohi ongessa, on levinnyt kylään ja houkutellut uteliaita joutilaita toiselle rannalle. Näytelmä yksillä sijoillaan istuvasta miehestä on kuitenkin käynyt heille yksitoikkoiseksi ja aikansa katsottuaan ovat he haukotelleet ja menneet, loppukohtausta odottamatta.

Totta puhuen alan minäkin saada huvista tarpeeni. Sitä enemmän, kun alan epäillä, tuleeko tämä otus koskaan pussiani pullistamaan. Pysyttyään noin kauan paikoillaan se tuskin enää on nouseva ylemmä. Kerran liikkeelle lähdettyään menee se alas eikä hento vapani pysty sitä pidättämään. Olisiko minun sittenkin käytettävä väkivaltaa ja lopetettava lyhyeen, kävi miten kävi? Oikaisenko vavan ja rullan avulla hinaan pedon piilostaan?

Sanon tässä niille, jotka eivät omasta kokemuksestaan tunne lohenonkijan sielun liikkeitä, että kalanoton kaikkein kriitillisin hetki on nyt tullut, hetki, josta lopullinen ratkaisu riippuu: menettääkö malttinsa ja koettaa voimakeinoja käyttämällä jouduttaa tapausten kehittymistä vaiko pysyä rauhallisena ja odottaa sitä hetkeä, jolloin kala tuntien uupuvansa siinä, missä seisoo, lähtee etsimään mukavampaa sijaa? Kun sekä englantilainen tieteellinen teoria-- lohenonkiminen on oikeastaan tiedettä, samoinkuin shakkipeli ja sodankäynti--että oma kokemukseni monien lohien menettämisestä hätiköimisen tähden puhuvat jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, niin pääsee parempi minäni voitolle, ja minä jään yhä edelleenkin istumaan samaan asentoon saman pukin nenälle, jossa ja jolla jo olen istunut kaksi tuntia--sillä kello on nyt täsmälleen kymmenen.

Kun viimeinen ottelu tässä jättiläistaistelussa suoritettiin vasta kello 12 yöllä, kun johonkin pitempään romaaniin aion säästää niiden mielialojen kuvaamisen, jotka nyt seurasivat, ja kun sitäpaitsi ainoastaan ammattimiehet voisivat seurata minua niiden hienompien vivahdusten ymmärtämisessä--siirtykäämme heti loppukatastroofin tapahtumiin.

* * * * *

--Eemeli! sanoin minä noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heitto oli tapahtunut.--Minulla on nälkä ja vilu.

--Niin minullakin.

--Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan. Minä haen!

--Kuule, siellä on äidilläsi varmaan saijut odottamassa.

--Olisi siellä saunakin.

--Ai, nythän on lauantai-ilta. Saunaa et tosin saane tuoduksi tänne, mutta tuo sen sijaan kaikki muu, mitä saat irti ja jaksat kantaa.

Kuluu puoli tuntia, ennenkuin Eemeli on palannut, ja toinen puoli tuntia, ennenkuin voileivät on syöty ja limunaatipulloon pantu saiju on pulputettu kurkusta alas.

--Oolreit! Ja nyt se otetaan. Kokoo, poika, hattusi kiviä täyteen.

On melkein pettämätön keino saada lohi liikkeelle nakkelemalla kiviä siihen paikkaan, hiukan yläpuolelle sitä, mihin se on äkäytynyt. Ensimmäinen kivi polskahtaa, polskahtaa toinen ja kolmas, lopulta kourallinen, monta kourallista--lohi ei ole tietävinäänkään.

--Ei kivi kiveä kaikkoa, sanoo Eemeli pilkallisesti hymähtäen.

Nyt minä suutun...

--Pian _se_ kivi kiskotaan ylös!

Ojennan vavan vettä pitkin, niin että se ja siima ovat yhtenä linjana, ja kiristän.

--Se _on_ kala, koska se yhäkin jutuaa. Jos se olisi kivi, ei se kiristäisi ja päästäisi.

--Vetää vain sitten pois kalan.

