Part 17

Tämä siveysoppi perustuu kahdenlaiseen erehdykseen. Ihmistä ja hirveä ensiksikin ei voi verrata toisiinsa, koska ihmisellä on vaistoja, joita hirvellä ei ole ja joita täytyy ottaa lukuun. Hän on lihan syöjä, jota hirvi ei ole. Hänellä on veressään metsästämisen vaisto, jota hirvellä ei ole. Toiseksi ei ihminen voi perustaa etiikkaansa pelkästään myötätuntoa tai vastenmielisyyttä herättäviin vaistoihin ja tunteisiin. Spencer itse on esittänyt siitä monta esimerkkiä. Harvinaisella todistavalla voimalla hän on osoittanut, että joka kerta kuin valtio lakeja laatien on toiminut kansaa kohtaan vain myötätunnon sysäyksien vaikutuksesta, tulos on ollut huono niille, joita lait olivat tarkoitetut hyödyttämään. Hän on koettanut osoittaa, että on vähemmin paha, että vaimot ja lapset, köyhät ja heikot joutuvat kapitalistien riistettäväksi, kuin että heiltä riistetään vapaus tehdä työtä, missä ja niin monta tuntia kuin haluavat. Hänen mielipiteensä oli, että jokainen sosialinen parannus, joka perustuu järjettömään myötätuntoon, aiheuttaa pahaa enemmän, kuin mitä se on tarkoitettu poistamaan.

Eräiden itsestämme johtuvien eetillisten vaistojen kuuleminen ei siis riitä määräämään menettelyämme toisia kohtaan. On ihmetyttävää, että niin tarkka ajattelija kuin Spencer ei huomannut tämän väitteensä kantavuutta myöskin urheiluetiikkakysymyksen ratkaisuun nähden. Sillä jos hänen myötätuntoteoriansa ei riitä määräämään ihmisen suhdetta hänen omaan sukuunsa, on se vielä riittämättömämpi määräämään sitä toisiin luotuihin nähden. Järki, jota vailla oleva myötätunto aikaansaa pahaa sivistyneessä yhteiskunnassa, on vielä tarpeellisempi erämaassa. Myötätuntovaisto kykenee kyllä johtamaan meitä siihen, että tapamme niin kivuttomasti kuin mahdollista, ja urheilija pyrkiikin ja on päässytkin siihen: ajatelkaamme vain, mikä ero on teurastamon ja sen kirveiden ja metsän ja rihlapyssyn välillä tai verkossa kuristuvan ja kituvan lohen ja ongella otetun lohen välillä. Mutta tapettava meidän on, siihen meille järki sekä antaa luvan että panee pakon. Olettakaamme, että asumme metsäseudussa. Siellä on hirviä, niitä ei ole paljon, mutta jos niitä ei vähennettäisi, ne lisääntyisivät. Mitä silloin tapahtuisi? Hirvet haaskaisivat laidunta ja hävittäisivät ja tallaisivat halmeita ja kesyttyisivät lopulta niin, että veisivät viljan pelloilta. Vuosien kuluessa ne olisivat lisääntyneet niin, että niistä olisi tullut todellinen maanvaiva. Mutta Spencerin etiikan mukaan hirviä ei saisi tappaa, koska moraalimme kärsisi siitä, että emme välitä siitä säälin tunteesta, minkä suuren, ruumiillisesti meitä lähellä olevan eläimen kuolonkamppailu meissä voisi herättää.

Mitä on siis tehtävä? Ratkaisemmeko kysymyksen antamalla vastauksen tunteemme mukaisesti? Jossakin määrin kyllä. Kunnioitus itseämme kohtaan luomakunnan herrana ja oma etumme vaatii meitä rajoittamaan hirven meille aikaansaamaa hävitystä. Tätä vaatimusta me punnitsemme niitä vaistoja vastaan, jotka tekevät meille vastenmieliseksi aiheuttaa kipua ja kuolemaa. Ja me päätämme, että joidenkuiden eläinten kipu on meille vähemmän vastenmielinen vaihtoehto.

