Chapter 6

Liv nukkui niin rauhaisasti yöllä, että hän herätessään oli melkein terve. Aslak oli ensimmäinen, jonka hän näki. Hän oli tavallista kalpeampi ja näytti väsyneeltä.

"Nyt olet varmaankin valvonut tämänkin yön. Sinä vaivaat itseäsi minun tähteni".

"Mitä muuta olet sinä tehnyt kauan aikaa minun tähteni?" vastasi Aslak nyppien peitettä. "Paitsi sitä minä olen nukahtanut väliin, mutta nyt saat kohta aamiaista". Liv katseli häntä rakkaudella kun hän meni ulos, pani sitten kätensä ristiin ja rukoili hartaan rukouksen, kiittäen kaikesta armosta tähän hetkeen saakka. Hänellä oli niin paljon toivoa nyt että kaikki vielä kääntyisi hyväksi.

Aslak palasi ruoan kanssa, hän oli tänään niin lempeä ja ystävällinen. Liv nousi puoleksi, nojaten kyynäspäähän, ja pani toisen käsivartensa Aslakin kaulaan, katsellen syvään hänen silmiinsä.

"Nyt sun täytyy tulla vihityksi minulle, Aslak", sanoi hän totisesti, "kuuletkos. En ota mitään ruokaa ennenkuin lupaat sen mulle!"

Aslak pudisti hänen kättään. "Minä lupaan sen", sanoi hän.

"Ja sitten sinun täytyy luopua tästä kurjasta, kuleksivasta elämästä, jonka kautta joudut kaikkein ihmisten pilkan ja vihan alaiseksi. Aatteleppas jos pieni Gunnar saisi semmoista kasvatusta".

Aslak nousi istuimeltaan huo'aten, "Etkö usko että se olisi minunkin mieleeni? Minä olen sanomattomasti väsynyt ja kyllästynyt siihen, mutta minä en uskalla luopua. He ajavat minua takaa ja kiusaavat minua, minne vaan menen. Ja äitini on ensimmäinen jälkiäni seuraamaan ja on uhannut minua pahasti jos minä karkaan. Mihinkä minun on kääntyminen, mitä minun on tekeminen?"

"Rohkeutta vaan", sanoi Liv; "olen miettinyt tätä ja tiedän paikan, jossa voisit saada työtä ja mistä eivät niinkään pian sinua löydä".

"Mitä tarkoitat?" sanoi Aslak, katsellen häntä.

"Tarkoitan sitä seutua, jossa ainoastaan tunturi eroittaa meitä Haugenista".

Aslakin käsi tarttui kovasti sängyn laitaan, katsantonsa synkistyi.

"Sinä tahdot että minun pitää tunkeuta isäsi luo, sinä tiedät mitenkä se päättyy. Me emme eronneet ystävinä viimein. Hän on sulkenut ovensa sekä sinulle että minulle, ja minä vihaan häntä, Liv, -- niin, minä vihaan häntä".

Hän katseli Livin puoleen. Tällä oli kyyneleitä silmissään. Hän nousi puoleksi sängyssä, katseli Aslakia niin kummallisen surumielisesti, niin totisesti ja hellästi, että Aslakin tuli oikein paha olla. Tätä silmäystä hän muisti niin hyvin; tuolla lailla oli hän katsellut sinä iltana Haugenissa, lukiessansa hänelle Raamatusta, ja tuo silmäys oli ollut hänen mielessänsä siitä ajasta asti.

"Vieläkö kannat vihaa sydämessäsi?" kuuli hän Livin lausuvan ja niin lempeästi. "Kuule nyt totuuden sana minulta", jatkoi hän, tarttuen Aslakin käsivarteen, "Gunnar, hän, joka kerran oli minun isäni, hän on katunut ja taistellut koko elin-aikanansa, mutta mitä sinä olet tehnyt?"