Minä vedän. Nyt se ei enää jutua. Siima on kireellä kuin viulun kieli. Nykäisen vielä kerran, _kiskaisen_, kun ei nykäisystä apua. Sepä perhana, ettet sinä...! Siima lätkähtää silmilleni ja jotakin pomppaa pääni yli.

* * * * *

Kertokoot rannan pyhät koivut halullisille haastattelijoille, mitä muistanevat perhanaisesta pakinasta paitaisen urohon, kun Eemeli, ulahtaen kuin jäniskoira, jonka edestä kissa on puuhun kurahtanut, hyökkää haavi ojona otuksen jälkeen ja vetää puusta alas hattuni ja hatun mukana siihen takertuneet--tyhjät koukut.

Eihän sentään aivan tyhjät.

Olen tehnyt kalastuspäiväkirjaani sen päivän kohdalle näin kuuluvan muistiinpanon:

»Lauantaina 30 p:nä kesäkuuta 1909 klo 8 illalla tarttui Välisuvannosta salakkavehkeeseen suuri lohi, joka, kun se vihdoinkin neljän tunnin sitkeän taistelun jälkeen saatiin maihin, osoittautui olevansa haon oksasta onkeen irtautunut--lastu.»

SALAPERÄISET SÄYNEET.

Metsästys- ja kalastusurheilun suurin viehätys ja sen harjoittamisen voimakkain kiihoitin on se jännitys ja mielenliikutus, jonka sen harjoittajalle antavat sen salaperäisyys ja siinä yhtä mittaa esiintyvät yllätykset. Kyllähän urheilijaa jossakin määrin saaliskin semmoisenaan kiihoittaa ja tyydyttää, mutta enemmän kuitenkin voitot ja tappiot ja siitä aiheutuva riemu ja pettymys. Jos minä aina saisin, kuinka paljon tahansa, millä pyydyksellä tahansa, minä pian kyllästyisin ja hakisin urheilulleni jotakin uutta esinettä, joka olisi vaikeammin tavattavissa. Niinpä nyt--puhuakseni onkimiehestä--hänen mielensä pyrkii rekordeihin, joita ei ilmaise puntarin nokka, vaan jotka mittaa vaikeuksien voittaminen. Minä aina olen ollut ylpeämpi neljänneskilon mullosesta, jonka olen saanut oikein huonona syöntipäivänä, kirkkaalla keskipäivällä ja pohjatuulella, vaikkapa sitten vain matosellakin, kuin nelikiloisesta, jonka olen ottanut tihusateessa tai illalla pilvisellä säällä, jolloin ottaa melkein mitä hyvänsä. Ilo yhdestä vaivantakaisesta, älyä ja voimain ponnistusta kysyvästä kaadetusta riistasta tai veneeseen kaikin konstein viekotellusta kalasta on suurempi kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka antautuvat itsestään. Kun on olemassa ainainen epävarmuus, on myös olemassa ainainen toivo, ja kuta odottamattomammin se toteutuu, sitä suurempi on myöskin tunteen viehätys ja järjen tyydytys.