Mutta näinkään me emme ole käsitelleet kysymystä tyhjentävästi. Sen mielenkiintoisimmat puolet eivät vielä ole tulleet huomioon otetuiksi. On olemassa muuan viisas järjestely, jota sanotaan luonnon tasapainoksi. Joskus tämä tasapaino yleiseksi vahingoksi häiriintyy, niinkuin esim. on tapahtunut Australiassa, missä ylenmäärin sikiävistä kaniineista on tullut maan vitsaus. Spencer unohtaa, että ihminen itse usein on tätä tasapainoa ylläpitävä voima, Välittämättä myötätuntovaistoistamme meidän täytyy näiden ulkonaisten puristusten pakosta toimia niinkuin järki vaatii. Spencerin urheiluetiikka ei tiedä mitään tällaisesta tapauksesta. Sellainen tunne-etiikka, jonka mukaan me voimme vetäytyä vastuunalaisuudesta, on epäeetillinen, itsekäs. Edellisen lisäksi vielä siksikin, että vaikka ihminen itse on yksi luonnon tasapainoa ylläpitävistä voimista, hän samalla johtaa monia luonnonvoimia ja on vastuunalainen niiden joko liiallisuudesta tai puutteellisuudesta. Hänellä on tuomio-oikeus eläimiin, lintuihin ja kaloihin. Totta kyllä on, ettei hän ole ylimmäinen tuomari ja että on ylempi oikeusaste, luonto itse, joka rankaisee kaiken sitä vastaan tehdyn vääryyden. Mutta hänen asemansa luonnon herrana pakottaa häntä olemaan jotakin enempää kuin tunne-egoisti ja hänen etiikkansa muodostumaan jostakin muustakin kuin mielenliikutuksista.

Löytääksemme uskottavan urheiluetiikan meidän siis on läpikäytävä paljon mutkallisempi kehitys kuin se, mikä riitti Spencerille, jolta monet asiaan vaikuttavat tosiasiat jäivät huomaamatta. Olemme nähneet, mitä ne ovat. Ne ovat alkujaan kahdenlaisia. Niitä on toisaalta ihmisen oman luontonsa tunteminen, toisaalta ulkonaisen luonnon asettamat vaatimukset.

Itsemme tunteminen paljastaa meissä taipumuksen urheiluun ja vastenmielisyyden sitä kohtaan. Vastenmielisyys, joka syntyy meihin heijastuneesta toisen kivusta, on tilapäinen ja haihtuva, metsämiesvaisto sitävastoin pysyväinen. Sitä luonnon pakostakin ylläpitää meissä tarve hankkia ravintoa itsellemme ja muille. Tätä taipumusta lieventää vastenmielisyys vain sen verran, että tunnemme olevamme velvolliset ajamaan riistaa ja ottamaan sitä mahdollisimman inhimillisellä tavalla. Ulkonaisen luonnon ihmiselle asettamat vaatimukset vievät samaan päätelmään, siihen, johon hänet on saattanut sekä hänen oman itsensä tutkiminen että hänen ja muiden tarpeiden tutkiminen. Hirvi ja kala tyydyttävät näitä tarpeita ja se tosiasia tekee niiden pyydystämisen oikeutetuksi. Toiseksi hirvi ja kala samoin kuin useimmat muutkin metsän ja veden eläimet ovat rauhoitetut ja pidätetyt olemaan urheilun esineinä. Tämä sekä se, että ihminen niitä tarvitsee, oikeuttaa niiden pyydystämiseen. Kolmanneksi ei voi vapautua siitä tunteesta, että vaikka ihminen itse onkin voima luonnossa, hän on määrätty kykynsä mukaan vallitsemaan kaloja, lintuja ja muita eläimiä ja on hänen velvollisuutensa katsoa, että nämä eläimet menestyvät siinä suhteessa, kuin luonto määrää. Urheilijana ihminen tekee voitavansa täyttääkseen tämän velvollisuuden. Kaikki tämä tietää, ettei kummankaanlainen urheilu, kalan yhtä vähän kuin hirvenkään ottaminen, loukkaa etiikkaamme, vaan on siveellisesti sallittu.

Tätä johtopäätöstä, jo itsessään riittävää, vahvistaa ajatus, joka, vaikka onkin niin vähän avoin erittelylle, ettei edes Spencer tullut sitä tehneeksi, kuitenkin on voimakkaasti pakottava. Ihminen itse on, niinkuin jo on huomautettu, yksi luonnon voimista. Kuuluu luonnon järjestykseen, että hänen on toteltava sekä vaistojaan että myöskin järkensä vaatimuksia. On selvää, että kun metsästämisvaisto on yleinen hänen suvussaan, etiikka ei vain salli, vaan myös pakottaa hänet sitä noudattamaan.