Aslak vaipui alas penkille ja sanoi matalalla äänellä, kätkien kasvot käsiinsä:

"Sinä olet oikeassa, sinä saat opettaa minua sinun kaltaiseksi". Aslak jäi hetkeksi istumaan. "Milloinka me sitten lähtisimme sinne?" sanoi hän yht'äkkiä ja katseli Liviä.

"Kohta, jos tahdot, minä olen valmis".

"Ei, sinun pitää maata tämä päivä voimistuaksesi, niin lähdemme huomenna".

YHDESTOISTA LUKU.

"Hääkellot soivat eräänä hiljaisena sunnuntai-aamuna, vaan tiellä ei näy kärryjä eikä hevosia eikä soittajia, eikä koreita häävieraita. Kirkonportailla seisoo miehiä ja naisia. He kuiskailevat keskenänsä yhtä ja toista ja katsahtavat välistä sisään aukiolevasta kirkon ovesta. Kirkko on väkeä täynnä. Siellä vihkii ja siunaa pappi Aslak Braaten'in, nuoren miehen Haaland'in talosta, ja Liv Gunnarintytär Haugen'in. Mistä olivat tulleet, ei kukaan tietänyt, mutta huhu siitä, mitä oli tapahtunut naapuriseurakunnassa vuosi sitten, eli vielä muistossa ja viritettin uudestaan. Ihmiset katselivat uuteliain silmin noita molempia, jotka käsityksin kulkivat kirkon laattiaa myöten ja sitten, virren päätettyä, tietä myöten. Ei kukaan ole käsketty kestiin, ei kukaan sano heitä tervetulleiksi uuteen kotiin, ainoastaan lintuset visertelevät puissa ylt'ympärillä, pihlaja näyttää punaisia rypäleitään ja koivu hajoittaa lehtiänsä heidän jalkojensa eteen. Aslak on puettu vanhaan nuttuun, uuden myi hän ruo'asta kun Liv oli sairaana. Mutta sydämmensä on niin keveä tänään, ei hän huoli nutusta eikä jutusta, jota kerrotaan hänen ohitse kulkiessaan. Liv on myös vanhoissa liivissä, mutta paitansa on hän pessyt lumen valkoiseksi, Ei hänenä ole solkia eikä renkaita, mutta mitäs niistä nyt kun on saanut sydämmeltänsä pois taakan, joka on häntä rasittanut kauan aikaa. He eivät puhuneet paljon keskenänsä sinä päivänä, mutta pudistivat usein toinen toisensa käsiä. Liv oli sitten istunut kauan aikaa kehdon vieressä, jossa lapsi nukkui, ja katsellut sitä. Hän oli kumartunut sen yli ja kauan aikaa ollut siinä asemassa. Sitten oli hän sanonut Aslakille:

"Meillä on paljon ajattelemista tänään ja paljon, josta saamme pyytää Jumalalta anteeksi".

"Niin on", oli Aslak vastannut.

Iltapäivällä tuli hän sisään kirja kainalossa. "Olen lainannut sen isännältäni", sanoi hän, "tahdotko lukea minulle vähäisen?"

Liv otti Raamatun ja kävi istumaan.

"Lue sama paikka, jota kerran luit, tuosta tuhlaaja-pojasta", sanoi Aslak, "minusta se sopii paraiten".

Ja Liv luki, ja Aslak kuunteli, ja niinkuin ennen Haugenissa sanat nytkin sattuivat häneen niin syvästi että hän kätki kasvonsa; mutta hänessä oli kuitenkin enemmän rauhaa nyt kuin silloin.

"Onpa tuo kertomus kaunis, kun vaan olisi yhtä todenperäinen kuin kaunis, niin -- Luuletko että Jumala minusta huolisi jos nyt tulisin?" kysyi hän ikäänkuin itseksensä, tuijottaen eteensä.

"Sen Hän varmaankin tekee jos uskot Häneen", vastasi Liv.

"En tiedä uskonko", sanoi Aslak; "en ole paljon siitä kuullut lapsuudesta asti, mutta sinä saat opettaa minua, Liv, minä tarvitsen niin paljon opetusta".