Veden viljan pyynti on minusta monessa suhteessa jännittävämpää kuin metsänriistan, ja onginnan vaikeudet näyttävät minusta yleensä olevan suuremmat kuin metsästyksen. Se nyt saattaa olla seuraus yksityiskohtaisesta suhtautumisesta toiseen niinkuin toiseenkin, ja kehukoot muutkin kernaasti omaansa. Mutta kun nyt on puhe salaperäisyyksistä ja yllätyksistä, on jo pyyntitavan ja ympäristön salaperäisyys edellisessä suurempi kuin jälkimmäisessä. Onhan kylläkin hermostoa hivelevää hiipiä linnun luo puun alle tai odottaa sitä nousevaksi seisovan koiran edestä tai sydän kurkussa kuunnella koirain lähenevää ajoa. Mutta ei minulle ainakaan ole ollut sen hetken voittanutta, kun kaikkien valmistelujen jälkeen koho pulpahtaa veden alle tai kun virvelisiima tiukkenee ja hauen otto tuntuu vavan kärjestä varpaan nenään tai kun veden pinnalla kelluvaa perhoa kohti yht'äkkiä vyörähtää vedenalainen aalto ja sen sisästä aukeaa keltainen kita ja kohta samassa välähtää vaahtoa posahtava kämmenen kokoinen pyrstö, samalla kuin vapa tutisten taipuu kuin runko pyörrevihurissa. Seuraa sydäntä vihlaiseva hetki, jolloin sen tykintä tuntuu kurkkutorven päähän asti ja kieli käy kuivaksi, kun et vielä tiedä, tarttuiko se todella, jääkö se vai jättää. Hetki on verrattava laukauksen hetkeen, osuneen tai harhautuneen, mutta ei metsästäjällä koskaan ole tarjona sitä ottelun jännitystä, joka käy edellä, ennenkuin kala on kuivalla. Toisen ja toisen urheilulajin ero on siinäkin, että kun riistan tavallisesti näkee ja kuulee, ennenkuin sen saa, kala aina tulee yllätyksenä näkymättömästä maailmastaan ja sinne katoaa, kykenemättäni sitä seurata. Se on vieraan valtakunnan asukas, toisen maailman, joka on siinä ihan alla ja ympärillä ja kuitenkin kaukana ylipääsemättömän kuilun takana. Kala ei näy eikä kuulu, ennenkuin se on siinä ja sen tuntee. Ei mikään jälki eikä haju ilmaise sen olinpaikkaa, ei ole sitä koiraa, joka voisi sen tavata ja saada sen siitä esiin. Se on otettava odottamalla ja väijymällä, sen pesä on kalamiehen itsensä etsittävä ja arvattava, eikä siihen ole olemassa muun apurin vaistoa kuin kalamiehen oma, jonka niin ollen täytyy olla oma koiransa ja siksi kehittyä luontaisten lahjojensa ja taipumustensa mukaan. Taitavimmat kalamiehet ovat melkein aina vanhoja tai vanhojen opettamia, noiden ukkokääkkyräin, joilla on silmissään salaperäisen ammattinsa ilme ja jotka, vaikka kyllä paljon tietoisesti tietävätkin, aavistelevat vielä enemmän ja tekevät salataikojaan. Ja heillekin tapahtuu tuon tuostakin yllätyksiä, joista he silmät harallaan kertovat. On ollut ongessa se suuri suunnaton, jota ei koskaan saa, joka on vienyt vehkeet mennessään ja ollut vähällä kaataa veneen,--se otti, kun en arvannutkaan, juuri kun olin lähdössä pois ja heitin vielä viimeisen kerran tai heti paikalla kun pudotin ongen veteen eikä ollut vielä siimakaan selvillä j.n.e. Eikä sitten taas toiste ottanut, vaikka olisin kuinkakin koettanut ja vaikka oli kaikki edellytykset olevinaan ja olisi luullut kaikkien merkkien pitävän paikkansa. Niin, kala tulee ja menee tai on ollenkaan tulematta, piilee ja pakenee, tietämättäsi minne. Se ei ole enää huomenna siinä, missä tänään. Tuuli sen tavallisesti tuo ja vie, mutta ei se aina tule ja mene tuulenkaan mukana. Vähinkin vaihdos ilmoissa ja veden lämmössä voi määrätä sen menot--sanalla sanoen, kalastus on täynnä tuntematonta ja arvaamatonta, jonka perille kuta enemmän luulee pääsevänsä sitä enemmän siitä haihtuu. Kalastajista tulee lopulta toinen fatalistiksi, toinen taikauskoiseksi, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi kalastustaiat ennen meillä olivat niin lukuisat. Ja paljon niihin vieläkin erämaan järvien rannoilla turvaudutaan. Eikä vain siellä. Kuka meistä ei olisi poikaressuna sylkäissyt lieroonsa ja sylkäisee vaistomaisesti yhä vieläkin, hokien:

Annappa Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja, Porohousu porsahia, Vääräsääri säynehiä; Ota onkee, sivalla siimaa, Väännä väkärautaa.