* * * * *

Näin nämä englantilaiset onkijafilosofit. Ja onhan se kylläkin tyhjentävää ja syvämielistä. Mutta ei tämä todistelu ja puolustelu mielestäni kuitenkaan tunge asian ytimeen, siihen syvyyteen, johon silloin tällöin tapaan itseni tuijottamasta näin onkikoskellani istuessani. Istuessani tässä kosken partaalla suvisena sunnuntaina ja itsenään kirkkoaikana tuntuu kuin pitäisi minunkin käydä tutkistelemaan urheiluvaistojani ja eritellä niiden ilmenemistä ja alkuperää, kuin pitäisi kääntää itsessäni nurin jotakin päästäkseni perille siitä, mikä siellä jossakin kangertelee, sillä jokin siellä kangertelee, huolimatta Spencerin ja Hodgsonin antamasta synninpäästöstä.

Kuolemaa aiheuttavan urheilun oikeutus kyllä osaksi riippuu siitä suuresta kysymyksestä, onko tappaminen omaksi hyödyksi yleensä eetillisesti oikeutettu. On uskontoja ja etiikkoja, jotka kieltävät lihan syömisen ja kaiken tappamisen. Niitä vastaan mahdollisesti voidaan esittää ne hyötysyyt, joita edellisessä on esitetty. Ihmisen täytyy niistä ja niistä syistä tappaa elääksensä ja siitä velvollisuudesta hän ei ehkä voi vapautua niinkauan kuin maailman ravintotalous on nykyisellä tavalla järjestetty. Pitäneehän luonnon herraksi kohonneen myöskin ylläpitää tuota luonnon tasapainoa hävittämällä sen syöpäläisiä, ei vain lutikoita ja russakoita, vaan ehkä myös kaniineja ja hirviä. Ehkä hänellä siihen on ei vain oikeus, vaan myös pakko. Mutta vaikka minun hyötysyistä täytyköönkin tappaa tai ainakin sallia tapettavan saamattani siitä tuomita itseäni tai muita, ja vaikka tuo pakko antaisikin minulle anekirjan sekä tehtyihin että tehtäviin synteihin, ei minua mikään voi oikeuttaa, vielä vähemmin velvoittaa, tappamaan _huvikseni_, nauttiakseni siitä urheilemalla niinkuin teen. Ehkä on minun pakko teurastaa kotieläin, pyydystää tai ampua metsäeläin, ottaa verkolla, rysällä tai ongella kala elättääkseni itseäni ja perhettäni. Mutta jos minä nautin, niinkuin teen, siitä huvista, minkä onkiminen minulle tuottaa, joskaan ei välittömästi itse tappaminen, niin kuitenkin sen yhteydessä olevat hauskuudet ja hommat, jos minä vain tämän huvin vuoksi enkä välttämättömän ravinnon hankkimisen vuoksi tapan, siihen innostun, sen hauskuutta ylistän, huieten sen ohella runollisiin luonnon tunnelmiin, en minä voi itseäni puolustaa vetoamalla mihinkään pakkoon. Se ei pohjaltaan ole mitään muuta kuin intohimo, voittamaton vaisto, onginnalla ei ole mitään eetillistä tukea. En voi muuta kuin sanoa, että harjoitan sitä, koska se minua huvittaa, tuottaa minulle iloa ja nautintoa, jonka tyydyttämisen tarve minussa on niin suuri, että en ajattele, en välitä niistä kärsimyksistä, joita uhreilleni tuotan. Joskin tappaminen joskus voi olla eetillisesti oikeutettu, se ei ole sitä minun urheiluhuvini yhteydessä.