Pian Aslak on tunnettu seudussa ja hänen nimeänsä mainitaan kunniottuksella. Hän on väsymätöin työssä, suora sanoissaan, totinen ja luotettava. Hän on enimmiten itseksensä eikä huoli paljon leikistä ja huvituksista. Liv hoitaa taloa, kasvattaa Gunnaria, neuloo ja kutoo niin paljon kuin jaksaa, jotta ansaitsevat sen verran että tulevat toimeen. Kaikki käy niinkuin ennen Haugenissa, mutta Aslak sitä ei varmaankaan huomaa. Hän ei istu enää sormet korvissa eikä torku Livin lukiessa Raamatusta; sillä Aslakissa usko herää, vaikkapa kaikki vielä on hämärätä hänelle. Liv on puhunut paljon hänelle Gunnar-isästään, vaan ei Aslak tahdo ottaa sitä kuullakseen. Itse on Liv kulkenut ympäri seudussa kuulustelemassa kuinka oli hänen isänsä laita. Yhtä ja toista on hän saanut tietää ihmisiltä, jotka olivat tulleet tunturin toiselta puolelta. Gunnar Haugen, kertoivat he, oli aivan toisellainen nyt kuin ennen: Hänen hiuksensa olivat käyneet aivan harmaiksi tällä lyhyellä ajalla ja hän näytti hyvin vanhalta. Mutta tuo tumma varjo oli poistunut hänen kasvoistansa. Hän oli ystävällisempi ja puhui ihmisten kanssa useammin kuin ennen. Muutamia päiviä tuon tapauksen jälkeen tyttären kanssa, oli joku tullut Haugeniin ja oli ohitse kulkiessaan kuullut jonkun ikäänkuin valittavan siellä. Vieras oli astunut sisään ja siellä Gunnar makasi sängyssä liikkumatonna, avutonna. Hän oli useita päiviä perätysten saanut ryömiä takan luo keittämään vähän ruokaa henkensä säilyttämiseksi. Gunnar oli ollut kauan sairaana, oli pyytänyt pappia luoksensa ja neuvotellut pitkiä aikoja tämän kanssa. Kun hän nousi vuoteeltansa oli hän niinkuin muuttunut toiseksi ihmiseksi. Häntä nähtiin useammin kylässä ja hän oli silloin aina hetken aikaa papin luona. Tyttärestään ei hän koskaan puhunut eikä kukaan uskaltanut kysellä myöskään. Huhu tiesi kuitenkin, että hän oli kysellyt Liviä missä vaan oli sopinut.

Livin sydän tykytti, kun hän sen kuuli. Herra Jumala, jos hän tietäisi Livin olevan niin likellä -- mutta vielä hän ei tohtinut mainita mitään, niin kauan kuin Aslak oli vastahakoinen.

Aslak Braaten oli ollut yli kuukauden ajan uuden isäntänsä luona. Kesä oli kulunut, sato korjattu. Silloin kävi Aslakin mieli synkäksi ja kolkoksi. Liv huomasi sen ja oli vähän aikaa ääneti siitä. Vihdoin kysyi Liv oliko hän sairas.

"En ole juuri sitäkään", vastasi hän. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli tavallista synkempi, sanoi hän:

"Minä en tahdo salata sinulta, Liv, että minun täytyy päästä matkoille taas. En voi enään olla tässä kuumassa laaksossa". Liv tuskastui kuullessansa sen, mutta salasi sitä sanoen:

"En tahdo sinua estää, mutta tulet kai takaisin?"

"Epäiletkö sitä kun sinä olet täällä?" sanoi hän, "minä pyrin vaan ulos vilpoittelemaan hiukan ja samalla voisin viedä kehruusi myytäväksi".

Näytti siltä kuin Aslak olisi tuntenut raittiin tuulenpuuskan ympärillänsä kun hän seisoi laukku selässä ja sauva kädessä valmisna lähtemään. Silmänsä loistivat ja jalka astui niin kepeästi.

