Part 16

Urheiluonkija hoitaa satoja maksavaa ruokovapaansa kuin kapalolasta, mutta yhtä hellästi ja huolellisesti vaalii ja käsittelee tuo toinenkin pihlajaistaan ja katajaistaan. Hän kantaa ne pihasta veneeseensä taitavasti kainalossaan, asettaa ne kokkaan eikä veneen pohjaan, ei unohda niitä sinettymään sateessa eikä paahtumaan ja halkeilemaan auringossa. Hän niitä sormii ja suorii ja korjailee ja kirjailee, ottaa ne orrelta alas talvellakin ja muistelee kesää. Eikä hän kernaasti laita uutta, niin kauan kuin vanha kestää. Ne ovat hänelle tovereita ja ystäviä, joiden kanssa hän on viettänyt monta yhteistä hiljaisen ilon ja onnen hetkeä, joista ei ole tietoa muilla kuin heillä kahdella, heillä kolmella, hänellä ja hänen vapaperheellään. Kun lapset itkee kotona ja akka äykkää ja köyhän elämä käy tukalaksi ja sietämättömäksi ja mieli vaatii unhotusta tai viihdytystä ja hiukan juhlaa, silloin ukko hiipii rantaan heilimoivan ruispellon piennarta ja saunan ohi ja työntää veneensä vesille, meloskelee, hymähtelee, hyrähtelee yksikseen ja elää valoisana kesäyönä, lauantaina pyhää vasten, _oman_ hetkensä joko solutellen virran mukana säyneparvessa tai istuen ulkokarilla kaukana niemestä ystäväpiirissään, yksi vapa polven alla veneen laitaa, vasten, toinen toisen polven alla, kolmas kädessä, yhdessä syöttinä särki, toisessa sittiäinen, kolmannessa matonen. Niissä, vanhoissa vavoissaan, mustuneissa, käden kuluttamissa, on hänelle kalaonnen taika. Hän uskoo, että ainoastaan _niillä_ saa ja jos vaihtaa ja ottaa uuden, ei saa. Sillä niillä on ennen saatu ja ne ovat kestäneet monissa koetuksissa vuosien, vuosikymmenienkin, kuluessa. Ne ovat kulkeneet perintönä isältä pojalle, niissä on säilynyt ja niiden mukana siirtyy muistotietoja ongintataidon, sanon: onginta_taiteen_, salaisuuksista. On sääli ja surku, kun vanha vapa särkyy tai hukkuu. Uusi pääsee vanhan arvoon vasta, kun se on koetuksensa kestänyt. Jos sillä ei saa, on se sen syy; jos vanhalla ei sattunut saamaan, oli syy jokin muu. Jospa nyt liioitellenkin, paisutellenkin, en välitä, sydämeni lämpenee, muistaessani tässä, lähtiessäni uutta vapaa ylistämään, noita vanhojani, joita vuosikymmeniin ei enää ole ollut olemassa, noita vanhojani, joita säilytin kesästä kesään, kuljettelin muutosta muuttoon, omia tekemiäni ja hakemiani kaukaa korpiviidasta, missä petäjä ja pihlaja kasvaa pitkän, oksattoman varren.

Mitä kaikkia muistoja liittyykään niihin: join itseni juovuksiin kesäpäivän hellettä ja kesäyön viileämpää luonnon viiniä Ristisaaren poukamassa Virran sillan yläpuolella Koljonvirran niskassa, tai soluessani siitä arkun alitse Koiraniemeen, jossa aukeni laaja salmi ja pappila ja kirkko ja häämötti Poroselän ulappa.

