Part 13

Oli tapahtunut, että rulla siiman kiskaisemana oli kimmonnut holkeistaan ja pudonnut kalastajan helmaan. Onneksi ei kala tiennyt siitä mitään, vaan tuli yhä ylöspäin, jollaikaa kalastaja oli ehtinyt panna rullan paikoilleen. Sellaisen kiristyskohtauksen jälkeen ei enää ollut pienintäkään pelkoa siitä, että se enää pääsee. Minä hinasin sitä siis tasaisessa tahdissa ylöspäin, se hyppäsikin, mutta hypätköön, oltiin syvällä vedellä ja jo niin ylhäällä, saaren kohdalla, ettei se olisi mennyt alas, vaikka olisi vähän hellittänytkin. Mutta toverini ei hellittänyt. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin lohi oli pyörtynyt ja alkoi parinkymmenmetrisen siiman päässä vintturoida pinnalla samanlaisin kuperkeikoin kuin se uistin teki, johon se oli tarttunut. Ja minä soudin rantaan, ajoin veneen kiinni kahden kiven väliin, tartuin koukkuun, eikä aikaakaan, kun meillä oli iso, ruskea, komea, ainakin kuusikiloinen koiraslohi veneessä, saatu uistimella, jota en olisi ikinä uskonut ottavan tämmöisellä kirkkaalla säällä. Oli otettu vajaassa viidessä minuutissa kala, jonka ottoon muulloin olisi mennyt yhtä monta kymmentä minuuttia ja joka luultavasti alas päästyään ja meidän noustuamme maihin olisi pysähtynyt vasta kosken alla Välisuvannossa.

--Mitäs sanot?

--Eläköön, hurraa!

Meillä oli siinä yhteinen tupakkatunti, ennenkuin aloimme uudelleen. Oli kuin olisimme kaataneet karhun ja pitäneet sille peijaisia. Ystäväni mieliala oli sekoittamaton ja minä soin hänelle sen tyydytyksen täydestä sydämestäni ja koetin itsekin olla siinä mukana. Koetin, sillä minun mielihyväni ei ollut aivan sekoittamaton. Ne siis todella ottavat tuommoistakin mammuttia Huopanankin lohet, joiden maku jo olisi pitänyt jalostua. Eikö niille todellakaan tarvitse tarjota sen hienompaa pyydystä? Siihenkö toteen meni kaikki heille antamani kasvatus pikkumullosesta alkaen. Eikö ne ymmärrä, että semmoinen ei lainkaan sovi minun perhoskoskessani? Eikö siis tarvita muuta kuin nakata mokoma metallilevy menemään ja vetää kuin köydellä veneeseen? Siihenkö toteen meni kaikki monimutkaiset perhoni, ja tutkimukseni ja teoriani ja tieteilyni senkin seitsemistä, senkin seitsemistä kymmenistä märistä ja kuivista ja suurperhoista ja pienperhoista? Olenko kaikkina näinä vuosina tehnyt turhaa työtä, nähnyt vuosikautisia vaivoja yhä hienontamalla pyydyksiäni ja päästänyt joka vuosi pienistä perhoistani ja hienoista perukkeistani kuinka monta monituista joka kesä! Ja koettanut opetella hienoja heittoja ja kehittää hienoja keinoja? Ja nyt kelpaa sille kosken arimmassa paikassa, matalassa niskassa, keskellä päivää, veneen pulikoidessa muutaman metrin päässä siitä, tuommoinen pelätti. Silloin niiden täytyy ottaa melkein mitä hyvänsä, vaikka suolaista silakkaa, joita kai siis täytyy ruveta varustamaan mukaansa vastavuosina?

--Mitäs tuumit?

--Tuumin vain, että se on komea kala ja että sinulla on ihmeellinen taikakalu uistimeksi.

--Tahdotko koettaa, vaihdetaan, ota sinä vapa, minä soudan?

--Kiitos, mutta kyllä minä yhtä mielelläni soudan itse.

Soudamme siis taas, laskemme niin alas kuin uskallamme siihen, missä niska alkaa viedä vettä kiivaammin, samalle linjalle kuin äsken. Kuljettelen venettä edestakaisin, ja uistin, joka välkkää siellä niin, että näkyy veneeseen saakka, heilahtelee ylpeästi ja voitonvarmasti veneen mutkien mukana, kunnes se siimaa laskettaessa lopulta katoo niskajänteen alkavaan kuohuun.