Säynehiä, niin, salaperäisimpiä niistä, joita olen pyytänyt ja saanut.

On kaloja, jotka tarjoamansa urheilun kannalta katsoen ovat mielenkiintoisempia kuin toiset. Suurimmat sensatiot, syvimmät mielenliikutukset tietysti tarjoo kaikkien kalojen kuningas lohi ja hänen velipuolensa mullonen, mutta ennenkuin minulla oli kunnia tutustua näihin ylhäisyyksiin, joka tapahtui vasta toistakymmentä vuotta sitten, oli minulle säyne se, joka sai minussa aikaan voimakkaimmat onkimiehen mielenliikutukset. Ja vieläkin minä heti jätän kaikki muut kalat rauhaan, jos minulla on tilaisuus päästä suhteihin säyneen kanssa.

Säyne, suuri säyne, noin puolen kilon painoisesta ylöspäin, on kiehtonut mielikuvitustani ja sekaantunut yöllisiin uniini yhtä paljon kuin kurjet Jukolan veljeksien. Onko mukavampaa olentoa kuin tuo pullea, lihavaa, vasta saunasta tullutta talontyttöä muistuttava säyseä ja samalla voimakasliikkeinen, sirosuinen, punaeväinen, sopusuhtainen, suurissa sisarparvissa liikkuva vedenneito. Se tekee vangittuna alussa tuimaa vastarintaa, mutta antautuu hetken päästä solahtaen haaviin kuin mielellään, tappelematta viimeiseen asti niinkuin mullonen. Sitä ei tarvitse ottaa väkisin--kuin vähän aikaa. En tiedä, uupuuko se vai ihastuuko se ottajaansa. Minusta tuntuu, kuin se välistä rakastaisi minua niinkuin minä sitä, niinkuin se niityn nurmella maatessaan olisi yhtä tyytyväinen kuolemaansa kuin se varmaankin on ollut elämäänsä, joka sille nähtävästi on verrattain helppoa, se kun on kaikkiruokainen kala. Se syö matoja, perhoja, simpukoita ja mitä kaikkea, ja kai myöskin toisia kaloja, koska ottaa täkyynkin ja varsinkin lippaan. Säyne on kala, joka kulkee kaikkialla, mutta jota etsimällä ei tapaa juuri muualta kuin kudulta tai sitten vissinä aikoina virroista ja koskista. Järvissä ja merissä se ilmaantuu kuin mikäkin lentävä hollantilainen, mellastaa aikansa jonakin paisteisena päivänä kareilla ja matalikoilla ja lahdissa ja menee menojaan, tullen vasta vuoden päästä takaisin samanlaisen sään aikana. Se on arka kala ja vielä varovaisempi kuin mullonen, mutta kun sattuu sille päälle, päästää se hyvinkin likelle parvensa keskeen ja posahtelee siinä vähääkään välittämättä onkimiehestä--yhtä vähän kuin hänen pyydyksestäänkään. Toisin ajoin se taas ottaa sitä vimmatusti, mutta lakkaa yhtä pian, huomattuaan luultavasti oman vaaransa toisten liikkeistä. Verkoilla ja rysillä sitä saatanee, mutta tuskin juuri muulloin kuin kutuaikoina. Nuotta sen harvoin tavoittaa, ja sanotaan sen samoinkuin lahnan välttävän sen painautumalla pohjaan, jopa laskeutuen lappeelleenkin, antaakseen ainan luikua ylitsensä.

En muista tarkoin, milloin ensiksi sain säyneen, mutta sen muistan, milloin en sitä ensiksi saanut, vaikka olisin kovin hartaasti halunnut.