"Pysy kaukana mustalaisten tieltä, äläkä kulje kenenkään seurassa", sanoi Liv, kun Aslak astui kynnyksen yli.

"Sen sulle lupaan", sanoi Aslak ja katseli ikävöiden vihriäistä vuoren-rinnettä. Pian kuuli Liv jonkun laulavan tuolla mäellä, jotta tunturissa kaikui, ja siellä kulki Aslak, pitkänä ja solakkana, matkasauvaa heiluttaen. Mutta Livin mieltä ahdisti, hän painoi kätensä rintaa vasten ja katseli kostein silmin Aslakin jälkeen.

Noin viisi viikkoa oli kulunut, mutta vielä Aslak ei ollut palannut. Liv oli katsellut ulos ikkunasta aamuin ja illoin, vaan ei kukaan tullut eikä kukaan laulanut vuoren rinteellä myöskään. Eikä Liv kuitenkaan ollut tuskissaan, sillä hän tiesi niin varmaan, ettei Jumala sallisi Aslakin joutua harhateille nyt, hän oli niin palavasti rukoillut sitä sekä varhain että myöhään.

Eräänä iltana, kun Liv istui tuudittamassa lastansa, kuuli hän jonkun valittavan käytävässä. Hän hyppäsi tuolilta ja avasi oven. Siinä seisoi Aslak kalpeana ja vapisevana vanhan vaimon seurassa, jota hän melkein veti jälkeensä. Liv tunsi vaimon; se oli sama, jota Aslak oli sanonut äidiksensä. Hän oli verinen kasvoiltaan, vaatteet savessa ja liassa ja hän valitti haikeasti. Liv katseli puoleksi säikähtyneenä Aslakia. "Minä löysin hänet tuolta pohjoispuolelta", lausui Aslak synkästi, "hän makasi tainnoksissa maanvierimän alla ja koko joukko ihmisiä seisoi hänen ympärillään. Mutta laita nyt hänelle sija kamarissa niin pian kuin mahdollista". Aslak varovasti asetti äitin istumaan penkille, mutta tämä vaipui hänen syliinsä. Suuri haava oli otsassa ja sääret olivat ikäänkuin muserretut. Liv pesi hänet puhtaaksi ja sitten hän pantiin sänkyyn. Hän ummisti silmänsä, mutta valitti yhtä mittaa. Liv oli mennyt lapsen luo ja käski Aslakin sanoa mitä tarvittaisiin. Mutta Aslak istui sängyn laidalla katsellen äitiänsä kyynelsilmin. Hän makasi kuin kuolon kamppauksessa, välistä hän nauroi ja sitten taas valitti. Yht'äkkiä avasi hän silmänsä, katsellen huonetta.

"Aslak -- onko Aslak täällä?" kysyi hän ikäänkuin peloissaan.

Aslak tarttui hänen käteensä.

"Oletko sinä Aslak?" sanoi hän nousten puoleksi sängyssä, ja tuijotti häneen, "onko totta että olet myynyt itsesi Burolle? [Mustalaiset nimittävät omalla kielellään talonpoikaa 'buro'ksi'.] He sanoivat, nuo juoru-akat, että olit myynyt itsesi, mutta minä löin heitä vasten naamaa, jotta toinen heistä meni tainnoksiin. Silloin syöksivät minun päälleni, mutta minä löin vastaan, kunnes vierin alas. Poikani ei ole myynyt itseänsä Burolle". Aslakin veri rupesi kuohumaan, mutta hän ei liikahtanut paikasta. Guro makasi mutisemassa itsekseen: "poikani on pulska ja rohkea, hän ei ole häväissyt sukuansa. Sukumme on puhdas niin pitkältä kuin minä muistan. Isäni kokosi meidät vuorijärven rannalle, sanoi meille jäähyväiset ja souti sitten ulos järvelle kivi kaulassa ja upotti itsensä. [Katso Eilert Sundt'in kirjaa mustalaisista siv. 90.] Hän otti meiltä silloin sen lupauksen, että meidän tuli olla uskolliset suvullemme ja uskonnollemme, ja minä lupasin sen, ja minun puolestani suku on puhdas. Poikani teki saman lupauksen, ja poikani on korkeavartaloinen ja uljas. Hän on tappanut Gunnarin ja kostanut isänsä. Hän nauraa Burolle, hän vihaa Buroa ja kaikkea, mitä Burolla oli. Kerran meidän sitten tulee kokoontua suurien esi-isiemme kanssa sinne, josta olemme tulleet, kaukaiseen etelään, josta meidän pitää koko maailmaa hallita". [Näin kertovat mustalaiset itse.]