--Nyt siinä on samanlainen!

--Jollei se ehkä ole pohjassa?

Olisin melkein suonut, että se olisi ollut pohjassa. Olisin saanut ruveta uskomaan, että äskeinen lohi oli vain sattuma, ehkä vanha ja likinäköinen, elämäänsä kyllästynyt itsemurhaaja.

--Ole huoletta, ei se ole pohjassa.

Ottaminen tapahtui samoin kuin äsken. En koetakaan enää suositella omia ottotemppujani ja kiskon siis venettä ylös niin, että kokka kohisee. Rulla laulaa, vapa on melkein kaksinkerroin, se on niin suuri, että hänen sittenkin täytyy antaa sen mennä. Nyt huudan minä, miksi hän päästää.

--Ole huoletta, en minä päästä, kyllä se tulee, vaikka vähän meneekin, se on hauki.

Minusta on jostakin syystä mieluista, että se on hauki eikä lohi. Koska se on hauki, niin oli lohi sitäkin enemmän sattuma. Se on suuri hauki, yhtä suuri kuin lohi, oikea suvantojen vanha susi, jumalan kiitos, että sellainen peto kerrankin saadaan pois. Se olkoon kernaasti uistimen ansio.

Meillä on taas viihtyisä tupakkatunti veneessä samassa paikassa kahden kiven välissä ja minunkin mielihyväni on nyt sekoittamaton.

--Kaksi haukia ja lohi, kauniit aamiaiskalat, lähdemmekö jo?

--Otamme mennessämme vielä kolmannen hauen.

Soudan hänet taas samaan paikkaan. Ei ota, ainakin ovat loppuneet ne lohet, jotka ottavat uistinta. Mahdollisesti ottaisi nyt devonia ja perhoa.

--Muutammeko? Koetammeko sitten jollakin muulla?

--Emme.

--Sama se.

Käytän hänet vielä toisella rannalla, ennenkuin soudan ylemmä valkamaan. Soudan veneen aivan lähelle rantaa ja pyöräytän sen siinä takaisin. Siima ja uistin melkein pyyhkäisevät rantakiviä. Silloin on vapa vielä kerran vääränä ja siinä on vielä kerran lohi! Naaraslohi, pienempi kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin lohi eikä hauki. Siis naaraslohetkin ottavat sitä, minun kaikkein kaunoisimmat, perhojeni parhaat ymmärtäjät--mutta herkutteleehan hienoinkin setteri välistä hevosen haaskalla kylän tiistien kera.

Vielä yksi hauki, siis neljä haukea ja kaksi lohta, se ei siis ole aivan yhtä hyvä lohiuistin kuin haukiuistin. Mutta ei ole enää epäilystäkään, että se sittenkin on erinomainen ase.

--Minä luovutan aseeni, minun on pakko antautua, onnittelen.

Kannamme saaliin korennossa pihaan. On ollut kaksi muuta miestä samaan aikaan koskella heittämässä sekä devonia että perhoja, niitä ja niitä, minun neuvokkieni mukaan. Ei kumpainenkaan ole saanut pyrstöäkään. Ainoastaan meidän uistimemme kelpasi. Samana päivänä saatiin sillä Alasuvannosta vielä kolmas suuri lohi ja haukia en muista kuinka monta.

Lähtiessään lahjoitti ystäväni minulle uistimensa ja kehoitti minua sitä ahkerasti käyttämään. Minä ... minä en kastellut sitä kertaakaan koko syksynä. Sillä kalamies on vanhoillinen. Minä en tahdo, että Huopanan lohet oppivat ottamaan muuta kuin minun devoniani ja minun perhojani. Ja ottihan ne niitä ja ottavat kai vastakin.

Uistinta en käytä kiusallakaan, mutta jos hyvä toveri sallii, niin minä sitä hänelle kernaasti soudan. Sillä enpä muista, milloin minulla sittenkään olisi ollut niin jännittävän hipaisevaa kuin tuntiessani lohen pyrstön potkaisut airojen nenissä. Sekin sensatio olisi jäänyt kokematta, jollei vapa, siima, uistin ja pyydys olisi ollut tehty siltä varalta.

SUURPERHO.