* * * * *

Olin vihdoinkin saanut sen, uuden, vuosikausia haluamani, ensiluokkaisen, jota parempaa _ei voi_ saada, sillä se on Hardyn maailmankuulua tekoa ja patenttia, hänen parasta valmistettaan. Niinkuin ennen etsin poika-ajan vapoja viidakoista, olen hakenut tätä monien liikkeiden luetteloista, harkinnut ja toistenkin kanssa tutkinut, millainen sen pitäisi olla minulle. Viimein olen niin sanoakseni seisonut puun alla, löytänyt jotakuinkin mukiin menevän mallin ja kysellyt ja kirjoitellut ja antanut mittani, painoni ja pituuteni, ja millainen on koski, jossa aion sillä kalastaa ja kuinka suuret sen kalat, ja pyytänyt heiltä neuvoa ja päätöstä, millainen heidän mielestään sopisi minulle tähän kaikkeen nähden. He ovat suosittaneet minulle mallin bamburuokovavasta, jolla on tuo kauniisti soinnahtava nimi »Palakona», extra light--kokoonsa nähden kaikkein kevein. Minä saan sen vasta kuusi kuukautta tilauksen jälkeen, se siellä kasvaa ja varttuu. Kun ne lähettävät sen, ne kirjoittavat panneensa sen valmistamiseen aivan erikoista huolta, se on heidän etevimmän »taiteilijansa» tekemä ja he toivovat, että se on minua miellyttävä, ja he iloitsisivat, jos tulisin olemaan siihen tyytyväinen. Pyytävät, että kirjoittaisin, kun olen koettanut--niinkuin nyt teenkin.

Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna vedenpitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.

Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen, junassa, laivassa, lounastuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita koivuja asemien ympärillä, pihlajain kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä--vapa aina vierelläni junavaunun verkossa ja laivan hytissä ... ettei vain kukaan sitä veisi, ettei sille vain tapahtuisi vahinkoa. Itse minä sitä kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapakotelon vaskihelaiset lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä laatikossaan niinkuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni, kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko niinkuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostakin paratiisin puutarhasta. Vaikka sadoista säikeistä yhteen liitetty on se elävä kuin tuores, kasvava kaisla, yhä kuin luonnontuote, vaikka konein ja käsin tehty. Sitä pitäessäni se vavahtelee käteni pienimmästäkin liikkeestä, sydämen sykähdyskin tuntuen tyvestä kärkeen, värähdellen, rotuvapa, sisäistä tulta kuin rotuvarsan aina elävä, kuunteleva korva.

Ruoko, josta se on tehty, Intian bambu, on huojunut pyhän Gangesvirran partaalla, ensin hentona kuin heinä, sitten kasvaen tropiikin kuumissa sateissa ja auringon hehkussa korpikuusen pituiseksi ja yhtä paksuksi kuin se. Se on sisältä ontto, pinnalta kova ja sileä kuin luu. Milloin etelämerien kosteat tuulet, milloin hieta-aavikoiden polttavat vihurit ovat heiluttaneet sen sitkeäksi ja joustavaksi, kestämään kuumaa ja kosteaa. Se on valikoiden kaadettu ja paloitettu ja pinottu ja niputettu ja suurmerien takaisilla laivoilla kuljetettu saarien saareen, sitä varten rakennettuun tehtaaseen, joka on kuin kaupunki tuhansine työmiehineen. Siellä se toisissa koneissa on keitetty, toisissa kuivattu, toisissa se on halottu ja höylätty ja valmistettu ja vielä toisissa kiilloitettu ja annettu sille sen viimeinen vernissaus-- työmiehet hienoja kuin herrat, gentlemannit valmistamassa gentlemannien työkaluja. Työn tulos on lujuuttaan ja hienouttaan ja hentouttaan ja sirouttaan voittamaton. Se painaa vain satasen grammaa, mutta se voittaa painissa monisatakertaisen painonsa, iskee ja pitää kuin kärppä kurkusta lentävää koppeloa.