Hänen äänensä heikontui heikontumistaan, viimein hän makasi ummistunein silmin ja liikutti ainoastaan huuliansa. Pelko valloitti Aslakin, hän ei uskaltanut ääntääkään, kumartui vaan kuunnellakseen äidin hengenvetoa. Hän hengitti, mutta hyvin raskaasti. Yö pimeni pimenemistään. Kuu nousi kukkuloiden yli ja muutamia vaaleita säteitä sattui sänkyyn, missä Guro makasi. Tästä hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeammiksi. Nyt hän nousi istumaan sängyssä ja katseli kummastellen tuota vaaleata valoa. Sitten hän yht'äkkiä rupesi tekemään ristinmerkkiä rintaansa ja kaikenlaisia outoja temppuja.

"Katso -- katso tuolla", sanoi hän osoittaen kuuta, "Alako!" [Alako on mustalaisten Jumala. Hän asuu kuussa. -- Katso Eilert Sunt'in kirjaa, siv. 105.] Hän katsoa tuijotti hetken aikaa ja kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat. Hän kaatui selällensä ja huusi: "se kasvaa, kasvaa, Alako voittaa -- miekka ja keihäs on hänen käsissään, hän lyöpi sekä Beng'in että Gern'in [Perkele ja Kristus, Alakon viholliset. Katso Sundt'in kirjaa, siv. 106.] maahan, mutta minua hän ei lyö, minut on hän nostava luoksensa; sillä minä en ole koskaan ollut ristitty. En ole minä heitä pettänyt; sillä minä en ole koskaan ollut kastettu". Hän nauraa hohotti ja jäi sitten makaamaan niinkuin unen horroksiin. Aslak värisi, kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja kätensä tarttuivat kovasti sängyn laitaan. Hänen mielensä oli muuttunut niin oudoksi ja rajuksi. Guro hengitti yhä raskaammin, välistä kuului niinkuin hän olisi itkenyt unessa. Hän vapisi niin että sänky tärisi, ja rupesi heittäymään sinne tänne ja lyömään käsivarsillaan. Hän houraili vallan. Välistä hypähti hän kiljuen ja laski kädet poikansa kaulaan.

"Kätke minut, Aslak! Kätke minut!" huusi hän -- siellä he tulevat".

"Kuka, äiti?" änkytti Aslak ja hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.

"Etkö näe häntä? siinä hän seisoo, -- isäsi. Hänen vieressänsä on tuo mahtava henki. He uhkaavat minua, Aslak -- siellä he tulevat". Ja kiljuen kätki hän päänsä Aslakin rintaa vasten. "He sanovat ett'eivät tahdo ottaa minua, jos en kosta heitä. Minä lupasin polttaa hänen talonsa -- minä en ole sitä tehnyt -- sinun pitää tehdä se, Aslak -- heti -- heti. Minä olin juuri matkalla nyt, mutta sinä estit minua. Joudu, ota koko joukko mukaasi -- he oleskelevat talossa tuolla pohjoisessa päin. Sytytä nyt niin että valkea räiskyy -- kuuletkos -- kuuletkos".

Näytti kuin silmänsä olisivat olleet puhkeemaisillaan päästä, hän vääntelihe kuin suonenvedossa ja pusersi käsillänsä Aslakin käsivarsia, vavisten koko ruumiissaan.

"Minä en saa rauhaa -- eikä autuutta -- muista hänen ilkeä työnsä -- lupaa se -- lupaa se".