Oikeastaanhan onkimies on erakko. Harvoin meitä näkeekin kahta samassa veneessä. Siihen on syynsä. Onginta on yhden työtä eikä siinä apumiestä tarvita muuhun kuin soutamaan suurissa koskissa, joissa ei voi rannalta heittää. Ammatti vaatii hiljaisuutta. Kuta varovammin ja vähemmän kolistellen liikkuu, sitä pikemmin täyttyy kontti. Oikeassa tunnelmassa pysyminen on onkimiehelle tärkeä viihtymisen ehto. Mutta se häiriytyy helposti, ellei satu semmoista toveria, joka yleensä on samassa vireessä. Vaikka hän muuten olisi minkämielinen tahansa, ei sillä väliä, kunhan hän on onkimielinen. Kalakaverien on oltava samasointuisia, onkimasointuisia. Sellaisia onkimasointuisia on harvassa, vaikka onkijoita onkin paljon. Syntyy helposti epäsointua. Toinen väsyy tai kyllästyy ja joutuu pois vireestä, kun toinen on kärsivällisempi ja innostuneempi ja tahtoisi jatkaa, silloin kun toinen haukottelee leukansa sijoiltaan ja ehdottaa, että mentäisiin kotiin. Voi syntyä erimielisyyttä myöskin siitä mihin mennä, ja kun sieltä sitten ei saa, tulee pahalle tuulelle se, joka ehdotti väärin. »Mennään sitten sinun paikkaasi»--vaan jos sielläkään sitten ei enää syö, on mieliala vielä kerran häiriintynyt.

Siksi minä yleensä ongiskelen yksin, saadakseni olla ja tulla ja mennä mieleni mukaan ja toimia kaikkien päähänpistojeni mukaan. Luonnostakin minä ongella istuessani nautin enemmän yksin kuin kaksin. On sanomattoman suloista istua metsälammen kaislikkorinnassa näkemättä ketään ja kuulematta mitään, samoin meren ulkokarilla loitolla väyliltä ja laivoista, jotka kulkevat jossakin kaukana, tai koskella, jossa ainoana seurana on vain veden ainainen vilinä. Niille yksinäisyysjuhlille ei vedä vertoja mikään.

Mutta _jos_ on oikein samasointuinen toveri, jos sattuu hänen kanssaan saamaan hyvin, silloin ei taas mikään ole sen ilon ja tyydytyksen veroista, kuin soutaa kaksin kotiin yhteinen saalis ja uudelleen ja uudelleen läpikäydä retken vaiheet ja muistella vanhaa ja suunnitella uutta ja tehdä johtopäätöksiä kokemuksistaan ja huomioistaan. Varsinkin lohenonginnassa, jossa on ainaista uutta ammatillista oppimista ja jossa yksinomaan omine kokemuksineen ei pääse pitkällekään, on samataitoinen ja samaintoinen ja muuten mukava toveri verraton.