Spencerin mukaan tuottaa tällaisen eetillisen tunteen äänen kuulemattomuus siveellistä rappeutumista ja tunteen turtumista siinä, joka tuntee vastenmielisyyttä urheilunsa tuottamien kärsimysten vuoksi. Jotten rappeutuisi, ei siis näytä auttavan muu kuin koettaa tukehduttaa tätä ääntä. Ja onhan minulla koko joukko sen äänen vaimentajia. Joskus minä koetan uskotella itselleni, etten ongikaan huvin vuoksi, vaan hyödyn. En kalasta enemmän kalaa kuin sitä tarvitsen ruoaksi itselleni ja perheelleni. Jos tulee yli sen määrän, jakelen lohiani tai haukiani tovereille tai naapureille. Toisen kerran minä paiskaan vaakaan toisenlaisen hyödyn, muka korkeammat edut, kaiken sen ruumiillisen ja henkisen terveyden ja virkistyksen, jota kalastaminen minulle antaa. Se hyöty on yhtä suuri, suurempikin, kuin minkä kala keitettynä tai paistettuna tai suolattuna antaa. Koska kerran saa hyödykseen pyytää kalaa, niin täytyy saada myöskin huvikseen silloin, kun se huvi on minulle hyöty, ja tämä huvihan on minulle hyöty. Lopulta, kun tämä alkaa tuntua saivartelulta ja pirun raamatun selitykseltä, minä ilman muuta puraisen häpeältä pään, en suoraan sanoen välitä, teen vasten parempaa tietoani.

Ja näin minä temppuilen tai revin itseni irti verkosta, jota etiikkani koettaa kiertää ympärilleni.

Sillä mitenkä minä muutenkaan pääsisin pulmasta? Pitäisikö minun tehdä niinkuin Lybeck ja jättää koski muille, myydä vehkeeni ja seurata häntä? Ehkä sen teenkin, vaikken vielä ole tuntenut siihen lopullisesti pakottavaa velvoitusta. Ehkä minun sitten vielä pitäisi ruveta saarnaamaan urheiluongintaa vastaan? Minun? Joka tahdon olla sen profeettoja tässä maassa, ylistää sitä, esitellä sen ihanuuksia, osoitella sen hyötyä yksityiselle ja kansalle, minun, joka istutan kaloja enemmän kuin otan--luopua tästä kansantaloudellisesti ja siis myös isänmaallisesti hyödyllisestä kutsumuksesta? Olen ennemmin siveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista tunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun ohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se kalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen tupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.

Tämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se, ettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla, ei Spencerin, vielä vähemmin hänen arvostelijana Hodgsonin. Saa ehkä joku, joka saa, mutta minä en saa. Siinä on takana, esteenä, jokin minua voimakkaampi vaisto, jokin veren perintö niiltä ajoilta, jolloin tämä kysymys kaukaisten esi-isien omissatunnoissa ei vielä ollut herännyt eikä voinut herätä, kun ihmisen niinkuin pedon piti elää yksinomaan metsästyksestä ja kalastuksesta ja jolloin koko silloinen ihmiskunta olisi menehtynyt, jollei se olisi tappanut. Silloin myös kai syntyi riistan ajon yhteydessä ilmenevä ajamisen nautinto, siihen yllyttäen ja sitä ylläpitäen, lisävoimaksi sen pysyväisenä pidättämiseen, sen voimistuttamiseen. Siitä tuli ei vain velvollisuus vaan hauska velvollisuus, eetillinen velvoitus, pyhä velvoitus. Ja se hohde, se sädekehä sitä vieläkin ympäröi, se, joka on sen nautinto ja sen hauskuus, ja jota urheilija yhä tuntee ja yhä hakee, vaikka urheilun alkuperäinen tarkoitus ja merkitys on hälvennyt.

* * * * *

Ja pian minä taas saan kokea sen itsessäni. Silloin kun istun siinä kosken niskassa, minusta olisi vielä jonkin pyhyyden rikos, jos noutaisin vapani ja alkaisin onkia. Olen kai vielä kyllästytetty edellisen illan onginnalla ja onginta-intohimon tarpeen tyydytyksellä. Sitä huumausainetta on veressäni vielä niin paljon, että minua paluumatkalla ei vielä kiusaa edes varmuus siitä, että nyt kyllä saisi, jos vain viitsisi koettaa. Koski kohisee ja vesi vilisee ja päivä paistaa niinkuin parhaalla kalailmalla pitää, ja pilvet seisoo taivaalla kaikkein parhaimmissa merkeissä. Heitto vain Välisuvannon arkulta ja kohta olisi kiinni kuusikiloinen. Mutta ei minua nyt vielä huvita. Antaa luonnon pitää pyhänsä loppuun, minä pidän kanssa.