Kotipitäjässäni Iisalmessa on Vieremän joki, joka useita kilometriä pitkänä, lehto- ja luhtarantaisena mutkittelee Vieremänjärvestä Iijärveen. Sen niskassa on honkia kasvava komeaniminen Kyrönmäen niemi, jonka juuressa on Vieremän pappila, missä vietin ne poikavuodet, jolloin kalastus- ja metsästysvaistot ensiksi heräävät. Joki oli siihen aikaan hyvin kalarikas ja varsinkin kuulu säyneistään. Minulle on sieltä säilynyt seuraava muisto:

Istun ruohikkorinnassa virran suvannon poukamassa ja olen onkivinani, mutta en kuitenkaan ongi. Vavan kärki vaipuu veteen ja unohtuu siihen, sillä minä seuraan silmät kiinteinä vain toisen miehen ongintaa. Se on vanha äijä, Juntta Tammi, toissilmä, vääräsääri vetehinen, jota en koskaan nähnyt kuivin housuin enkä kenkäjaloin, ihmisten pilkka, talvena saunain karsinoissa eläjä, mutta onkimies ensi lajia, saaja. semmoinen ja semmoisten, että hän oli pikkupojasta kuin puolijumala, siihenkin nähden ylempi olento hänelle, että hän ei koskaan uskaltanut lähestyä häntä hänen onkipaikalleen. Jos se tapahtui ja täytyi meloa sivu, tuijotti silmä kamalasti ja heristyi nyrkki ja kuului manaus: »Jos et sinä sen p----n papin poika heti häviä siitä säikyttelemästä...» Ja hän oli oikeassa, onkimiestä, erittäinkin säyneen onkijaa kesäisenä yönä ei saa häiritä. Mutta hän kiinnitti mieltäni niin, että minä asetuin loitomma kaislikkorintaan ja seurasin sieltä hänen hommiaan.

Usma väikkyy kesäkuun yönä virran yllä. Häämöittää vähän harmaata hattua ja venheen kokkaa ja vavan varovaista, aaveilevaa liikuntaa ruohikon yli. Ne liukuvat kaikki kolme: hattu, vapa ja venheen kokka äänettömästi virran mukana ja tuon tuostakin kuuluu pyrstön posahdus, joku epämääräinen »äh», ja sitten vapa tutisee, ja hetken päästä päristys ilmaisten, että Juntta on saanut kalansa vettä puolillaan olevaan venheeseensä. Se käy kaikki hiljaa ja vaanien, minkään kolahtamatta. Virta kantaa hänet vähitellen näkymättömiin. Mutta jonkin ajan kuluttua alkaa kuulua kahinaa kaislikosta, Juntan venhe lipuu takaisin niskaan ja siitä virtaan. Hän ohjailee sitä pysymään pitkin virtaa liikuttamalla toisella kädellään melaa venheen perän takana. Toisella hän käyttää vapaa, jonka tyvi on polven alla ja jota hän silloin tällöin nostaa ja laskee, mutta ei heitä. Säyneitä posahtelee venheen ympärillä, mutta hän ei pysähdy, vaan liukuu taas niinkuin äsken, uudistaen retkensä ylös ja alas kerta toisensa perästä ja saaden joka retkellä ainakin jonkin säyneen. Kun aamu alkaa valjeta, ei hän enää palaa ja säyneetkin ovat kadonneet.

Päivemmällä ukko aina toi kaupaksi yöllisen saaliinsa, kontillisen suuria, lihavia säyneitä, sai maksun, ruokaa, ryypyn ja kourallisen piipunperiä, isän parhaasta vaakunasta. Koetettiin houkutella hänen saamisensa salaisuutta, mutta Juntta ei koskaan sitä ilmaissut: Hiivin hänen venheelleen, mutta en tavannut siitä muuta kuin pitkän vavan, joka oli tehty pitkästä suonäreestä ja kärkipuoli jätetty kuorimattomaksi. Siima ja koukku olivat poissa. Luultavasti oli hänen onkensa samanlainen kuin meidän muidenkin siihen aikaan tavallinen messinkikolmio, jonka matalaan noukkaan oli kiinnitetty sittiäinen. Semmoinen oli meilläkin, renkipojalla ja minulla, mutta saannin salaisuus ei nähtävästi ollutkaan kätkettynä vehkeissä, vaan siinä, että onkimiehen on liikuttava hiljaa, osattava olla kolistelematta eikä huitoa vavallaan, vaan antaa syötin luontevasti liukua venheen ja virran mukana eikä pysähtyä siihen, missä säyneet myllehtivät. Ottaessaan kalaa hän kallisti venhettään ja ryyppäytti sen sillä sisään, jolloin ei syntynyt kolinaa venheen laitaan. En saanut ainoaakaan suurempaa, johon kai oli syynä sekin, että kun säyneet olivat siinä, oli siinä myöskin Juntta, ja kun ei ollut Juntta, ei ollut säyneitäkään. Kyllästyin pian turhaan kokeiluun. Sain sitäpaitsi siihen aikaan pyssyn ja jouduin metsän lumoihin, niin perinpohjaisesti, että vasta lähes parinkymmenen vuoden kuluttua tapasin itsestäni poika-aikain onkijavaistot.