Monivuotinen toivoni päästä taas kerran onkimaan lohia yhdessä ystäväni W----n kanssa oli vihdoin toteutunut. Hän on niitä meillä verrattain harvoja urheiluonkijoita, jotka harrastavat hienomman onginnan vaikeata ja viehättävää taitoa ei vain käytännöllisesti, vaan myöskin teoreettisesti. Englanninkieltä taitavana hän seuraa onginnan emämaan kirjallisuutta sillä alalla, sen johdosta tuumaillen ja tieteillen. Hänen esimerkkiään seuraten minäkin olen koettanut hiukan perehtyä tähän onkijalle tarpeelliseen kieleen. Olemme molemmat päässeet jossakin määrin perille perhosista, niiden kehittymisajoista ja ilmaantumisesta ja tehneet itsellemme teorioita ei vain siitä, mitä perhoa mullonen milloinkin ottaa, vaan myöskin, minkätähden se sitä tekee. Pyrkimyksenämme on ollut englantilaisten kokemuksia omiimme sovelluttamalla koettaa saada sekä vanhoista yleisvarastoista valituksi että osviittojemme mukaan uudesti valmistutetuksi sellaisia perhotyyppejä, jotka niissä ja niissä tapauksissa ja tilanteissa soveltuisivat niihin vesiin, joissa olemme kalastaneet. Sitä varten me talvisin tuon tuostakin puramme pyydyslaatikkomme--joka ohimennen sanoen W----llä on, niinkuin kaikilla pitäisi olla, ensiluokkaista tekoa, samoinkuin hänen vapansa ja muutkin vehkeensä--puramme ne ja käymme uudelleen ja aina uudelleen läpi perhosvarastomme, jotka vuosien kuluessa ovat kasvaneet kauniiksi kokoelmiksi. Paljonhan niissä on kuollutta lastia, jolla ei ole saatu eikä kaikella tullut koetetuksikaan, luettelojen mukaan tilatuita merkillisyyksiä, mutta on siellä myöskin elävää tavaraa, jota aina ottaa ja jota on varastoon hankittava joka vuosi uutta. Siellä on, pienimmästä tummimmasta mullos- ja harriperhosta suurimpaan ja koreimpaan lohiperhoon saakka, kaikki hyvin lajiteltuina laatikkoihin ja lompakkoihin. Moneen niihin on kiintynyt muistoja onnistuneista saaliista, toisiin yhä vieläkin kirveleviä muistoja pettymyksistä, vielä toisiin toiveita vastakesäisten kokeilujen varalta... »Tuolla olisi mahdollisesti saanut...»--»Se näyttää kylläkin kiehtovalta»...--»Ota sinä se ja koettele ensi kesänä.»--»Kenties sinä koetat tätä, se oli viime syksynä erinomainen»--ja niin niitä vaihdetaan, ja se on hauskaa talvi-iltahuvia, siirtymistä mielikuvituksessa sinne kauas kesäöiselle koskelle, kun autot täällä toitottaa ikkunan takana. Kaihoten ne taas pannaan takaisin--on vielä pitkä, yksitoikkoinen talvitaival siihen, kunnes taas ollaan koskella. Sen nukkuisi kernaasti karhuna kylkeä kääntämättä.

Se taival kuitenkin katkeaa, kuinkahan katkenneekin--ja nyt olemme samoine laatikoinemme koskella, kahdessa tutussa kamarissa, vehkeet levällään, pulmat punnittavina, mutta nyt on mahdollisuus niiden ratkaisemiseen ei vain teoriassa, vaan myöskin käytännössä, sillä koski kuohuu ikkunan alla ja pikkupuro lirisee omassa pihassa ... ikkunasta lentelee perhoja sisään ja hermosto latautuu kaiken sen sähköllä. Mutta vaikka hänessä kuinka kihelmöisikin, vanha kalamies ei kiirehdi poikahattaran tavoin koskelle ottaen umpimähkään mukaansa pyydyksen, millä joskus on saanut tai kuullut saatavan, vaan mitä juuri nyt pitää siitä ja siitä syystä mahdollisimman edullisena.

Olemme vähitellen valmiit--minulla on heittosiimassani harmaanruskea yleisperho _March brown_, toverilla suuri musta _Sweep_, jossa on muuan höyhen sinistä. Ja meillä on kummallakin ollut omat syymme, usein keskustelun alaiset, joiden mukaan olemme tehneet valintamme. Täytyy aina olla todennäköisyys tukemassa pyydyksen valintaa. Sama se, jos se on oleva erehdys, sillä erehdyskin on kokemus, ehkä vielä suurempi kuin se, joka saavutetaan oikeaan osumisella, sillä onnistuminen tekee vanhoilliseksi, erehdys kannustaa uusiin kokeiluihin.

Minä olen yleensä ollut taipuvainen kalastamaan niin sanotun jäljittelyteorian mukaan, joka tietää sitä, että lohelle on tarjottava tekoperho mahdollisimman paljon sen näköisenä, kuin minä se esiintyy luonnossa kunakin aikana. Edellä olevassa kuvauksessa »_Stenofylax stellatus_» olen esittänyt esimerkkejä tämän teorian menestyksellisyydestä, samoin myös kirjoituksessa »Salaperäiset säyneet». Tavallisimmat perhoni ovat olleet kooltaan ja vivahduksiltaan erilaiset ruskeat, mustat, tumman- ja vaaleanharmaat ja punaisenruskeat, joista toiset jäljittelevät veden pinnalle putoilevia munivia perhoja, toiset virran mukana tulevia pinnalle pyrkiviä puolikehittyneitä perhoja eli n.k. nymfoja tai subimagoja, toiset vedessä liikkuvia toukkia. Olen käyttänyt, nimeltään mainitakseni vain muutamia, m.m. _March brownia, Stoneflytä, Bridgeä, Orange- ja Yellow mallardia, Cinnamonia, Hoflands fancyä, Hammonds adoptedia, Alderia, Hardys favouritea, Zulua, Brown-, Red- ja Soldier palmeria_ y.m. Toverinikin on varsinkin Huopanassa onkiessaan käyttänyt näitä, mutta Kalkkisissa hän on aina saanut paremmin suurilla perhoilla niinkuin _Sweepillä, Silver greyllä, Silver doctorilla, Jock scottilla_ y.m. suuremmilla ja pienemmillä lohiperhoilla. Sen lisäksi on hänellä siellä ollut erikoinen suuri perho, josta tuonnempana. Näitä suurempia perhoja ei minun aikanani ja tuskinpa sitä ennenkään ole yleensä käytetty Huopanassa, ennenkuin eräs klubimme jäsen siellä alkoi niitä eräinä aikoina erinomaisen tuloksellisesti käyttää Simunan koskessa ja Haapakoskessa saamansa kokemuksen nojalla. Muuallakin, m.m. Puntarinkoskessa on lohiperhoilla, varsinkin pienillä, saatu sekä suuria että pieniäkin.