Minä jo sen ottaessani tunnen heti, että se on osa minusta itsestäni. Käteni hermoissa on siitä herkutteleva tunne ranteesta ylös olkani niveleen. Niinkuin ennen poikana vasta taitetulla rannan pihlajalla minä soittelen sillä ilmaa myllärin pihalla ilta-auringon paisteessa ja pikkupurojen solistessa ja suuren kosken tuonnempana kohistessa. Se vipajaa ja vapajaa, tempoo kättä kuin pyrkien siitä pois, mutta kuitenkin siinä pysyen. Se taipuu ja oikiaa, ei tahdo rauhoittua, vaikka minä jo lakkaan. Se pyytää siimaansa ja saa sen, sitä varten ja sen heittovoiman mukaiseksi punotun ja punnitun. Pujotan sen hyväilevin sormin renkaasta renkaaseen, joista alin ja ylin ovat agatia. Ja vasta kun siimaan on kiinnitetty perho ja perho pistetty alimpaan renkaaseen ja rullan kampi on kiristänyt siiman jänteelle ja siima vavan kaarelle, vasta sitten se rauhoittuu ja seisoo kuin viritetty jousi, valmiina lennättämään nuolensa, sulkaperhon, hopeanharmaan sointuvanimisen _Silver greyn_, tekotaidon kukkasen, jonka hennoin sormin on solminnut joku kalpea, hipiältä hieno, sinisilmä englannintyttö.

Se lennähtelee sitä soiluvan suvannon yllä, jossa ylös ja alas ilmassa kiimailee kellanvihreä korennainen. Se lennättelee sitä yhä pitenevissä ja yhä kauniimmissa kaarissa, ei pudota sitä huojahtaessaan ensi kerralla eikä toisella kerralla eikä vielä kolmannellakaan, vaan vasta sitten, kun on saanut osoittaa joustavuutensa viimeisen voiman. Vasta sitten se, taipuen taapäin, oieten ylös ja eteenpäin ja taas hiukan nousten, kun sitä nostan, pudottaa perhon sinne, missä sitä odottaa sen ensimmäinen saalis, sen itsensä arvoinen, suvannon sulho, jonka se tuo leikiten maihin, iloiten ottelusta ja odottaen uutta.

Se on miekka miestä myöten vyöllä. Se on ase minun mitallani tehty, jäsen ruumiissani, elimellisesti siihen yhtynyt. En tiedä, sekö tekee minun työni vai minäkö sen, sekö liikuttelee kättäni vai kätenikö sitä? Sitä ei ole käsitellyt kukaan muu kuin minä eikä tulekaan käsittelemään. Minulla ei ole ystävää niin läheistä, että sallisin sen sitä käyttää. Se voisi särkyä. Se voi särkyä minultakin, mutta silloin se särkyy _minulta_. Mutta se ei saa särkyä. Katketkoon käteni kaatuessani ennen kuin se, minä suojelen sitä ennen kuin itseäni. Ennen kuin illalla koskelta tultua hoidan itseni levolle, hoidan minä sen. Minä riisun sen, kuivaan sen ja ripustan sen seinälle yöksi. Se siinä parhaiten suoristaikse lepoon työpäivän vaivoista. Koko talven se samoin lepää ja on kevään tullen entistään ehompi.

Esi-isät panivat vainajan mukaan hänen työkalunsa ja aseensa. Pannevat poikani tämän vapani viereeni kirstuun, että saisin heitellä sitä suvannoissa, joita haluaisin uskoa olevan sielläkin, asunnoissa autuaitten. Sillä mitä minä siellä ilman sitä? Joka ei tätä oivalla, oppikoon. Miksikäs en saisi laulahtaa näin lemmestäni minäkin!

SUNNUNTAI.

Onginnan estetiikkaa ja etiikkaa.

Kalaviikko on päättynyt kaikin puolin mieluisasti. Sen kuluessa on saatu kohtuullisen hyvin, ei siis liian hyvin, joka voi pian tympäistä. Ei ole tullut tehdyksi tyhmyyksiäkään, ei ole tapahtunut onnettomuuksia, ei tarttunut pyydyksiä pohjaan eikä puihin eikä myöskään kalain suuhun, mikä on ikävintä ja vastenmielisintä, mitä kalamiehelle voi tapahtua. Olen sitten lauantai-iltana saanut vielä suuren. En ole saanut sitä miten kuten, sattumalta, vaan juuri sillä tavoin kuin mieluimmin haluan sen saada, niin sanoakseni taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Sillä onkijaurheilijakin kehittyy herkuttelijaksi, hänelläkin on ammatissaan oma estetiikkansa. Ei riitä, että hän saa, hän tahtoo myös saada hienosti ja kauniisti. Samoin kuin uimarin korkeushypyn arvoa lisää liikutun linjan kauneus, samoin lisää onkimiehen tyydytystä se, miten tyylikkäästi ottaminen suoritettiin siitä alkaen, kun kala tarttui, siihen saakka, kun se saatiin maihin.