Hänen suunsa oli kuohussa, hän huusi mielettömästi. Aslak oli noussut seisaalleen, hän oli kuin noita. Veri kuohui hänen suonissansa ja kaikki pyöri hänen edessään. Hän ei tietänyt mitä sanoi tai mitä teki.

"Minä lupaan sen", änkytti hän ja piti äitiä sylissään.

"Sano se vielä kerta -- mahtava henki sua kuuntelee, Aslak", huusi Guro korkealla äänellä, nostaen kättänsä.

"Minä lupaan sen", toisti Aslak ja hikihelmiä vieri hänen poskiansa myöten. Guro vaipui jälleen sänkyyn, käsivarret painuivat alas ja hän makasi tainnoksissa.

"Kas! varjo poistuu, minä olen vapaa -- olen vapaa --" huusi hän yht'äkkiä. Hetken päästä kuiskasi hän: "kuinka pimeätä täällä on -- kuinka täällä humisee -- onko täällä kukaan? Missä olet, Aslak?" Hän haparoi käsillään Aslakia. "Missä olet, Aslak?"

Aslak kumartui hänen yli.

"Täällä olen", sanoi hän.

Guro katseli häntä pienillä ympyriäisillä silmillään.

"Tuossa hän seisoo pitkänä ja solakkana, ja hänkö myisi itsensä Burolle; Hän vihaa heitä ja sukumme on puhdas. Kuinka uljas hän on ja hän rakastaa äitiänsä". Näin hän makasi taas hetken aikaa. "Anna mun suudella sinua", sanoi hän hiljaa, nousi sen verran että kosketti hänen huuliansa, sitten vaipui hän alas ja oli kuollut.

Liv seisoi tuvassa aivan likellä ja ovi oli auki. Hän oli nähnyt Aslakin seisovan kalpeana ja raivoisana, outo tuli silmissään, hän oli kuullut Aslakin lupauksen. Se leikkasi kuin miekka hänen sydäntänsä. Hän luuli niin varmaan valloittaneensa Aslakin, mutta nyt oli hän kadottanut hänet jälleen. Ja isä! Kumpi nyt oli valittava. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatonna, äänetönnä pelosta ja katseli kamariin, missä Aslak istui. Sitten hän kääntyi. Hän oli kuolon kalpeana, mutta kasvonsa osoittivat, että hän nyt oli valinnut. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen suurissa, kirkkaissa silmissään. Hiljaa astui hän ulos, sitoi päähän karvaisella reunuksella varustetun myssyn, pukeutui lämpöseen röijyyn, pisti lihaa ja leipää sen alle. Meni sitten nopeasti kehdon luo, kääri lapsen lämpöisiin vaatteisin ja sitoi sen selkäänsä niinkuin menneinä aikoina. Varovasti sulki hän oven, otti sauvan käteensä, heitti sukset olalleen ja lähti näin kotoa pois kylmänä talvi-iltana ennenkuin aurinko vielä oli noussut.

Mutta Aslak istuu kotona kuolleen äitinsä luona ja uskaltaa töin tuskin hengittää. Oliko hän kuollut? Mitä oli hän puhunut? Oliko kaikki pahaa unta vaan? Hän pyyhki silmiänsä, ikäänkuin poistaaksensa tuota näkyä, mutta tuossa äiti makasi kylmänä ja kalpeana ja hänen suudelmansa poltti vielä Aslakin huulia. Hän juoksi tupaan huutamaan apua, mutta hän ei nähnyt Liviä. Hän juoksi kehdon luo, mutta lapsi oli poissa.

Hän horjui kamariin, sängyn luo, jossa äiti makasi, heittäysi hänen päällensä ja makasi siinä niinkuin hengetönnä.

Ja nyt Liv kiitää suksilla tunturilakson yli.

KAHDESTOISTA LUKU.