Päätimme nyt koettaa kumpaakin lajia, hän omia suosikeitaan, minä omiani.

Vakuuttaakseen minua oman teoriansa puolesta W---- oli antanut minulle matkalukemiseksi H.T. Sheringhamin teoksen »Elements of angling», jossa on erikoinen luku »The big fly», suuri perho. Siinä huomautetaan aluksi siitä, että vaikka mullonen joskus onkin tilaisuudessa ottamaan perhosia veden pinnalta, se ei saa kaikkea tai edes suurinta osaa ravintoaan sitä tietä. Kaikissa koskissa se hyvin suureksi osaksi elää pohjaravinnosta: toukista, etanoista, jokikravuista ja kaikenlaisista pikkukaloista. Sellaiseen ravintoon tottunut kala ei erittäin halukkaasti ota onkimiehenkään perhoa, varsinkaan ei pientä perhoa, vaikka sitä voi silläkin saada, kun sattuu. Perhosvavalla kalastavan täytyy silloin turvautua n.k. »suurperhoon». Se oikeastaan ei ole mikään perho, vaikka se muodoltaan ja rakenteeltaan sitä muistuttaakin. Jos se jäljittelee jotakin, niin se jäljittelee pientä kalaa tai kalanpoikasta. Oikeastaan jokainen lohiperho jäljittelee jotakin sellaista vesielukkaa. Näitä lohiperhoja on satoja lajeja, mutta ei niitä käytännössä tarvitse kovinkaan monta. Sheringham luettelee seuraavat: _March brown, Silver Grey, Dusty Miller, Silver Doctor_ ja _Alexandra_. Mitä näiden perhojen suuruuteen tulee, suosittelee hän puolituumaisesta puolitoistatuumaiseen, pienimmän lajin kuumaa ilmaa ja kirkasta, matalaa vettä varten, suurimman tuulisina päivinä ja sekaisen tai tumman veden aikana. Näitä perhoja on hänen neuvonsa mukaan käyteltävä niin, että niiden liikkeet jäljittelevät kalan liikkeitä. Ei siis riitä, että ne niinkuin pintaperhot heitetään pinnalle veden vietäväksi, vaan on niitä liikuteltava niinkuin vedessä liikehtii pieni hermostunut tai muuten sairas pikku kala. Se tapahtuu parhaiten hiukan nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Perho on heitettävä joko poikkivirtaan tai alas, ei aivan kauas, vaan niin, että vavan kärki aina tuntee perhon. Siima ei saa joutua mutkalle, koska mutka vetää perhon veden läpi epähoukuttelevassa asennossa ja koska kala tartuttuaan helposti pääsee irti. Paras paikka ja aika tällaiselle kalastukselle on se aika ja paikka, jolloin ja johon suuri mullonen nousee etsimään ruokaansa. Aikainen aamu ja myöhäinen ilta tarjoovat parhaan tilaisuuden suurten saantiin suurilla perhoilla.