Ne olivat säyneet, jotka puhalsivat sen intohimon siihen tuleen, joka sitten ei ole sammunut.

Oli lämmin, kaikkein kirkkain keskikesän päivä saaristossa, Porkkalassa, tuuli virkeästi etelästä Lill-Svartön matalaan etelälahteen, vastarannalle. Olin lähdössä ahvenkarilleni, mutta ennenkuin työnsin venheeni vesille, heitin pilanpäiten ongen ulos. Koho meni hetipaikalla voimakkaalla tempauksella umpeen ja siellä oli jokin suuri. Se oli niin suuri, että se oli uuvutettava ja sitten hivutettava litteälle matalalle kalliolle, missä hyökylaine auttoi saamaan sen kuivalle. Se oli säyne. Heitin uudelleen ja tuskin oli koho vedessä, kun se jo taas oli kiivaasti ummessa. Niitä tuli toinen toistaan suurempia, kuin toinen toisensa kilvalla. Pian oli kalastajan poika keksinyt minut ja rientänyt onkineen saaliin jakoon. Tuli siihen vielä muuan neitonenkin ja meitä oli siinä kolme vapaa ja miltei joka heitolla me saimme kukin, niin että meillä ennen pitkää lienee ollut viidettäkymmentä, niin kauan kuin syöntiä kesti. Se lakkasi yht'äkkiä kestettyään ehkä noin tunnin. Ajattelin siinä innoissani, että kun nyt näin rupesi, niin kai myöskin repesi: mikseivät ne tulisi siihen huomenna samaan aikaan, jos tuuli on sama! Tuuli oli sama, mutta säyneitä ei näkynyt eikä kuulunut. Hollantilainen oli käynyt ja kääntynyt. Tapasin ne kyllä kerran eräältä reimarikarilta ulompana merestä Järvön saaren kupeelta, jossa aina kävi voimakas merivirta. Oli varhainen aamu ja koko kari sitä lähestyessäni yhtenä kisakenttänä, missä säyneet myllersivät kuperkeikkaa heittäin, selkä ja pyrstö kaareillen ylös ja alas. Turhaan minä koetin niitä madollani tavoittaa. Joko ne vain iloittelivat, »kylpivät», niinkuin saaristolainen sanoo, tai ottivat hyönteisiä, tai joitakin hyvin pieniä kaloja tai kalanpoikia, ehkä elritsoja, hyljeksien kaikkea muuta.

Tämä ilmiö oli minulle silloin uusi; sittemmin olen osaksi onnistunut kohottamaan sen salaperäisyyden verhon lievettä, mutta sen jatkuva kohottaminen kuuluu vielä tulevaan ongintaohjelmaani.