Tulen kotiin. Ukko yhä veisahtelee ja mummu hymisee ikkunan ääressä. Muutkin lukevat, toiset nukkuvat. Tytär tuo lautasella marjoja, kesän viimeisiä. »Eikös lähdetä koettamaan? minä tulen haavipojaksi.»--»Enpä häntä nyt.» Lähden kylään turisemaan tuttujen isäntien kanssa. Haastellaan halki tämän maan asiat ja muiden. Nythän on niin helppo saada koko maailmankin asiat suuhunsa. On sitä sotaa, on sitä sosialismia ja etuskuntaa ja Vilsoonia ja Lemensoota. Sinne ei näy koski eikä kuulu sen kohina. On kuin se olisi iankaikkisuuden takana. En ehkä koskaan saa sinne palata. Ei ehkä koskaan uudistu eilinen syönti. Ilmat voivat muuttua. Tänä iltana näyttäisi vielä tulevan samanlainen ilta kuin eilen. Tänään varmaan vielä syö. Kello kuudelta päättyy pyhä. Lybeck vainajakin alotti ongintansa kello kuudelta.-- »Mitäs herra tohtori ajattelee siitä?»--»Jaa mistä?»--»Siitä, että...» --»Olen samaa mieltä kuin isäntäkin.--Mutta nyt minun taitaa pitää lähteä.»--»Minnekkä on semmoinen kiire?» Keksin jonkin syyn, että posti tulee tai jotakin semmoista. Kun en vain myöhästyisi iltasyönnistä...

Ja ennen pitkää huitoo vapa ja vinkuu siima niskassa ja sitten Välisuvannossa niin vimmatusti kuin ensikertalaisella. Sunnuntaipaaston perästä se maistuu sitä makeammalta. Ja mikäli minä enää osaan ottaa mitään eetilliseltä kannalta, niin otan sen sikäli, että on epäeetillistä onkia silloin, kun se on vastenmielistä ja tympäisee ja kun tuntuu kylläiseltä eikä se oikein maita, vaan ainoastaan silloin kun se _oikein_ huvittaa. On oltava kohtuuden ystävä, kun ei jaksa olla ehdottomasti raitis. Ja tämä on ainoa, minkä saan paremmasta itsestäni puristetuksi esiin urheiluonginnan etiikkaa. Paljon porua, vähän villoja.

KUINKA KALA NÄKEE.

Vanha onkimiehen ohje kuuluu: hienosti ja kauas. Se on: pyydysten pitää olla mahdollisimman hienoja ja hänen tulee niillä päästä niin kauas kuin suinkin siitä, missä seisoo tai istuu. Kala on arka. Sen tiesi vanhan ajan kalamieskin, vaikkei tiennyt sen syytä. Puutteellisilla pyydyksillään hän ei olisi voinutkaan tätä sääntöä noudattaa. Hän koetti korvata sen sillä, että liikkui hiljaa ja lähti liikkeelle tavallisesti yötä vasten, jolloin arimmat kalat, niinkuin esim. säyneet ja lohet, saatiin. Kalalla tosin ei sanota olevan kuuloa, ainoastaan tunto, joka veden värähtämisestä välittää hänelle tiedon äänestä. Jollei rannalla tai veneessä synnytetty ääni ole sen laatuinen, että se panee veden äkkiä värähtämään niinkuin esim. airon kolahdus veneen laitaan, ei kala näytä siitä suurestikaan välittävän. On tehty kokeita esim. laukaisemalla pyssy rannalla eikä kala ole ollut tietävinäänkään. Mutta jos sillalla seisoen lyön sen kaiteeseen, hajaantuvat sen alla olevat salakat heti räiskähtäen joka taholle. Ei kala myöskään näy pelkäävän sitä ääntä, minkä airon posahtelu vedessä synnyttää. Onhan tapana vavan kärjellä saada aikaan vedessä pulahdusta, joka muistuttaa kalan pyrstön synnyttämää ääntä ja siten houkutella sitä luo. Kuinka vähän lohikin välittää soudusta, sen tulin huomaamaan kerran Koukkuvirrassa Heinävedellä, jossa suuret lohet posahtelivat muikkuja ajaessaan veneen vieressä melkein airon kärjen edessä.

Kalan aisteista näkyy näkö olevan kehittynein, voimakkain ja herkin.