Tämä sunnuntai-aaton suuri oli nyt saatu kaikin puolin tyylikkäästi. Se oli ottanut juuri sitä pientä perhoa, jota sen kaiken todenmukaisuuden mukaan oli otettava, sitä, joka sillä hetkellä parveili niskassa juuri auringonlaskun aikana. Olin mielestäni tehnyt parhaimman, mahdollisimman pisimmän heittoni kiven huopeeseen, missä suuri tavallisesti vaanii. Se oli posahtanut valtavasti, oli sitten laajassa niskassa loiruillut edes ja takaisin vavan taipuessa ja oietessa ja rullan antaessa ja ottaessa siimaa. Sitten se oli seisonut asiaan kuuluvan aikansa. Ja ilta oli ollut ihana ja tyyni ja rannan puut ilta-auringon kultaamat ja lämpiävästä saunasta tuolla alempana oli savu kohonnut patsaana taivaalle. Sitten oli kala lähtenyt alas niin huimasti, että tuskin pääsin perään pahakivistä rantaa. Siima alkaa loppua, mutta silloin pysähtyy kala levähtämään pienoiseen suvantoon siksi, että ehdin taas keriä siiman rullalle, jolloin se lähtee jatkamaan ja minä perässä, hypellen kiveltä kivelle, kahlaten vedessäkin ja liveten ja kaatuenkin, mutta saaden vavan pysymään pystyssä. Ja niin on tultu suvantoon, käsi-, selkä- ja jalkajänteet äärimmäiseen asti pingoitettuina, josta ne ovat lauenneet mieluiseen lepoon, kun kala koko vaikeassa ottopaikassa vihdoin on omin avuin nostettu maihin. Ja on pantu reppuun ja kannettu kotiin ja punnittu ja merkitty kirjaan.

Ja sitten on vapa riisuttu valjaistaan ja pyyhitty ja ripustettu ansaittuun lepoon nauloihinsa suoriamaan. Siima on lapettu sängylle kierrokseen rullan viereen. On riisuuduttu itsekin ja elokuun illan viileässä astuttu saunaan pihan poikki ja purosillan yli, jossa pikku mulloset, alamittaiset ja aina rauhoitetut, vielä puolihämärissä loiskahtelevat perhoja ajellen ja lisäten painoaan milligramman milligrammaan. Saunan salaperäinen maailma, sen lasi pieni ja pahanen, monivärinen kuin pyhimyskappelin ikkuna ja siitä epätodellinen kellanvihreä näköala pitkin koskea, joka ei kuulu, ainoastaan näkyy, ja jonka kuohu näyttää seisovan liikkumatonna kuin vuoriston jäätikkö. Kesäiset tuoksuvastat mummun taittamat ja laittamat, kipallinen vettä vanhasta taitavasta kädestä kiukaan raunioon, joka on rakettu kosken sorvaamista kivistä, ja kihahtava löyly, joka sulattaessaan ruumiin sulattaa myös sielun. Ja huhuh! ja hohoh!

Ja kylvyn jäljestä ilkoisen alasti takaisin sillan yli, jonka alla pienoiset yhä vielä pätkää. Ja hiilellä paistettu punalihainen _mullonen_ ja kova kokkeli ja lämmin pehmoinen lauantairieska, jossa voi sulaa kuin heinäkuun helteessä.