Kun onkimies tavallisesti sitkeästi takertuu varsinkin sellaisiin pyydyksiin, joilla hän on tuloksellisesti kalastellut, olin minä yhä hiukan epäilevällä kannalla noiden suurten perhojen suhteen ja tein sen vastaväitteen, että koska nämä suurperhot siis eivät jäljittele perhoja, vaan kaloja, niin on yhtä hyvä ja parempikin kalastaa täyllä tai kalan kuvalla niinkuin devonilla ja silkkikalalla, ne kun saa lentämään kauemmas ja paremmin uppoamaan. Olin puolestani tullut hyviin tuloksiin aivan pienillä ruskeilla ja sinisillä silkkikaloilla, jotka jäljittelevät sekä pientä mullosen poikasta että salakkaa ja särkeä ynnä muuta sen semmoista. Sitäpaitsi olin saanut suuriakin aivan pienillä hyönteisiä jäljittelevillä huopanaperhoillani ja pidin niin ollen varmana, että silloin kun perhoja on pinnalla ja mulloset kiinnittävät niihin huomionsa ja asettuvat niitä odottamaan ja ottamaan, silloin niiden täytyy ottaa myöskin niiden jäljennöksiä, jos jäljennös kerran on oikea ja tarjotaan viehättävällä tavalla, tarpeeksi hienosti. Uskoani näihin perhoihin vahvisti ainakin Huopanaan nähden se, että kun eräänä edellisenä vuonna W---- alussa oli käyttänyt suurta Kalkkisten koskessa hyvin kalastavaa _Sweepiä_, oli minun samaan aikaan ja samassa paikassa käyttämäni pienempi _Stonefly_ osoittautunut niin paljoa näpsemmäksi, että hänkin kävi käyttämään sitä. Olivathan muutkin Huopanan kalastajat, samoin kuin minä itsekin, kokeilleet lohiperhoilla, mutta aina palanneet vanhaan tyyppiin.

Tähän huomautti W---- oikein kylläkin, että vaikka täky ja keinotekoinen metalli- ja silkkikala ehkä tekevätkin saman tehtävän, on perho kuitenkin hauskempi ja hienompi, olkoon se sitten suuri tai pieni. Sitäpaitsi se ei tartu pohjaan yhtä helposti kuin nuo raskaammat toiset ja saa sen sijoitetuksi ahtaampiin ja matalampiin paikkoihin kuin ne.

Näin punniten puoleen ja toiseen me astelimme kumpikin ominemme koskelle. Ja minun täytyy heti myöntää, että »suurperho» suoriutui kunnialla kilpailusta. Tosin kyllä minun perhojani pienet ottivat yhtä hyvin kuin ennenkin perhojen parveiluaikoina, mutta suuria niillä ei saanut. Sitävastoin _Sweep_ sekä muut suuret suuressa, syvässä väylässä tekivät erinomaisesti tehtävänsä. Heti ensimmäisellä käynnillään sai toverini useita kauniita kaloja ja minäkin sain _Silver Doctorilla_ muutaman. Mutta parhaan saaliin antoi toverilleni eräs suurperho, jota hän muun nimen puutteessa nimitti Kalkkis-perhoksi. Sen koukkunumero oli 1-1/2 Limerik, ja se oli rakenteeltaan siivet vaalean ruskeat ja mustatäpläiset, ruumis keltainen, pää vihreä ja niskahöyhenet (hackles) ruskeat. Se oli Englannissa teetetty erikoisesta tilauksesta erään kotitekoisen mallin mukaan, joka oli saatu jonkin vanhan kalastajan perhoskirjasta. Oliko tämä malli tuon vanhan kalastajan oma keksimä vai mahdollisesti jäljennetty jostakin aikoinaan Englannista tänne kulkeutuneesta, en tiedä. Ei ole helppo sanoa, mitä vesielukkaa tämä perho jäljittelee, mahdollisesti jotakin heinäsirkkaa tai myöskin jotakin toukkaa. Olen löytänyt sekä Huopanan kosken pohjasta että kalojen kurkusta siihen vivahtavia toukkia. Voi se myöskin muistuttaa aivan pientä ensimmäistä kesäänsä elävää mullosen poikaa, jossa keltainen väri on vallitseva väri. Sekä sitä että _Sweepiä_ kuin myöskin muita lohiperhoja otti hyvin, joka päivä useampi suuri, joista osa saatiin, osa menetettiin syystä, että tukit ja ruuhkat yhdessä voimakkaan veden kanssa vaikeuttivat ottoa.