Sen avulla se hakee ja yllättää saaliinsa ja välttää vihamiehensä. Kun kala yleensä on arka ja pakenee pyydystäjäänsä hänet huomattuaan, riippuu se siitä, että se näkee enemmän kuin vainuaa pyydystäjäänsä vedessä tai veden pinnalla venheessä tai rannalla. Kuta piilommassa onkimies voi pysytellä, kuta varovammin hän liikkuu, kuta kauempaa hän voi heittää siimansa, kuta hienommat hänen vehkeensä ovat, sitä parempi on tulos.

Pohjasta onkiessa meressä tai järvessä tai syvässä vuolaassa virrassa ja koskessa, jossa vesi samalla on sameaa tai tummaa, ei varovaisuus ole niin välttämätön kuin rannalla, pikkupurossa tai matalassa koskessa. Mutta näissä se, varsinkin jos vesi on kirkasta, on menestymisen ensimmäisiä ehtoja varsinkin pyydystettäessä niin arkoja kaloja kuin lohia, mullosia, harreja, siikoja säyneitä j.n.e. Varovaisuus on tarpeen varsinkin silloin, kun näitä kaloja pyydystetään pintapyydyksellä, niinkuin esim. perholla, jota tavoitellessaan kalan on noustava pinnalle piilostaan pohjahaudasta tai kiven huopeesta. Välttääkseen kalan silmää, kun pyrkii lähestymään paikkaa, missä tietää tai luulee kalan makaavan, täytyy onkimiehen hiukan tuntea niitä optillisia eli valo-opillisia lakeja, jotka vaikuttavat ilmassa ja varsinkin vedessä. Hänen tulee olla selvillä siitä, kuinka kala näkee.

Käytännöstä oppinsa saanut onkimies, olkoon hän kuinka vanha ja viisas ja ovela tahansa, hyötyy paljonkin siitä, jos tuntee jonkin verran myöskin teoriaa. Onkiminen, varsinkin hienompi, onkin yhtä paljon teoriaa kuin praktiikkaa. Maissa, missä onkimisen taito on kehittyneemmällä kannalla, on taidon rinnalla kehittynyt tietokin, kehittynyt miltei tieteeksi, joka on tutkinut ja yhä tutkii ei vain heittämistekniikkaa ja kaikenlaisten tarkoituksenmukaisimpien pyydysten valmistusta, pienimmistä höyhenperhoista suurimpiin metalliuistimiin, vaan myöskin hyönteiselämää ilmassa ja vedessä ja kalain elämää, niiden tapoja ja vaistoja.

* * * * *

Mitä nyt sitten tulee siihen, miten kala näkee, niin, vaikkakin yleensä tiedetään, että kala ei voi nähdä takanaan olevaa esinettä häntänsä suuntaan, ei tähän saakka vielä ole varmasti osoitettu, kuinka suuri on se ala, josta valo ei ulotu tunkemaan sen liikkumattomaan silmään. Kalan silmän näköpiiri on tietystikin suuruudeltaan vaihteleva riippuen kunkin kalayksilön ruumiillisista ominaisuuksista, iästä ja vuodenajoista, mutta seuraavat säännöt pitänevät kuitenkin yleensä paikkansa. Seuraava esitys perustuu tutkielmaan, jonka on julaissut Fredr. G. Shaw teoksessaan »The science of dry fly fishing and salmon fly fishing» sekä Claude du Bois-Reymondin tutkielmaan »Angeln und Optik», joka on julkaistu v. d. Borne-Brehmin teoksessa »Angelfischerei».

Nämäkin pikku tutkielmat todistavat osaltaan, kuinka perinpohjaisesti urheiluonkijat Englannissa ja Saksassa syventyvät alaansa. Ainoastaan sillä tavalla harjoitettuna urheiluonginta kohookin korkeammalle tasolle, niin sanoakseni henkiselle, ollen ei vain saalistamista ja huvittelua ja ruumiillista harjoitusta, vaan luonnon ja sen lakien tutkimista ja niihin perehtymistä.

Tutkiessaan kalan näköä on mainittu englantilainen onkijatiedemies, joka samalla on erinomainen heittäjä ja heitonopettaja, tullut siihen tulokseen (kuva 1), että jos ajattelemme kalan silmäin olevan keskellä ympyrän muotoista vaakasuoraa tasapintaa, se tässä pinnassa voi nähdä suoraan eteensä ja kummallekin kupeelleen ympyrästä 300 asteen alan. Näkemättömäksi sille silloin jää ympyrästä vain 60 asteen ala.