Ja sen päälle kahvikupponen ja sikari itselle ja isännälle ja kahvin seassa jotakin, jota löytyy vielä pisarainen piiliherrain jälkeenjättämästä pullosta, kolmekruunuisesta. En osta, mutta otan, kun tarjotaan, koska sanotaan senkin olevan jumalanviljaa, varsinkin kalamiehen viljelemää. Ja valkopaidassaan istuen ja huulet torvella isäntä pitkulaisia savuja niellen ja puhallellen juttelee vanhaa ja uutta, vanhaa enemmän kuin uutta, mutta aina kernaasti kuultua, sillä itseään hän uusii ja uusinta on yhtä hyvä kuin alkuperäinen, siitä, kuinka täällä ennen, ja saatiin sitä silloinkin, vaikkei ollut vehkeet nykyisten veroiset--vallesmannivainaa ja kamreeri ja apteekkari ja vanha Piilonen, jolla miljoonamiehellä oli ruokovapa ja kelarulla eikä milloinkaan muuta pyydystä kuin elävä salakka, jota uitteli, mutta joka otti sillä milloin tahtoi, mutta jos ei ottanut--sattui sekin--niin paiskattiin lammas herroille pataan. Talvella otettiin myllyrännin niskasta säryksellä ja leivottiin ja paistettiin mulloskukko ja lähetettiin Piiloselle Helsinkiin, kun piti pitojaan valtiopäivämiehille ja syötti ja juotti ja päätätti rautatien Suolahteen, mistä on hyvä nousta laivaan, vaikka piilillähän nuo jo nykyjään enimmäkseen ajaa. Oli ne aikoja entisetkin, vaikka eipä silti, etteivät nämä nykyisetkin. Tässä meidän pihassakin ja myllypihassa on seisonut kuusikin autoa yhteen aikaan, ennen sotaa, terehtöörejä ja rohvessooreja ja tisponentteja; mikäpä niiden arvonimet kaikki muistaneekaan, onhan ne tuossa päiväkirjassa--maistetaanko taas saunan päälle? Ja koko Huopanan historia vaeltaa editseni.

Jota kuunnellessani minä järjestelen pyydyksiäni pyhäteloilleen, valmiiksi maanantaita varten, koska en pyhänä ongi--lipat, devonit, silkkikalat, täkyraksit, perhot, kunkin lajinsa mukaan ja kunkin lajin kokonsa mukaan, itsekunkin laatikkoonsa ja lokeroonsa, kun ovat sekaantuneet ja takertuneet kuontaloksi kuin mehiläiset parveillessaan. On katkeillut peräimiä ja irtautunut koukkuja ja hankautunut pois maalia, ja ovat nyt silkillä sidottavat ja siveltävät vernissalla ja maalattavat ripoliinivärillä ja vihdoin ripustettavat kuivamaan uunin kylkeen rihmaan, joka kiertää sen ympäri naulasta naulaan.

Ne pitää olla järjestyksessä, olisi paha olla, jos ne ei olisi, yhtä hyvin kuin kalanpyydysliikkeessä ja vähän paremmassakin, ollakseen aina ja heti yhdellä silmäyksellä nähtävissä, valmiina nautittaviksi ja mietittäviksi ja esille otettaviksi, milloin tulee mikin päähänpisto, että nyt muka sitä ja sitä ottaa. Ja kun ne ovat siinä järjestyksessä, kuin niiden tulee, sovussa ja soinnussa, väriensä ja suuruuksiensa mukaisessa, niin on niiden hyvä olla ja myös minun siitä hyvä olla ja pöytä on kuin runo rytmeineen ja alku- ja loppusointuineen, jonka osaan ulkoa kirjaan katsomatta.

On jo pimennyt ulkona, verhottoman ikkunan mustalla pohjalla on tulen valaisema pihlaja, missä yöperhot räpyttävät pyörtyen lopulta lasiin, johon tarttuvat ja typertyvät liikkumattomiksi ja kuolevat siihen kuin valosta, sen valosta, huveten pois elämästä, joka kesti vain päivän. Jokunen on päässyt sisään ja päättää päivänsä kynttilän liekissä. Ja mitäpä on sitten elämällä enää tarjottavana muuta kuin yön uni, josta joskus puolivalveille herättää ohitse ajavan hevosen kavion kopse, mutta johon kosken kohina taas tuudittaa uudelleen.