On koetettu etsiä joitakin yleispyydyksiä, joilla asianhaarain mukaan mahdollisimman varmasti voisi saada kalan ottamaan, silloin kun se saapuu syöntipaikalleen. On pyritty siihen päämaaliin, että voitaisiin vallita kalat aina silloin, kun ne on syönnillään. Silloin kun kala sulattaa ruokaansa piilopaikassaan tai on muuten haluton, on luonnollista, ettei mikään mahti maailmassa voi pakottaa sitä avaamaan suutaan, olkoon pyydys kuinka viehättävä tahansa, mutta kun se nousee sammuttamaan nälkäänsä jollakin luonnon tarjoamalla ruokalajilla, kun se siis kaikessa tapauksessa ottaa jotakin, silloinhan se kaiken järjen ja todenmukaisuuden nimessä pitäisi saada käymään kiinni keinotekoiseenkin, jos tämä on oikea ja vehkeet muuten tarpeellisen hienot, ja onkimies tehtävänsä tasalla. On tehty yleisteorioita, jotka käytäntö kuitenkin on kumonnut. Olen minäkin osaltani koettanut löytää perhoja, jotka olisivat jossakin määrin varmat ja osaksi onnistunutkin, mutta ainoastaan osaksi. Olen sentään säyneiden suhteen nyt paljon lähempänä päämaalia kuin Vieremän ja Porkkalan aikoina.

On taas kesäinen yö--yö se sittenkin on säyneen saannin varmin aika, mikä sekin lisää sen pyytämisen salamyhkäisyyttä. Koskessa ja kosken varrella on pitkin päivää ollut vilkasta liikettä ja elämää. On tullut tukkeja, on ollut ruuhkia ja niitä purettu. Myllyt kahden puolen kosken ovat jyrynneet ja jauhaneet. Sirkkelisaha on kirkunut, ja vähä väliä tärisyttävät rattaat siltaa. Automobiilikin tuolloin tällöin pärähtää ja pörähtää jättäen vain hajunsa jäljelle. Tukkien rantaruuhkien vuoksi en voi suuressa koskessa kalastaa sen suuria, vaikka tiedän niitä siellä olevan ja sivuhaarojen pikkumulloset jätän kernaasti kasvamaan niinkuin oman karjan, jota ne ovatkin, sillä olenhan istuttanut niitä tuhansia tänäkin vuonna. Teurastan heitä pikkuvohliani vain sen verran kuin ruuakseni tarvitsen ja lähden yöksi säyneitä ongelle. Ongin keväisin kaikkein mieluimmin säyneitä sekä siksi, että ne antavat melkein samaa tyydytystä kuin mullonen ja että niiden poistaminen koskesta on hyvä työ jalommalle mulloselle, jonka ruokaa, toukkia ja perhoja, ne parhaasta päästä syövät.

Olen illastanut niin herkullisesti kuin voi illastaa ainoastaan Kokon Saiman voissa paistamaa mullosta. Muistelen sitä varsinkin nälkätalven jälkeiseltä kesältä. Olen auringonlaskua odotellessa verkalleen valinnut perhot, joita aavistelen ottavan, sen mukaan kuin olen edellisinä iltoina nähnyt niitä liikkuvan. Perhojen joukossa on vanhoja umpimähkään ostetuita, on englantilaisten kirjain suositusten mukaan tilatuita, on myöskin aivan erikoisia omia, joita on valmistettu lähettämieni luonnonperhojen mukaan. Olen liottanut perukkeet, kerinyt kuivamassa olleen siiman rullalle, virittänyt vavan ja vetänyt siiman jänteeksi sen kaareen. Kai on kohta aika lähteä katsomaan, ovatko säyneet saapuneet kosken alle. Tukinlasku on laannut, myllyt pysähtyneet, myllymiehet poistuneet, kaikki kosken väki mennyt levolle. Aurinko laskee, mutta sen valo ei sammu. Sitä on kaikkialla, mutta sen varjoa ei missään. Pohjoiseen päin antava aitan pääty ja kukkiva pihlaja sen takana ovat muita valoisammat. Koski kohisee yöllä toisin kuin päivällä. Siinä on aina voitolla sen suuri, syvä johtoääni, mutta samalla kuuluu pikkupurojen ja putousten lirinä ja lorina, kukin erikseen ja kaikki yhteen.

Olen jo kotvan aikaa istunut herttaisessa paikassa suvannon rannalla korkeiden koivujen ja ikivanhojen haapojen alla. Tässä päättyy koski ja leviää suvannoksi. Siinä päättyy myös sillasta alkava tukkipuoma. Juuri tämän puoman päässä on suurien säyneiden saantipaikka.