[Kuva 1. F kala. D A B C vaakasuora ala, jonka kala näkee. D E C vaakasuora ala, jota kala ei näe.]

On kyllä huomautettu, että kala joskus näyttää saattavan nähdä suoraan taakseenkin, ja myönnettävä onkin, että kalalla joskus on tietoa rannalla seisovasta miehestä silloinkin, kun tämä on tuossa näkymättömyyden piirissä, mutta se tapahtuu ainoastaan silloin, kun mies on ylempänä kuin kalan silmä. Jos kalan silmä ja sen takana oleva esine ovat samassa tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla, ei kala näe miestä. Yleensä pitää paikkansa, että jos mieli kalan voida nähdä esinettä, tämän tulee olla jonkin verran yläpuolella veden pintaa niin, ettei kalan hartiain pullistuma tule sen silmän ja nähtävän esineen väliin, niinkuin käy, jos kalan silmä ja esine ovat samassa tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla.

Kuvassa 1, jos A B C D merkitsevät vaakasuoraa pintaa, jonka sisällä kala on, E silmää ja K kalan pyrstöä, on kalan katse luonnollisestikin enimmäkseen suunnattuna suoraan eteenpäin vastavirtaan, josta kala odottaa saalistaan, mutta se voi samalla nähdä kupeelleen tässä asennossa jokaisen esineen, joka on piirissä D A B C samalla tasolla kuin se itse, mutta se ei voi, tietystikään asentoaan muuttamatta, s.o. kääntymättä, nähdä mitään, mikä on sen takana segmentissä D E C. Tästä seuraa, että jos kalastaja on tämän piirin sisällä, voi hän lähestyä kalaa sen häntä huomaamatta. Kuta kauempana kalastaja on kalasta, sitä suurempi on kalaan nähden hänen näkymättömyytensä alue ja sitä suurempi saa olla hänen ja hänen vapansa liikkumisalue.

Jos sitten tahdotaan päästä selville siitä, kuinka kala näkee ylöspäin, kohtisuorasti tai vinosti, syntyy aivan toisenlainen näköpiiri. Esiintyy aivan uusi ilmiö, nimittäin veden valonsäteitä taittava vaikutus. Kaikki ilmasta veteen tunkevat säteet näet siinä taittuvat, minkä voi huomata pannessaan esim. kepin veteen, jolloin se näyttää siinä poikkinaiselta. Ei ole tässä tilaisuutta tarkemmin selvitellä valonsäteiden taittumisen optillisia, valo-opillisia, lakeja; huomautettakoon vain siitä tosiasiasta, että kalan kohtisuoraan eli ylöspäin vedestä menevä näköpiiri on vedenpinnan yläpuolella oleviin esineihin nähden rajoitettu sikäli, että se muodostaa onton koonin eli kartion, jonka kärki on kalan silmässä ja jonka laidat nousevat ylöspäin niin, että ne ovat noin 42 asteen kulmassa veden pintaan (ks. kuva 3). Kala ei siis näe veteen tunkeutuvia valonsäteitä muuta kuin mikä niitä sattuu siihen kehään, jonka tämän kartion suu muodostaa. Tämän onton kartion sisällä, joka siis ulottuu 96 asteen kulmassa joka suuntaan ylöspäin, kaikkien esineiden näkeminen on rajoitettu 180 asteeseen kohtisuorasti vedenpinnan yli. Toisin sanoen: kala näkee kaikki esineet vedenpinnan yläpuolella niin sanoaksemme kartiomaisen kaivon pohjasta, jonka kaivon suu tai aukko sen päällä on ympyrä, joka on noin puolet siitä, mikä on noiden esineiden todellinen suuruus. Näiden esineiden koko on suurempi tai pienempi sitä mukaa, ovatko ne puristetut suurempaan tai pienempään näköpiiriin, laajempaan tai ahtaampaan ympyrään.

[Kuva 2. a b c d, A B C D veden pinta; E kalan silmä; E A, E B, E C, E D pysty kartio, jonka sisään puristuvat kaikki veden pinnan yläpuolella olevat valonsäteet niistä esineistä, jotka kala voi nähdä: A C B D pystykartion suu, jonka ulkopuolelta kala ei näe mitään valonsäteitä, jotka sattuvat ilmasta veteen.]