Mitäkö muuta? On sillä vielä tarjottavana tätä lauantaita seurannut sunnuntai; sen leppoisa rauha, sen aamun pilvetön pouta, ja istuskelu pihapenkillä selkä seinää vasten elokuun viileässä paisteessa. Ja lasten kanssa pitkällään puron matalalla sillalla, ja sen alla kesy mullonen, ihanuuttaan luomakunnan ihme, pää vastavirtaan päin, pyrstö lakkaamatta lipattaen, suu alinomaa aukeillen, pikku evät koneellisesti eläen niinkuin näkyisi niissä vain sydämen itsetiedoton tykintä. Käden huiskaus ja se on tiessään limakon alla;--odotus, ja se on tullut takaisin, ei tiedä mistä;--matonen, ja se sieppaa sen, pää pystymmässä odottaen uutta;--toinen matonen ja niitä on siinä kaksi sen kimpussa nyhtämässä toinen toisensa suusta, toinen toisesta päästä, kunnes kolmas, suurempi, saa sen ja saatuaan anastaa edullisen paikan, karkoittaen heikommat häntänsä taa. Mutta ne saavat sunnuntairuokansa kaikki, kunnes matotuohinen on tyhjä.

Ukko veisahtelee tuvassa ja sen ikkunassa istuu vanha mummu isoränttistä kirjaansa katsellen ja sitä puoliääneen hyristen, aina samaa.

Kävely koskelle ilman vapaa--se on outoa ja melkein juhlallista, verkalleen rantoja pitkin ja kivillä istuskellen ja lopulta niskaan, joka on tyyni ja siloinen ja järven selkä niskasaaren takana samoin.

Mitä ihmettä olet sinä oikein, pyhäinen rauha? Mistä tietää koski, että nyt on pyhä ja osaa asettaa ääneensä sen soinnun? Mistä saa saari ympärilleen sen harson ja mistä saa sen tuo raiskattu rantametsä ja tuo karu kivikkoranta ja rannalle kiskaistut rampatukit? Kuinka saa sitä varis raakuntaansa ja haukka huutoonsa, tuota jotakin, kirkkoajan henkeä, joka kasvaa sitä voimallisemmaksi kuta kauemmaksi loittonen kirkolta? Alan yhä paremmin ymmärtää entisen toverivainaan, joka ei onkinut sunnuntaisin, mutta kerran kun onki ja kiivastui kiroamaan, jätti vapansa ja riensi pois eikä tullut koskaan takaisin.

* * * * *

Minulla on mukana kirja, englantilainen teos lohenonginnasta. Onhan minunkin sopiva sunnuntaina tutkia sanaa. Se on niitä niin kauniisti painetuita ja kansitetuita kirjoja, joita vain Englannissa osataan valmistaa. Siellä ja vain siellä osataan ei vain onkimisen taito, vaan myös siitä kirjoittamisen taito ja sen kirjoitetun tarjoamisen taito. Tuokin kirja on jo päältäpäin kuin kaunehin kakku, jota ensin kääntelee ja katselee ja sitten haistelee ja hivelee, ennenkuin sen leikkaa ja nauttii.