Tuli siis todetuksi, että suurperho ajaa asiansa Huopanassakin niinkuin muuallakin. Se oli sangen arvokas kokemus, joka saavutettiin suureksi osaksi toisissa vesissä saavutetun kokemuksen nojalla, vesissä, joissa on enemmän vettä kuin Huopanassa ja vähemmän perhoja. Nyt siellä oli vettä tavallista enemmän, suuressa koskessa niin paljon, että pienet perhot eivät siinä kestäneet ehyinä eivätkä kalat siinä siis niitä voineet saada eivätkä niin ollen myöskään asettaneet syöntiänsä niiden mukaan niinkuin useina edellisinä vuosina, jolloin vettä oli ollut vähemmän. Suuremmat suuressa koskessa asustavat kalat olivat siinä nyt vaanimassa etupäässä kalaravintoa ja ottivat sitä pyydystä, joka tätä ravintoa jäljittelee. Siis aivan sama huomio kuin minkä Sheringham oli tehnyt.

Mutta samalla tuli myöskin todetuksi, niinkuin muuten jo kauan sitten oli tapahtunut, että suuret lohet, kilon kokoisista ylöspäin tähän aikaan kesästä--paria viikkoa ennen juhannusta--ottavat erittäin ahneesti myöskin täkyä ja niitä pyydyksiä--devonia ja silkkikalaa-- jotka sitä jäljittelevät. Minä näet, toverini kokeillessa perhoillaan, kokeilin näillä, hänen kanssaan kilpaillen, ja sainkin. Kuinka melkein samalla tavalla tehokkaita nämä molemmat pyydyslajit olivat, kävi aivan erikoisesti selville eräänä iltana Välisuvannossa. Siinä on otvia pitämään asetetun arkun maan puolella tyyni paikka, jonka laitaan otvan alle oli muodostunut ruuhka. Heitin tähän tyyneen devonini lähelle poikkitelaisen puun päätä, jossa näytti pitävän olla suurenkin kalan mukava väijymäpaikka. Oitis ajoi sitä suuri kala, mutta palasi heti pois, nähtävästi huomaten petoksen, kun pyydykseni ei pyörinyt tarpeeksi nopeasti. Heitin toisen kerran, mutta nyt vedin lujemmin ja taas ajoi samankokoinen, ehkä samakin, kala ja tarttui, kunnes meni ruuhkan alle ja pääsi. Nyt heitti toverini Kalkkis-perhonsa samaan paikkaan ja sitäkin otti samassa, vaikka sekin sitten pääsi. Mutta todistettu oli, että nämä molemmat pyydykset olivat olleet yhtä näpsät. Ei nytkään ollut ottanut pieniä perhoja, joita olin ensi aluksi koettanut. Aivan samaan kokemukseen tultiin eräänä yönä niskassa. Sielläkään eivät minun pienet ja ruskeat perhoni kelvanneet, mutta kyllä Kalkkis-perho ja devon. Suuri otti toista niinkuin toistakin, vaikka tukkiruuhka taas esti niitä saamasta maihin. W----n siima kävi kalan mennessä alas ruuhkista ulos pistävään puuhun ja kala meni menojaan. Samoin kävi minulle. Estääkseni siimaa tarttumasta ruuhkaan lähdin seuraamaan kalaa alas ja jouduin alapuolelle tuon puun. Silloin tuntui kala kääntyvän ylös ja tekevän sen vinhassa vauhdissa. Mutta se menikin alas vetäen siimaa tukin ympäri ylöspäin. Huomasin sen vasta sitten, kun melkein kaikki siima oli ulkona ja minun oli lähdettävä mukaan. Kun siima viimein tarttui ja pysähtyi juoksemasta oli kalakin poissa.

Jatkoimme kokeiluamme koko viikon samalla ohjelmalla ja samaan tulokseen tullen, eli että otti suurperhoa yhtä hyvin kuin devoniakin. Paitsi devonilla kokeilin myös salakalla. En saanut sillä sentään suurempia kuin yksikiloisia, mutta niitä olisin saanut niin paljon, kuin olisin viitsinyt ottaa. Niitä seisoi eräissä paikoissa suuressa koskessa laumoittain, luultavasti vieri vieressään kiinni, koska sain niitä melkein yksien jalkaini sijoilta, melkein joka heitolla. Tämä täyllä saanti on muuten tavallinen kevätkesästä täällä niinkuin muuallakin, jolloin pikkukalat laskevat koskeen järvestä, josta lohet niitä silloin sinne seurannevat. Viittaan kuvaukseeni Koukkuvirrasta.