Tuossa on tunturilakea, suuri ja avara, joka viettää sinne päin, missä Haugen onpi. Lumimerestä nousee siellä täällä huippuja paljaina ja harmaina, jotka katselevat totisesti ympärilleen. Noin tuo huippu on seisonut vuosien kuluessa, niinkuin kuningas lumisessa valtakunnassaan. Harvoin vieras lähestyy hänen kylmää ja kolkkoa kotoansa, joskus joku mies kentiesi, laukku selässä, kulkee ohitse, pysähtyy hetkeksi, värisee ja kiitää sitä nopeammin alas kyliin päin. Muuten ainoastaan peurat suurissa laumoissa tanssivat avarilla lakeilla ja raapivat jaloillaan, löytääksensä lumen alta hiukan sammaleita. Mutta tunturillakin on tarinansa. Se on nähnyt väijyvän pyssymiehen, nähnyt pulskan, rohkean nuorukaisen, ja orjailevan raukan, taakka selässä. Se on kuullut monta hupaista laulua, monta pamahtavaa laukausta, vaan myöskin tuskan ääntä, kun vanhus on vaipunut uupuneena sen juurelle tai vieras eksynyt sumuhun, paleltuen, sydän kauhistusta täynnä, kun tie ei ollut löytyvissä. Tunturi oli kaiken tuon kuullut ja nähnyt ja muistojansa koonnut pitkien aikojen kuluessa, vuosien vieriessä, mutta se on ääneti ja nousee lumimerestä paljaana ja kovana, ankaralla katsannolla.

Tänä päivänäkin se olisi voinut kertoa tarinan eräästä miehestä, joka muutamia vuosia sitten lähti tätä tietä villiytyneellä katsannolla, paljaalla rinnalla lumituiskussa ja veitikan tuike tummissa vilkkaissa silmissään. Hänen oli mentävä Haugeniin Gunnarin luo kiittämään viimeisestä olostaan, mutta kosto kyti silmissä ja sydämmessä. Tuota tarinata olisi hän kuunnellut, tuo nainen tuolla huipun juurella, sillä tiesipä hän että se mies pian tulisi, tälläkin kertaa käydäkseen Haugenissa ja tälläkin kertaa kosto silmissä ja sydämmessä.

Liv seisoo kallioseinän juurella, silmät käden varjossa, katselee, etsiskelee hän niitä kiviä, jotka osoittavat oikeata tietä. Posket ovat punaset ja raittiit, sillä tuuli on puhaltanut ruusuja niihin. Silmä katsoo vakaasti eteensä ja näyttää niin tyyneltä pitkien ripsien suojassa, joihin lumihiuteita on tarttunut. Pelko ei enää ahdista hänen sydäntänsä, vaikka se on katkeemaisillaan. Hän taisi ja hän tahtoi pelastaa isänsä, vaikkapa oman henkensä uhalla. Sitten hän oli tehnyt tehtävänsä. Liv on kaunis seisoessaan tuossa suksillansa, pitkä ja solakka, voimalliset kasvot ylöspäin nostetut, kultainen tukka otsalla taaksepäin käännetty, nojaten sauvaansa toisella kädellä ja toisella suojaten silmiä päivältä. Hän huo'ahtaa, katsoo onko lapsen hyvä ja lämmin ja kulkee sitten eteenpäin vaarallisella matkallaan. Hän edistyy alussa verkalleen, mutta pian käypi kulku nopeammin ja sitten kiitää Liv mäkeä alas. Hän kallistaa ruumistansa eteenpäin, silmät katsovat suurina, tarkkoina, suu on puoleksi avoinna, kun hän lähtee menemään alas. Tuuli lyö häntä vastaan, melkein ahdistaa hänen henkeänsä, ja leikkii hajoitetuilla hiuksillaan, jotka valuvat olkapäille, ja lumi, joka pyryttää suksien jäljistä kuin valkoinen pilvi, kiertää hänen vartalonsa kylmään valkoiseen vaippaansa.