Ei ole sitä onkimiehen ammatillista ongelmaa, ei sitä vivahdusta hänen mielialoissaan ja mietteissään, jota ei koskettelisi, joka ei kuvastuisi heidän kirjallisuudessaan. Se sisältää sekä onginnan estetiikkaa että myöskin sen etiikkaa, josta voi tavata syvämielisiä filosoofisia esityksiä heidän kuuluisimmilta miehiltään. Teos, joka minulla tässä on polvellani, tukiessani selkää puuhun ja jalkoja kiveen, on nimeltään »Kuinka on kalastettava», ja suo minun tutustua ei sen vähäisemmän miehen kuin itsensä Herbert Spencerin käsitykseen kalastuksen oikeutuksesta eetilliseltä kannalta katsottuna. Ajattelunsa yläilmoista tämä maailman mainio filosoofi on hetkeksi laskeutunut metsäpuron partaalle analysoimaan kysymystä, mistä johtuu, että hän voi onkia, vaikkei voikaan metsästää. Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä hirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä huvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan? Hänen itselleen löytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus tai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta suurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen tappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua, mitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa tappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan, jos häntä tapettaisiin. Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän ihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan johdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua, mikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän kaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia ulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia. Tämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden pohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen ampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein uudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta siveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme vastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin tappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja sentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme siveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.

Tämä on Spencerin eetillinen suhtautuminen onkimiseensa. Sillä onkijakirjailijalla, W. Yarl Hodgsonilla, joka tämän kirjansa eräässä luvussa on ottanut asian puheeksi, on paljonkin muistuttamista tätä siveysoppia vastaan. Spencerin opissa voi olla paljonkin totta, vaikka onkin alentavaa ajatella, että myötätuntomme kärsivää eläintä kohtaan pohjaltaan on vain huolta meistä itsestämme, kuvitellessamme itseämme toisen tilalle. Hänen esityksensä ansaitsee kaikessa tapauksessa tarkastamista. Onkohan itseensä kohdistuminen, omien tunteidensa mukaan arvioiminen ainoa ratkaiseva lähtökohta eetillistä tuomiota tehtäessä? Mahtaakohan Spencer tehdä oikeutta itselleen uskoessaan, että hän eroo jostakin toisesta vertaisestaan tappajasta ainoastaan sikäli, kuin hänen kärsimyksensä ei ollut mitään verrattuna tuon toisen siveelliseen kärsimykseen, joka tappoi hirven? Ja mahtaako hän tehdä oikeutta tuolle toiselle leimatessaan hänet, hirven tappajan, siveellisesti rappeutuneeksi, tunteiltaan turtuneeksi?

On syytä sanoa--jatkaa Spencerin arvostelija--ettei hän tuominnut oikein kummassakaan tapauksessa. Ihmisluonto on paljoa monimutkaisempi. Melkein jokainen ihmisen teko johtuu siksi erilaisista voimista, ettei niistä voi päätellä niin ylimalkaisesti kuin Spencer tekee. Me kyllä voimme alkaa toteuttaa eetillisiä vaatimuksia toisia olentoja kohtaan sitä tietä kuin Spencer eli niin, että otamme huomioon ne heistä meihin heijastuvat kärsimykset, jotka herättävät meissä myötätuntoa niitä kohtaan. Etiikkamme perustuksena tulee kuitenkin olla jotakin muutakin kuin tunnetta. Siinä tulee olla määräävänä myöskin järki. Se on ominaisuus, joka kutsutaan meissä toimimaan ulkonaisten olosuhteiden pakosta ja jonka myös tulee olla määräämässä etiikkaamme niiden johdosta. Ajateltakoon tätä tämän erikoisaiheemme yhteydessä. Ihminen asuu seudussa, jossa on sekä hirviä että kaloja. Mihin suhteihin hän joutuu heidän kanssaan? Spencerin mukaan on vastaus hyvin yksinkertainen. Sen antaa ihmisen oma tunne. Pulmasta päästäkseen hänen ei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella sitä. Hän siis ahdistakoon ja tappakoon kalaa, koska kalalla fyysillisesti ei ole pienintäkään yhtäläisyyttä hänen kanssaan eikä sen taistelu elämästä herätä hänessä epämiellyttävää ajatusta siitä, mitä hän itse ehkä tuntisi, jos häntä ahdistettaisiin. Mutta hänellä ei ole samanlaista oikeutta ahdistaa hirveä, koska tämä eläin rakenteeltaan on hänen kaltaisensa ja sen vuoksi sen kuolemankamppailusta häneen siirtyy tuskallisia ja vahingollisia mielenliikutuksia.