Ja huiput ja kalliot ja linnut ilmassa ja vuorikoivut ja pensaat katselevat ällistyen nuorta reipasta vaimoa, joka rientää salaman nopeudella heidän ohitse. Ilta lähestyy kun Liv seisoo rinteellä, josta nähdään Haugen ja kylä siellä alhaalla. Sukset on hän taas heittänyt olalleen. Aurinko menee maille ja hän katselee kuinka sen säteet loistavat laakson yli, vaan Haugeniin ne eivät pääse, vuori luopi varjonsa siihen ja siellä on yhtä pimeätä ja kolkkoa kuin ennen. Seisoikohan Gunnar ovessa vai eikö hän vielä ole tullut pellolta? Vai seisoiko hän yksinänsä takan ääressä, katsellen hohtaviin hiiliin ja ajatellen eksynyttä tytärtään, mitäpä Liv tiesi! Hän sanomattomasti ikävöi päästäksensä alas vaan katsomaan kuinka siellä oli laita. Mutta tuntui kuitenkin kuin jalka ei uskaltaisi astua sinne päin. Hän istui kalliolle, otti lapsen syliinsä, katseli sitä ja tuuditti sitä käsivarsillaan. "Kyllä sinä nytkin saat tietä raivata", sanoi hän suudellen lasta. Ja siinä istuu nyt Liv, katsellen kotoseutujansa, joita hän ei ollut nähnyt siitä illasta asti, jona lähti ulos avaraan maailmaan, kun isänsä oli hänet talosta karkoittanut. Kuinka hän rakasti tätä seutua! Kuinka hän rakasti isäänsä! Kauan ei hän istu. Aslak voisi tulla ennenkuin aavistaakaan, kuinka hänen siis olisi aika levätä? Ja nyt taas astumaan alaspäin mullassa ja kivistössä polulle asti.

Gunnar istui takan ääressä lepäämässä päivän työstä. Monta ajatusta juolahti hänen päähänsä kun hän istui tuossa, heittäen silloin tällöin oksaa tuleen. Mutta tuvassa oli niin rauhallista ja rauha kuvautui vanhuksen kasvoissakin; vaikka olivat surumieliset, oli niitä kumminkin hyvä katsella. Silloin hän herätettiin mietteistään, joku koputti ikkunan ruutua. Hän nousi ja avasi ikkunan, nähdäksensä ken siellä oli. Hän näki vaimon siinä seisovan, mytty sylissä, vaan kasvojen muotoja hän ei voinut nähdä pimeässä.

"Kuka se on?" kysyi hän. Silloin kuului kummallisen hellä ääni alhaalta lausuvan:

"Nimeni on Liv ja muinoin sanottiin minua tyttäreksesi."

Gunnar piti pöydästä kiinni, ett'ei hän vaipuisi maahan, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mutta kohta juoksi hän ulos portaille ja ojensi kätensä Liville.

"En tohdi mennä tupaan ennenkuin itse pyydät minua", sanoi sama ääni taas.

"Tule -- tule --" kuului vastaus ja Gunnar tarttui tyttärensä käsivarteen ja talutti häntä sisään. Liv jäi seisomaan oven suuhun ja hänen sydämmensä tykytti kovasti.

"Täällä on yksi vielä, joka rukoilee puolestansa", sanoi hän ja ojensi lasta isälle. "Nyt olemme vihityt", lisäsi hän matalalla äänellä, "etkö siis tahdo tunnustaa tyttäresi poikaa?"

Gunnar otti lapsen sanaakaan sanomatta, otti sen vaan syliinsä ja katseli sen kasvoja. Pian vieri suuria kyyneleitä Gunnarin kasvoja myöten. Hän pyyhki niitä pois, mutta toisia tuli sijaan ja ne tippuivat nukkuvan lapsen päälle. Hän tarttui Liv'in käteen ja vei hänet takan ääreen, otti siitä palavan puun ja valasi sillä Liv'in kasvoja.

"Herra Jumala, sinä se todellakin olet!" sanoi hän kyynelsilmin, "kuinka laihalta ja vanhalta näytät. Mutta lämmitä itseäsi -- istu -- tyttäreni".